II.
Hän oli siis naimisissa.
Tavallisen käsityksen mukaan olisi hänen pitänyt olla onnellinen, ainakin nyt, hääpäivänänsä, ilojen ja onnen päivänä. Mutta niin ei käynyt. Lähimäisen luuloteltu menestys myrkytti nytkin hänen elämänilonsa, herättäen hänessä sen ainaisen pimeän, synkän, painostavan voiman: kateuden.
Liukas, kätevä Antti Hyväkäs oli näet näinä aikoina osunut sattumalta joutohetkinänsä nahertelemaan erään pikkukorun, jota hän itse sanoi onnenhyrräksi. Hän oli myös kuullut Karoliinan naimisiin menosta, poikennut sen mökkiin, ja, leikkisä mies kun oli, oli hän tuon pikkuisen "onnenhyrrän" antanut Karoliinalle kuin häälahjaksi. Hän antoi sen mitään pahaa tai yleensä mitään tarkottamatta, kun se nyt kerran oli sattunut taskuun jäämään, eikä ollut edes minkään arvoinen. Salaperäiseksi tekeytyen oli hän sen käteen pistänyt ja leikkiä laskien oli hän sitä tehdessänsä selittää hökeltänyt:
"Siin' on… siin' on, Karoliina, onnen hyrrä, joka pyörii jotta hurisee, kun vain vähänkään tyhjä puhaltaa… Niin jotta — taas oli hän laskenut — niin jotta, jos pysyt samalla tavalla sovussa miehen kanssa kuin se hyrrä pysyy yhteishengessä sen tyhjän kanssa."
Ja Karoliina oli arvannut, että se on Antti Hyväkkään tavallista leikkiä. Hän oli pistänyt tuon vehkeen myttyynsä, ja Hyväkäs oli silloin sytyttäessään piippuansa vilkkaasti jatkanut:
"Kun vaan…"
Siinä oli hän aivan silmää hinkannut ja jatkanut leikkiänsä:
"Kun vain, Karoliina, olet miehellesi… tälle Purasen Jussille yhtä kuuliainen ja nöyrä…"
Ja taas oli hän jotenkin iskenyt silmää, taas tehnyt jotain muuta vilkasta, joka merkitsi että: Jos olet niin nöyrä miehellesi kuin tämä onnenpyörä on sille tyhjälle, joka puhaltaa, niin että heti senkin puhalluksesta alkaa hyrrätä jotta hyrisee, niin silloin on onnea talossa eikä toraa koskaan, ei jouluherkuiksikaan.
Ja luonnollistahan se olikin ollut.
Mitään pahaa aavistamatta oli nyt Karoliina sattunut vihiltä tullessaan kertomaan hänelle tämän onnenhyrräjutun ja se myrkytti koko hääpäivän. Siis sattuikin taas Hyväkäs! Ei hän tullut sille mustasukkaiseksi. Mustasukkaisuus olikin hänelle aivan vieras. Hän oli rakkauden asioissa täysin vapaamielinen, alkuihminen. Hän oli siinä asiassa yhtä suvaitseva kuin naurismaa-asiassa on vieraan naurismaan kävijä, joka mahansa siitä täyteen saatuansa suo mielellänsä loput muille. Hän oli siinäkin gentlemanni, metsäherra omalla tavallansa, hidas tosin, mutta sitä varmempi unohtamaan Kyllikkinsä.
Mutta häntä alkoi vaivata se vanha tauti. Hän ei tiennyt, mikä ihmekapine se onnenhyrrä oli. Mene tiedä minne saakka se nyt nostaa Hyväkkään ja sen maineen! Se se alkoi häntä nyt vaivata ja herätellä hänen povessansa piilevää metsän voimaa.
Ja oitis, jo paluumatkalla oli hän muuttunut. Aamusella ennen vihille lähtöänsä oli hän käynyt lopettamassa paloaidan panon ja lähtenyt sitte papin eteen työtamineissansa, silmiänsä pesemättä. Kasvoihin oli nokisista aitapuista tarttunut jälkiä, joka ilmoitti, että hän harjoittaa vielä kaskenpolttoa.
Semmoisena ajoi hän nyt kotiansa kohti työkärryissä. Karoliina istui polvet pystyssä takapuolella, selin häneen, nyyttejänsä suojaillen, ja hän itse sepäpuolella polvillansa. Ajatukset tekivät työtä hitaasti kuin itsepäinen kyntöhärkä. Vakoa siinä kyllä jonkunverran tuli, mutta ei mitään järin selvää. Hän hautoi sitä Karoliinan kertomaa asiaa.
Ja niin loppuikin puhelu jo paluumatkan alussa. Karoliina kyllä joskus yritti, mutta miehen sisu ei antanut enää vastailla. Joskus hän jo tapansa mukaan viskasi vihansa hevoseensa: nyhtäsi sitä ohjaksista lujasti ja ärähti sille äksysti:
"Etkö siinä juokse… hyväkäs!" Niin toi hän nuorikkonsa kotiin. Hän ajoi kuin puukuorman vetäjä, joka on jostain vastoinkäymisestä myrtynyt ja ajaa kuormaansa kotiin äänettömänä, synkkänä kuten ruumiin vetäjä ajaa kuormaansa kirkkomaalle.
Mutta päästiin sitä kuitenkin kotiin, ja nyt istuksi hän tupansa sivuseinäpenkillä synkkänä, äänettömänä, kumarassa, sammunut piippunsa ikenissä, vanhat lapikkaat ja työhousut jalassa, paitahihaisillansa, työliivi vain päällä ja päässä se pimeä epäselvä painajainen. Eikä siinä nytkään ollut edes pahansuopuuttakaan, ei rahtuakaan. Hänet oli vain tuon lähimäisen menestyksen johdosta täyttänyt yhäti paisuva mullinhenki. Metsäpiru asestautui: sarviutui hänessä. Miksi keksikin Antti Hyväkäs taas senkin, sen hyrränkin! Miksi ei yhtä hyvin hän! Se ajatus paisui ja pimeni nyt hänessä.
Mutta Karoliina ei sitä aavistanut. Hän hommaili ja aherteli kuin konsanaan emäntä ja puheli välillä, saamatta tosin vastausta.
Vihdoin hän sai enimmät työt tehdyksi, tuvan kuntoon, ja kun nyt oli hääpäiväkin, niin päätti hän hieman ikäänkuin levähtää ja puhua sanasen siitäkin asiasta, vihkimisestä.
Ja nyt hän muistikin miten omituiselta oli tuntunut koko se meno: miten juhlalliselta. Aivan oli korvissa humissut, kun pappi puhui, ja hän seisoi sen edessä miehensä rinnalla. Hän istahti penkille, miltei Jussin viereen, ja muisteli hänelle, puhelua alkaen:
"Oli se aika höyräys… tää vihkiminen!"
Mutta ei ääntänyt mies vastaan. Synkkänä katsoi lattiaan, kyynäspäät polviin nojattuina, kylmille jäänyt piippu ikenissä. Karoliina jatkoi:
"Tokko sinä edes kuulitkaan, mitä se siinä luki?"
Se suututti miestä, tuntui jo miltei tungettelulta, mokoma tiedustelu. Mutta hän ei ääntänyt. Syläistä suikkasi vain ja oli omaa synkkää oloansa. Karoliina jatkoi muisteluansa siihen tapaan, vaikeni sitte hetkiseksi, kun ei mies kuitenkaan äännähtänytkään, mietti jotain välillä ja lisäsi sitte kuin itsekseen ja kuin oudostellen koko vihkimistä:
"Kaikessa myllyssähän tuo saa ihminen olla jauhettavana… kun nyt tässäkin vihkimisessä… Ja vielä vanhoilla päivillään!"
Ja sitte hän vaikeni asiasta. Ei hän edes oudostellut miehensä vaikenemista. Mitäpä siitä! Olivathan he vanhat tutut. Hän ryhtyi töihinsä ja hyräillä kiekutteli äskeistä vihkivirttä.
Mutta silloin alkoi muuttua miehen synkän mielen sävy. Äsken oli Karoliinan puhelu suututtanut, tuntunut tungettelulta, nyt oli päinvastoin. Hän toivoi Karoliinan jatkavan, että hän pääsisi alkuun ja voisi purkaa sisunsa synkkyyden. Hän odotti sitä jatkoa ja synkkeni, vihastui, kun sitä ei kuulunut. Hän oli taaskin oikkuinen lapsi.
Mutta turhaan hän odotti ja suotta hän hautoi. Karoliina vain aherteli omissansa. Moinen huomaamattomuus alkoi jo kaivaa mieltä. Hän oli valmis purkamaan sisunsa, mutta ei vain voinut vielä puheta, sillä hän toivoi vieläkin Karoliinan alkavan puhelun.
Mutta turhaan. Aika kului. Vihdoin oli hän valmis, ei jaksanut enää vaieta. Pistävästi, katse maassa, kuin itsekseen, murahti hän kuin Karoliinan taannoiseen vihkimis-puheeseen vastaten:
"Ka mitäs häneen, myllyyn, sitte telläytyi… vihittäväksi… Kun sitä nyt kuitenkin jo nau'ut!"
Hän aivan nautti pistostansa. Mutta Karoliinasta se oli vain tavallista puhetta. Niinhän puhuttiin yleensä maailmassa. Hommaillessansa selitti hän:
"Ka enhän minä sitä nau'u… Mutta muuten vain sanoin, kun se rovasti sillä tavalla siinä saarnasi!"
Niin kuin se oli saarnannutkin. Erehdyksessä oli hän aivan niiannut.
Niin juhlalliselta oli kaikki tuntunut.
Ja sitte taas vaiettiin ja Jussi paisui, kun taaskaan ei päässyt sen likemmä sitä sydämensä asiaa. Vaiettiin hetki jos toinenkin. Jo yritteli Jussi jotain pistosta murahdella, kuten lapsi äitinsä hemmotteluihin, ärsyttäessänsä. Mutta ei huomannut Karoliina niissä vieläkään mitään outoa, mitään toran siementä. Talouspuuhatkin vielä vetivät mieltä muuhun. Se kaikki taas paisutti miehen karvasta mieltä.
Ja silloin, kun ei muu näyttänyt tehoavan, päätti hän pistää aivan myrkyllisesti, sillä "onnenhyrrällä" ja koko Hyväkkäällä. Hän varustautui lähtemään ja murisi pisteliäästi, kuin äskeistä myllypuhetta jatkaen:
"Ka mitäpäs tästä minusta… Toista se olisi ollut vihilläkin, jos olisi ollut tää rikas Hyväkäs… onnenhyrrinensä."
Siinä se oli se isku! Aivan tuli nyt hieman helpompi olla. Hän nosti oikean polvensa koukkuun, raapasi siitä pinnistyneestä pakarastansa tulitikulla tulen aivan erityisellä kädenliikkeellä, sytytti piippunsa ja työntyi ulos tuvasta.
* * * * *
Ja nyt loisti hän ulkona kuuman kesäpäivän kirkkaassa valossa. Hänen rauhansa oli rikottu, hääonnensa tomuksi lyöty. Hänen povessansa asustava metsäpiru oli hävittänyt ne hääilojen jäännökset, jotka olivat vielä säästyneet. Hän aivasteli. Aurinko paistoi silmiin ja pani hänet aivastamaan voimallisen aivastuksen. Ja loppujen lopuksi ei hän tiennyt mitä tehdä, mihin työhön ryhtyä, eikä hän sitä ajatellutkaan. Täynnä omaa henkeänsä heittäytyi hän kaivonkannen viereen nurmikolle päivänpaisteeseen mahallensa lepäämään ja ajatus, se päässä auraansa vetävä kyntöhärkä, pysähtyi tyyten, vakokin meni tukkoon, ja hän vain oli, ja aivoissa hautui se synkkä asia.
Mutta siinäkään hän ei saanut rauhaa. Tuli vieras, joka pilasi asiaa edelleen, ärsytti suopurnun hengen hänessä yhä synkemmäksi.
Hänen häistänsä oli näet saanut kuulla n.s. Henttu-Leena, jolla oli täysi syy olla kunniastansa hyvin arka, koska hänellä oli jo neljäs avioton lapsi. Siksipä hän loukkautuikin aina, jos vain joku koski siihen asiaan. Hän tuli nyt oikeastaan hääkahvien toivossa, käsivarsilla viimesyntynyt jälkeläisensä, puolentoista-vuotias poika. Karoliinakin osui vielä tulemaan ulos yhteen joukkoon, ja oitis alkoi Henttu-Leena ajaa kahviasiaansa. Hän oudosteli: "Joko sinä, Karoliina, menit naimisiin tämän Jussin kanssa?"
"Ka niinhän tuota tässä… tuli mennyksi!"
Leena siunaili sitä kyytiä, mutta lohdutteli toki asiansa eduksi,
Jussia miellyttääksensä:
"Mutta sittepähän olet sinäkin turvan takana, kun sait näin varakkaan miehen!"
Niin koetti hän lypsää kahvit irti, mutta Karoliina ei kiirehtinyt. Hän olisi näet suonut Leenan puhuvan enemmänkin hänen avio-onnestansa. Kukapa nuorikko ei sitä toivoisi.
Ja Leena kiertelikin ja ajoi asiaansa. Lapsi käsivarrella hän siinä oleili, lastansa joskus hyssytti ja taas puhui. Jussi Puranen vaikeni kuin hauta.
Nyt höläytti Henttu-Leena muuttumalla yht'äkkiä:
"Niinhän se tääkin Hyväkkään Antti nai rutosti!"
Ja sitte sitä alkoi tulla. Karoliinakin sotkeutui puheluun ja hetken kuluttua erehtyi Henttu-Leena omaa etuansa tarkottaen kehua kujertelemaan:
"Ja hyvät hääthän se Hyväkäs piti… Ei siinä kahvia surtu, eikä kuokkavierastakaan ylenkatsottu!"
Hänen sanoissansa oli asiaan kuuluva sävy. Välillä hyssytti hän lastansa. Jussi oli saanut piston, ja pahaa aavistamatta osui Karoliina myöntämään:
"Ka mikäs hällä on Hyväkkäällä kestitessä, kun on rikas mies!"
Jussi Puranen veti nenäänsä, yhä mahallansa lojuen ja ikäänkuin ei olisi kuunnellut koko puhelua. Ei hän tiennyt, mikä häntä juuri nyt niin ärsytti ja paisutti. Ei koskaan ennen ollut hän toki niin täydeksi paisunut. Henttu-Leena jatkoi asiansa ajoa, kehuen asianomaisella äänellä:
"Ollappa niitä vain semmoisia miehiä kuin Hyväkäs joka talossa, niin ei olisi hätää tällä köyhälläkään eläjällä!"
Niin jatkui. Nyt vääntäytyi Jussi jo isäntämiehen tietoisuudella kaivonkannen reunalle istumaan, painui siinä asemaansa ja hautoi jotain pistävää sanottavaa. Henttu-Leena jatkoi nyt aivan hurskaalla mielellä:
"Kunpa Herra siunaisi… kunpa siunaisi Herra semmoista miestä kuin on Hyväkkään Antti… Hys… hys… hys… hys!" lopetti hän lapsellensa hyssytellen ja odotti.
Mutta nyt oli Jussi saanut tarpeensa Karoliinastansa ja Leenasta. Hän oli löytänyt sen pistävän sanankin ja äännähti Leenalle myrkyllisesti:
"Kuka se on tään sinun nuorimman kakarasi isä?"
Se tehosi. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan nautti teostansa. Hetkisen oli Henttu-Leena vaiti, ei löytänyt vastausta. Sitte lähti hän astua repsuttamaan veräjää kohti, pysähtyi siinä veräjällä, kääntyi ja kysyi hyvin ilkeällä äänellä:
"Eikös se tää Karoliina ollut tämän Jussi Purasen oma leski jo silloin kun meni ensimäiselle miehellensä… sille Mikko Tapettu-vainaalle?"
Sen sanottuansa hän alkoi suuttuneena poistua reuhkaista lapsinensa.
Karoliinakin piti paraana lähteä askareillensa, ja Jussi jäi yksin.
Hänessä oli nyt jotain äärimäisen umpimähkäistä, metsää, isäntää,
jussi-puraisuutta, henkeä, joka ei tutki, vaan on vain omaa itseänsä.
Yhtä ja toista pientä tässä välillä kyllä tapahtui, mutta jääkööt ne kertomatta. Kaikki ne vain täydensivät hänen tilaansa.
Viimein alkoi hän kopistella yhtä ja toista tehtävää, mutta ei mikään sujunut. Aurinko paahtoi punottavaa niskaa ja ikään kuin ärsytti häntä. Hän unohti jo itse asiankin, sen joka oli hänet myrryttänyt, ja oli vihainen aivan umpimähkään, kuten tuhannesti ennenkin oli laita ollut.
Mutta lopulta hoksasi haa toki tehtävän: Olihan palonkyntö kesken. Mitäs muuta siis! Hän otti suitset ja lähti hakemaan hevosta metsästä, lähteäksensä lopettamaan kynnön. Kaikki tapahtui kuin umpimähkään, puoli-uhmaten.
* * * * *
Mutta tänä päivänä vainosi häntä joku säälimätön kohtalo. Se vainosi häntä kuten härkätaistelussa punaista vaatetta huiskuttelevat ärsyttäjät vainoavat härkää. Minne se yrittääkään, niin oitis huiskahtaa siellä tuo ärsyttävä väri.
Kun hän nyt tietä pitkin astua pullitteli, lyöttyi hänen matkaansa, aivan sattumalta, loismies Mikko Pitkänen, mies, joka oli ulkonaisesti hänen vastakohtansa: pitkä ja laiha kun nälkävuosi. Se asettui rinnalle, harppaili laihoilla, pitkillä koivillansa ja jo alkoi puhua sieltä korkeudestansa. Nenäänsä puhua honisuttaen kysyi hän:
"Oletko sinä mennyt naimisiin?"
Jussi Puranen myönsi sen vaitiololla. Pitkänen ymmärsi sen, katsoi alas
Jussiin ja arvella honotti:
"Olisi minunkin mentävä naimisiin… Kun saisi sopivan akan."
Myrtynyttä Jussia tympäsi nyt koko tämä loismies. Että se vielä siihen isäntämiehen rinnalle!… Ja sitte vielä sekaantuu sen asioihin!… Että rohkeneekin!
Niin saapuivat he Höijerisen veräjälle. Ynseänä jäi Jussi siihen seisomaan kyynäspäin veräjään nojaten ja antoi piippunykerön riippua ikenissä.
Mutta Mikko Pitkänenkin pysähtyi. Se suututti Jussia ja hän olisi sanonut jotain puraisevaa, mutta pää ei jaksanut sitä synnyttää.
Ja silloin osui Mikko pilaamaan asiaa: Oikeastaan hän yritti olla Jussille mieliksi, kehaista hänen Karoliinansa tyttöaikaista menneisyyttä, sen puhtautta, miten se oli säilynyt, ainakin mitä Antti Hyväkkääseen tulee. Siinä tarkotuksessa hän siinä puhellessansa hönäsi muun muassa:
"Hyväkäs sanoi jotta olisi hän päässyt silloin tyttärenä ollessa
Karoliinan aittaan, mutta ei hän huolinut."
Siinä se nyt siis taas oli. Vähemmästäkin olisi synkistynyt Purasen-lainen mies. Hän vaikeni, sillä hän valmisteli. Aivohärän jäntereessä oli jo voimaa ja sen silmätkin olivat jo mullollansa, mutta se ei vaan ehtinyt päästä liikkeelle siellä päässä. Pahaa aavistamatta jatkoi laiha loismies: Jussia miellyttääksensä morkkasi hän Hyväkästä:
"Se Hyväkäs olikin kova tyttömies poikamiehenä!"
Mutta Hyväkkään kehumiseksi käsitti Jussi sen. Aivohärkä otti siis väärän askeleen. Se repäsi toki jo sanottavaa irti. Ja kun toinen vielä jatkoi, oli hän valmis.
Katsetta maasta nostamatta, kuin syrjään puhuen, isäntämiehen ynseydellä sanoi hän purevasti, loismies Pitkäsen köyhyyttä ja laihuutta halveksuen:
"Sinä sitä kohta taidat synnyttää nälkävuoden… kun on tuo mahasi siihen nälkäsuuntaan päin raskaana…"
Se auttoi. Ei kukaan ollut vielä Pitkästä niin myrkyllisillä hampailla puraissut. Jussi aivan nautti tuosta puraisustansa. Hetken kuluttua alkoi laiha Pitkänen harppailla pois koko tämän vastanaineen lähettyviltä.
Hyvän tovin oleili hän vielä siinä veräjään nojautuneena, eikä ajatellut mitään selvää. Lähti toki viimein liikkeelle ja asia paisui hänessä. Karoliinakin tuntui syylliseltä, tai oikeastaan juuri se. Miksi sekin Hyväkkään pauloissa ja puolella!
Ei ihme, että hänen aivoissansa alkoi muodostua ja kasaantua jotain semmoista ajatuksentapaista kuin että "minä se olen isäntä talossa."
"Nähdäänhän!" pääsi häneltä jo kerran ääni. Hän astua purasi edelleen polkua pitkin. Luonto nousi Karoliinaa vastaan. Nyt hän jo uhmaili, tosin umpimähkään, kuin näyttääksensä:
"Vaikka ero tulisi koko akasta ja vielä tänä päivänä, niin nähdään se!"
Se oli käsittämätöntä hänenkin mielentilaksensa. Ei hän vielä koskaan ennen ollut näin pahaksi, näin yliluonnollisesti myrtynyt.
Niin astua pullitteli hän nyt suitset olalla polkua myöten. Tie kulki Koupolan salokylän läpi, ohi Suolasen siistin talon. Aurinko paahtoi, että aivan niskaa poltti. Se ikäänkuin lisäsi ärtyisyyttä, pisteli häntä, eikä se ärtymys lauhtunut, vaikka hän välillä poikkesi jo Suolasen talossa ryyppäämässä raikasta lähdevettä.
Niin saapui hän keskikylän raitille, ja siinä sattui tapaus, joka olisi muualla maailmassa mahdoton, mutta joka mauttomuudestansa huolimatta on Jussi Purasen maassa niin tosi, että kaikki sen sankaritkin — paitsi tietysti mustalaiset — ovat Rämekorven kirkonkirjoihin merkityt.
Siinä näet liittyi häneen tiellä kolme miltei täysikasvusta joutilasmiestä, Joutavainen ja Tyhjänen ja Pyllynen, kaikki noin 20-vuotisia. Joutavainen oli ammatiltansa, arvoltansa kuten nimeltänsäkin ja kaikilta muiltakin meiningeiltänsä ainoastaan nenänsä kaivelija, toiset eivät edes sitäkään. He olivat siis semmoista Rämekorven ja koko maailman liiallista rikkautta, näennäisesti tarpeetonta ylellisyystavaraa, joiden häviäminen sittekin olisi korvaamaton vahinko, sillä juuri ne ne antavat kyläteillemme ja raiteillemme oman, kotoisen leiman, tekevät ne miellyttäviksi, tutuiksi, kuten pankolla venynä kissa ja kaikki se, mikä on meille jo pienestä lähtien kuin ihana uni vereen painunut, tekee tuvan kodikkaaksi, semmoiseksi, joka luo mieleen rauhaa ja sieluun ikäänkuin autuudentunteen.
He yhtyivät yhdeksi joukoksi oikeastaan vasta tämän Koupolan metsäkylän kauppiaan Otto Salmisen oivallisen kaupan edustalla. Siinä he pysähtyivätkin kuin tupakoimaan, seisoskellen lahonneen virstapatsaan ympärillä tienristeyksessä, jonka keskellä tuo hylkypatsas törötti. Siinä he hieman juttelivatkin. Jussi Puranen oikeastaan enimmäkseen ähki, toisten häntä narratessa. He kehuivat muun muassa hänen hevostansa. Se tuntui hyvältä. Sitte alkoivat he kehuksia miestä itseänsä, ensin hyväksi ruoskamieheksi, hevosen kurittajaksi. He ilmoittivat:
"Jos sinä vetäseisit piiskalla vaikka miten laiskaa hevosta, niin hytkähtää sen pitäisi!"
Ja miksikäs ei! Se jo aivan paisutti muutoinkin täyttä henkeä.
Ja juuri silloin sattui ohi kulkemaan eräs mies. He huomasivat sen vasta takaapäin, mutta se näytti Antti Hyväkkäältä. Ainakin takin paikatusta selkämästä päättäen oli se hän. Jussi Puranen ikäänkuin kuohahti. Ei häntä ollut koskaan ennen niin kaivellut kuin nyt. Ja kun äskeinen kehuminenkin oli vielä luontoa nostanut, ei hän voinut enää itseänsä hillitä, vaan äännähteli ynseästi kuin yksikseen, mutta toki niin että ohi menijäkin kuulisi:
"Onnenhyrrä!… On niitä nyt osattu tehdä kummenpiakin!"
Siinä oli ajatuksena juuri se, että jos hän sen tekisi, niin… näkisihän että se olisi toista.
Toiset vähän arkailivat. Näyttääksensä, että eivät he ole osalla, kaiveli Joutavainen sormellansa nenäänsä ja Pyllynen tikulla patsaan rakoa.
Mutta ei kulkija näyttänyt kuulevan ja moinen kuulemattomuus sekä suututti että myös samalla rohkaisi, nosti luontoa. Miten kansallinen piirre tämä onkaan Rämekorven maassa! Entistä kovempiäänisenä ynseili jo Puranen menijän jälkeen:
"Mistä lie toisen katolta varastettu väkkärä koko hyrrä!"
Se tuntuikin hänestä varmalta, sillä sairas etsii lohdutusta kaikesta. Ähäh siis! Mutta ei näyttänyt menijä vieläkään hoksaavan, että hänelle se on tarkoitettu.
"Saakeli!" pääsi silloin jo murahdus Puraselta ja hän lähti astua pullittelemaan perästä, ja toiset, nämä kolme maailman ylellisyystavaraa, seurasivat häntä.
Ja niin astuskeltiin autiota, pölyistä tietä myöten ja luonto kypsyi.
Nyt jo Puranen päästi puoli ärjäisemällä rämekorpelaisen hihkaisunsa:
"Hyväkäs!"
Se aivan nosti miehenluontoa! Siinä tuntui olevan voimaa, uljuutta, ja miten tuttua se kaikki oli siellä, missä on ihmisillä joskus liikaa aikaa. Mutta ei! ei värähdä menijä. Mokomakin! Jussi menetti jo varovaisuutensakin ja ärjäsi kuin juopunut:
"Hih!"
Ja toiset aikoivat häneen yhtyä. Mutta juuri silloin ajaa pauhasi paikalle kokonainen remuava kuormallinen Rämekorven mustalaisia, tulla remuten yhtäkkiä vastaan tienpolvessa, siinä missä tie kääntyy räätäli Rinteelle päin. Laiha koira syöksyi tiepuolesta niiden kimppuun. Eräs mustalainen ruoski hevostansa, toiset ruoskillansa hosuivat heihin tarrautunutta, rähisevää koiraa. Ei auttanut muu kuin raivautua tiepuoleen, pois moisten menijäin jaloista. Kuorma ajoi ohi. Tie jäi tyhjäksi. Tietämättänsä oli mustalaisjoukko siten ruoskimalla raivannut tietä korkeammalle sivistykselle ja gentlemanniudelle.