V.
Paitsi Sikas-sukua, uhkasi niinä aikoina Pielisjärvellä vaimonpuolen puutteessa sammua eräs toinenkin suku, nimittäin iso-partaisen Jussi Leskisen. Monista ponnistuksistaan ja tuuheasta parrastansa huolimatta ei näet tämän jo viisi vuotta sitten leskeksi jääneen Leskisen ollut onnistunut saada uutta vaimoa. Ja niin elää leipoi hän yksinään Pielisjärven pitäjän eteläpäässä.
Mutta nyt hän oli kuullut, että pitäjän pohjoispäässä Saastamoisen
Kaisa oli vapaa.
"No… Eihän tässä sitten enää hätää eikä eukonpuutetta olekaan", oli hän ihastunut. Onneksi sattuivat vielä näihin aikoihin olemaan Nurmeksen markkinat, ja kun hänellä oli iso sika vietävänä markkinoille kaupaksi, päätti hän tietysti samalla matkalla kosia Kaisasta itsellensä eukon.
* * * * *
Mutta menemme varsinaiseen asiaan.
Tämä itsetietoinen ja pitkäpartainen Jussi Leskinen istuksi todellakin nyt Kaisan tuvassa ja kosi Kaisaa. Laatuun käyvältä akalta se hänestä olikin tuntunut.
"Niin jotta mitäpäs siinä sitten Kaisa… turhia tingitään", suostutteli hän, sillä hän oli jo ennättänyt kehua sekä itsensä että kontunsa.
"Pyörähdät tästä vain katsoa sukaisemassa sitä minun taloani ja sittenpähän Nurmeksen markkinoilla pannaan kauppa lukkoon pusuja vaille".
Rennolla sulhaspäällä hän nyt olikin ja reilusti kuten iso isäntä ikään heilautteli pitkään pieksunvarteen pistettyä jalkaa polven päällä.
"Vai mitä Kaisa?… Niin jotta eikö anneta tään rakkauden vaan ryskää?" kysäsi hän jo voitonvarmana, imasi aivan ökä-savut, sylkäsi oikean isäntä-sylen ja jalkaa polven päällä retkutellen odotti vastausta.
Mutta ei. Kaisa kaapi taikinaa ja mietti ja punnitsi. Hän näet epäröi, kun ei ollut varma jaksaako kumpikaan Sikanen läpäistä rippikoulunsa.
"Tällä Leskisen Jussilla on talo, jossa ei ole puutetta lihasta eikä leivästä eikä… tästä nyt muustakaan särpimestä!" kehui Leskinen lisää, kokien pehmittää Kaisaa.
Ei vieläkään vastausta. Mieluummin hän ottaisi Sikasen, kumman tahansa, heidän kontukin kun on tästä ihan rajatusten, mutta ken sitä niiden rippikoulua tietää! Hän syventyi kuopimiseen.
"Ei, ei siinä meidän talossa akalla ole puutetta muusta kuin köyhyydestä!" toisteli Leskinen ja sylkäsi niin isäntämäisesti että niska nytkähti itsetietoisuudesta.
"Entinenkin akka valitti vain sitä jotta kun hän ei vain tään ajallisen paljouden takia saisi sielullensa sitä vahingoksi sanottua", jatkoi Leskinen ja päästi savua sekä suusta että sieramista niin että koko parta tuprusi kuin palava kuontalo. Kaisa mietti ja kaapi. Olihan hyvä pitää tuo Leskinen ainakin Sikasen varalta.
"Sielullensa… sielullensa se eukko vaan pelkäsi vahingon tulevan kun…"
Hän sylkäsi välillä ja nyhti partaansa:
"Kun siinä on niin ylettömästi sitä jota koi ja ruoste syö ja raiskaa, jotta ei siitä raiskatenkaan loppua tule".
* * * * *
Selvittiin siitä toki jo parempaankin alkuun. Äkkiä näet Kaisa herkesi kaaputtamasta, kaatoi taikinaan likovettä ja kysäsi:
"No entäs… Niin jotta onko sinulla siinä?"
Miltei kainostutti sanoa loppuun.
"Siitä entisestä eukosta mitä?"
Lapsia hän tietysti tarkoitti. Arvasihan sen Leskinen.
"Mhyh!" ynseili hän siihen niin, että isäntämäinen niska aivan nytkähti.
"Vai vielä niitä kakaroita olisi pitänyt siihen siittää!"
Aivan hän ylpistyi kun niitä ei ollut.
"Leivän syöjiä!"
Mokomiakin. Ylpeät sylet laski hän isosta parrasta lentoon ja aivan komeili ynseästi kehuen:
"Sillä puolella Pielisjärven pitäjästä… siellä etelä-päässä, kuule
Kaisa…"
Luontoa se aivan nosti. Äänikin nousi, kun hän lopetti kehaisten:
"… Siellä tään pitäjään etelä-päässä kuule puidaan nämä riihet niin, jotta siitä ei synny pölyä eikä ruumenia!"
Teki jo mieli sipasemaan isoa partaakin. Lapsettoman, rikkaan lesken tietoisuudella ja tyytyväisyydellä laputteli hän pieksun pohjalla lattiaa ja…
"Niin kun on laita täällä keski-pitäjäälläkin, ja… Täälläkin ja
Lieksan paikkeilla", yltyi hän vertailemaan sillä…
"Sillä näissä, Pielisen keski-pitäjään taloissa, kuule Kaisa, kun sitä perillistä pymätään, niin sitä ei köyhimpien kaivoissa riitä edes kastevettä, jotta saisivat ilman järviveden apua sen perillis- paljouden kastetuksi kirkonkirjoihin… Niin jotta…"
"Häh?"
Aivan se suututti jo moinen kehuminen Kaisaa. Hän kehäsi jo omaakin lapsettomuuttansa:
"On sitä nyt keskis-Pielisjärvelläkin puitu ja paukuteltu eikä…"
Aivan hän jo pyörähti siinä.
"Ka-a", yritti Leskinen muhkeasti, mutta ei ennättänyt jatkaa, sillä kunniansa puolesta kimpaunut Kaisa sieppasi täyden vesikorvon lattialta penkille ja lopetti ynseillen:
"Eikä silti ole ruumenhuoneet ruumenta ja rötyä täynnä!"
Ja sinä tässä kehut! Soo.
"Ka… tuota", yritti Leskinen, mutta Kaisa piti suunvuoron. Oli jo sukeutua pieni väittely, mutta painui se toki, sillä Kaisaa alkoi taas arveluttaa se Sikas-suvun lukutaito. Paras siis sittenkin pitää Leskinen varalta.
Ja niinpä lupasi hän käydä katsomassa taloa, ja kun hänenkin oli härkä-mullikka vietävä Nurmeksen markkinoille, lupasi hän siellä ajatella asiaa ja puhua siitä.
"Sittenpähän näkee, kun kokee", arveli hän, ja niin oli hänellä nyt kolme sulhasta lemmen-paulassa.
* * * * *
Ukko Sikasta oli henkisessä työssä ponnistellessa alkanut yhä enemmän vaivata se Johannes-uteliaisuus. Häntä aivan kiusoitti, kun ei tiennyt mikä kumman mies se oli, kun lukkari yhä vain sen saarnaa pohti.
"Mikähän pirun mies tuo oli!" oli hän kerrankin oudostellut pojallensa
Pekalle.
"Ka", oli Pekka yrittänyt sanoa, mutta oli keskeyttänyt huomattuansa, ettei hän itsekään tietänyt, ja oli vain arvellut:
"Kun olisi siltä lukkarin paholaiselta itseltään kysyä!"
* * * * *
Tänään oli lukkari taas ollut ankara ja yhä se oli selittänyt samaa saarna-asiaa. Sikaset olivat nyt syöneet taas vankasti ja istuksivat kortteerituvassa tupakkahartautta pitäen ja odotellen unen tuloa.
Ja nyt taas pani heidät mietiksimään sitä rakkausasiaa. Ukko koki taas laskea niitä Kaisan heinäpieleksiä, mutta nyt tahtoi sotkea se Johannes. Hän istui kumarassa, tupakoi, syleksi miettiväisenä, ja joltinenkin hikipisara kiilsi nenänselällä aikoen lähteä vierimään nenää pitkin alas.
"Neljähän niitä piti olla niitä pielessijoja, kun…"
Mutta ei sittenkään. Jos hyvinkin pettää muisti! Hikipisara valahti nenänselkää pitkin jo kertasen alemma, mutta pysähtyi toki vielä.
"Kun se tää…"
Se tää muu: tää Johannes sotkee, koki hän siinä unentuloa hilliten pitää ajatusta työssä. Johannes alkoi näet siinä makean unentulon seassa sotkea.
"Niin jotta niitä!" koki hän taistella unta ja epäselvyyttä vastaan.
"Niitä…"
Hän hapuili jotain yhä himmenevässä Johanneksen ja pieleksen välistä ajatusta. Pää riippui kuin pois putoamaisillaan. Hikipisara herahti rauhassa hieman alemma. Piippu lerppasi kuin unehtuneena ikenessä ja…
"Niitä…"
Turhaan. Uninen ajatus ikäänkuin viippasi ja viipoitti pieleksen ja
Johanneksen välillä. Johannes tuntui vievän voiton:
"Paholainen kun… sotkee jo koko ajatuksen!" harmistui hän jo. Mutta ei se auttanut. Väkisinkin vei Johannes voiton. Yhä syvemmin painui hän nyt hautomaan sitä uteliaisuutta herättävää kysymystä että:
"Kuka piruhan tuo mahtaa olla, kun se…"
Lukkari oli näet nytkin taas käynyt läpi profeeta Hesekielistä aina
Syyrakkiin saakka eikä sanonut pääasiaa: sitä kuka se Johannes oli.
Uteliaisuus valloitti unisen mielen:
"Kun saisi paholaisesta selvän!" hoki hän siinä. Uni painoi jo hitosti. Hikipisara oli kasvanut ja kiilsi jo aivan nenänpäässä, kun hän siinä tuhjakkeena nuokotti. Pekka tupakoi samalla tavalla, ja mietti rakkausasiaansa. Olikin hän jo saanut nyt selville sen, että sillä "olisi sitä siinä" oli tarkoittanut joko akkaa tai kontua tai sitten molempia yhteensä. Se oli siis selvä. Hän sylkäsi ja kun pääkin oli jo täynnä makeaa unta, lopetti hän ajatustyön kokonaan ja aikoi venyttäytyä penkille nukkumaan.
"Niin jotta… olikohan tuo!" koki isä-ukko yhäkin sitä Johannes-asiaa.
Uni painoi jo niin, että hän nuokahteli tavan takaa.
"Olikohan tuo…"
Taas vetäsi nuokahtamaan ja keskeytti ajatuksen. Hikipisara riippui jo nenänpäässä juuri pois tipahtamaisillansa.
"Tuo hylky… olikohan tuo…"
Tip!
Se hikipisara se vain nyt ukon nuokahtaessa tipahti nenänpäästä lattialle. Ukko heräsi siihen, hölmisteli ja eikös tiedustanut Pekalta:
"Niin jotta…"
Sylkeä oli torkkuessa kasaantunut suuhun tukoksi. Hän käväisi pankon luona tyhjentämässä ja jatkoi nyt:
"Kun sen Johanneksen yksin jo se saarnakin on ollut niin moni-peräinen, jotta se on ollut sekä Syyrakista jotta… Muistatko sinä Pekka mistä se vielä oli?" loppui häneltä oma muisti, ja kaikki meni sekaisin.
"Ka", yritti Pekka auttaa tiedoilla isäänsä, mutta muisti petti. Kuin pulasta pelastuakseen hän sylkäsi ja tokasi:
"Se on se toinen puoli niistä toisista nimistä… eikä tästä nyt… tästä paljaasta Syyrakista".
Ja penkille hän venyttäytyikin mahallensa ja kun nyt kerran päässä oli niiden äskeisten rakkaus-ajatusten rippeitä, sai hän niistä puheen aiheen ja arveli siis isällensä:
"Sinulla sitä oikeastaan ei ole enää tästä rippikoulun käymisestä mitään etua… Kun ei sinulla kuitenkaan ole enää uuden akan otto mielessä…"
"Ka", tapaili ukko, mutta pysähtyi. Ei sitä nyt kuitenkaan olisi sopinut vielä asiaa ilmoittaa ja niin nukahtivat taas nämä kilpakosijat tietämättä tään-taivaallista siitä, mitä vaarallisia miehiä he toinen toisellensa olivat.