IX
Viki Nykäri oli tyytyväinen työnsä tuloksiin. Koki hän kyllä hiljaisuudessa tutkia muitakin, ettei joutuisi harhaan, mutta sittenkin suuntautuivat kaikki epäluulot Juhoon. Eivät pienimmätkään jälet viitanneet muihin. Hänelle merkitsi hyvin paljon se, että Juho puhui hautausmaalle tulemisajastansa ristiin. Samoin hänen mielenliikutuksensa ja synkistymisensä hirtetyistä puhuttaessa. Eikä ainoastaan synkistyminen, vaan myös ne Juhon oudot puheet hirttonuorasta, se lohduton hirttonuorafilosofia. Hän tiesi, että ne semmoiset puheet voivat lähteä ainoastaan murhan ja kuoleman asioissa sairastuneesta sielusta.
Ja sitten ne Juhon oudot puhelut Närhin sairaan vaimon luona murhapäivänä. Viki Nykäri oli urkkinut niistä tiedon, istuksi nyt Närhin tuvassa, puheli kulkurin eleillä ja menoilla ja koki sitä tietä perehtyä noihin Juhon puheisiin perinpohjin. Hän oli johtanut puheensa jo syvälle, tekeytyi nyt Juhon puolustajaksi ja ynseili ihan vihastuneena:
"Vanhat ämmät!.,. Höpisette vain joutavia!"
Hän imaisi savut ja jatkoi synkkänä: "Luuletteko sitten, että köyhä mies jaksaisi mitä iloisia viserrellä."
Ja kun Kaisa koki heikosti jotain selitykseksi yritellä, keskeytti hän ja tenäsi:
"Joutavia juttuja!… Ja mitä outoa hän sitten puhui?" käänsi hän äkeäksi, muka torjuvaksi kysymykseksi, ja sairas Kaisa koki silloin selitellä miten voi ja mitä muisti. Se häntä oudostutti eniten, että Juho puhui silloin tavallaan ynseästi koko ylösnousemisesta, koko Latsaruksen herättämisestä. Häntä se oli ihan loukannut, ja nyt hän vaivalloisesti hengittäen ihan nureksi:
"Juhokin… Hänen vaimo-vainajansa uskoi ja luotti Herraan… Miten tuo mies nyt hänen kuoltuaan niin ynseäksi muuttui!"
Yskäpuuska keskeytti. Juhon vaimo-vainaja olikin ollut hänen hyvä ystävänsä. Hän suri sen puolesta Juhon takia. Ne tämän väen salaiset murheet olivat aina syviä, aina vihlovan hienoja kaikessa vähäisyydessänsä, "Ei meillä köyhillä ole tässä maailmassa muutakaan murua, mistä surra… Jos tuon sen asian toki sitten säilyttäisimme", kaihoili sitten sairas vaimo. Viki Nykärikin sisällisesti aivan järkkyi. Olihan hän näissä asioissa puuhailiessansa nähnytkin ja kokenut paljon sitä, joka täällä pohjalla piileksi.
Mutta mitäpä siitä! Virka oli hänelle virka, kaikki. Hän kuittasi sairaan vaimon nureksimiset lyhyesti, kulkurin tapaan ynseillen:
"Murut siinä!… Murut ovat aina muruja!"
Ja aivan synkkänä ja katkerana hän siinä tupakoidessaan lisäsi:
"Ken muruihin tyytyy, sille ei myöskään kannikka käteen lennä!"
Siinä kaikessa oli niin todellinen katkeran elämän tuntu. Se oli näytelmänäkin todellinen osa tämän väen suuresta elämännäytelmästä. Viki Nykäri jatkoi hiljaista urkintaansa. Hän vainusi Juholla olevan rikostovereita. Siitä yhäkin tämä kavala urkkiminen. Ei kenenkään pitänyt aavistaakaan, että hän oli etsivä poliisi.
Ja uutta valoa, lisävaloa, tuntuikin hänelle tuovan tämä sairaan Kaisan selittely. Tiesi hän monista kokemuksistaan, että rikoksen poluille joutuneiden yleisenä piirteenä on ynseys kaikkea sitä kohtaan, mikä koskee n.s. tulevaista elämää, rangaistusta siinä elämässä. Sen piirteen löytäminen Juhosta oli hänelle lisätodistus Juhon syyllisyydestä.
Mutta erityisemmin hänen mieltänsä kiinnitti se Juhon silloinen haaveilu tulevan maailman verisistä valoista, tyhjyydestä, mykkyydestä, jossa kuuluu ainoastaan yksinäisen elottoman pillinsoittajan soitto.
Sen täytyi olla juuri tuon verisen murhan luoma kuva ja houre. Ei se muuta voinut olla. Hän tunsi jo Juhon. Hän oli huomannut, että sen sielunelämä on herkkä. Juuri tuommoisia harhanäkyjä ja haaveita synnyttää semmoisessa sielussa verinen murha kaikkine kauhuinensa.
Niin päätteli itsekseen Viki Nykäri.
* * * * *
Anna oli kuullut nyt niistä Juhon ruokaveloista Tiupalle ja aikoi tarjota vähistä varoistansa Juholle millä nuo syönnökset maksaa. Oli käynyt sitä varten Juhoa Tiupalla tapaamassa, mutta Juho oli ollut poissa. Ei se tohtinutkaan sinne enää niiden velkojen takia usein poiketa. Se kartteleminen ja muu oli jo Nykärin tiedossa. Kai se oli ihan luonnollista varovaisuutta, että Juho ei nyt jo heti maksa velkaansa niillä ryövätyillä rahoilla — niin hän päätteli.
Mutta Tiupankin joukkoa ahdisti jo suoranainen puute. Ei ollut enää ruokamiehistäkään turvaa. Lakkolaisilla ei ollut rahaa, ja työhön menneet pysyivät tietysti erossa talosta, jonka väki oli lakkolaisia.
Ja niin oli köyhyys alkanut hiiviksiä Tiupankin hökkelissä yhä julkeammin. Kaikki yritteliäisyys ja tarmo oli herpaantunut koko tältä väeltä. Lakon alussa oli eletty toivossa; ei oltu haettu työtä toisaalta. Nyt taas oltiin jo raukeita sillekin yritykselle.
Sillä miten olikaan, niin oli tämä tehdas työläisillensä tavallaan kuin oma koti. Siellä olivat useimmat syntyneet, kasvaneet, eläneet yksitoikkoisen elämänsä ilot ja surut. Siellä oli perhe, koti, useilla oma hökkeli. Lähteä sieltä maailmalle oli monesta samaa kuin jättää oma lapsuudenkoti kylmille ja suoltua itse sieltä talvisille teille. Ne tavalliset ihmispovessa hiiviksivät tunteet ne tekivät tämänkin väen povessa työtänsä hiljaa ja salassa kuten karkearakeisen kallion suonissa hiiviksivä mykkä vesi.
Ja niin oli jouduttu siihen missä oltiin. Tiupankin tupaan ilmestyi jo köyhyyden ainainen toveri: masennus, hermostuminen ja ärtyisyys. Vaimo, Maija, se jo oli tuskainen ja kärsimätön sen Iapsijoukkonsakin takia. Nytkin hän toraili siinä puuhaillessansa. Juho Kokko siinä kun istuksi, niin hän ihan tarkoituksella nyt lopultakin niiden ruokavelkojen takia äkäili. Eräs uskovainen vaimo oli juur'ikään käynyt hänelle juoruamassa siitä uskonnollisesta ynseydestä, jota Juho oli osoittanut Närhin sairaalle Kaisalle, ja sillä hän nyt siinä puutteesta ja harmista menehtyneenä koki Juhoa pistellä, vaikka itse ei jumalinen ollutkaan. Oli jo siinä puuhatessaan ja lapsien hälistessä ja juonitellessa toraillut kauan ja nyt kuin sen synkkänä tupakoiden istuksivan Juhon uhalla entisen torailun jatkoksi ynseili: "Ole tässä sitten ja elä!" Puuhatkin siinä harmissa ja vihastumisessa ihan kuin helisten menivät. Juho vaikeni, kuunteli. Tiuppa itse puuhaili jotain. Maija jatkoi, torasi kuin muka yksin puhuen ja riidellen äkäistä:
"Vatkutetaan ja vatkutetaan vaan sitä aina yhtä ja samaa että: ei oo luojaa… ei oo luojaa… ei oo luojaa!" Hän ihan kuin rääkytti sitä matkiessaan. Juho tiesi, että se oli pistelyä niiden hänen Närhin Kaisalle puhumiensa puheluiden johdosta ja samalla kostoa siitä maksamattomasta ruokavelasta. Häntä painosti.
"Pahus!" äkäili Maija ja ihan kiskaisemalla kiskaisi kattilan liedeltä kaataakseen siitä veden saaviin.
"Elä nyt, Maija, turhia… kiivastu", yritti Tiuppa sovitella. Mutta Maija ärtyi siitä tyyten ja tenäsi jo aivan menehtyneenä: "Minä en voi… en voi… en voi… en voi!" Ja yhä kiihtyneemmin hän vain tenäsi:
"Minä en voi olla enää puhumatta, kun koko sydän on jo tämän köyhyyden kanssa tuskasta pakahtua."
Hoiperteleva lapsi lankesi, parahti ja alkoi ihan huutaen itkeä. Tiuppa riensi sen avuksi, nosti parkuvan lapsen käsivarrellensa ja alkoi sitä tyynnytellä. Eräs toinen, tätä vähän isompi poikanen oli liannut itsensä ja yritteli sekin hiljaista itkua.
Ja silloin Maijassakin ikäänkuin ratkesi koko sydän. Häneltä pääsi itku. Hän peitteli sitä, vetäen huivia alemma silmillensä, ja samalla vaikeroi:
"Herrasiunaa!… Herrasiunaa tätä köyhän tehtaalaisen elämää!"
Mutta mitäpä se vaikeroiminen auttaa!
Äkkiä hän sen lopettikin, sieppasi sitä itsensä liannutta poikasta käsipuolesta kiinni ja alkaen sitä kiidättää ulos pestäväksensä äkäili sille:
"Sukkelaan siitä!… Likaat itsesi kuin porsas!"
Sitä kyytiään hän hävisi poikasta kädestä riiputtaen.
"Eukko siinä… torailee… Köyhyys kun tässä alkaa päälle pakata", puheli hänen hävittyänsä Tiuppa itse, ikäänkuin Juhoa sovitellakseen.
Juho huokasi. Mitäpä hän voisi sanoakaan. Painosti taas sanomattomasti.
"Ka", tapaili hän, otti jo lakkinsa poistumista varten ja lisäili:
"Minullakin tässä on vielä ne ruokavelat… Mutta tottapahan tässä vielä selvitään."
Ja nopeasti koki hän jouduttautua ulos, ehtiäkseen päästä eteisen läpi ennen Maijan paluuta.