VIII
Viki Nykäri oli taitavimpia etsiviä poliiseja. Oli jo saanut ilmi monet hyvinkin hämärät rikokset. Hän se nyt oli saapunut tutkimaan tätä Uskin murhaa.
Jo ihan ensi töikseen hän heittäytyi tutuksi Juho Kokon kanssa. Kertoi olevansa vihoihin joutunut työtön, kuleksivansa eikä välittävänsä enää mistään.
Ja niinpä hän nytkin seurustui Juho Kokon puhetoveriksi. Oli kuuma päivä, kuten yleensä oli näinä aikoina ollut. Jokirannassa heittelivät pikkupojat kiviliuskeilla "voileipiä" vedestä. Juho oli istahtanut lähettyville metsikön varjoon ja katseli poikasten hilpeää tointa ja hälyä. Kuului tehtaan ja kosken etäinen, raskas jymy, ja ylempänä tarpoivat miehet tyhjää proomua vastavirtaan. Viki Nykäri tuli siihen luo kuin metsissä ilman aikojaan maleksija, puhui sanasen helteestä ja istahti.
"Piruvie!" alkoi hän puhelun niistä tarpovista miehistä, jatkaen:
"Yhdet siellä vaan saavat helteessä tarpoa, mutta patruunat ne siitäkin työstä rauhassa lihovat."
Ja kun Juho Kokko ei siihen mitään lisännyt, jatkoi hän, sadatellen:
"Mutta se on nykyisessä yhteiskunnassa köyhän elämä kovaa!"
Ihan hän innostui, vihastui, löi uhkaavasti polviansa ja vannoi:
"Mutta saakelivie!"
Se tuli aivan luonnollisena. Ei siinä olisi kukaan teeskentelyä huomannut. Hän jatkoi, toisti, uhitteli.
"Saakelivie, sanon minä, tästä täytyy tulla loppu… Köyhyyden pitää kerran loppua raatajan kodista!" hän ihan julmistui.
Mutta ei Juho Kokko jaksanut enää innostua. Yritti hän kyllä, mutta mieli oli jo väsynyt.
"Se köyhyys… Se joka on raatajan kodissa", tarttui hän puheluun, mutta alkoi oitis herpautua niihin omiin haaveisiinsa. Siinä puheen jatkoksi hän koki tapailla:
"Sen meikäläisen raatajan kotiin se köyhyys ilmestyy aina säännölleen niinkuin keväällä, joka kevät, kottarainen pihakoivuun."
Hänen äänensä värähteli jo surullisesti. Viki Nykärikin tekeytyi sen johdosta kuin masentuneeksi, murheelliseksi, köyhän kohtalosta puhellen:
"Se on tämä kiero yhteiskunta, joka sen saa aikaan."
Senhän myönsi Juhokin. Mutta sittenkin veti hänen mieltänsä se oma väsymys. Se mieli koki aina vain pysähdellä levähtämään siihen, mikä oli vanhoilta ajoilta tuttu lepopaikka. Niihin kottaraisiin se taas kiintyi. Hän puheli:
"Minä ennen aikaan…" Omituista! Ei hän ollut ennen koskaan ollut näin avomielinen; ei hän ollut kenellekään näitä salaisuuksia ilmoitellut: sitä, että hän on hiljaa ja salaisuudessa runoillut. Nyt hän avautui ja raukesi siitä puhumaan, jutellen:
"Niin… Ennen aikaan minä… Siitä raatajan köyhyydestä kun tässä nyt kerran puhe tuli… Niin minä ennen aikaan yrittelin runoilla… vaikka eihän se hääviä ollut… ja kyhäsin siitä köyhän köyhyydestä runon… Kottaraiseen vertasin sitä."
Mutta Viki Nykäri oli kiintynyt vain omiin tutkimuksiinsa. Hän koki syventyä Juhoon, puheli sopivalla tavalla, ja Juho avautui yhä ja kertoi:
"Kirjoitin siitä näin."
Ja hän lausui kuin runoa ainakin:
"Ole, köyhyys, niinkuin kottarainen, köyhän majan aina tuttu vieras. Viivy, laula, visertele, mutta elä laula mieltä suruiseksi. Laula niinkuin kevään kottarainen laulaa ilot, riemut pihamaalle."
Se oli nyt muisto hänelle, se runo. Mieli levähti siinä, kuten levähtää väsynyt vanhalla tutulla veräjällä. Hän lisäsi:
"Eivät siinä taida riimit ja soinnut olla niin säällisiä kuin uloslukeneen runoissa, mutta eipähän se ketään pahenna."
Ja niin jatkui. Nämä vanhat muistot ja se tehtaan raskas etäinen jyminä alkoivat yhä enemmän painaa Juhon mieltä. Viki Nykäri oli jo oppinut tuntemaan Juhoa. Haaveilija — niin hän päätteli. Ne hautovat salassa suuria, tekevät rikoksia luodakseen niiden avulla pohjan sille maailmalle, jota uneksivat.
"Mutta mitäpä niistä… köyhän runoilemisista!" päätteli hän siinä puhetta viritellessään äkkiä, innostui, kuvaili taas, kuinka mahdoton köyhän on elää runoilun elämää, kun rikkaat imevät kaiken.
"Mutta siinä täytyy tapahtua muutos!" vannoi hän ja meni sitä menoaan etemmä asiaansa, alkaen:
"Sinä tuota kuulut olevan hyvä huilunsoittajakin… Haudankaivaja kertoi sinun… eilisaamunako se olikaan vai milloin… soitelleen hautausmaalla."
Ja Juho kertoi, myönsi soittaneensa, puheli:
"Kuleksin siinä yön ulkosalla… kun ei ollut järin mihin mennäkään, niin… siinä vähän ennen auringon nousua osuin hautuumaalle ja nukuin siellä."
Se selitti paljon Nykärille. Haudankaivajallehan Juho oli sanonut tulleensa sinne juuri silloin, tuossa seitsemän ja kahdeksan välillä, ja nyt ilmoittaa saapuneensa jo vähän ennen päivän nousua, siis noin kello kaksi yöllä, ja juuri siinä yhden ja kahden välillä on murha tapahtunut, koskapa murhatun kello oli ruumiin jouduttua koskenkuohuihin pysähtynyt 23 minuuttia yli yhden. Hän varmistui asiastaan, jatkoi, puhui kurjuudesta. Nyt hän ihan ynseili:
"Kottaraiset siinä silloin,.. Mitkä oikeat kottaraiset meille köyhille visertäisivät!"
Niistä Juhon äskeisistä kottaraispuheista hän sitä johti. Hänen tekeytymisensä oli aivan järkyttävän todellista. Äkkiä hän heittäytyi ihan surulliseksi ja puheli:
"Sekin Juho Teppo… Tappoi sen kauppias Roivaan… Ensin aikoi lyödä kangella, mutta sitten kuitenkin kuristi ja sitoi hirttonuoraan, että olisi luultu sen itse hirttäytyneen."
Juho Kokko alkoi synkistyä. Se hirttäytymisasia loihti taas hänen mieleensä omat ajatukset. Taas hän muisti, että taskussa on nuora. Hän painui syvempään kumaraan. Viki Nykärin tottunut silmä huomasi sen. Tätä mielenliikutusta hän oli juuri tuolla oudolla puheellansa urkkinut. Juhon silmissä alkoi virranjuoksu kuvastua kuin joku hitaasti soluva nuora.
Mutta Viki Nykäri jatkoi ennallansa, sadatteli rikkaita, surkutteli tämän maailman sortuneita. Äkkiä hän ihan riehahti vihasta. Silmät kiiluvina hän sieppasi puukon tupesta, löi sen pääpuolen, terä pystyssä, polveensa ja niiden Juhon kivilouhoksella lausumien "loksaamis"-uhittelujen johdosta ihan vannoi:
"Mutta loksaan!… Kerta vielä loksaan."
Ja tiukasti katsoi hän Juhoa silmiin, kuten asia vaati, mutta itse asiassa tutkiakseen siten Juhon ilmeitä, ja samaan tapaan hän tenäsi:
"Ja entäs sinä, Juho?… Niin että loksaisitko, jos milloin niikseen tulisi?"
Mutta silloin osui tulemaan Antti Närhi. Oli jo lopetettu työt. Iltarusko alkoi punertua taivaalla. Viki Nykäri lopetti. Ei sitä muka sopinut Närhin aikana.
Mutta Juho tuskin huomasi mitään, istui ennallansa. Se Nykärin hirttonuorapuhe oli lennättänyt hänen mielensä toisiin maailmoihin. Närhi istahti joukkoon, aikoi puhella.
"Mitäpä tässä", tapaili Juho ja jatkoi: "Jos nimittäin hirttonuorakin ketä kuristaisi…"
Hän puheli tavallaan kuin unessa, lisäsi: "Ystävä aina pettää hädän hetkellä, mutta hirttonuora ei koskaan."
Se oli nyt jo hänen filosofiaansa. Se oli ikäänkuin oksa, joka oli vihertynyt hirsipuusta. Siinä oli väriä, mutta ei elämää, ei tämän maailman elämää.
Mutta eivät toiset sen kaameutta käsittäneet. Nykäri eli omaa elämäänsä, piti Juhon mielialaa silmällä, ja Närhi tapaili vakavana, kuin ajatuksissaan:
"Ka se on… Kuolema vaeltaa omia teitään ja kolkuttaa meille sauvallaan… kullekin omalla ajallaan ja tavallaan."
Mutta oli jo myöhä ilta. Aurinko laski. Iltarusko paloi loistavana. Etäämpänä purkivat miehet yövuorolla hiililastia, kärräsivät yksipyöräisillä käsikärryillä hiiliä korkealle telineiden varaan asetettua lankkua pitkin varastoon. Hiilistä noussut hienonhieno pöly muodosti miesten ympärille himmeähkön pilven, jonka takana paloi punainen rusko, ja kärräävät miehet kuvastuivat sitä taustaa vasten himmeinä kuin liikkuvat varjokuvat. Oli kuin vainajat siellä jossain toisessa maailmassa olisivat korkeaa lankkusiltaa myöten perätysten kärryjänsä työntäen vaeltaneet, peittyneinä outoon punaiseen valoon, johon kohonnut hienonhieno tomu kätki näyt himmeyteensä.
Eivät sitä näkyä tosin muut niin tajunneet kuin Juho Kokko sen tajusi, ja hänelle viheriöi taas se äskeinen kaamea hirsipuufilosofiansa.
Ja silloin alkoi hän äkkiä puhella ikäänkuin unissaan-puhuja tai hourailija. Koko tämä elävä ympäristö tuntui häneltä unehtuvan, ja hänelle kuumoitti vain se punertavien pölyjen himmentämä toinen maailma, jossa on kaikki punervaa. Hän tapaili kuten yksinpuhuja:
"Arvelin tässä… Kun sinä, Närhi, siitä kuolemasta puhut…"
Siinä hän pysähtyi, jäi kuin miettimään. Nykäri piti salavihkaa visusti silmällä hänen joka-ikistä kasvonelettänsäkin. Oltiin ääneti.
"Niin… Kuolemasta kun Närhi puhuit", toisti lopulta Juho äkkiä, lyhyesti.
"Niin mitä?" tarttui nyt Närhi. Ja Juho koki silloin tapailla kuin jotain tavallaan toista asiaa hapuillen:
"Ei mitään…" Ja tuo iltaruskon punainen kuva yhä mielessä kuumoittamassa hän jatkoi hajanaista:
"Arvelin vain, että se siellä… Se kuumoittaa punaisena kuoleman jälkeen… Valo ja kaikki…"
Ja taas yritti hiipiä vaitiolo. Juho istuikin kumaraisena, eli kuin unessa. Tyyten taas masentuneena, mieli kokonaan maassa hän, kuten yksinpuhuja, siitä punoittavasta kuvasta vieläkin tapaili, kaihoili:
"Se vain siellä punoittaa… Ei puhuta eikä enää eletä, vain ollaan siellä kuoleman ahoilla ja… Kukahan meille siellä äänettömyydessä ja punoituksessa pillillä salaperäisesti soittaa?"
Ja taas vaiettiin. Närhi istuksi vakavana, kuin ajatuksissaan. Mitähän se Juho nyt noin puhuu? Viki Nykäri piti yhä tarkemmin häntä salaa silmällä.
"Mutta mitäpä niistä", äänsi Juho lopulta, ikäänkuin havahtuen, nousi ja poistui puhumatta enempää. Käynti näytti nyt entistäkin raskaammalta, polvet raukeammilta. Itsekin hän tajusi nyt pieksujensa rupsahtelun, kun hän siinä kivisen metsikön läpi kävellä kumpsutteli jonnekin, välittämättä mihin.
"Punoittaa… Se vain himmeästi punoittaa siellä kuoleman ahoilla", kaihoili hän yhäkin mielihaikeissaan siinä yksikseen ilman määrää jonnekin pois kävellessänsä.