X
Oikeastaan hän aikoi mennä Annan luo, kuten aina ennenkin raskaina hetkinänsä. Anna se kun oli häntä nyt kutsunutkin. Mutta ei tuota tullut nyt suoraan menneeksi. Mieliala se lie painanut taas kävelylle, ja niin oli hän joutunut tapansa mukaan kiertelemään pitkin tehtaan monia pölyisiä pihoja.
Ja poutaa, hiostavaa tyyntä poutaa kesti yhä. Ilma oli tehdasalueille ominaisen kuivan tunnun tympäisemä, tunnun, jota painosti se koneiden ja työn ja etempänä raatavan kosken ainainen raskas, kuin salainen jymy. Vastaan tuli Antti Närhi. Se yritti puhua, valitteli taaskin perheensä oloja, vaimonsa sairautta, ja jatkoi:
"Ja olotkin tässä kun ovat vielä näin kireät… Kun onnistuisi edes jonnekin muualle työhön siirtymään, mutta et sitä niin vaan heltiä."
Ja ikäänkuin Juhon perheetöntä oloa kaihoillen hän lisäsi:
"Sinulla tuota, Juho, on toki siinä suhteessa helpompi olo."
"Ka", tapaili Juho.
Mutta äkkiä valtasi taas mielenmasennus. Taas muistui mieleen koko oman elämän salainen taakka, ja sitä taskussa olevaa hirttonuoraansa tarkoittaen hän silloin puheli:
"Mitäpä tässä surisikaan… Minulla on jo pitkä passi taskussa…
Ikuinen matkapassi, tarkoitan."
Mutta ei Närhi ymmärtänyt. Jostain tavallisesta passista hän luuli
Juhon puhuvan. He erosivat. Juho jatkoi kiertelyänsä.
Niin saapui hän eräälle pihalle. Pari-kolmekymmentä miestä hinasi siinä jotain jykevälle puualustalle asetettua raskasta rautaista konetta pitkin pihaa. Kai ne sitä laivarantaan aikoivat. Pari miestä autteli rautakangilla takaapäin, mutta koko muu joukko nyhti nuorasta. Selät ojossa ne kiskoivat, heittäytyen aina koko miesjoukko säännöllisessä, harvassa tahdissa kuin ryntäillensä olan yli juoksevien vetonuorien varaan. Kaiken tahdiksi kuului vain kuolettavan yksitoikkoinen huutelu:
"Hii-jop!… Hiiii-op!"
Ja samaa loppumattomiin. Hiostavaa hellettä vain, tuota hiioppi-huudahtelun ainaista jonotusta ja tahdissa vetonuorien varassa nyökkyvä iso miesjoukko, kuten joku tehtaan konemainen, kuollut työvoima. Juho Kokko istahti pihan perälle isolle harkolle ja kiintyi ajatuksettomana katsomaan menoa.
* * * * *
"Ka… Juho!" tervehti häntä äkkiä siihen vartavasten satuttautunut
Viki Nykäri, istahti luo ja alkoi ne ainaiset urkkimisjuttelemisensa.
Hän koki päästä perille niistä otaksutuista Juhon rikostovereista.
Taitavasti, kavalasti, hyvin kaukaa hän alkoi johtaa puhetta asiaa
kohti. Lakosta, sosialismista, kurjuudesta, kaikesta hän otti aihetta.
"Rikkureita… Työläisten vihollisia!" ynseili hän Juholle niitä kuormaa hinaavia miehiä halveksuen, ihan raapaisi päätänsä ja vannoi noille rikkureille vihastuneena:
"Ihan tässä veri päässä kiehahtaa!"
Ja sitä mukaa hän johti asiaa edelleen, ja Juho luotti häneen kuten kaikkiin, ehkäpä enemmänkin kuin moneen muuhun. Kaikessahan tuntui lakon kuoleman oireet. Niitä oireita se oli tuokin hinaava, hikinen miesjoukko.
"Ei… Ei onnistu mikään!" kaihoili Juho sitä ajatellessaan, ja mieli ihan haikeana hän yhäkin kaihoisammalla äänellä lisäili:
"Kaikki kuolee… Lakkokin ja kaikki kuolee… Ei… ei mikään onnistu."
Lentävä naakkaparvi vaakutti. Kuului taas se kuolettava "hii-jop", ja ihan kuin suruissaan jatkoi Nykäri:
"Mitä tehdä… Joukossamme ei ole vielä yksimielisyyttä… Ilmestyy aina petturi, ja ne ne tekevät hallaa."
Ja samaa tovi, toinen. Taas Juho haikaili kuin itsekseen toistellen:
"Kuolee… Lakkokin, kaikki lakastuu ja kuolee."
Miten haikealta hänen äänensäkin kuului! Mutta Nykäri vannoi nyt äkkiä, rutosti ja hyvin jyrkästi:
"Ei… Meissä ei ole voimaa… Horjumme vain ja petämme toisiamme!"
"Taitaa", epäili Juho hajamielisenä, sai ajatuksesta kiinni ja puheli:
"Mutta mitäpä siitä. Me olemme jo vanhat ja väsyneet, mutta meidän jälkeemme kasvavat uudet miehet ja ne voittavat."
Tuntui kuin hänen väsynyt äänensä olisi yritellyt virota. Mutta ei se onnistunut. Oitis jatkoi hän taas entiseen masentuneeseen tapaansa:
"Se tää vanha… Joutaa jo hävitä. Ei sitä kukaan sure."
Ja taas hän kuin tavallaan kaihoillen lisäsi: "Se tää vanha sysätään vain koskenkuohuihin ruhjoutumaan niinkuin jokin hylyksi joutunut vanha proomu tai lotja."
Nykäri ihan kuin sykähti sitä kuullessansa. Kuin surullisena jatkoi
Juho:
"Niinhän se meni sekin lotja, jossa tää murhattu Uski-vainaja hukkui."
"Hukkui!… No ann' hukkua!" tekeytyi Nykäri ynseäksi koko asialle, ja
Juho jatkoi, puheli kuin surullisena:
"Minä jo silloin Uski-vainajallekin siitä proomun vivusta ja niistä puurissojen lotisemisesta sanoin, että ei se kestä tääkään yhteiskunta… kun se kerran lotisee nivelistään niinkuin ne vivun rissat… ja että siinä voi väkeväkin silloin sortua mukana… yhteiskunnan sortuessa. Ja vaikka Uski-vainaja ei sitä silloin ottanut uskoakseen, niin jopahan ihan lähipäivinä hänellekin niin kävi."
Omituista avautumista! Nykäristä tuntui, kuin hän äkkiä olisi saanut oven avatuksi Juhon sielun sisimpiin. Hänen tarvitsi nyt vain kurkistaa sinne, saadakseen tiedon rikostovereista. Siinä mielessä hän äkkiä, kuin ei muka olisi Juhon äskeisestä puheesta mitään välittänyt, vannoi vihastuneena:
"Mutta se on saakeli!"
Ja oitis hän jatkoi:
"Ne nää petturit!.,. Ei ole enää montakaan, johon voisi täydellisesti luottaa!"
Hän ihan raivostui ja huusi:
"Jukolauta, ei ole!"
Ja ennenkuin Juho ehti mitään ajatella, uhitteli hän kuin kiihtynyt, raivostunutkin:
"Vai onko?… Sano kuka on, johon voi vaikka miten ja vaikka miten salaisessa asiassa luottaa! Jukolauta, sano kuka on!"
Ja Juho aikoi häntä oikaista. Hän yritti puolustaa syyttömiä, luetella nimiä, joihin voi luottaa.
"On niitä toki", yritteli hän ja tapaili:
"On esimerkiksi… Jos nyt luettelen, niin…"
Mutta Nykärin pahaksi onneksi saapui juuri silloin se kalkkiproomun ohi toisten kanssa kulkiessaan hanuria soitellut nuori mies Aapo Pusa. Sen tulo keskeytti Juhon ilmoittelun jo ennen alkuunpääsyä.
"Hei, Juho! Hih!" tervehti Aapo. Näytti olevan hieman juovuksissa, vaikka ei tosin piloille asti. Oitis hän ryhtyi härnäämään niitä hinaavia miehiä. Rikkureiksi hän niitä soimasi, kuten silloin niitäkin kalkkilastin purkajia. Hän hihkui eräälle niistä:
"Lamperi!.,. Hoi, Lamperi!"
"Paholainen!" kirosi Lamberg jo vastaan, mutta Aapo Pusa vain yltyi, ihan ilkkui:
"Myöks sä hernerokkas ja?… Kun sä ensin esikoisuutes hernerokasta möit… Myöks sä?… Vai?" tenäsi hän.
Miesjoukko ryhtyi hänen kanssansa kinaamaan. Haukuttiin molemmin puolin. Kuului uhkailuja, kirouksia.
Mutta Juho Kokko poistui ääneti, mennäkseen Annan luo. Mennessään hän vieläkin siinä yksikseen, mieli haikeana, yhä toistellen kaihoili:
"Kuolee… kuolee… Kaikki… kaikki… Lakko ja kaikki kuolee kerran pois."
Laivarannassa huusi laivan pilli kimakasti. Ihan sen huuto leikkasi kuivaa poutaa.
Mutta Nykäri oli tyytyväinen. Ensi kerralla Juhon tavatessaan uskoi hän pääsevänsä jo kaiken perille ja voivansa vangita niin Juhon kuin kaikki toisetkin.
* * * * *
Kotona se Anna oli, ja kaikki sen huoneessa oli vielä ennallaan. Työssään puuhaili kuten ennen, ja pöydällä oli vaasissa tuoreita, kukkivia oksia.
"Poikkesin tässä", puheli Juho istahtaessaan tervehdykseksi. Niistä oksista hän sitten jatkoi:
"Meilläkin siinä aikoinaan… Se vaimo-vainaja tykkäsi pitää kesäisin aina oksia tai joitain ruohoja pöydällä… niinkuin kukkien asemasta."
Mutta siinä loppui häneltä puhe. Vanhan kotielämän muisto hiipi tuosta puheesta mieleen, ja hän painui taas omiin synkkiin ajatuksiinsa. Taas hän muisti senkin, että Anna jo päivän parin päästä on poissa.
"Mutta mitäpä niistä. Ne vanhat muistot siinä vain…", koki hän kääntää äkkiä puhetta niistä pois. Anna huomasi hänen mielialansa raskauden ja siinä työnsä lomassa jollain lailla sovitellakseen tapaili:
"No, Juho… Mitä sinä nyt taas… Suret ja…"
Mutta ei se Juhon mielestä nyt se vanha muisto lähtenyt. Kuin itsekseen puhellen hän siinä kumarassansa Annalle vastaukseksi hapuili:
"Ei erin mitään… Tulin vain muistelleeksi vanhoja oloja… Taisin olla silloin kahdeksanvuotias poika…"
Hän muisti ne ajat nykyään niin elävästi. Hän jatkoi kuin vaivalloisesti:
"Siitä meidän mökin ohi ajoi silloin talvella joka päivä Simo Tujuri, ja minä kuuntelin tuvan pienestä jäätyneestä ikkunasta, miten sen hevosen kulkunen pakkasessa kirkkaasti soi ja aina sitä mukaa heikkeni, kuin ajaja metsään loittoni… Kunnes lopulta lakkasi."
Anna huokasi hiljaa.
"Niin se kai jokainen muisto yleensäkin lakannee", lisäsi Juho. Anna ei tiennyt mitä sanoa. Joku tavaton sääli alkoi hänessä taas herätä. Hän syventyi työhönsä.
Ja taas koki Juho, puheli:
"Arvelin ennen siitä poika-vainajastakin, että jos tuo hänestä tulisi aikanaan joku… vaikka soittaja-musikantti… Kun ei itselleni kohtalo sitä suonut… Mutta niin tuo sekin toivo raukesi ja lakkasi kuin se loittonevan kulkusen kirkas sointi pakkasessa."
Niin, siellä ne olivat ne hiljaiset, salaiset toiveet ja unelmat. Ja niistä lapsuusajan talvisista kulkusista olivat ne läpi koko elämän jatkuneet. Alkoi ihan vaitiolo. Avonaisesta akkunasta tuulahteli kesäisen tehdaselämän tuntu. Joukko miehiä näkyi loitompana saharannassa läjäävän uitetuita pölkkyjä isoksi hirsivuoreksi. Niin ne miehet kiipeilivät ja puuhailivat sen hirsivuoren rinteellä kuin mitkäkin pikku otukset päivänpaahtaman kesäisen vuoren rinteellä. Kaikkialle niitä työhön saatuja jo riittikin. Ihan se sekin kaikki masensi mieltä muun lisänä.
* * * * *
Ei Annakaan siinä nyt voinut eikä ehtinytkään puhua. Hän ikäänkuin mietti jotain ratkaisevaa. Lopulta hän, silitettävää vaatetta siinä kääntäessään, toki yritti tapansa mukaan, virkkoi:
"Niin, Juho…"
Ja siitä alkoi nyt hiljaa johtua uusi asia, uusi puhe.
"Ka", yritteli Juho ja kuin äskeisestä mietteestään eroon päästäkseen tapaili: "Sitä minä vain tässä…" Mutta ei. Toiseen asiaan hän meni. Kai se mielenmasennus siihen johti. Hän puheli:
"Tiupan Maija se siinä kun soimasi… Alkoi pistellä sillä, että minä en ole enää uskovaisia."
Mutta Anna kävi aivan kuin ynseäksi moiselle ja sillä sävyllä äänteli:
"No… Anna sen olla… Koko asian." Ja työtään jatkaen hän edelleen puheli: "Olleita ja menneitä ne, Juho, meille jo ovat… Ne taivaat ja jumalat!"
Se oli hänen uusi, terve uskonsa. Työssään yhä puuhaten hän jatkoi ihan ynseästi: "Jumalat meille, köyhille!… Ovathan vain olleet siinä tähän asti muun murheen lisänä mieltä rasittamassa ja imemässä pappien palkoilla viimeisiäkin."
Tiesi hän, että Juho ajatteli aivan samaa. Oli se aikoinaan, ennen näitä surujansa, siitä hänelle puhunutkin. Hän lisäsi:
"Menneentalvisia lumia ne jumalat ja taivaat meille jo ovat… Elä viitsi niitä siis enää ruveta luudallakaan pois lakaisemaan… Kun niitä kerran ei ole."
Ja niin edelleen. Hän puuhasi taas kahvit, sai Juhon ottamaan ne parikymmentä markkaa, jotka oli velkaa Tiupalle ruuasta ja siitä ullakkokomerosta, ja siinä puuhassaan jatkoi:
"Isä-vainajakin siinä kertoi… Oli ahertanut ja rehkinyt pappilan torpparina, niinkuin jo ties-herra miten moni isänisä ennen häntä, mutta tähänpähän tuo on Jumala palkaksi auttanut… Häädettynä kuuluu saaneen isäkin torpastaan lähteä."
* * * * *
Kahvi oli jo valmista. Anna ihan keskeytti työnsä ja istahti Juhon seurana juomaan.
Ja siinä nyt istuessa hän äkkiä, miten lie ollutkaan, alkoi taas sääliä Juhoa, ja se hiljainen vanha ystävyys heräsi. Posket ikäänkuin helteestä hieman punehtuneina hän silloin äkkiä puheli:
"Kuulehan, Juho… Mitenkähän olisi… Jos sinä nimittäin tulisit minun kanssani yhtä matkaa Ameriikkaan!"
Ja ennenkuin Juho ehti mitään arvella, jatkoi hän:
"Minulla on jo koossa osa matkarahoja, ja loput saan velaksi kahdelta tutulta kaupunkilaistytöltä… Niin että riittää sinullekin."
Oli kuin olisi Juhoon alkanut silloin hiljaa virrata jotain raikasta valoa. Ei se tosin ollut aamuvaloa. Iltavaloa se oli, mutta se oli toki vilpoisaa, kuten aina kuuman päivän jälkeen illan tullessa. Hän istui, katse lattiassa, voiden tuskin ajatella.
"Niin, Juho!… Tule vain pois!" päätti Anna nyt jo varmasti.
Istuttiin. Puheltiin tovi, toinen. Juhosta alkoi tuntua olo helpommalta. Ennallansa siinä istuksien kumarassa, katse maassa, hän nyt äkkiä johtui muistelemaan jotain vanhaa, puhellen:
"Se taisi olla juuri tähän aikaan kesällä toissa vuonna… Oltiin silloin valssin uunia korjattaessa muutamia päiviä maalla vaimo-vainajan sukulaisten mökillä."
Anna jo puuhaili työssään. Juho jatkoi:
"Tuntui niin hyvältä, kun sai iltasella kylvettyään istahtaa saunan luo viherjyyteen… Ihan se illan raikkaus paistoi mieleen ja teki mieli himoita itselleen pientä pihlajamajaa, jossa olisi aina niin tuoreet lehdet."
Mikä unelma, mikä vilvastuvan kesäisen illan tuore rauha! Halki elämän, aina kotimökiltä pois jouduttua, oli tuo samainen asia, nuo tuoreet pihlajan lehdet, ollut hänellä unelmana tehtaan ainaisissa pölyissä ja hajuissa. Nyt se muistelo veti taas mieltä maahan. Kuin alakuloiseksi painuen, kumarassa ja katse lattiassa, aikoi hän jatkaa, puhellen:
"Sitä et, ihminen, kaikistellen voi hillitä mieltäsi…"
"Hiiii-jop!" kuului silloin huuto sieltä hirsivuorelta, Joukko hirsiä oli jotenkin irtaantunut vuorestansa ja vieri ruminalla sen rinnettä alas, ja miehet huusivat varoitushuutoansa siinä alla oleville.
Ameriikkaan-lähtö oli kuitenkin ilman sen enempiä päätöksiä tullut
Juholle jo ihan päätetyksi asiaksi.
Mutta Nykärikin puuhasi, puuhasi yhä hartaammin ja toiveikkaampana kuin koskaan ennen.