III.
Vihdoinkin pääsi Jussi niin pitkälle, että tamma oli aisoissa. Yksinäisyydessä kynti hän nyt paloansa mäkirinteellä. Polttavan kuuma ilma, joka oli aivan sulattaa, lisäsi mielen ärtyisyyttä. Se ikäänkuin paistoi hänen sisuansa, kuten uuniin pantua leipää, ja sisu, jonka äskeinen maantiekohtaus oli juuri paisuttanut yli reunojen, alkoi kypsyä liiaksi.
Mutta onneksi oli toki hänen tammansa vihainen: se viuhautteli häntäänsä, iukui jos asia niin vaati, tapaili puraista, jopa tiukan tullessa potkaistakin. Sen oli kehittänyt semmoiseksi juuri se ainainen taistelu, jota sen oli täytynyt käydä äksyä isäntäänsä vastaan. Ei niin että Jussi olisi ollut tammallensa pohjaltansa kiusaava isäntä. Päinvastoin. Hän syötti sitä hyvästi, ei säästänyt kauroja, sillä tamman piti olla paremmassa lihassa kuin Hyväkkään ja muiden hevosten.
Mutta hän oli nyt kauvan ollut naimaton mies ja maailma häntä murjoi, eikä ollut vaimoa, eikä muuta kenelle purkaa sisuansa, ja siksipä oli hän sen aina purkanut tammallensa. Siitä se oli johtunut se alinomainen sota, ja tästä tamman vihaisuudesta oli Jussi Puraselle nyt se hyöty, että hän sai sen kautta tilaisuuden purkaa liikaa sisuansa tätä taisteluun aina altista työtoveriansa kohtaan.
Työn alku oli kyllä ulkonaisesti jotakuinkin rauhallinen. Jussi Puranen vain ähähteli joskus vihaisesti. Mutta sikäli kuin kyntö jatkui ja kuumuus yltyi, paisui myös Jussin vihainen povi. Kun aura tarttui juuriin, ärähti hän jo kirosanan ja kiskoi auraa irti täysin voimin uhkaillen auralle synkkänä:
"Vaikka kädet revetkööt olkapäistä irti, niin lähteä sinun pitää juuresta irti… tökerö!… Hä-häh!" lopetti hän ärjästen, hihkaisten hevosensa taas käyntiin. Aurinko nousi yhä ylemmä. Hiki valui virtana. Nokisista palopuista olivat nokeutuneet kyntäjän hikiset kasvot ja vaatteet, niin että hän näytti miltei neekeriltä ja päivänsavu oli jo tuketa silmät.
Ja sitä mukaa yltyi hänen mielensä ärtyisyyskin. Nyt hän soimasi ja haukkui hevostansa. Kerta, kun tämä tuskastuneena pysähtyi kuopimaan turvallansa vuohistaan, ei hän enää sitä sietänyt, vaan antoi tammalle patukkaa ja kiroili:
"Häh!… Joko siinä happanamaan seisahdut… Kaakki!"
Mutta silloin viuhautti tamma häntäänsä, luimisti vihaisesti ja kiskasi auraa niin rajusti, että juuret katkeilivat ratisten, aura kimposi koholle palosta ja tamma alkoi harppailla vakoa pitkin aika roimin askelin. Jussi Puranen koki hanttuuttaa perästä, aurasta kiinni pitäen, sitä takaisin kiskoen ja sadatellen:
"Prtuu!… Prtuu, paholainen… Hähäh!" ärjäsi hän taaskin, karjaisemalla aivan, kun tamma ei totellut.
Ja tamma pysähtyikin, puistalti äkäisenä päätänsä ja alkoi päristellä ja kuopia kuin paarmojen käsissä tepastellen. Jussi Puranen menetti malttinsa. Äkäisesti tökkäsi hän auran paloon kiinni, mennä kaapasi nopeasti tamman eteen, ja ollen jo kuin sokeana vihasta, löi sitä nyrkillä otsaan, ärjäisten:
"Saakelin koni!"
Mutta silloin suuttui tamma ja yritti puraista, lekauttaen samalla takapuoltansa ikäänkuin potkaisua varten. Alkoi tavallinen ilmisota, tammalle ennestäänkin jo niin tuttu taistelu. Jussi väisti puraisun. Hän sieppasi kyntövitsansa, asettui loitomma tamman eteen, hieman syrjään ja uhkaili:
"Saakeli vie, jos tällä patukalla vetäsen, niin sinun pitää tietää, kuka minä olen."
Tamma aivan kurotti kaulaansa jo, yrittääkseen siepata hänet hampaisiinsa, väläytti hampaitansa ja yritti taaskin potkaista, lekauttaen takapuoltansa. Jussi väisti nytkin, mutta jatkoi entistä ankarampana, tosissaan tenäten, selitellen oikeuksiansa:
"Sinä muista, että minä olen isäntä talossa… Minä omistan koko tämän verotalon, ja vaikka annan sinut tappaa, niin kellään ei ole mitään sanomista, sillä minun ovat talon kiinnekirjat… Kuuletko!" ärjäsi hän lopuksi ja uhkasi patukalla. Nyt tamma jo yritti hyökätä päälle, mutta aura oli niin lujassa kannossa kiinni, että se esti. Jussi yltyi. Hän myskysi jalkaa polkien, tosissaan vannoen:
"Se pitää nähdä, kun minä kerran tallissa voitelen sinut tällä patukalla!… Niin tokkohan silloin iukaiset… Prtu-so!" karjasi hän taas lopuksi ja yritti lyödä syrjästä käsin.
Mutta nyt tuskastui tammakin lopullisesti. Se koki saada komentelevan miehen hampaisiinsa. Mutta aura piti kiinni. Jussi väistyi syrjään ja korvat luimussa pyöri tamma perästä, niin että kiinni tarttunut aura kääntyi kuin olisi pyörinyt navan päässä, ja niin pyörittiin ja metelöittiin keskellä nokista palorinnettä. Se näky oli aivan komea.
"Minä olen isäntä!… Prtu-so!" karjui Jussi ja sipasi jo syrjästä tamman kupeeseen patukalla.
Mutta silloin iukasi tamma, luimisti suuttuneena, ja viuhautti häntäänsä sekä yritti aivan karkaamalla hyökätä päälle.
"Sa… saakeli!" raivostui siitä Jussi ja syrjään väistyen sipasi uudestaan tamman kuvetta vitsalla. Mutta nyt oli tamman mitta täysi. Se potkasi niin että jalat sattuivat auran-ojasten poikkipuuhun. Siitä se aivan raivostui, iukasi, potkasi uudestansa ja riuhtasi auraa semmoisella voimalla, että kainalovitsat rusahtivat poikki, sahrat irtaantuivat aisoista, koko aura hajosi pirstaleiksi, ja täyttä ravia painoi nyt sydämistynyt hevonen tyhjien aisojen kanssa paloa pitkin, loikkasi matalan veräjän yli ja läksi täyttä laukkaa painamaan kotia kohti. Pulleahko Jussi Puranen juosta väänsi perästä, äsyten kiireessä:
"Prtuu!… Prtuu, paholainen!… Ptruu, sen vietävä!"
Turhaa. Veräjän luona hän pysähtyikin äkkiä, hengästyneenä, kirosi ja vannoi:
"Mäne vaivatta!… Juokse nyt vaikka maailman loppuun… mokomakin konkari!"
Hengästyneenä, suuttuneena paiskasi hän hattunsa maahan. Ja vasta nyt hän huomasi tajuisesti, että oli kuumuudesta aivan tukahtumaisillansa. Hiki valui pitkin ihoa. Niska oli punaiseksi palanut. Hän äkämystyi auringolle: itsepintaisena istahti hän paksun puuntyven päälle, paraaseen paahteeseen, niska aurinkoa kohti, ja vannoi myrtyneenä auringolle:
"Paahda nyt!… Porota niin jotta saat kyliäsi!… Vaikka koko niska polta!"
* * * * *
Hän istuu kauvan. Aurinko paahtoi aivan kuin uhalla. Vihan ja mielen myrteymän umpimähkäiseen paljouteen hukkuivat jo sivuasioiden yksityiskohdat: tamma, aurinko, Karoliina, koko maailma. Hän tajusi vain himmeästi, että hänelle on tapahtunut joku paha, jonka johdosta hän on nyt täysi. Tai oikeastaan ei se ollut enää mitään tajuntaakaan, vaan jotain vaistoa, kuin savuihin tukahtunutta, ja se umpimähkäisyys tavallaan hieman helpotti hänen oloansa.
Mutta vihdoinkin nousi hän ja lähti astua väännättelemään tietä pitkin kotiinsa päin. Se tie oli oikeastaan hänen yksityinen metsätiensä, vaikka hän oli sallinut naapuriensakin sitä käyttää oikotienänsä.
Sillä oikeastaanhan hän ei ollut kitsas, ei paha naapurille. Monesti oli hän muun muassa kuvitellut, miten mukava olisi, jos hän olisi oikein rikas isäntä ja Hyväkäs ja muutkin, mutta ainakin Hyväkäs, köyhiä. Ison jyväkuorman päällä loikoen ajaisi hän kylläisellä hevosella pitkin kylätietä myllyynkin. Hevosensa pysäyttäisi köyhän Hyväkkäänkin tuvan edessä, viskaisi ynseästi, välinpitämättömästi, kuin ohimennen, täyden jyväpussin kuormasta Hyväkkäälle, äännähtäisi: "tuoss'on sullekin!" Ja miten Hyväkäs silloin hämmästyisi, varsinkin kun näkisi, että pussissa on parasta ruista.
Mutta hän ei olisi siitä tietääkseenkään. Mötköttäisi vain jyväkuorman päällä, nykäisisi lihavan hevosen käyntiin, ja hevonen nyhtäisisi raskaan kuorman liikkeelle niin että syvä, silmää hivelevä kuoppa vain painuisi lihavaan lautaseen, mutta kuorma ei tuntuisi sen perässä. Semmoista ja paljon muuta hyvää oli hän usein uneksinut.
Mikä autuus olisikaan olla kylän ainoa kunnon isäntä, se joka voi ja tahtoo jokaista auttaa ja johon kaikki alati hengessä katsovat!
Mutta nyt ajoi se metsäpiru hänestä hetkiseksi sen hyvän hengen. Antti Hyväkäs oli näet aikoinansa laittanut laulunkin, kuten Rämekorven laulumailla oli tapa. Sitä laulua oli laulettu kylällä ja monesti oli se seikka nostanut Jussissa mustan havenen.
Ja eikös juuri nyt taas aseta kohtalo niin, että tuo vanha, ja muilta unohtunut laulu nousee haudastansa ja täyttää hänet pimeällä hengellä. Hartikaisen aikamies poika, Pekka, ajoi näet tätä samaista tietä myöten. Kuului jo kärrien rätinää. Kohta ilmestyi ajaja näkyviin. Työkärrien korissa seisten hoputti hän hevostansa juoksuun. Huono kärrinkori reuhkasi. Kärrit hypähtelivät kuopikkaalla tiellä. Pekka veteli hevostansa ohjaksien perällä selkään ja lauloi sitä Hyväkkään laulua:
"Rimparill' on rimmut ja ramparill' on rammut ja herrasmampsellilla."
Se puhkasi Jussin paiseen. Topakasti pysähtyi hän keskelle tietä ja varotti uhkaavasti:
"Elä aja, kuule, päälle Hartikaisen poika!"
"Hei!" hihkasi vain Pekka, joka ei kärrien rätinältä kuullut varotusta, löi hevostansa ja luullen Jussi Purasen aikanansa raivautuvan pois tieltä, lasketteli tätä kohti.
Mutta ei, Puranen seisoi uhallakin paikallansa ja uhitteli:
"Ajappas päälle, tokko uskallat!"
"Pois tieltä!" hihkasi Pekka ja oli jo lähellä päälle ajaa.
"Koitappas!" uhkui vain Puranen tanakkana, rauhallisena seisten.
Ja nyt tapahtui onnellinen kohtaus, joka pelasti Purasen joutumasta hevosen jalkoihin: Viisas hevonen näet pysähtyi niin äkkiä töksähtämällä, että Pekka menetti tasapainonsa ja suistui hevosen lautasen yli suin-päin tielle…
"Vieläkö ajat päälle!" nautti silloin Puranen voitostansa. Pekka kirosi, hypähti pystyyn, syöksyi kuin pyörryksissä Jussi Purasen kimppuun ruoska ojona:
"Sen perhana… Annanko tuosta!"
"Lyö… Lyö vain, jos luulet kukkarosi kestävän!" ähki Jussi Puranen tietoisena siitä, että hän on tien isäntä. Tyynenä, sydän täynnä saneli hän:
"Et taida tietää, kuka se on tämän tien isäntä… Niin että ajat kuin vierasta tietä myöten", lopetti hän kuin ilkkuen, kutitellen.
Pekka älysi asian, ja se häntä aluksi hieman masensi. Tien isännän rauhallisilla eleillä kopeloi nokinen Jussi Puranen tupakkavehkeitä taskustansa, puhalsi piippua selväksi ja lisäsi pistävästi, sillä Hyväkkään laululla pistäen:
"Taitaisi sinun kannattaa teettää omakin tie… Kun niin reilusti kerran laulella kannattaa!"
Mutta vähitellen selviytyi Pekka ennallensa ja rupesi kerskumaan vastaan. Sukeutui pieni, omituinen kinastelu. Jussi Puranen ähisi, sydän täynnä, rauhallisena pysytellen, tietoisena isännyydestä. Pekka joutui lopulta alakynteen ja rupesi koraamaan asemaansa ylimalkaisella pöyhkeilyllä. Ruoska kädessä kehui hän:
"Saakeli soikoon, kun minä tuolla tammalla laskettaisin sileää tietä myöten, niin ei siinä sinun tammasi saisi hajustakaan kiinni."
"Mhyy!" äännähti täysinäinen Jussi Puranen, kokien olla välinpitämättömänä ja pysytellä tupakanpanoasiassa. Pekka vahvisti kehuen uljaasti:
"No et kyllä pysyisi… Ja jos lasketteleisin tuolla tammalla vaikka seinää kohti, niin puhki seinänkin se lentäisi kuin lintu!… So tamma!" kiivastui hän lopuksi ja löi tammaa nyrkillänsä lautaselle.
Niin oli tämä tapaus heidät uudestasynnyttänyt. He kinastelivat tosissaan kuten konsanaan luonnonlapset.