XI
Tehtaan pienehkö, punaiseksi maalattu saha oli joen lahdelman perukassa viheriöivien koivujen varjossa. Sen keskikokoinen rautainen savutorvi purki harvahkoa, harmaata savua tyyneen, poutaiseen ilmaan. Sisällä ja ulkona aherteli hikinen väki, sekaisin miehiä ja helteisiä vaimoja, huivi myssyksi päähän sidottuna. Niin ne olivat kuivasta sahajauhotomusta valkeat kuin mitkäkin myllärit myllyssä, ja sahan poutaisella pihalla laskivat pikkupojat korkean sahajauholäjän rinteeltä "ruukkia", heittäytyen häränpyllyä läjän päältä pehmeää rinnettä myöten alas.
Oli työn tuntua ilmassa. Sirkkelisaha puri kuivia rimoja poikki, huutaen aivan kuin pirun riivaama, ja valmiita lautoja, rimoja ja jos mitä kantavat vaimot vaelsivat vaellustansa kuin elävät koneet.
* * * * *
Nyt oli siellä sahalla se nuori mies Aapo Pusa. Tapansa mukaan oli hän kinannut näiden työhön ryhtyneiden kanssa, härnännyt ja solvaillut niitä. Kina oli paraassa käynnissä, kun saapui Juho Kokko ja kohta senjälkeen alati hänen kintereillänsä pysyttelevä Viki Nykäri.
"Retkua sinä vain!… Ihan joutavaa retuat ja retkuat, kuotus!" riiteli Aapo Pusalle hänen loukkaamansa leskivaimo Leena. Aapo Pusa ihan kiivastui:
"Suus kiinni!" huusi hän ynseästi sirkkelisahan korviasärkevän melun seasta. Mutta toiset vaimot ja miehetkin tarrasivat Leenan avuksi. Ihan jo uhkailivat Aapoa. Tämä raivostui:
"Jukolavita!" vannoi hän, silmät vihasta kiiluvina, ja uhitteli:
"Jos rimalla vetäisen, saakelivie, ketä päähän, niin ei töräjä enää, eikä tovereitaan petä!… Häh, Juho Kokko?" hihkaisi hän Juhonkin puoleen ihan umpimähkään. Juho alkoi häntä asetella, puheli:
"Ka eipä tässä…"
Ja sanat saatuansa hän koki puhella:
"Ei tuo sinultakaan, Aapo, nyt erin viisaasti ole… Kun vielä näin julkisella paikalla."
Ja hetkisen kuluttua hän vielä lisäsi:
"Ei sitä nyt ihan rimalla jo… Ei tässä niin suurta asiaa ole."
Ja miten olikaan, niin Aapo Pusa alkoi talttua. Leenakin oli masentunut ja koki selitellä, valitellen:
"Minullakin siinä kun on neljä pientä lasta, eikä isää apuna, niin millähän tässä elät ja ikäsi lakossa pysyt."
Hän ihan kuivasi silmäkulmastansa siihen kihahtaneen kyyneleen. Sirkkelisaha repäisi riinatukun poikki ihan helvetillisellä riemuhuudolla.
"Se repii… Se repii… Elämä repii meitä… niinkuin tuo sirkkelin terä", puheli Juho siitä kaihoillen. Kuin masennustansa peittääkseen ynseili Aapo Pusa jotain umpimähkäistä, heittäytyi rennoksi ja kuin uhkamielisesti hoilasi:
"Kun ma lähdin äidin luota, olin poika pieni."
Mutta nyt sai Aapo Pusa apuväkeä. Tuli muutamia hänen nuoria tovereitansa, ja yksissä voimin he alkoivat uudelleen härnätä ja uhitella. Toiset kiivastuivat. Joku haki poliisia. Se saapui. Olikin osunut siihen ihan sahan pihalle.
"Pois!… Pois täältä kaikki asiattomat!" käski se kuivasti. Täytyi totella. Nuoret miehet poistuivat uhittelevina. Aapo Pusa hoilasi poistuessaan rennosti äskeiseen lauluunsa lopun:
"Ja äidiltä ma perinnöksi sain vain mierontieni."
"Ja tekin siinä… Lähtekää pois!" käski poliisi Juhoa ja Nykäriä. Ei hänkään tiennyt mikä mies Nykäri oli. Molemmat poistuivat. Sahan pihalle he istahtivat. Juho kertoi siinä, että tämä äskeinen poliisi oli vielä lakon alussa ollut työläinen ja innokas lakkolainen. Oli sitten luopunut ja nyt päässyt poliisiksi.
Ja oitis alkoi silloin Nykäri urkkimisensa. Hän sadatteli:
"Näet… Nyt sen näet, että ei ole varmasti luotettavaa", hän ihan jo uhitteli ja jatkoi:
"Juudas Iskariootteja on."
Juho vaikeni, mietiksi. Nykäri jatkoi:
"Mutta miten kävi Juudas Iskariootille?… Häh?"
Ja itse hän vastasi voitokkaasti, ihan ilkkuen:
"Hän hirtti itsensä."
Mutta Juho Kokko painui silloin syvään kumaraan. Se "hirtti"-sana puhui taas hänen taskunsa salaisuudesta. Ameriikkaan-lähtö, kaikki unohtui kuin salaman iskusta. Hän synkistyi.
Mutta ennallaan jatkoi Nykäri, koki urkkia ketä Juho pitää ihan varmasti luotettavana, koki härnätä hänet se ilmoittamaan.
"Häh, Juho?" hän aivan ilkkui voitokkaana.
"Ka", tapaili Juho ja koki jatkaa:
"Tulin tässä vain arvelleeksi, että… Satuin kerran synkkää teatteri-näytöstä katsellessani sitä samaa arvelemaan."
Hänen oli ihan vaikea puhua. Hän lopetti:
"Työväen elämää siinä kun kuvattiin, niin tulin arvelleeksi jo silloin, että me työläiset täällä tehtaalla näyttelemme paljon syvempää teatteria joka päivä… Vaikka eivät sitä rikkaat kykene näkemään."
Nykärikin silloin vaikeni ja mietiksi jotain. Se sirkkelisaha vain huuti sitä ainaista, repivää, pirullisen riemuisaa huutoansa, ja pikkupojat laskea tupsauttelivat hilpeinä "mukkejansa" sahajauholäjältä alas. Juho Kokon piippu oli sammunut. Kuin elottomana istuksien koki hän sitä kuitenkin pysytellä suupielessä, ja hänen silmäkulmiinsa näyttivät vetäytyvän tavallista kuivemmat ja terävämmät rypyt.
* * * * *
Mutta oli sen Viki Nykärin onnistunut sittenkin härnätä Juho luettelemaan kutka ovat aivan luotettavia. Ei Juho sitä tehnyt salaisuutena. Yhtä hyvin hän sen olisi ilmoittanut, jos kuka hyvänsä olisi suoraan kysynyt.
Mutta Nykärin härnäilyjen johdosta oli hän ihan noiden parhaiden, uskotuimpien mainetta puolustaakseen maininnut joitakuita nimiä. Varsinkin oli hän kehaissut Simo Pelliä.
Ja siinä tuntuikin Nykärille nyt olevan lopullinen selkeys tarjolla. Simo Pelli oli näet sairastunut juuri tuona murhayönä. Ei voi olla muulla tavoin kuin niin, että hän on tekeytynyt sairaaksi, päästäkseen näyttäytymästä kenellekään. Ehkäpä myös peitteli sillä jotain, ehkä haavojansa, ehkä muuta. Asian salaiset rihmat alkoivat Nykärille nyt kerrassaan selvitä.
Mutta ei hän eikä kukaan muukaan, paitsi Annaa, tiennyt vielä mitään Juhon aiotusta Ameriikkaan-lähdöstä. Passia varten tarvittavat paperit oli jo saatu. Poliisin taholtahan ei oltu huomattu ilmoittaa estettä, ja niiden paperien antajat eivät tienneet Juhoon kohdistuvista epäluuloista mitään.
* * * * *
On taas päivä, poutainen kuten ennenkin.
Huomenna, viimeistään ylihuomenna, piti Juholle saapua passi. Annan oli määrä lähteä jo huomisaamuna. Hänen piti matkalla poiketa jonkun sukulaisen luo, ja he sopivat niin, että tapaavat toisensa Hangossa laivan lähtiessä.
Ja nyt valmisteli Anna lähtöänsä. Pesulaitoksensa hän oli myönyt toiselle kaikkine pesuinensa. Nyt hän jokirannassa huuhtoi itse viimeisiä pesuja, jättääksensä ne iltasella uudelle omistajalle. Juho puuhaili siinä hänen apunansa.
Oli keskipäivä. Joen toisella rannalla lahdelman pohjassa kävi taas se saha. Kuului taas sen terien repivä huuto. Savutorvesta noussut savu oli laajentunut pilveksi, joka tyynessä poudassa pysytteli lahdelman yllä, peittäen sen harmahtavaan varjoon. Siinä varjossa, tuon läheisen pilven alla, sauvoi veneessä kaksi miestä tukkeja sauvoimilla rantaa kohti sysien ja uitellen.
"Niin, Juho", puheli Anna siinä. Niitä matkarahojahan heillä ei ollut liiaksi, mutta kuitenkin siksi paljon, että voivat perille päästä.
"Tottapahan sitten sieltä taas", jatkoi hän kuin mieli hieman masentuneena, puhellen:
"On sinne moni muukin tullut, omaisuutena ainoastaan käsivarret… Ja se omaisuus tuo liekin ainoa, joka ei konkurssia tee."
Ja Juhokin oli nyt aivan kuin virkistynyt. Hän puheli taas jo, yritteli, lakko- ja muista yhteisistä asioista. Istuksi, näkyi vuoleksivan jotain ja puhelun jatkona siinä arveli:
"Mutta ne kun ovat nämä yhteiskunnalliset olot epäterveet kerran, niin sitä sairastuvat ihmisetkin… Epäterveellisessä huoneessa ei kukaan asujistakaan voi terveenä elää… Ei rikas ei köyhä."
* * * * *
Mutta miten olikaan, tuntui Annasta nyt tältä jokirannalta lähteminen hieman raskaalta. Täällä oli hän pikku tyttösenä kesäpäivin toisten kanssa leikkinyt. Täällä oli hän sittemmin toisten tyttöjen kanssa usein kesäilloin katsonut auringonlaskua. Täällä oli hän vanhempiensa ja Juhon perheen kanssa aikoinaan monet kahvit juonut, ja nyt viime aikoina hän oli täällä monet pyykit pessyt. Kaikki oli täällä kuin omaa. Kaikkeen liittyi muistoja. Ja nyt hän tiesi täältä lähtevänsä viimeistä kertaa, ainiaaksi.
Omituista. Hänen mielensä alkoi kuin masentua. Vaatteet olivat jo vasussa valmiina. Oli lähdettävä.
Ja silloin teki mieli pakostakin jotain puhua. Hän yritteli:
"Niin, Juho…"
Mutta siinä hän pysähtyi. Mitäpä puhua! Joku katkeruuden tunne alkoi valtailla mieltä. Ei se puhuen paraneisi.
"No… Mitäpä niistä!" lopettikin hän äkkiä, huokasi hiljaa ja tarttuen vaatevasun toiseen korvaan pyysi Juhoa: "Niin, jos sitten, Juho…" Juho tarttui toiseen vasun korvaan, ja he poistuivat vasua kantaen, poistuivat ainiaaksi rannalta, joka oli molemmille rakas.
* * * * *
Ja nyt oli jo ilta, Annan viimeinen ilta tehtaalla. Hän kokoili viimeisiä pikku tavaroitansa matkakodin. Huone oli jo tyhjä. Olihan vain penkki, tuoli ja tyhjä pöytä, ne ostajalle jäävät vähät. Tiupan Maija siinä autteli Annaa ja puheli. Niitä omia olojansa hän siinä huokaili:
"Niin se on… Niin se on meidän elämämme", hän siinä jotain avuksi puuhatessansa päivitteli ja jatkoi:
"Mutta kun sitä ikäsi tehtaalla elät, niin sitä myös tehdaselämän tunnet."
Ja samaa pitkältä. Joku saarnaaja oli käynyt heillä ja kokenut puhua ja käännyttää. Siitä hän nyt puheli:
"Taivaat ja autuudet sanoi olevan tallelle pantuina, kun vain uskoo."
Anna huokasi. Hänkin muisti jotain. Ihan kuin katkerana hän nyt vuorostaan siinä lisäili:
"Lupaavat!… Vähänkö ovat ennen luvanneet!"
Ja ihan luonnollisena poven äänenä häneltä tuli jatkoksi katkera:
"Taivaan kyllä lupaavat, kun vain saavat itse isot puustellit ja muut virkatalot ja maat ja mannut täällä maailmassa pitää!"
Oli tulla hiljaisuus. Molemmat tunsivat jotain samaa.
"Mutta mitäpä ne puhuen paranevat", huokasi Anna taaskin lopuksi ja jatkoi omia puuhiansa.
* * * * *
Niin tuli ilta. Tiupan Maija oli jo lähtenyt. Anna oli yksin, istui avonaisen akkunan ääressä ja katsoi.
Ja siellä se oli tehdas iloinensa, suruinensa. Siellä oli kulunut hänen elämänsä paras osa. Aurinko laski. Läheisessä metsässä, siinä pesurannan lehdossa, pitivät nuoret iloa. Sinne ne aina kesäilloin kokoontuivat. Kuului hanurin soittoakin sieltä. Siellä sitä oli hänkin vähät ilonsa iloinnut jos myöskin salaisia surujansa surrut.
Niin istui hän kauan. Ei hän tajunnut, miksi mieli nyt väsyi. Huone oli tyhjä. Se paljas penkki vain ja tyhjä pöytä. Koko elämässä tuntui olevan jotain sanomattoman autiota ja kaihoisaa.
Ja niin hän raukesi. Hän kallistui penkille pitkäksensä, painoi siihen kasvonsa ja itki, itki yksin kauan ja katkerasti, kasvot paljasta puupenkkiä vasten ja tähänastisesta elämästä jälellä ainoastaan tämä jo puoliautio ja vieraalle jätetty huone.