IV.
Tänä aamuna oli lukkarilla ollut vaimonsa kanssa ankara riita siitä oliko Johanneksen saarna profeetoista vaiko Davidista. Vaimo oli väittänyt sen olleen Davidista, mutta lukkari itse oli tiukannut, että se oli profeetoista. Kuten luonnollista, kehkeytyi tästä asiasta aviopuolisoiden välillä ensin pieni ja sitten vähitellen iso riita.
Oli näet eräs syy joka vaikutti sen, että asia rupesi aviopuolisoista näyttämään tavallista tärkeämmältä, semmoiselta, josta maksaa vaivan riidellä. Eräästä luonnollisesta syystä, jonka saamme piakkoin tietää, oli rouva näet taas viime aikoina ollut hyvin ärtyisä. Se ei sietänyt kerrassaan mitään, ja kaikkein vähimmin hän saattoi kärsiä omaa miestänsä.
Ei ihme, jos oli sukeutunutkin kerrassaan ankara riita. Vaimo oli lopulta menettänyt malttinsa, haukkunut miehensä pahanpäiväiseksi ja loppujen lopuksi jo lähestynyt iso maitokapusta kädessä niin uhmaavana, että lukkari oli nähnyt paraaksi peräytyä pois koko talostaan.
Mutta hän ei heittänyt itse asiaa. Se kyti hänessä, ja niinpä hän päätti nyt ottaa tuon samaisen kysymyksen selityksensä ja opetuksensa aiheeksi. Sitä asiaa hän nyt koki näiden kirjanoppineiden kanssa ratkaista.
Huh! Aivan jo löyhähteli tuvassa lämpö. Lukkari selitteli nyt Johanneksen saarnan henkeä voidaksensa sitten vertailla sitä sekä profeettain että Davidin kirjoituksiin.
* * * * *
Oltiinkin jo istuttu ja pohdittu tovi. Ukko Sikanen torkkui uuninnurkassa tamineissansa ja laski omia laskujansa. Rakkaus s.o. Saastamoisen Kaisa ja Kaisan kontu kiinnittivät mieltä. Etenkin kiusasi se, kun hän ei muistanut oliko Kaisan nurmella kolme vai neljä heinäpielestä. Hän koki muistella ja laskea:
"Ensimäinen on ihan siinä nurmelle tullessa…"
Sen hän muisti. Se oli iso, neli-puuvälinen pieles. Mutta jo toista ajatellessa alkoi uni päätä nyökyttää ja huiputtaa. Kolmi-puuvälisen hän muisteli sen olevan…
"Vai onkohan siinä neljä?…"
Ei tahtonut saada selvää. Uni veti jo silmäluomia alas. Lukkari selitti nyt kohtia profeetta Jesaijasta. Jostain kuuluu hiljainen kuorsuun hyminä ja se ja lukkarin ääni tuuditti ukkoa kuin taivaallinen laulu. Vaivoin muisteli hän:
"Neljä siinä taitaa olla!"
Mutta silloin nuokahti hän syvään. Se neljäs puuväli ikäänkuin tipahti pois päästä. Hän heräsi hieman ja koki taas pysytellä pystyssä. Nyt hän laski samaa pielestä uudestaan.
"Jos nyt vertaamme Johanneksen saarnaa… esimerkiksi… esimerkiksi niin", hymisi lukkarin ääni ja erään kuulijan makea kuorsuu.
"Niin, ei piruvie siinä ole kuin kolme puuväliä", oli ukko saavinansa selvän jo.
Tups! oli hän luiskahtaa lattialle nenällensä, havahtui siihen ja kohentautui istumaan niin, että nojasi selin uunin kupeeseen.
"Niin meidän täytyy tulla siihen päätökseen, että Johanneksen saarna oli profeetoista!" todisti lukkari kirjaansa syventyneenä. Ukko Sikanen oli saanut selällensä tukevan taustan ja koki nyt sen nojassa syventyä siihen puuvälikysymykseen, mutta ei se tahtonut selvetä, sillä uni hämmensi taaskin.
"Paholainenkohan siinä sotkee!" oli hän jo harmistuakin koko asialle, mutta silloin nuokahti pää taaksepäin uunia vasten ja…
Niin… Kyllä hän taisi silloin jo torkahtaa koskapa…
"Ja vaikka Habakukkia katsomme… pienistä profeetoista niin näemme… minä vaan etsin Habakuk… näemme että… e-että… Esai… Hesekiel", selaili hän etsien Habakukia… "Hese… Hesekiel… Näemme, että se on profeetoista…"
"Krhoo-oo!" kuului silloin mahtava jyrinä. Lukkari kiivastui:
"Kuka piru siellä kuorsaa!" huusi hän.
"Krhoo-oo!"
"Sikasen poika… tuo piru!" hoksasi hän nyt. Pekka, joka istui aivan suoraan vastapäätä seinänvieruspenkillä, veti sikeää unta, selin seinään nojautuneena.
"Ylös sieltä!" raivostui lukkari ja löi kirjalla pöytään että jysähti.
"Kro-hoo-oo!" kuului yhä mahtavampi jyrinä.
Ja silloin täyttyi lukkarin mitta. Kiirein askelin hän riensi iso kirja aseenaan tuvan halki Pekan eteen. Se vain kuorsata jyrytti.
"Pumps!" pamahti silloin kirja otsaan. Pekka kimposi hereille, hölmistyi.
"Paholaisen härkä!" huusi lukkari.
"Mikä härkä?" hölmistyi Pekka tyyten. Unenpöpperössä ollen hän luuli olevan kysymyksen jostain muusta härästä, ja katsoi silmät pyöreinä lukkariin. Lukkari raivostui ja huusi:
"Härkä!… Mulli-härkä sinä olet!… Lautapää sonni!"
"Mutta se nyt on toki pirun vale!" heräsi Pekka, ja kimposi aivan seisaalleen.
"Jotta minä nyt olisin sonni!" tenäsi hän. Lukkari huusi ja käänsi jo kiukkunsa isä-ukkoon.
"Ja semmoinen poikako sinulla on?" Se ei vastannut.
"Uk-ko!… Vai nukkuuko se sekin piru!" huusi lukkari ja riensi luo.
Ja totisesti se nukkui lämpimään uuninnurkkaan painautuneena.
"Uk-ko!… Nous' ylös!" repi hän sitä kauluksesta.
"Ka!" heräsikin se ja kun lukkari yhä ravisteli ja haukkui, selvisi hän ja jo käski:
"Ka!… Elä nyt revi!… Jotta tässä saa rauhan!"
Hänestä tuntui kuin olisi herännyt suloisissa kotioloissa. Unta silmistänsä hieroessaan hän puhelikin:
"Oli tuossa niin lämmin ja hyvä olo, jotta arvelin jotta jos tuossa torkahtaisi!"
Lukkari huusi, haukkui ja sätti. Tapaus oli herättänyt koko tämän hartaan seurakunnan. Jotkut haukottelivat laiskasti. Toiset hieroksivat unen-tihrua pois silmistään ja niin oli herätys käynyt koko joukon läpi.
* * * * *
Alkoi se työ jo luistaa.
He jättivät toisensa siihen väärään uskoon, että vallesmanni on muka heidät tavannut tieltä ja tuonut tänne väkisin. Kaisasta he vaikenivat, ja salasivat visusti toisiltansa koko rakkautensa.
Nyt he olivat vastikään syöneet tukevasti. Lukkari oli pakottanut heidät ostamaan katekismuksen ja määrännyt, että heidän pitää opetella siitä ulkoa ainakin kuudes käsky ja vaivaisesta syntisestä vähintäin ensimäinen lause. He olivatkin jo ryhtyneet työhön. Pekka selaili kirjaa. Ensi kerran elämässään hän moisen ihmeen oli käteensä ottanut.
"Näkyykö sieltä mitä?" kysäisi tupakoiva isä.
"Ka-a!" tapaili poika ja ilmoitti:
"Näkyy täällä ainakin kaikenlaista kommervenkkiä!"
"Mhyy!… Vai sitä siellä on!"
"Ka-a!" myönteli Pekka, jopa selittikin arvellen:
"Eivätkö nuo liene niitä kirjanpuustaimia!"
Ja ikäänkuin esiintyäkseen asiantuntijana, kohentautui isä silloin lähemmä, kurkisti kirjaan ja ilmoitti:
"Näytäppäs!… Jos minä hyvinkin tuntisin".
Miten juhlallista. Aivan hän käväsi pankon luo sylkäisemässä, kuten tärkeään toimeen varustautuva ainakin ja puheli sieltä pöydän luo palatessansa:
"Niin, jos minä vanhempana miehenä saisin heistä paremmin tolkun".
Hän yskäsi vieläkin, sylkäsi jälleen, oli siten valmis, katsahti, näki mustia rivejä ja ilmoitti kuten asiantuntija:
"Ka… Niitä kai ne ovat… puustaimia!" Ja siihen varmuuteen he jäivät iäksensä ja sillä kirjatiedolla ja sillä uskollansa kuuluu heidän täytyvän kerran autuaaksikin tulla.
* * * * *
Useina päivinä oli lukkari jo tutkituttanut ja mietityttänyt sitä samaa tärkeää asiaa: Kummastako Johanneksen saarna oli, Davidistako vai profeetoista. Ei ollut siis ihme, että ukko Sikasen uteliaisuus oli alkanut herätä ja kiihtyä. Usein hän oli jo itseksensä arvellut:
"Mikähän ihmeen mies se tuo Johannes on?"
Mutta ei se asia hänelle selvinnyt, ja uteliaisuus alkoi häntä jo hieman vaivata. Niinpä hän tänään ruuan jälkeen tupakoidessaan äkkiä kysäsi pojaltaan:
"Mistähän ihmeen Johanneksesta se niin monena päivänä peräkanaa puhuu?"
Pekka imeksi piippuansa ja sattui mietiksimään rakkausasiaansa: sitä että mitähän silloin kerran tarkoittikaan sillä "olisihan siinä": akkaako vaiko kontua. Se oli pälkähtänyt nyt taas päähän aivan sattumalta eikä hän siis siinä mietiskellessään tajunnut isänsä kysymyksestä muuta kuin äänen. Piippu siinä vain lerppasi suussa ja sylkikin oli itse-aikojaan valahtaa pois suupielestä. "Kumpaakohan paholaista minä ajattelin?" se miete kierteli unisissa aivoissa laiskana, aivan nukuksissa.
"Niin jotta. Osutko sinä tietämään, kuka mies se yletön Johannes oli?" kiihtyi jo isän uteliaisuus.
"Ka-a?" heräsi nyt poika, sylkäsi sylen pois ja tiedusti:
"Niin mitä?"
"Ka se". Ja ukko toisti taas kysymyksensä. Poika kuunteli taiten, imeksi savuja, näytti punnitsevan asiaa, ja kun se ei ottanut selviytyäkseen ja ruokaunikin jo painosti, vääntäytyi hän penkille mahalleen samalla valehdellen:
"Ka sitäpä minä tässä juuri itsekin ajattelin, jotta on se mahtanut olla vähän eriskummallinen Jaska se Johannes… Kun sen saarnakin on niin kovin sokkeloinen, jotta ei lukkarikaan siitä selvää saa".
Ukko joutui ymmälle. Pekan vastaus kiihdytti vain uteliaisuutta. Vaiettiin. Ukko tupakoi kumarassa ja mietiskeli Johannes-kysymystänsä. Poika haparoi joitakin risoja päänsä alaiseksi ja siinä aikoen jo painautua uneen, tuli taas miettineeksi rakkausasiaansa. Laiska ajatus johtui siitä rippikouluvaivoihin ja hän arveli isällensä:
"Sinulle se oli toki hyvä, jotta satuit elämään sen hyvän papin aikana… Niin jotta sait ja ilman rippikouluakin ottaa eukon!"
"Ka" yritti isä, mutta Johannes-ajatus sotki. Poika loikoili, punnitsi asiaa ja oloja ja hetken kuluttua arveli:
"Nää nykyajat ovat tässä lukuasiassakin tiukkoja aikoja kuten kaikessa muussakin. Jos nuo eivät sitten ajanoloon hellittäne…"
"Niin mitkä?" heräsi isä Johannes-mietteistänsä, sillä hän oli ollut taas nukahtamaisillaan.
"Ka-a" tapaili poika, mutta ajatus uupui siihen, sillä unen maukas esi-maku sulki jo kaiken. Pää oli kuin lyijyä. Ukkokin huomasi, että häntä torkutti. Hän kopisteli piippunsa, pani porot suuhunsa, pisti nysänsä pieksun varteen, vääntäytyi penkille, ja kohta alkoi taas kuulua tämän sulhasissa vaeltavan Sikas-suvun tasainen sovinnollinen kuorsaus.