VI
Hän oli nyt, louhimolta lähdettyään, yksin harhaillut pitkät ajat. Oikeastaan koko tuo tapaus oli jo hänen sielussaan ylimalkaistunut joksikin epäselväksi, himmeäksi: poudan autereiden ja päivänsavujen läpi siinsi hänelle ainoastaan hämärä kuva kivilouhimosta, jossa miehet hikisinä huojuivat, ja valssiosastosta, josta kuului painostava, tumma jymy. Mielen oli vain täyttänyt katkeruuden tunne.
Ja kuitenkaan hän ei ollut katkera kenellekään erityisesti. Mieli oli vain muutoin karvas ja raskas ja väsynyt kaikelle elämässä. Yhä ja yhä uudestaan hiipi mieleen se kuoleman asia, ja hän ihan kopeloi jo sitä taskussa olevaa hirttonuoraa. Oli hän siinä kuleksiessansa yrittänyt poiketa Annan luo, mutta se ei ollut kotona. Seinän takana asujat sanoivat sen lähteneen hankkimaan passia Ameriikkaan-lahtöä varten.
Siis taas Annakin kohta poissa.
* * * * *
Niin saapui hän tuossa jo lähellä illansuuta Antti Närhin asumusrähjälle. Hän muisti sen kalkkiproomussa puhumat puolustelut: puheet sairaasta vaimosta ja seitsemästä pienestä lapsesta, joiden takia oli ollut pakko luopua lakosta. Hän pysähtyi, nojaili piha-aitaa vasten ja koki miettiä sitä kaikkea.
Eikä hän silloin voinut olla menemättä Närhin vaimon luo puhumaan, ikäänkuin pyytämään anteeksi jotain. Hänestä oli yleensä alkanut tuntua, kuin olisi hänen suhtautumisensa kaikkiin ihmisiin jo hiljaista hyvästijättöä. Aivan huomaamatta olivat hänessä näinä viime aikoina väsyneet kaikki elävän maailman tunteet: väsynyt oli viha, rauennut kaikki.
Ainoastaan se Annaan suhtautuminen oli vielä tunteista eleillä. Se oli kuin viimeinen liina, joka huiskutti poistuvalle jotain — jäähyväisiäkö, kutsuako takaisin elämään, luo?
Ei sitä tajunnut.
Hämärtyi vain, yhä hämärtyi, ja yhä huiskutti se Annan etäinen valkoinen liina, se viimeinen liina.
* * * * *
Ja kotona tuo Närhin Kaisa olikin. Sairasti hivuttavaa tautia ja oli jo riutunut ihan elämän ja kuoleman rajoille. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa. Ei niissä enää leimunnut elämä, vaan kuolema niistä katsoi. Istuksi vuoteessa, yski ja puheli, neuvoksi jotain lapsille.
Ja miten lie ollutkaan, alkoi Juhosta tuntua siltä, kuin olisi hänellä nyt toveri kuoleman matkalle. Hän istui, tupakoi ja koki mietiksiä.
Mutta ajatus oli turta. Ei hän saanut sitä työhön. Kuumoitti vain sielussa kuva jostain salaperäisestä tiestä, jota hän vaeltaa tämän kuoliaaksi kuihtuneen vaimon kanssa, vaimon, joka katsoo häneen lasittuneilla silmillänsä. Hän ihan kuin eli siinä maailmassa. Niin istui hän kauan ääneti.
"Mitä Juholle kuuluu?" tervehti lopulta sairas vaimo, saatuaan lapset neuvotuiksi. Juho ikäänkuin heräsi, koki puhua.
"Eipä tässä mitä kuulumisia", tapaili hän ja koki sovitella sitä kalkkiproomutapausta, ikäänkuin Kaisa olisi sen tiennyt.
"Minä siinä Antille", puheli hän, "tulin kalkkia purkaessa sanoneeksi, niin hän käsitti sen väärin ja luuli minun soimaavan…. Vaikka ei se sitä ollut."
Mutta ei se Kaisa niistä asioista tiennyt. Ei myös näyttänyt mistään semmoisesta enää välittävän. Hengitti raskaasti huohottaen ja puheli:
"Mitäpä me niistä… kalkkiproomuasioista… Aikamme täällä elämme ja kidumme ja… kuolemassahan me kaikki saamme rauhan."
Eikä Juho tiennyt mitä siihen sanoa. Hän painui yhä syvempään kumaraan ja vaikeni. Kaisa oli hapuillut kirjan ja alkoi lukea ääneen.
— — —
"Jeesus sanoi: ottakaat kivi pois. Sanoi hänelle Martta, sen sisar, joka kuollut oli: Herra, jo hän haisee; sillä hän on neljä päivää kuolleena ollut.
"Jeesus sanoi hänelle: enkö minä sinulle sanonut; jos sinä uskoisit, niin sinä näkisit Jumalan kunnian. — — —
"Ja kun hän nämät sanonut oli, huusi hän suurella äänellä: Latsarus, tule ulos!
"Ja se kuollut tuli ulos sidottuna käsistä ja jalvoista kääriliinalla, ja hänen kasvonsa olivat sidotut ympäri hikiliinalla. Jeesus sanoi heille: päästäkäät häntä ja antakaat hänen mennä.
"Niin monta juutalaista, jotka olivat Marian tykö tulleet, ja näkivät ne, kuin Jeesus teki, uskoivat hänen päällensä."
Yskiminen siinä katkaisi. Juho istui ennallansa… Sattuikin tämä luku nyt.
Ja äkkiä hän siinä masentuneena istuessaan Kaisalle arveli, tapaili:
"Niin… Vaikka liekö tuo enää ollut oikein."
Ja kun Kaisa ei vastannut, niin hän sen huohottaessa jatkoi, katse maassa:
"Kun sitä kuka kerran tästä maailmasta pois lähtee, niin liekö tuo oikein palata… Vieras ja vainaja sitä silloin kuitenkin täällä olisi."
Kaisa huokasi syvään, mutta ei virkkanut mitään. Hetken vaiettuansa alkoi nyt Juho siinä kuin yksikseen mietiksiä ja puhua:
"Kerta tässä eräänä talvena…"
Ei siitä erin monta vuotta ollutkaan. Hän jatkoi:
"Sorsa oli joukostaan häipynyt ja jäänyt tänne ja elätteli itseään talven yli tuossa alisen kosken suvannossa… Mutta vilu sillä tuntui täällä olevan, ja näki, että se tunsi itsensä täällä vieraaksi."
Todellakin! Joka päivä hän oli käynyt sitä suvannon reunalla tervehtimässä, laitellut sille suojapaikkoja pahimman varalta ja kokenut siitä huolehtia. Olipa hän kerran ihan vartavasten, talvipakkasessa, soitellut sen huviksi huilua siinä lumisella rannalla.
"Haudankaivaja siihen osui silloin tulemaan", muisti Juho sen kirkkaan pakkaspäivän, kun hän oli soitellut ja hautuumaalta työstään palaava haudankaivaja oli tuon oudon soiton kuultuansa poikennut luo ja jäänyt siihen kummastelemaan ja katsomaan kirkkaan pakkaspäivän talvista kuvaa. Se sorsa oli tullut Juhon ja sen poika-vainajan lemmikiksi. Se poika-vainaja oli joka päivä tiedustanut häneltä sorsan vointia, itse kun ei vielä nuoruutensa vuoksi voinut käydä sitä säännöllisesti tervehtimässä.
Niin.
Nyt hän muisti sen orpo-sorsan. Hänelle kajasti, miltä kuuluisi hänestä tämän maailman huilunsoitto, jos hän kerran palaisi kuoleman mailta: Niin se olisi kuin se talvinen huilunsoitto yksinäiselle sorsa-paralle.
"Niin että eikö tuo lie paras, kun ei enää palaa… Jos on kerran tästä maailmasta lähtenyt", jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen puheluansa. Piippu oli tyyten sammunut, mutta pysyttelihe toki ikenessä.
"Sillä kyllä sitä kuitenkin oltaisiin silloin täällä vieläkin viluisempia ja vieraampia kuin sorsa talvisessa suvannossa… Pelattaisiin meitä, eikä meille kukaan huiluaan soittaisi", lopetti hän.
Alkoi vaitiolo. Kaisa hengitti raskaasti. Hänen korvissansa humisi Juhon puheista jotain siitä maailmasta, jonka ovia hän jo itsellensä hiljaa aukoi.
"Mitäpä meistä… Herra se meidän tulomme ja menomme kuitenkin päättää", äänteli hän lopulta, kuin jotain sanoaksensa, alistuaksensa.
Puhelu loppui. Hetken istuttuansa Juho lähti pois ihan ääneti, muistamatta edes sitä, mitä varten oli tullut.
Mutta Kaisasta tuntui Juho nyt omituisemmalta kuin koskaan ennen. Vasta nyt yksin jäätyänsä hän sen huomasi ja luuli, että Juholle on jotain tapahtunut tai että häntä painostaa joku, vaikkapa aikomus jotain outoa tehdä. Miehensä tultua kotiin hän yritti vaivalloisin sanoin kertoa tapauksesta, mutta se keskeytyi, kun lapset tulivat ja hälinällänsä sotkivat kaiken.
* * * * *
On jo ilta.
Närhin tuvasta poistuttuaan oli Juho kävellyt jos missä syrjäpoluilla. Ei häntä haluttanut mennä asumukseensakaan, sinne Tiupan vinnikomeroon. Ihan se talo jo pelotti sen syömävelan takia. Häntä alkoi taas valtailla ainainen kaikkeen väsyminen. Se aamullisten tapauksien synnyttämä mielenmasennus painosti vain kuin mykkä, eloton, umpimähkäinen voima.
Tehtaan pilli huusi jo viimeisillekin työläisille vapauden. Kului jo siitäkin tovit, monetkin, mutta yhä hän kierteli. Ja nyt saapui jo yö. Naakat nukkuivat paikoillansa korkealla katonharjalla jos räystäälläkin. Yövahti kierteli, yksi siellä, toinen täällä. Varottiin väkivallantekoja lakkolaisten taholta. Tehdasalue oli tyhjä. Raskas, iso tehdasrumilas kohosi mykkänä kesäyön hiljaisessa, lienteässä valossa. Oli jo ohi puoliyön.
Vasta tuossa lähellä päivännousun aikoja saapui Juho Kokko tehtaan lehtoiselle hautausmaalle. Hän meni poikansa, vaimonsa ja isänsä haudalle. Kaikki ne olivat siinä rinnatusten, ja ihan siinä pojan haudan pääpuolessa viheriöi iso, tuuhea koivu, aivan samanlainen kuin oli aikoinaan se kotimökin veräjänkorvakoivu. Hän istahti siihen haudalle, istui siinä, istui kauan, kuin ajatuksettomana.
Aurinko jo nousi, kesäinen, varhainen aurinko. Oli kesäisten nukkuvien paras unen aika. Hän muisti huilunsa. Tuore valo vuoti hiljaa ruohottuneille haudoille ja hautaristeille.
Ei ääntä. Kaikki nukkuivat. Ainoastaan lintuset tirskuivat. Hänkin oli väsynyt, painautui pitkäksensä ruohoiselle haudalle ja nukahti siihen.
Kun hän heräsi, paistoi aurinko jo korkealla. Tuore ruoho oli lakoutunut ja peitti hänen kasvonsa, ja ympärillä rehotti vihanta heinä, jossa pörisi lihava mehiläinen. Silmiin osui taas se koivu. Siinä tirskutteli joku eloisa lintu, ja ilmassa tuntui vielä hieman aamun raikasta tuoreutta. Ei haluttanut nousta. Hän virui vielä tovin siinä selällään, vihanta ruoho kasvojen varjona, ja katsoi sitä kuvaa.
Kunnes sitten lopulta nousi, kohottautui kyykyllensä. Huilu oli siinä vieressä. Huomaamattansa hän alkoi taas sitä soitella, soitti kauan, hautakummun vieressä ruohokossa istuen.
Viimein saapui haudankaivaja. Hän ikäänkuin heräsi sen tulosta ja kuin jostain syystä puolustautuen puheli:
"Olin kävelyllä… Kun tuli siinä aikaisin noustuksi, niin lähdin hautoja katsomaan."