III
Kotona se Anna oli. Asui tehdasasutuksen laidassa, ja siellä oli jo kartanollakin hieman kylän luonnon tuntua: akkunapuolikas oli auki ja sen alla kukki sireeni.
Sanaakaan puhumatta oli hän tullut ja istahtanut ja jäänyt siihen tupakoimaan, vaikka ei tuo piippukaan oikeastaan palanut. Katse oli kiintynyt johonkin lattianrakoon, ja tuskin hän huomasi Annan puuhailuakaan.
Ei selvää ajatusta. Ei Annakaan nyt puhunut. Se äskeisen ajaa lotuuttavan kuormajonon vaikutus oli matanut jo lopen ohi, ja hän istui aivan tyhjänä. Ei tuo nyt haluttanut erin puheen alkuakaan hapuilla. Anna nouti uuden raudan liedeltä ja ryhtyi jatkamaan silitystänsä.
"No mitä, Juho?" alotti nyt vihdoinkin Anna puhelun ja lisäsi:
"Niin että mitäs kuuluu?"
Se tuli nyt, vasta nyt, kuin tervehdykseksi. Juho hidasteli:
"Eipä tässä mitään erikoisia", tapaili hän, oli imaisevinaan savut ja lisäsi muun puutteessa:
"Ne nää yhteiskunnalliset olot kun rupeavat kärjistymään, niin…"
Hän puhui sitä aivan kuin osoittaakseen, että muka oli sitä asiaa siinä äänettömänä istuessaan punninnut.
Mutta siihen se loppuikin. Ei ollut millä jatkaa.
"Niin mitä sitten?" tarttui silitystään puuhaileva Anna tovin kuluttua, kuin puhetta vireillä pitääksensä. Juho tapaili:
"Ka ei mitään erin… Se vain Tiuppa siinä lähtiessä otti puheeksi ja arveli, että… jos ne olisivat toisin…"
Mutta siinä taas loppui kaikki ja sekoittui. Taas tuntui olo ikäänkuin raskaalta.
"Mutta mitäpä niistä", käänsikin hän puheensa äkkiä, äänikin aivan kuin masennuksissa, ja nyt hän koki alkaa uutta, puhellen:
"Minä taisin olla paraiksi kymmenvuotiaaksi tulossa silloin, kun isä-vainajan mökillä viimeistä kesää asuttiin."
Omituista! Varsinkin sen viimeisen kesän hän nyt näinä viime aikoina oli niin selvästi muistanut ja lisäksi erään toisen: sen, jolloin oli opetellut huilua soittamaan, noin seitsenvuotiaana.
"Oli silloinkin tämmöinen hyvä kesä", koki hän siinä kumarassansa jatkaa ja lisäili, katse yhä siinä sillanraossa:
"Meidän tuvan rapuilta oli pihanurmikkoa pitkin järven rantaan ehkä sen verran kuin tästä tuohon Hilapan tuvalle."
Miten vaivalloiselta, raskaalta hänestä nyt tämä puhuminenkin tuntui. Hän muisti, kuinka oli silloin poikasena soitellut ison pihlajan juurella, mutta vielä useammin pihaveräjällä, jonne mökin kaksi lehmää vasikoinensa illoin saapuivat. Nyt se kuva tuli mieleen tavallista elävämpänä, ja hänestä tuntui, kuin istuisi siellä veräjällä nyt hänen poika-vainajansa, istuisi ja soittelisi puuhuilua, kuten hän silloin, äidin lypsäessä karjapihalla.
Ei, ei ottanut nyt puhe sujuaksensa. Annakin vaikeni.
"Mutta mitäpä niistä… Vanhoista muistoista", lopettikin hän äkkiä, tovin vaiettuansa, ja aivan toiseen asiaan mennäkseen hän nyt uudelleen ikäänkuin siitä puheensa alkuosasta alkaen puheli:
"Meitä kuitenkin painavat nämä kärjistyneet yhteiskuntaolot niinkuin eloton rautaharkko… Jos sitä yritätkin mitä, niin se vaan painaa!"
Ja taas äänettömyys. Annaakin alkoi painostaa. Hän koki uurastaa työssään ja aikoi puhua jotain eloisampaa, mutta ei tuo tahtonut puhe lähteä.
Ja silloin tuntui, kuin olisi häneltä päässyt hiljainen huokaus.
* * * * *
Oikeastaan Anna puuhaili Ameriikkaan-lähtöä, vaikka ei ollut siitä vielä kellekään puhunut, ei Juhollekaan. Olo tuntuikin kotimaassa käyvän työlääksi. Herrasväki, kun tiesi hänen olevan lakon puuhahenkilöltä, ei antanut hänelle enää pesua. Työväellä taas ei ollut millä pesettää. Lakkolaisten voimat tuntuivat nääntyvän. Kaikki painosti. Oli hänellä jo koottuna niukat matkarahatkin.
Mutta nyt, Juhon siinä masennuksissaan istuessa, varustautui hän ilmoittamaan tuosta aikeestansa lähteä Ameriikkaan. Juhon tavallistakin painostavampi masentuminen alkoi hänessä, kuten usein ennen, herättää sääliä ja osanottoa. Kuin saadakseen raskaan painostajaisen huoneesta pois karkoitetuksi oli hän puuhannut kahvikupit ja valmiin kahvin siihen silityspöytänsä kulmalle, kaasi Juholle kupin ja kehotti:
"Juho… Juo nyt!"
Miten puhtaalta se Anna tuntuikin nyt taas Juhosta siinä, valkea silittäjättären esiliina yllään puuhatessaan. Aivan hänen mielensä taas virkistyi.
"Ota nyt leipääkin!" kehotteli Anna silityspuuhissaan ahertaen. Juho istui penkillä kumarassa. Kuin kehotusta totellakseen hän kurotti leivoksen reunasta irtaantuneen murusen, alkoi sitä pureksia natustella, kuten äsken Tiupan tuvassa sitä murustansa, ja samalla puheli:
"Olisipa tässä leivättäkin välttänyt… Juuri äsken söin aamiaisenkin."
Häntä ujostutti sanoa totuus: ettei ollut eilenkään syönyt. Ja jos Anna olisi nyt miten pyytänyt häntä syömään enemmän, ei hän olisi sitä tehnyt. Häntä painosti tämä köyhyyden tunne.
Mutta samalla hän alkoi hiljaa herkkyä. Annan ystävyys sai taas hänen herkän sielunsa värähtelemään. Taas sekoittui hänessä se ainainen rakkauden ja kuoleman runous, punoutui samaksi rihmaksi. Hän muisti hirttonuoransa, ja miten lie ollutkin, herkkyi hän siinä jotain puhuakseen äkkiä kysäisemään:
"Surisitko, Anna, jos yhtenä päivänä niinkuin… sanoisin jäähyväiset koko tehtaalle?"
Sitä itsemurhaansa hän tarkoitti. Mutta ei Anna ymmärtänyt. Luuli Juhon aikovan lähteä työnhakuun muualle ja puhuvan niistä jäähyväisistä.
"Surisitko, Anna?" toisti Juho. Annasta tuntui Juho nyt ihan omituiselta, kaihoisalta. Silitystään asetellen hän tapaili:
"Mitä sinä nyt, Juho… Eihän tässä mitä…"
Hänenkin mieltänsä aivan herkytti tämä Juhon mielenmasennus. Vaistomaisesti hän sen tajusi. Kuin mielialaansa peitelläkseen hän jatkoksi tapaili:
"Kuka tässä tietää kuka meistä ensiksi jäähyväiset sanoo…"
Hän tarkoitti sitä omaa lähtöänsä, Ameriikkaan-menoansa.
Mutta siihen oli puhelu tauota. Sen aiotun matkankin takia tuo lie ollut Annan mieli nyt niin herkkä. Hän syventyi työhönsä. Juho istuksi, oli tupakoivinaan. Ajatus ei ottanut tehdäksensä työtä. Katse kiintyi taaskin siihen samaiseen sillanrakoon. Hyvä tovi oltiin aivan ääneti.
Mutta lopulta hän, ikäänkuin olisi virkistynyt, kohentautui ja kaihoili:
"Ei… Et sinä, Anna, surisi… Et, et sinä surisi, Anna!"
Anna ihan heltyi.
"Hyvä isä… Mitä sinä nyt, Juho, tuolla tavalla!" koki hän tapailla ja ollen ihan altis kaikelle aikoi ilmoittaa sen oman matkansa, puhellen:
"Kun nämä todellakin, nämä yhteiskunnalliset olot… ovat niin kierot."
Hän oli ihan kuin helteinen, näppäsi kostealla sormella silitysrautaa, sen kuumuutta koetellen, ja kuin hajanaisena jatkoi:
"Niiden takia tässä minäkin tulin jo ajatelleeksi, että jos tästä poistuisi Ameriikkaan… Ei se köyhän isänmaa ole enemmän täällä kuin muuallakaan maailmassa."
* * * * *
Oli alkanut hiljaisuus. Tämä Annan ilmoitus tuli Juholle ihan odottamatta. Se koski häneen. Oli kuin ainoa ystävä olisi ilmoittanut hänet jättävänsä. Hän painautui kumaraansa ja istui ja koki saada jotain ajatuksen tapaista kiinni.
Ja niin loppumattomiin. Anna silitti. Kuului raudan pehmeä suhahtelu puhtaalla paidalla. Annankin mieli ikäänkuin herposi. Puseron kaulus tuntui puristavan omituisesta herkkymisestä helteiseksi käynyttä kaulaa. Hän vetäisi sitä nopeasti väljemmäksi. Oli kuin olisi kurkkua kuivannut.
Ei ääntä. Sireenin tuore, kukkiva oksa pisti avonaisesta akkunapuoliskosta hieman huoneeseen. Miten lie mieleen silloin lopulta elpynyt se Juhon ja hänen poika-vainajansa huilulla niin monesti soittelema "Kotilaulu". Kuin oloa virkistääkseen, ja kuitenkin enemmän sisällisestä kaihosta, johtui hän silloin siinä silityspuuhassaan hyräilemään sen paria säettä:
"Kun kotiportin muisto mieleen saa, on niinkuin satais' lunta leppoisaa."
Mutta siihen loppui kaikki ja alkoi äänettömyys. Kuului tehdaselämän mykkä, etäinen jymy. Osa tehdasta kävi jo rikkurien avulla. Juho Kokko istui yhä ennallaan. Hänen päässänsä kuvastui taas se äskeinen lohduttoman pitkältä tuntuva hiilikuormajono silloin tällöin lompsahtelevine ja lotisevine pyörineen, ja sen taustana kuvastui tehdasasutuksen laaja hökkelialue, jolla vallitsi poutaisen sydänpäivän hiljaisuus, ilman muuta eloa kuin se aidanselällä kertasen kiekaiseva kukko.
Mieli painui. Taas hän muisti taskussaan olevan nuoran, nousi ja poistui hiljaa hiipien, aivan kuin varkain, kuten äsken Tiupan tuvasta.