V
Hän oli aikoinansa, kuten muutkin tehtaan työmiehet, varsinkin vanhemmat, visusti muistanut tehtaan palvelukseen tulonsa vuosipäivän. Ne olivat niitä vanhoja aikoja, jolloin pitkäaikaista palvelusta pidettiin kunniana ja jolloin ylpeiltiin jokaisesta täyttyneestä vuosikymmenestä. Olivathan ne pikkupalkintoinensa juhlia tehtaalaiselämän alati harmaassa yksitoikkoisuudessa.
Nyt olivat ajat tosin muuttuneet. Mutta sittenkin hän tänä aamuna muisti, että tänään on kulunut viisineljättä vuotta siitä, kun hän kymmenvuotiaana tuli tehtaan työhön, joksikin oppipojaksi tai semmoiseksi. Siitä asti oli hän joka päivä ollut työnsä ääressä aina viime sairauteensa ja tähän nykyiseen lakkoon asti.
Ja yritti hän sitä tuloansa muistellakin. Tehtaan pilli oli juuri huutanut. Sieltä vinnikomeronsa akkunantapaisesta hän voi nähdä yli koko tehtaan. Näkyi se tiekin, jota myöten hän oli isänsä jälestä kävellen saapunut. Kaikki hänestä oli ollut silloin niin outoa, suurenmoista, että hän oli aluksi siihen kaikkeen uteliaana kiintynyt, kunnes oli alkanut vaivata rauhallisen kotimökin ikävä. Hän muisti sen tulopäivänkin. Se oli ollut ihan tällainen kuuma ja tyyni kuin tämäkin.
* * * * *
Mutta ei se muisto nyt häntä kauan viehättänyt. Se hävisi aivan itsestään. Aivan huomaamattansa hän alkoi taas sensijaan muistella sitä samaista kotimökkiänsä. Se se viime aikoina olikin niin usein mieleen sukeltanut.
Mutta pian haihtui sekin muistelo, hävisi kuin hetkisen aikaa edessä lennellyt perhonen. Ties miten hän taas tapansa mukaan oli saanut käsiinsä sen vanhan puuhuilunsa, istui kyykkysillään vinnikomeronsa nurkassa ja soitteli mitä sattui.
Mutta kuului ääniä. Tiupan Maija tuo tuntui siellä alhaalla puhelevan. Ihan tuntui äkäilevän. Juho muisti taas sen ruokavelkansa. Hiljaa hän laskeutui alas ja koki päästä eteisestä ulos, niin etteivät tuvassaolijat sitä huomaisikaan. Huilukin oli unehtunut tulemaan matkaan. Hän pisti sen povitaskuunsa ja lähti tavallisille tarkoituksettomille kiertelyillensä.
Niin hän maleksi ja kierteli. Lopulta hän lähti valssiosastolle. Juuri siellä hän oli nämä kolmekymmentäviisi vuottansa uurastanut. Sinne hän oli suorastaan poikasena joutunut. Työt näkyivät siellä olevan jo miltei täydessä käynnissä. Oli työhön palanneita entisiä lakkolaisia, oli muualta hankittua väkeä. Jo kaukaa, ovea lähestyessään, hän näki miten tulipunaisena hehkuvat rautatangot kiisivät valssausrullien välitse notkeina kuin tuliset käärmeet, ja kuului se ainainen raskas koneiden jymy. Hän lähestyi aivan ajatuksettomana.
Mutta ovea etemmä hän ei päässyt. Erityisellä huolella vartioitiin, etteivät lakkolaiset pääsisi missään yllyttämään jo työhön ryhtyneitä, jopa turmelemaan koneita. Ovella jouduttautuikin työnjohtaja Hiili vastaan. Ystävällisesti tuo toki koetti tehtävänsä suorittaa. Juuri kun Juho Kokko aikoi astua ovesta sisään, asettui hän eteen ja puheli, siivosti tosin:
"Elä nyt, Juho, viitsi tulla tänne… Isännistön puolesta kun se kuitenkin on kerran kielletty."
Silloin tuntui Juho Kokon mieltä hieman ikäänkuin kirpaisevan. Hän pysähtyi ääneti, seisoi lyhyen hetken, mutta istahti sitten kumaraiseksi jollekin harkolle siihen ihan ovipieleen. Hän muisti nyt taas, kuinka hän silloin kymmenvuotiaana poikana oli juuri tästä ovesta ensi kerran tehtaan työhön astunut.
Ja niin sitä oli sitten jatkunut vuodesta vuoteen, joka päivä, yksitoikkoisesti, kuten pitkän heilurin ainainen, säännöllinen loikkuminen kellossa. Hiili seisoi yhä ovella. Vaiettiin.
Mutta lopulta tuli Hiili siihen, varustautui ihan tupakkaa tarjoomaan ja asiaa pois painaaksensa samalla puheli:
"Tässä onkin meillä kiireitä töitä."
"Ka", äännähti Juho Kokko ja yritti jatkaa:
"Poikkesin tässä vain muuten…"
"Niin… niin… niin no", ehätti Hiili sotkemaan ja sitä menoaan toisti:
"Kunpa se nyt on kerran kielletty, niin… Ei sille mitään voi… Pane nyt tästä tupakka, Juho", tarjosi ihan sikarin.
Juho viivytteli.
"Olkoon!… Palaa tässä vielä… piipussa", kieltäytyi hän lopultakin ottamasta. Hiilikin jäi äänettömäksi. Hän oli aina pitänyt Juhosta. Hän seisoi hetkisen ja poistui ääneti.
Ja yhtä ääneti nousi yksin jäänyt Juho Kokkokin hetkisen siinä katse maassa istuttuaan ja poistui jatkaaksensa taas samaa määrätöntä vaelteluansa. Päivä paahtoi kuumimmillansa. Muutamassa seinässä sylkeä puhkutti eräs torvenpää kuumaa höyryä ulos, ja toisaalla imeä kurnutti iso letku vettä tehtaaseen, ryyppäillen sitä säännöllisillä kurahteluilla. Ja hilpeä naakkaparvi lennellä kisaili muutaman pihan yllä poudassa, erään korkeahkon päädyn seutuvilla.
* * * * *
Niin saapui hän eräälle kivilouhimolle. Joukko hikisiä miehiä uurasti siinä kankineen pelottavan isojen kivilohkareiden kimpussa. Näkyivät vääntävän niitä raitiotien vaunuun. Joku sähköllä käypä väkipyörä hinasi apuna, ja sen iso peukalorauta loksahti rattaan hampaalta hampaalle säännöllisesti, hyvin verkkaisessa tahdissa. Juho Kokko istahti siihen kuin työtä ja menoa katsomaan.
Ja juuri paraiksi saapui siihen nyt se kalkkiproomun hoitajana toimiva työnjohtaja Taavi Uski. Pari tuon proomun lastin purkajaa oli muuttanut tänne työhön, ja hän tuli maksamaan niille palkkoja purkamistyöstä. Hänellä oli isohko lompakko rahaa täynnä. Näkivät sen kaikki miehet, kun hän siitä maksoi.
Mutta Uski oli viimeisestä kinastaan harmistunut Juho Kokkoon. Jo oitis tullessaan hän vilkaisi siihen äkäisesti. Ja palkat nopeasti maksettuaan kysäisi aivan vihaisesti:
"Mitä sinä täällä taas?… Yllyttämässä?"
"Eipä tässä mitä", tapaili kumarassa tupakoiva Juho Kokko, katse yhä maassa, ja lisäili:
"Mietin vain kahta tehtaalle-tuloani… ensimäistä ja viimeistä, sillä…"
Löysi hän toki sanat ja lopetti: "Ensimäisellä kerralla ovi avattiin.
Viimeisellä kerralla se sulettiin."
Mutta Taavi Uski ei halunnut jatkaa. Lyhyesti käski hän erään miehen mennä noutamaan poliisia viemään Juho Kokon pois, ja sitä menoaan hän poistui paikalta.
Juho Kokko istuksi vielä hyvän tovin aivan ääneti, synkkänä. Mutta lopulta hän, jo ennen poliisin tuloa, nousi ja ihan uhittelevasti puheli umpimähkään:
"Loksaan… Niinkuin tuo väkipyörän peukalorauta vielä kerran loksaan!"
Ja kun hän sen sanottuaan poistui, tuntuivat hänen polvensa tavallista syvemmä notkahtelevan, eikä hänen mielensä ollut vielä koskaan elämässä ollut niin katkera ja raskas kuin nyt.
Mutta miehet katsoivat ääneti hänen poistumistansa. Uhitteluksi he kaikki sen loksaamisen nyt käsittivät.