VII
Tehtaalla oli tänä päivänä hälinää ja humua. Yöllä oli päästetty se kalkkiproomu irti rannasta. Se oli ajautunut virran mukana koskeen ja ruhjoutunut sen kuohuissa mäsäksi. Ainoastaan proomumiesten koppi oli säilynyt jotenkin eheänä, kelluen suvannossa vedenpinnalla johonkin esteeseen takertuneena.
Eikä siinä kyllin kauhua. Tuossa samaisessa kopissa oli nukkunut se työnjohtaja ja proomunhoitaja Taavi Uski. Hänen ruumiinsa löydettiin kopista.
Mutta ei hukkumisesta kuolleena. Hänet oli ennen proomun irroittamista murhattu. Pää oli lyöty jollain rauta-aseella mäsäksi. Hänellä oli ollut palkanmaksuja varten varatuita tehtaan rahoja pari tuhatta, ja ne oli ryöstetty.
Oli huhua ja kuisketta. Poliisit tutkivat asiaa kiireesti, jälkien vielä vereksinä ollessa. Tottuneiden vaistojen erinomaisella hoksaamiskyvyllä he luulivat oitis löytäneensä johtolangan. Uski-vainajaa ei tietty kenenkään erikoisemmin vihanneen, ei kenenkään uhitelleen.
Ei muiden kuin yhden. Närhi ja ne toiset kalkkiproomulastin purkajat samoin kuin kivilouhoksenkin miehet tiesivät nyt kertoa, että Juho Kokko oli juuri edellisenä päivänä louhoksilla ja sitä edellisenä siellä möljällä uhitellut jotain salaperäistä: puhunut "loksaamisesta" ja "lotisevan sortumisesta" ja muusta.
Siinä oli poliisille johtolangan pää. Käytyään Tiupalta tiedustamassa, oliko Juhon ehkä kuultu viime yönä liikuksivan ulkona, sai hän kuulla, että Juho oli ollut poissa koko yön.
Asia oli poliisista aivan selvä, Juho Kokko on murhaaja.
Mutta poliisi tekikin aivan odottamattoman ilmoituksen: antoi tiedoksi, että on päästy jo murhaajan jälille. Murhaaja on muka eräs äsken vankilasta päässyt mies. Se on paennut, mutta jälillä ollaan.
Se oli eksytystä. Asiaa tutkimaan oli kutsuttu salapoliisi, jota ei tehtaalla kukaan tuntenut. Se oli käskenyt noin menetellä, että murhaaja Juho Kokko rauhoittuisi. Hän tekeytyy sen ystäväksi, heittäytyy salaiseksi rikolliseksi, urkkii kavaluudella. Kenties on Juholla useita rikostovereita, ja ainoastaan täten voi nekin pyydystää: hän rauhoittaa ne niin, että jäävät paikoilleen, urkkii sitten niiltä ovelasti, ystäväksi, veijariksi tekeytyen, ja niin vangitsee kerralla kaikki.
Mutta tehtaalla oli kuohua ja kuisketta ja kuului arveluita. Poliisin tarkoituksellinen ilmoitus kyllä tehosi. Ei Juho Kokkoa nyt epäillyt enää muut kuin itse poliisi, joka oli hänen syyllisyydestänsä varma ja kietoi vain viisaasti verkkoa hänen ympärillensä.
* * * * *
Anna Suni oli saanut passinsa ja alkoi jo hiljaa valmistella lähtöänsä, lopetella töitänsä ja puuhailla vähien tavaroittensa myömistä. Ei niitä matkarahojakaan liiaksi ollut, mutta kuitenkin oli toivo selviytyä. Lisäksi oli eräs kaupunkilaistuttu nyt juuri kirjoittanut ja luvannut lainata, jos tarvitsee.
Ja miten olikaan, niin alkoi hänestä siinä lähtöä ajatellessa tuntua hieman vaikealta. Tehdas kaikkine huolinensa oli sittenkin hänen synnyinpaikkansa. Olihan siellä jokirannoilla, jos missä, aina joku muisto, joka kertoi jotain, ehkäpä suruista, joskus muutakin. Lapsuuden ja parhaan nuoruuden muistoja ne sittenkin olivat, vaikkapa kaiken yllä leijailikin joku tehtaalaiselämän ainainen harmaa pilvi.
Ja erityisemmin vaikealta tuntui nyt erota Juho Kokosta. Aina se oli ollut hänelle ystävä. Se se oli silloin pikku varojensa aikana auttanut hänet työttömyysajan painaessa kaupunkiin ja jo sitä ennen kokenut avustella, aina siitä päivin kuin äiti kuoli. Isänänsä, jonain hyvin läheisenä, hän oli Juhoa aina pitänyt.
Ja nyt vielä se Juhon säälittävä tila! Annan herkkä silmä oli huomannut ne monet ihmisluonnon hienot pikkuseikat, jotka työläisen povessa piilivät syvemmällä kuin muiden. Hänen olonsa kävi vaikeaksi, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi jättää Juho semmoisena.
Niin oli hän nyt poikennut asialle Närhin sairaan vaimon, Kaisan, luo. Se johtuikin nyt puhumaan siitä Juhon eilisestä olosta, joka hänestä oli tuntunut niin omituiselta.
"Juho Kokko tässä eilen oli ja puhui… Tuntui niin kummalliselta koko sen olo", alkoi hän siinä muut puhelut puhuttuaan.
Anna vaikeni. Kaisa yski ysköksensä ja selviydyttyään jatkoi kuin yskimisestä väsyneenä:
"Mutta sitä lie hänelläkin surunsa… Sitä ei meikäläisen poveen jaksa nähdä muut kuin Jumala ja me itse… Se tää kova elämä painaa meissä kaikki niin kovin syvälle."
Herra siunaa! Annasta tuntui, kuin yrittelisi hänen silmiinsä pyrkiä kyynel. Kaisa makasi vuoteessa ihan voimattomana ja tovin kuluttua toisteli kuin itsekseen huokaillen:
"Painuu… painuu… Kaikki painuu meissä syvälle…"
Hän koki kääntäytyä tai kohentautua ja lisäsi:
"Sitä kun ei meikäläisellä ole aikaa vaivojansa valitella ja… niitä pinnalla muiden nähtävänä pysyttää, niin… Eivät ne silloin maailman silmiä kyyneleisiksi kostuta."
Anna ei ollut jaksaa puhua. Juhon kohtalo kuvastui hänelle nyt aivan vihlovan säälittävänä. Erityisesti muisti hän, miten Juhon polvet olivat varsinkin viime aikoina astuessa väsyneinä notkahdelleet ja miten miltei kaikessa oli kuvastunut joku hajanaisuus.
"Niin… Eihän sitä tiedä… Se on kullakin kohtalonsa… Juholla niinkuin muillakin", tapaili hän jotain Kaisalle sanoaksensa.
Vaiettiin. Joku köyhä kukka kukki punaisena ja yksin kuin orpo hökkelin ikkunapahasella, ja vain Kaisan hiljainen, vaivalloinen hengitys kuului huoneessa.
* * * * *
Oli pouta kuten ennenkin. Tehtaan savutorvi purki lihavaa savua, joka rasvatyynessä ilmassa laajeni ja muodosti kuin pilven tehdasrakennuksen ylle, ja sen pilven alla lennellä kisailivat nyt naakat.
Ja Annakin tapasi Juhon kohta Närhin tuvasta lähdettyänsä. Se oli hautausmaalla nukuttuaan ja ruohojen ja vihreyden keskellä herättyään ikäänkuin hieman virkistynyt. Oli kierrellyt metsissä ja poikennut johonkin mökkiin ja palasi nyt tehtaalle.
Niin osui hän tulemaan Annaa vastaan Annan mennessä erääseen lähimökkiin asialle.
"No, Juho!" tervehti Anna häntä ystävällisesti ja lisäsi:
"Tule nyt kävelemään mukaan."
Ja Juho lähti. Polku kulki metsän läpi. Siinä mukana kävellen hän yritteli jotain puhua. Mutta ei tuossa nyt johtunut mieleen muuta kuin se hautausmaalla nukkuminen. Siitä hän yritti puhella.
"Nukahdin tässä… haudoilla… Kun ei työtkään esteenä ole", sai hän sanotuksi. Hän kertoi miten oli herännyt, ja äkkiä alkoi toisin, puheli:
"Närhin Kaisa siinä eilen luki, että Latsarus, kun hänet kuolleista herätettiin, niin tuli ulos hikiliinoissa ja kääriliinoissa… Niin sitä vaan tulee silloin ajatelleeksi…"
"Niin mitä?" tarttui Anna, ja Juho tapaili:
"Niin… sitäpä minä vain ajattelin, että… Jos tuo se poika-vainaja siinä nukahtaessani olisi Latsaruksen tapaan noussut kuolleista ja istunut haudan reunalla ja soittanut huilua, kun minä heräsin."
Anna ei vastannut. He kävelivät tovin ääneti. Sitten Juho arveli:
"Mutta mitäpä siitä!… Ei se tapahdu!… Sitä vaan maailmassa runoillaan, mutta ei se runo elä ja tapahdu tässä maailmassa."
"Niin… Juho", tapaili Anna. He olivat saapuneet veräjälle, josta Annan tie kääntyi mökille, mihin hän oli matkalla. Arvaten, ettei Juho tule perille, hän siinä veräjän yli noustessaan puheli:
"Tule nyt, Juho, vielä puhumaan… Olisikin yhtä ja toista sinulle sanottavaa." Ja hän jatkoi matkaansa. Mutta Juho Kokko seisoi kauan veräjään nojautuneena ja katsoi Annan poistumista. Vasta sitten kun Annaa ei enää näkynyt, hän virkosi ajatteluun ja puheluun. Hän muisti silloin tuonnoin, itsemurhaa tarkoittaen, kysyneensä Annalta, surisiko se, jos hän yhtäkkiä häviäisi, ja sitä muistellen hän nyt äkkiä itsekseen suruisesti kaihoili:
"Ei… Ei se Anna surisi minua… Ei, ei se surisi Anna minua!"
Ja taas alkoi hänen mielensä painua raskaaksi ja ylimalkaiseksi.