II
Anna Suni oli tehtaan lapsia, ja niin oli tavallaan Juho Kokkokin. Jo kymmenvuotiaana oli hänkin tullut torpastaan häädetyn isänsä kanssa tehtaalle. Siitä lähtien oli hän ahertanut joka päivä tehtaan työläisenä.
Ja niin oli Anna Sunikin: pikkutyttösestä aina kahdeksantoistavuotiaaksi oli hän elänyt tehtaan töissä ja leivissä. Kahdeksantoistavuotiaana oli sitten joutunut työttömäksi. Töiden vähyyden takia oli erotettu silloin lähes puolet työläisistä. Hän oli joutunut maailmalle, ajautunut kaupunkiin, viipynyt siellä vuosikausia ja palannut tehtaalle takaisin noin vuosi sitten. Oli vuokrannut huoneen ja ansaitsi toimeentulonsa pesulla ja silityksellä.
* * * * *
Juho Kokko oli kiintynyt Annaan jo ennen hänen tehtaalta-lähtöään, Anna oli ollut tehtaalaisten lauluseuran paraita laulajia, kuten Juho itsekin. Ja niiltä ajoilta oli hiljainen, äänetön ystävyys jatkunut. Nyt vaimon ja lempilapsen kuoltua tuntui Anna ainoalta omaiselta.
Ja sitten lakon puhjettua, kun Juho Kokko jo kulki itsemurha-ajatuksissa, olivat he yhdessä joutuneet lakon johtohenkilöiksi. Tosinhan Juho Kokko oli sitä ainoastaan nimeksi. Lakon johto, kuten kaikki muukin, oli itse asiassa luisunut pois hänen käsistänsä, vaikka toiset eivät sitä huomanneetkaan, Mutta jo se seikka, että hän oli lakkojohtokunnassa, vahvisti sittenkin tuon johtokunnan toimia, sillä työväestö piti Juho Kokkoa yhtenä luotetuimmistansa. Henkisen terveytensä aikoina hän olikin ollut ensimäisiä puuhaajia. Aina hän nytkin oli tuon johtokunnan kokouksissa läsnä, joskus puhuikin jotain, mutta itse asiassa hän tuskin kaikistellen tajusikaan mistä ja mitä päätettiin. Hän oli kaikelle jo väsynyt ja hervonnut.
Mutta Anna puuhasi sitä terveemmin. Vanha lauluseurojen aikuinen ystävyys oli näissä kokouksissa ja puuhissa hiljaa verestynyt. Miltei ihan ajatuksettomana, hirttonuora taskussa, yksin tehtaalta kulkiessaan Juho Kokko oli monesti aivan huomaamattansa johtunut kävelemään Annan luo, istuksinut siellä Annan työssään puuhaillessa ja poistunut aina mieli raskaana.
Niin.
Mutta työläiset, varsinkin vaimot, jotka näkivät Juhon niin usein käyvän Annan luona, puhuivat ja kuiskailivat, että hän on Annaan rakastunut. Siitä rakkaudesta — niin arveltiin — johtuu sekin Juhon omituinen olo, ettei hän ole enää sama kuin oli ollut aina ennen.
Ja todellakin siinä oli rakkautta. Hiljainen mieltymys oli Juhon vallannut ihan tyyten. Siellä Annan pienessä huoneessa oli niin puhdasta ja siistiä kuten aina silittäjättärien työhuoneessa. Siellä istuksiessaan ja kokiessaan puhella oli hän aina herkistynyt ja tullut surulliseksi ajatellessaan, että ei se Anna kuitenkaan hänestä välitä, ja silloin oli taas mieli alkanut painua ja se ainainen itsemurha-ajatus päästä yhä enemmän valtaan.
Se oli sekaisin kuoleman ja rakkauden runoutta: Kesä on mennyt, mutta pilkahtelee ihana syyspäivä. On satanut hieman ensi lunta, mutta hiljainen päivänpaiste on sulattanut sen paikotellen pois, niin että näkyy ruohopälviä, jotka syyspäivän kaihoisessa paisteessa vihannoivat keskellä hienoisia ensi lumia ja haastavat surullisesti siitä kesästä, joka on ollut ja mennyt.
Niitä semmoisia hetkiä Juho Kokko eli Annan luona, ja se hiljainen rakkaus oli yhä ja yhä ikäänkuin riiputtanut häntä elämässä. Se se oli myös kaihollansa toiselta puolen kehittänyt hänen itsemurhaajille ominaista, salattua ja hiljaista sairaalloisuuttansa.
Mutta ei Anna tiennyt millä miettein Juho Kokko aina hänen luonansa istuksi. Suri, sen hän näki, mutta vähänkös oli syytä: vaimon ja lapsen ei kaukainen kuolema, lakko, köyhyys, äskeiset sairaudet, yleinen raskas mieliala, joka varsinkin näinä lakon viime aikoina oli alkanut painostaa koko tätä köyhää työläisväestöä.
Oli siinä surulle syytä. Hiljaisella osanotolla koki Anna elää Juhon mukana. Työn ja ahertelun lomassa hapuilemallaan puheella hän koki aina virkistää ja rohkaista mieltä, kun Juho hänen luonansa masentuneen näköisenä istuksi.
* * * * *
Ja sinne Annan luo häntä nytkin Tiupan tuvasta Maijan selän taitse eteispahasen läpi hiivittyään oli alkanut kulku johtaa, hänen sitä edes huomaamattansa. Pouta oli kuivannut tehdaspihojen noen ja teiden pölyn kuivimmilleen. Jo astunnastakin se pölähteli, mutta pouta kun oli aivan tyyni, ei pöly voinut ajelehtia, vaan painui oitis takaisin paikoilleen.
Hiosti. Kuumuus ihan raukaisi. Pölyinen tie kulki tehdasasutuksen halki. Pienoisia työläishökkelejä vain molemmin puolin ihan kuin jossain rähjäisessä esikaupungissa. Jossain perunamaa akkunan alla, jossain pensas, pari.
Ei eloa. Painostavan lakkoajan ja kesäisen, poutaisen puolipäivän elotonta tunnelmaa kaikkialla. Erään hökkelin piha-aidalla kiekaisi kukko kertasen käheähkösti. Juho Kokko näki tuon kaiken epäselvänä, ylimalkaisena kuvana. Vastaan ajoi loppumattoman pitkältä tuntuva jono hiilikuormia. Maalaiset näkyivät tuovan hiiliä. Joko kaupaksi tai jo myötyjä. Hevoset astuksivat hiljaa, kuin helteen uuvuttamina. Miehistä toiset istuivat kuin torkuksissa korkeiden hiilikuormiensa päällä, toiset kävellä tarpoivat kuorman rinnalla aivan kuin elottomina. Juho Kokko tajusi senkin näyn ainoastaan ylimalkaisesti: ikäänkuin epäselvästi hän erotti, kuinka tuo vastaan tuleva jono suoltui ohi kuin elottomasti, helteestä uupuneena, miehet hieman nokisina. Kuoppapaikoissa lompsahtelivat kärrien pyörät rummuissa, ja hiilikuorma ja sen päällä torkkuva ajaja aina ikäänkuin nyökähti.
Ja sitten taas samaa ja samaa epämääräistä matamista. Kärrien kuivettuneet pyörät tuntuivat rummuissa lotisevan. Juho Kokon päässä alkoivat kaikki nuo näyt ja huomiot käydä yhä epäselvemmiksi, sikäli kuin tuota ohi lotuuttavaa jonoa jatkui. Hänen oma käyntinsä tuntui kuten soutajasta vastaantulevan laivan ohi soutaessa: vaikka koki astua siellä tievieressä, niin tuntui siinä kuumuudessa ja epäselvyydessä, kuin ei hän pääsisi sen etemmä, vaan suoltuisi se kuormajono vain ohi, hänen itsensä yhä samalla paikalla astua yrittäessä.
Polviensa hän vain tajusi siinä elottomassa kuumuudessa astuessa tasaisesti notkahtelevan. Kai se lie heikkouttakin ollut. Kai myös mielen painostuksesta johtunutta.