IV
Viime aikoina oli alkanut ilmestyä yhä useampia rikkureita, Lakko tuntui ikäänkuin kuoleva potilas herpaantuvan. Isoperheisillä oli hätä käsissä. Kaikki oli syöty, kaikki myöty. Lakossa oli sama tuntu kuin kuolevassa raukeus kuoleman edellä.
Mutta taas ja taas ilmestyi viimeisiä elonmerkkejä, epätoivoisia tavallaan. Lakossa yhä pysyvien ja työhön palanneiden välit kiristyivät. Oli kuulunut jo uhkauksia. Oli yritetty jo väkivaltaisuuksiakin. Tehtaan puolesta oli senvuoksi hankittu lisää poliisivoimaa.
Mutta se oli yhäti katkeroittanut jyrkimpien mieliä. Moni nuori oli menettänyt malttinsa. Uhkaukset kävivät yhä julkisemmiksi. Jos siis yhtäällä, jopa pääasiassa, kaikki herposi kuten kuoleman edellä, niin jännittyi sensijaan toisaalla kaikki entistäkin kireämmäksi, jopa aivan äärimmilleen.
* * * * *
Ei tuulenhenkäystäkään. Päivä tuntui yhä kuumenevan.
Annan luota lähdettyään oli Juho Kokko kävellyt pitkin tehtaan pölyisiä pihoja ja kujia ihan ilman määrää. Annan äskeinen ilmoitus Ameriikkaan-menosta tuntui tyhjentäneen häneltä maailmasta loputkin. Eivät vielä koskaan ennen olleet tehdaspihat tuntuneet hänestä niin elottoman autioilta kuin nyt. Ei hän tajunnut nyt tehtaan kosken jymyäkään. Jossain hääri miehiä kivilouhimossa, mutta ei hän sitäkään kuvaa aistinut muuta kuin epäselvästi: Oli kuin tuo kuumuudessa ahertava miesjoukko olisi huojunut siellä työnsä tahdissa verkkaan, kuten kuumuuden savujen läpi himmeästi häämöttävä kuva.
Niin saapui hän kosken yläpuolelle jokirantaan, "möljän" luo. Siinä pari miestä purki lastia kalkkiproomusta. Kuuma ilma oli harmaana kalkinpölystä. Virran aalto loiskahteli joskus proomua vasten. Nostoranan rautahaalain ja vitjat rumahtelivat, ja miehet, kalkista valkoisina kuin myllärit, huutelivat haalaimen täytettyään lapioihinsa nojaten ranan hoitajalle pitkää, puhuvaa:
"Hiiii-jop!"
Siihen laiturille, eräälle pölkylle, istahti Juho Kokko ja jäi ääneti katsomaan miesten työtä. Tehtaan jyminä kantautui tänne entistä tummempana, ja sen raskasta voimaa lisäsi etäisen kosken jykevä, tasainen pauhu. Ohi kulki muutamia lakkolaisia, nuoria miehiä. Eräs niistä soitteli hanuria. Pysähtyivät hetkeksi, katsoivat.
"Rikkureita!" äänsi sitten hanurin soittaja, Aapo Pusa, tarkoituksellisesti.
Mutta eivät nuo sen enempää. Lähtivät ääneti jatkamaan kulkuansa, ja
Juho Kokko istui olojansa.
* * * * *
Mutta proomun kalkkilastia purkavat miehet olivat kuulleet äskeisen "rikkuri"-sanan. Uhkaukseksi he senkin käsittivät. Olot olivat jo niin kireät.
Ja niinpä he alkoivat epäluuloisina katsahdella siinä rannalla pölkyntyvellä istuksivaa Juho Kokkoa. Kai se on siinä jonain lakkovahtina. Sehän on niitä lakon johtokuntalaisia. Kauan aikaa he kuitenkin olivat vaiti.
Mutta lopultakin pakkasi johtamaan puheisille. Juhon olo ihan jo harmitti. Oli levähdyshetki, Nostoranan vipu heilui höllällä nuoransa varassa. Kuului vain puisten väkipyöräin kuiva natina ja kitinä.
"Mitäs se Juho Kokko?" virkkoikin lopulta Antti Närhi tupakkaa siinä pannessaan.
Juho ei vastannut hyvään toviin. Hänen sairaalloinen ajatuksensa oli kiintynyt siihen höllällä vaappuvaan ranan vipuun ja pyörien natinaan. Se natina kun muistutti sitä äskeistä hiilikärrien pyörien lotinaa ja lompsetta. Juhon äänettömyys lisäsi miesten epäluuloja.
"Vahtii… urkkii!" arveli silloin jo lopulta proomun hoitaja Taavi
Uski. Ihan Juhoa härnätäksensä hän sen, muka muille puhuakseen, arveli.
Ja Juho loukkaantuikin siitä urkkimissanasta. Hän aikoi jotain sanoa, mutta ajatus oli niin raukea ja kaikelle turtunut, että ei tullut suoraan sanotuksi. Sensijaan hän alkoi, tosin kuin vastaukseksi, puhua niistä nostoranan vivun pyöristä ja muusta. Hän tapaili:
"Istun tässä vaan muuten ja katselen."
Ei tiennyt miten jatkaa. Välipä tuolla.
"Mitä katselet?" tarttui Uski jo hieman ynseänä, ja nyt jatkoi Juho:
"Noita rissoja… Kun ne natisevat ja loki loksahtelee niinkuin olisi koko laitos rempallaan."
Se tuntui joltain salaperäiseltä uhittelulta, vihjailulta. Miehet vaikenivat. Juhon väsyneet ajatukset saivat vapaasti kiintyä siihen omaan asiaansa. Kaikki sekoittui hänessä taas sairaalloiseksi, ylimalkaiseksi kuvaksi. Hän muisti taas ne lotisevat pyörät ja puheli ylimalkaisesti:
"Mutta se on oikeastaan koko tämä yhteiskuntajärjestys semmoinen… Kaikki lotisee ja lompsahtelee, ja kuitenkin se vielä mataa eteenpäin… kuten pitkä rahtikuormajono… Vaikka tosin hevosetkin jo ovat uuvuksissa."
* * * * *
Ja siitä se alkoi hiljaa kehittyä. Epäluuloiset miehet luulivat Juhon tuolla omituisella puheellaan vihjailevan jotain salaperäistä, kostoa tai muuta väkivaltaa. Antti Närhi, joka oli hänen vanha työtoverinsa, koki nyt ihan puolustautua, selittäen: "Mitä sinä, Juho, joutavia!" Ja hän jatkoi ihan kuin masentuneena: "Minullakin kun on siinä seitsemän pientä lasta ja kivulloinen vaimo, niin ei siinä jaksa kaikkia kovia kestää."
Ne äskeiset miehet olivat kiertäneet toiselle rannalle ja soittelivat siellä metsikön varjossa hanuriansa. Juho varustautui Närhille jotain oikaisuksi sanomaan, selittääkseen, että ei hän ole tarkoittanut mitään moittia, mutta ei ehtinyt alkaa, kun Närhi jo masentuneena jatkoi, kuin itsekseen puhellen nurkui:
"On tässä… Kohtalo tämä."
Aivan hänen äänensä tuntui värähtelevän.
Toiset miehet tupakoivat vakavina. Närhi jatkoi:
"Elät… Koetat pyrkiä ja pysyä leivässä… Mutta mitenkä lykästää?"
Ja itse hän riensi vastaamaan:
"Ketä lykästää, ken sortuu… Rimpuilet siinä ja pinnistät voimiasi, mutta surutonta päivää et elä."
Se tuli niin masentuneesti. Juho Kokon mieli painui yhäti maahan, sinne kuhun katsekin. Ihan ajatuksettomana hän tapaili:
"Ne ovat olot… Parantunevatko nuo sitten sillä, että työtä tekee…"
Mutta silloin kivahti Taavi Uski. Hän luuli Juhon noilla viimeisillä sanoillaan pistäneen rikkuriudesta. Työnantajana — hän oli työnjohtaja — hän ihan sähähti ja tiuskaisi vihaisesti:
"No korjaa sinä sitten olosi sillä, että jouten maleksit."
Ja ennenkuin Juho ehti mitään sanoa, jatkoi hän ynseillen:
"Että työtä tekee!… Pahus!… Työttäkö luulet näin kylmässä maassa elettävän!"
Se oli ilmi vihaa, riitaa.
"Elä suutu", virkistyi Juho Kokko ja yritti puhella:
"Minä olen tasan viisineljättä vuotta tehdasta palvellut, mutta…"
"Elä pölötä!" keskeytti Uski kiivastuneena lapio kädessä jotain puuhaillen ja toisti ynseänä:
"Viisineljättä!"
Ihan hän viskasi lapionsa kalkkiproomuun, niin että pehmeä, kuiva kalkki tupsahti, ja jouduttautui panemaan taas nostoranaa käyntiin.
Mutta Juho Kokko alkoi painua entiseen raukeuteensa. Joku ylimalkainen mielenmasennus valtasi hänet taas. Kuin itsekseen puhellen hän tapaili:
"Mutta mitäpä näistä kinoista… Mikä kerran lotisee rikkinäisenä, se särkyy ja romahtaa kerran kuin itsekseen, ja sen alle voi voimakaskin sortua!"
Mutta taas he käsittävät sen salaperäiseksi uhitteluksi. Uski kiivastui:
"Pois siitä!… Paikalla pois, tahi poliisin haetan!"
Ja nostoranan kuivat pyörät taas kitisivät ja natisivat, ja kuivan kalkkipölyn jauhoamat miehet ryhtyivät työhönsä. Juho Kokko istui hetkisen, nousi sitten ääneti ja alkoi poistua. Jalat vain notkahtelivat polvista raukeina kuin velttouden tai väsymyksen johdosta, ja hänen poistuessaan tehtaan pillin kuiva huuto leikkasi tyyntä, poutaista ilmaa.