VI.
Viime päivät olivat heille olleet kovia. Lukkarin vaimo oli näet sen jo ennen mainitun n.s. Johanneksen-saarna-ärtyisyytensä syytä miehellensä selittäessänsä ollut pakoitettu sille ilmoittamaan sen ilosanoman, että hän on taas toisillakymmenillä ja pienipalkkainen lukkari oli tietysti siitä hermostunut. Ahkerasti purki se nyt vihaansa oppilaisiinsa, heristäen vahinkonsa niille. Varsinkin Sikasia hän haukkui minkä ilkesi. Lisäksi oli heidän korviinsa ehtinyt jo huhu Leskisen kosissa käynnistä.
Tämä viime mainittu asia se antoi nyt heille päänvaivaa. Uskokin päästä haihtui ja myös Johanneskin ja pieni mustasukkaisuus alkoi kehittyä.
Sillä pieni se vielä oli: tuskin alussaan. Tänään olivat he syöneet navakasti ja lukkarin siinä selittäessä autuuden asioita mietiksivät he molemmat samaa asiaa. Ja mikä ihmeellisintä siinä.
Ajatelkaas! Aivan samoilla ajatuksilla ja yhtä-rinnan!
Kummallista!
"Onkohan tuo niitä entisiä pitkäpartaisia Leskisiä… Tää josta ne juttuavat Kaisan suhteen!" kokivat he miettiä. Lukkari luki kohtia Davidista ja todisteli niiden avulla, että Johanneksen saarna ei voi olla siitä.
"Vai niitäköhän mahtaa olla niitä salo-Leskisiä!" punnitsevat Sikaset aivoonsa. Mutta asia ei tahtonut selvitä, sillä tuvan makea lämpö rasitti ajatuselimiä. Pojan suussa jo riippui nysä aivan irrallansa.
"Sillä, jos se olisi Davidista niin", innostui lukkari ja selasi taas auki monet kirjan kohdat.
"Niin… Että esimerkiksi Syyrakki ja Habakuk!"
"Ne parta-Leskiset ne kuuluvat olevan rikkaanpuoleisia", löyhähti kuin tuvan lämmöstä uutta ajatusta Sikasen päähän. He eivät olisi suoneet että se Leskinen on niitä rikkaita, sillä siitä voisi olla vastusta.
"Mutta niitäpä se toki tää Leskinen onkin… niitä!"
Niitä köyhiä Leskisiä. Tuvan unettava lämpö tuntui aivan makealta ja se vaikutti, että ajatus-vähä päässä oli kuin imelä mämmi. Hätä-hätää pysyivät vielä silmäluomet auki ja…
"Sillä ei piru vie se niitä rikkaita Leskisiä!"
Miten makealta se ajatus tuntui! Lukkarin ääni soi kuin ihana etäinen unilaulu…
Tip!
Ei toki vielä. Se yritti vain pudota, piippu ikenestä, mutta herättikin vain unesta. Taas mietittiin, taas nuokuttiin.
"Niitä se on… niitä!"
Niitä heille edullisia Leskisiä, nuokahtelivat he jo, kuin ollen penkiltä pois tipahtaa. Lukkari vertaili nyt Syyrakkia ja Davidia…
"Niitä köyhiä Leskisiä niin että…"
Kops!
Pojan piippu se nyt tipahti ikenistä lattialle. Lukkari kuuli sen, raivostui ja juoksi jo kirja iskuun kohotettuna uneen vaipujaa kohti huutaen:
"Sikasen härkä!…"
"Nops!"
Se oli isä-ukon nysä, joka nyt tipahti, ja…
Tietysti alkoi silloin paukkua kirja päähän.
Eikä ainoastaan Sikasien päähän, vaan suuren joukon, sillä kauhuksensa huomasi lukkari koko seurakuntansa vaipuneen synnin-uneen.
* * * * *
Nyt alkoivat mustasukkaisuuden vaikeat ajat, johtaen opintieltä joksikin väliajaksi parempiin puuhiin.
Oli näet kulunut joku päivä. Siitä Kaisan ja Leskisen asiasta oli nyt tullut lisävarmuutta. Olipa jo tuotu sekin huolestuttava tieto, että Kaisa on lähdössä ja nyt siis jo lähtenytkin juuri näinä päivinä alkaville Nurmeksen markkinoille, poiketaksensa samalla katsomaan Leskisen taloa.
Ei siis ihme, että sekä isä että poika alkoi toisistansa salaa varustella markkinoille lähtöä. Siellä voi pitää Kaisan suhteen varansa, päättää kaupat ja sen tehtyä palata lopettamaan rippikoulun. Sitä mietiksi nyt ukko. Olikin taas ollut ankara päivä koulussa. Mustaapenkkiä istumaankin oli jo lukkari uhkaillut panna.
Kotoa oli heille tänä aamuna tuotu iso korvo maitoa ja he aterioivat. Pekka koki kavaluudella houkutella isänsä karkaamaan pois koulusta: solahtaman sinne Polvijärvelle hierotuksilleen. Sillä aikaa voisi hän pistääntyä Nurmeksen markkinoilla ja kosasta siellä Kaisan lopulliseen varmaan talteen ohi Leskisen suun. Samaa asiaa hautoi isäkin mielessänsä. Polvijärvellä käväsyn varjolla aikoi hänkin pistääntyä Nurmeksessa.
* * * * *
He, kuten sanottu, aterioivat ja hautoivat sitä kavalan puheen alkua. Siinä piimäkupissa oli eräs tavattoman iso ja herkullisen näköinen sileä kokkeli. Kumpikin pani sen silmälle, aikoi säästää sen maukkaaksi viime palaksi ja kavalasti varoi, ettei toinen saisi sitä sitä ennen hotaista. Mikäli muistan, alkoi poika, Pekka, ensiksi asiasta puheen, arvellen siinä syödessänsä:
"Niin kuin jo sinulle sanoin, niin sinulla sitä ei enää ole akan otosta huolta… Niin ikämiehellä".
"Ka", yritti ukko, mutta ei joutanut jatkamaan. Sitä herkkukokkelia piti näet lusikalla haparoida suojaan omalle puolelle kuppia.
"Aikookohan tuo tuon kokkelin", hoksasi jo Pekka itseksensä, työnsi suun leipää täyteen ja hapasi lusikalla maitoa niin ovelasti, että kokkeli joutui hänen reunallensa. Sen tehtyänsä hän palaa pureksien jatkoi:
"Kun sitä minäkin olisin ennättänyt tuossa iässä ja aviossa niin pitkälle, jotta minullakin olisi näin iso poika niin…"
Taas häntä huolestutti se kokkeli. Isä haparoi sen taas reunallensa.
"Niin en minä enää viitsisi tätä ajallista ruumistani näillä lukutöillä vaivata", jatkoi hän ja harasi taas kokkelin viekkaasti puolellensa.
"Ka!" yritti ukko, mutta keskeytti. "Paholaistakohan se tuosta kokkelista haroi!" hoksasi hän siinä jo itseksensä.
"Vaikka luitani sen sijaan hierotella lykkyyttäisin!" riensi poika jo likemmä sitä isän hierotusmatkalle lähtöä. Päässä häämöitti aavistus, että isäkin vaani sitä isoa kokkelia ja siksi hän kiersi nyt kuppia niin että oikea reuna joutui häneen päin. Suu ruokaa täynnä selitti hän samalla:
"Sillä ei se enää tunnu miltään olla eukolle velvollinen sillä iällä kuin nyt sinä!"
"Niin jotta", tapaili taas isä. Häntä jo harmitti tää pojan kokkelikuje.
"Aikookohan tuo, piru, sen hotaista itse!" mietti hän jo itseksensä.
"Varsinkin kun sinullakin jo on tätä perettäkin… Niin jotta ei jää kontu kuoltua vieraille", ahtoi Pekka leipää suuhunsa ja…
"Ka… Tuota…"
Ajatus sotkeutui. Siitä kokkelista alkoi näet pakata pieni hätä:
"Lotkaiseekohan tuo sen suuhunsa!" hätäili hän jo salassa. Aivan jo tavallaan hermostutti ja suututti.
Taas se pyörrytti kupin kokkelireunan puolellensa.
"Kehnon vietävä!" nousi jo salainen harmi ukon päähän. Ahmittiin ruokaa kuin kilpaa.
"Vai mitä sinä arvelet?" tiedusti Pekka pala suussa.
"Ka… Eipä tässä…"
Mutta ei siinä joutanut nyt näinkään tärkeään asiaan. Huolestutti jo aivan:
"Syö se piru tuon kokkelin!" harmistui hän siinä jo ja hapasi kiireessä kokkelia lusikalla niin varomattomasti, että se hajota valahti.
"Tuota paholaista!" äänsi siitä lopen harmistunut ukko puoli-itsekseen.
"Ka-a!" yritti poika lisätä, mutta suu oli ihka täysi. Kiireesti lusikoivat he sen hajonneen kokkelin suuhunsa ja niin oli ateria vihdoinkin lopussa.
* * * * *
Erinomaista se piimä olikin. Poika nuoleksi lusikkansa, pisti sen seinänrakoon ja ukko käväsi sylkäsemässä piimänloput likakorvoon. Sen tehtyänsä hän nyt puolestansa meni asiaan, kysästen:
"Niin jotta, sitäkö sinä tässä taannoin… syödessä arvelit, jotta minä voisin lähteä Polvijärvelle hierottamaan?"
"Ka-a", hapuili poika tupakka-vehkeitänsä. Miten mielissänsä olikin nyt ukko, kun poika oli sattunut moista ehdottamaan.
"Vai muutenko sinä siinä syödessä juttusit?" tiedusti ukko kun pojan lopullinen vastaus viipyi, Pekka työnsi jo piipunvartta ikeniinsä ja myönteli:
"Ka eipähän se pahaa tekisi kennenkään luille… hierominen!"
"Ka eipä se…"
Ja aivan hän alkoi nyt jo valitellakin miten suuressa hieromisen tarpeessa hän on ja miten…
"Varsinkin nivuslihoja kivistää!" valitti hän vaivojansa ja jo seuraavana aamuna lähti tämä rippikoulukarkulainen taivaltamaan Nurmesta kohti ja tuossa puolenpäivän korvissa lähti samaa tietä painamaan poika, joka uskoi isänsä lähteneen etelää kohti, kiertääksensä sitä tietä Polvijärvelle.
Mutta jo samana iltana huomasi lukkari, että häneltä on kadonnut kaksi opetuslasta. Ne oli määrätty ruunun kyydillä tuotaviksi, eivätkä siis saaneet omin lupinsa poistua.
Ja niinpä ilmoittikin lukkari oitis asian nimismiehelle ja sen oli virkansa puolesta lähdettävä ottamaan kiini näitä karkureita.
* * * * *
Muinaisina aikoina oli ukko Sikanen Nurmeksessa käydessään joutunut kavalan petoksen uhriksi. Tässä tienvarrella olevan Kylälahden Simpson Pellisen talon vävy oli myynyt hänelle viinana pullollisen silkkaa vettä ja hän oli pannut sen asian hampaankoloonsa.
Nyt tällä matkalla osui samainen vävy Yrjö Jeremias tulemaan vastaan siinä talonsa lähettyvillä. Se oli metsäistä seutua ja oitis alkoi ukko hakea riitaa. Toinen kyllä koetti vältellä ja sovitella, mutta ukko ei hellittänyt, vaan kaiken lopuksi antoi petturille pienen selkäsaunan.
"Elä lyö kuule!" huusi piestävä ja uhkasi oikeudella.
"Vaikka kuvernyöriin pane!" ähki ukko Sikanen ja mukiloi vain allansa rimpuilevaa miestä nyrkillä niskaan. Alkoi toki kuulua paikalle rientäviä ääniä, joten ukon täytyi lopettaa ja luikkia tiehensä.
Mutta onnettomuudeksi oli joku ehtinyt jo nähdä. Piestyllä oli siis vierasmies ja oitis jätti hän asian lautamiehelle.
Eikä sillä vielä hyvä. Nyt pani hän vuorostaan asian hampaankoloonsa. Ja eikä se tarvinnutkaan siellä kauvan hautua. Jo seuraavana aamuna osui näet Pekka kontti selässä polkemaan siitä ohi ja kun Pellisen vävyn apuna sattui olemaan hänen veljensä, niin he lyhyessä, mutta ankarassa tappelussa voitolle päästyänsä pieksivät miestä sen verran, että Pellisen vävy voi kehua maksaneensa velan korkojen kanssa.
Mutta sen suurempaa seikkailua ei sulhasmiehillemme matkanvarrella tapahtunut ja verrattain ehein nahoin saapui siis Pekkakin Nurmeksen markkinoille.
Yksi vahinko oli hänelle toki osunut juuri siinä tappelussa: Hän oli näet rynnistellessä sattunut tappelun alkupuolella onnettomuudeksensa saamaan joltisenkin voiton: Pellisen vävyn veljeltä oli hän onnistunut vääntämään sormen sijoiltansa. Vamma ei kyllä ollut vaarallinen voitetulle itsellensä, mutta sormi rupesi toki turpoamaan ja oli kipeä sen verran, että voitto voi myöhemmin käydä epäedulliseksi Pekalle, s.o. voittajalle itsellensä ja olikin sillä, kuten vielä tulemme näkemään, suuri vaikutus hänen markkina- ja rakkauskohtaloihinsa.
* * * * *
Niinä aikoina oli Nurmeksen kaupunkiin ilmestynyt jo erikoisempiakin nähtävyyksiä: Pakarisen konttoristi se, Antti Viinanen, joka oli juopottelutovereiltansa saanut kultaisen ryyppylasin palkkioksi väkijuomien pitkäaikaisesta ahkerasta ja nuhteettomasta väärinkäyttämisestä, oli muodostanut yhtiön, joka kaupungin liike-elämää vilkastuttaaksensa oli ostanut automaattisen vaa'an ja asettanut sen markkinatorin reunaan yleisön käytettäväksi. Tarvitsi vain pistää kymmen-pennisen aukosta vaakaan ja itse nousta laudalle, niin vaaka näytti painon.
Ja paljon sitä olikin käytetty jo ennen markkinoitakin. Ravintoloista palaavat herrat olivat iloisella tuulella ollessansa punnituttaneet itseänsä tuon aamuyön seuduissa, lapset pitkin päivää, palvelusväki sunnuntaisin ja…
Ukko Sikanen oli oitis tultuansa löytänyt tämän ihmepuntarin, sillä sen ympärillä kihisi aina väkeä. Hän oli jo tutkinut sen, ihmetellyt maailman viisautta, jopa punnituttanutkin itsensä.
Ja nyt löysi hän Kaisansakin. Härkä-mullikkaa se talutteli nuorasta torilla.
"Härkääkö sinä myöt?" tervehti ukko.
"Hä-ärkääpä pä tässä", virautti Kaisa sylen suustansa. Puheltiin. Ukko arveli, että pitää sitä nyt Kaisalle markkinaisiakin näin sulhasmiehenä ja arveli muka karusellia.
Mutta silloin muistikin hän vaa'an. Sehän oli aivan uutta ja lisäksi huokeampaa, sillä karusellissa kiskoivat viisikolmatta penniä. Hän alkoi jo Kaisalle selitellä sitä uutta ihmettä ja kärtti koittamaan sitä ihmettä. Ja yhdessä siunailivat he nyt ja ihmettelivät tään maailman viisautta.
"Tässähän se ruoja on!" ilmoitti ukko vaa'an luo päästyä ja kehoitti:
"Ei siinä muuta kuin kohottaudut sille laudalle niin… Kyllä minä pidän rahansuorituksesta huolen".
Ja miten hyvältä tuntuikin olla nyt antelias, maksaa Kaisan puolesta!
Tuntui aivan nuoren miehen ololta.
"No jo on pirun ihmeet!" ihmetteli Kaisa, nyhti härkää likemmä ja kömpien jo vaakaan kainosteli:
"Ja vieläkö tässä nyt minunkin pitää!… Vanhan akan!"
Tuntui aivan juhlalliselta, siinä keskellä väkijoukkoa ja härkänuora kädessä.
"No?… Joko se mittaa?" tiedusti hän äkkiä.
Ja mittasikin se jo. Ukko oli pujottanut rahan aukkoon ja onneksi ilmoitti vielä joku lukutaitoinen poika:
"Sata kiloa!"
"Häh?" oli Kaisa epäselvillä, mutta eräs laiska mies tokasi:
"Ka… onhan sitä siinäkin painossa jo akkaa kerrakseen…"
Kaisan pää tahtoi mennä näissä luvuissa pyörälle. Hän tapaili kuin ymmällä:
"Sata kiloa… Eihän se ole vielä!… Onko se täyttä neljää vanhaa puutaakaan?"
Ukko Sikanenkin sotkeutui siinä. Hän tiedustella hapuili joukolta:
"Niin jotta onko tässä räkninkismiestä… joka osaisi sanoa puudan päälle?"
Mutta ei sitä ollut. Onneksi rupesi härkä toki juonittelemaan, kokien päästä nuorasta irti ja sitä asetellessa pelastuttiin enemmästä pulasta tässä laskuasiassa.
* * * * *
Hyvät kotvaset oli ukko Sikanen jo Kaisan mukana kuleksinut, sen niskoittelevaa härkää takapuolesta lykkien eteenpäin avitellen. Siinä lomassa oli hän jo puhunut taas asiastakin ja vakuuttanut, että rippikoulu tulee käydyksi onnellisesti:
"Niin jotta hyvästihän tää naimiskauppa rupeaakin lykästämään", hyvitteli hän jo Kaisaa. Se punnitsi asiaa, vertaili iso-partaista Leskistä ja sen taloa tähän toiseen ja ollen yhä kahdenvaiheilla, päätti pitää molemmat, jopa Pekankin kaiken varalta.
"Vai mitä Kaisa?" tenäsi jo ukko vastausta.
"Häh?" joutui Kaisa pulaan.
"Niin jotta… Pannaan tää kauppa, järkiään umpilukkoon!" selvensi ukko.
Ja silloin ei pulaan joutunut Kaisa voinut pelastua muulla kuin rupeamalla ihan syyttä torailemaan härälle, kun se muka ei kule.
"Pahanhengen mulli!" soimaili hän ja koki nyhtää nuorasta. Härkä siitä juristautuikin ja alkoi harata vastaan. Ukon täytyi siis ruveta lykkimään takaapäin apuna ja niin sotkeutui asia vielä tällä kertaa.