VIII.
Tampereelle tultua oli agronoomi telefoonissa ilmoittanut sille koskiyhtiölle Jönnin tulosta. Hän koki näet olla avulias rikkaalle sedälle. Hän ilmoitti tulijan olevan kauppaneuvos Lundbergin Helsingistä.
Ja yhtiön konttorissa tunsivatkin agronoomin ja siispä uskoivat oitis hänen puheensa. Olivat he kuulleet kauppaneuvos Lundbergistakin paljon puhuttavan, tiesivät sen olevan upporikkaan, mutta itaran ja omituisen ukon, vaikka eivät häntä näöltään tunteneetkaan, ja niinpä odottivat nyt hänen tuloansa aivan miehissä. He tiesivät Lundbergin alkaneen katupojasta, ilman sivistystä, joten hänen tapansa olivat yleensä karut, koristelemattomat. Niistähän puhuttiin paljon kaskujakin, liioitteluja, kuten housuistakin.
Mutta sillä välin poikkesikin Jönni hieromaan sen metsäyhtiön kanssa metsäkauppoja. Hän ilmoitti ostaneensa Punturin talon ja alettiin sovitella:
"Siinä on metsä!" kehui hän jo rohkeasti ja ilmoitti:
"Runkopuita on hyvä joukko yli sadantuhannen."
Mutta metsäherrat ja paholainen ovat ainoat, joita ei voida pettää, koska ne itse ovat pettäjiksi luodut. Ja niinpä alkoivat nytkin jo vetkuttaa Jönniä vastaan. He kyllä uskoivat asian todeksi, vieläpä huomasivat, että Jönni on oikea saalis, yksinkertaisimmista yksinkertaisin, jota on helppo kyniä, se kun ei itse näy ymmärtävän metsän arvoa. He aivan ihastuivat saaliista, alkoivat yhäkin tuhmaa sokaistaksensa vätystää vastaan, väittäen sen runkopuu-puheisiin kielteisesti:
"Runkopuuta… Se riippuu siitä, mitä runkopuulla tarkoitetaan."
Jönni vainusi heidän rupeavan vätkyttämään ja hintoja alentamaan ja oli sitä estääkseen jo kimpaantuvinaan, ynseillen:
"Ettekös te nyt sitä tiedä? Mikä on runkopuu?"
Ja itse hän selitti, lisäten:
"Puu kuin puu!"
"Puu kuin puu!" myönsivät ne kyllä, mutta sitten selittivät:
"Me olemme tällä alalla spesialisteja ja tiedämme, että metsäasioissa ei esiinny semmoista termiä kuin runkopuu. Sillä oikeastaan on jokaisella puulla runko ja siis myös jokainen puu on runkopuu!"
"Niinhän se pitääkin!" kiihtyi jo Jönni, jota vaivasi ahneus. Mutta taas alettiin sovitella. Herrat lupailivat maksavansa arvopuusta niin ja niin paljon rungolta ja selittivät, että jos metsässä todellakin on satatuhatta arvopuuta, niin he voivat maksaa noin neljännesmiljoonan, jopa ehkä ylikin.
Mutta he sanoivat ensin lukevansa metsän. Jönni siitä kiihtyi.
Neljännesmiljoona oli jo kuin hyppysissä ja nyt taas keksivät koukun.
"Ostakaa huntturiltaan!… Mitä se lukien paranee!" ynseili hän ja lisäili:
"Mitä useamman luet, sitä enemmän niitä vain on."
Mutta ei se auttanut. Herrat kyllä sanoivat lukemattakin ostavansa, mutta sittenkin ensin käyvänsä metsän muutoin, silmämäärällä arvioimassa. Jönni alkoi kiihtyä. Hän vainusi jo koukkua: tahtovat vain hintaa polkea. Lopulta hän jo epäluuloisena milteipä riidellen äkäili:
"Te vain vätkytätte. Niinkuin yleensä kaikki herrat tekevät."
Sukeutui jo aivan kuin pieni kina. Herrat kokivat puhdistautua ja selittää asiaa ja lopuksi aivan vihastuneen ilmeillä vakuuttivat:
"Ei tässä meillä mitään politiikkaa ole."
Siinä oli kyllä jo tavallaan tosi kiivastumista. Jönni muljautti jo hyvin epäluuloisena kuin iso härkä ja ollen varuillaan kalliin metsänsä puolesta hän alkoi uhitellen antaa tietää, että on turhaa yrittää häntä pettää.
"Tottapahan sitten näkyy!" ilmoitti hän siinä mielessä, lisäten:
"Sillä politiikka puskee aina ainoastaan omaa itseään."
Lopulta kuitenkin sovittiin niin, että yhtiö lähettää ensi tilassa miehensä lukemaan metsää ja jo lukemisen alussa voi Jönni saada nostaa käsirahoina osan hinnasta.
Mutta hyvä niinkin. Neljännesmiljoona oli kuitenkin jo varma. Yhtiö puolestaan kirjoitti virkailijoilleen, käski keskeyttää työt muualla ja joutua lukemaan Punturin tilan metsää, ja Jönni lähti nyt koskikaupasta sopimaan. Kun hän sinne mennessänsä kulki Tampereen kauppatorin halki, näki hän Antti Pitkäsen pään olevan korkealla väen yli koikkumassa, ihastui, riensi luo ja aivan innostui ja jälleennäkemisen ilosta huudahti tervehdykseksi jätkämäisen:
"Kussa minä olen, siellä olet myös sinä!"
Hänen ilonsa ja antaumuksensa oli vilpitön. Eikä syyttä: tavata tuttu vieraassa kaupungissa. Antti katsoi häneen korkeudestansa ja myönsi:
"Niinpähän taas satuttiin."
Ja Jönni innostui yhäkin ja lisäsi tukevasti:
"Ja kussa minä vastakin olen, siellä pitää myös sinun oleman."
Hän koki sillä olla viisas, jätkä-viisas, ja nautti noista vertaukseilisista puheistansa, aavistamattakaan vielä, että heidän todellakin pitää olla yhteisessä haudassakin.
Ja nyt hän vielä muisti Punturin puhuneen, että tilalla voi metsän myytyään vielä saada viisikymmentätuhatta, kun sen myö palstatiloina. Hän huomasi nyt voivansa taas koota rahaa ja kun tiesi Antin puuhaavan kauppa-alalla, niin ryhtyi taas häntä puheilla avuksensa kalastamaan. Hän alkoi:
"Olisi talo myötävänä… Jos hänet palstoittaisi."
Ja taas tiesi Antti neuvoa avun. Hän kun ahertikin jos missä asioissa.
Hän neuvoi erään n.s. "liikkeen", joka välitti maatilojen kauppaa.
Jönni meni sinne, toimitti asiansa ja ilmoitti:
"Ikään ostin ja möin metsän, niin joutaisi maakin mennä."
Ja kun hän muisti ne Punturin valeet, niin hän niiden mukaan sanasta sanaan, ainoastaan summaa suurentaen, valehteli:
"Sadaksituhanneksi on arvioitu. Kun palstoittaa."
Ja liike otti välittääkseen asian. Hän antoi tilan osoitteen ja valtakirjan, joka oikeutti liikkeen hänen puolestaan tekemään kaupan valmiiksi, jos saa satatuhatta. Palkkiokseen määräsi liike kaksituhatta, mutta ne oli maksettava vasta sitten, kun kauppa on valmis, ja iloisin mielin lähti Jönni nyt koskiyhtiöön koskeansa myömään.
Ja oitis Jönnin lähdettyä saapui liikkeen konttoriin sen asiamies Pekuri, joka etsi ostajia. Se sai huolekseen kalastaa nytkin ostajia. Hän olikin kuullut kauppaneuvos Lundbergin aikoneen ostaa Punturin talon — hänhän tiesi kaikki tämmöiset asiat — ja niinpä päätti käydä sille tarjoomassa. Valtakirjassa oli tietysti Jönnin oikea nimi, Jönni Lumperi, ja alla puumerkki ja tämä seikka aiheutti sittemmin pienen selkkauksen.
Sillä Pekuri sai kuulla kauppaneuvos Lundbergin olevan nyt Tampereella hotellissa agronoomi Paapurin seurassa ja hän päätti onkia hänet sieltä. Hänen oli kyllä määrä huomenaamulla lähteä kauppaamaan Ala-Pitkä nimistä Häkkisen maatilaa asessori Rumpuliinille, joka häntä sitä varten odotti; hän näet tarvitsi noin kahdensadantuhannen markan arvoisen maatilan, ja Ala-Pitkä oli juuri sen hintainen. Mutta Pekuri heitti nyt asian huolet. Jönnin antama valtakirja siirrettiin hänen nimellensä, ja niin oli hän nyt oikeutettu myömään Jönnin tilan. Hän tiesi myös, että tuon tilan virallinen nimi ei ole "Punturin talo", jota nimeä Jönni oli käyttänyt ja jolla nimellä se yleensä kulki, vaan "Isolohkon emätila", kuten sen nimi kuului asiakirjoissa.
Pekuri tunsi kaikki maatila-asiat visusti. Ja niin lähti hän nyt myömään valtakirjan nojalla tilaa valtakirjan antajalle ja siis tilan omistajalle samalla.
* * * * *
Koskiyhtiössä Jönnin asia alkoikin luistaa toisin. Siellähän luultiin Jönniä kauppaneuvokseksi, eikä kuten metsäherrat joksikin, ties miksi. Oudostelivat he tosin Jönnin olemusta ja asua. Tultua eivät häntä oikeaksi arvelleetkaan, vaan yrittivät kohdella töykeästi kuten aina jätkää.
Mutta jo ennen alkua kirkastui heille asia, kun Jönni kysäistä väännälti:
"Täälläkö ne ovat koskenostaja-herrat?"
Ja oitis notkistuivat konttoristien selät, sillä he huomasivat seisovansa kauppaneuvos Lundbergin edessä.
"Jahah!" riensi konttoripäällikkö Kahilainen vastailemaan, jatkaen:
"Meille on agronoomi Paapuri suvainnut jo tulostanne ilmoittaa."
Ja aivan tulisella kiireen touhulla hän koki valmistaa Jönnille parasta nojatuolia istuimeksi, viittoen:
"Suvaitkaa."
Ja kun Jönni istahdettuaan asetti silinterihattunsa lattialle eteensä, luuli Kahilainen sen olevan heille ilkeän vihjauksen epäkohteliaisuudesta, siitä, että ei oltu riennetty kuulua vierasta riisuutumispuuhissa auttamaan, kuten olisi pitänyt. Hän aivan harmistui erehdystänsä, riensi itse ottamaan Jönnin silinterin, samalla anoen:
"Suokaa anteeksi!… Se oli epähuomio!"
Ja sitä menoaan hän huikkasi juoksupojan viemään silinterin eteisen naulaan. Äskeistä harmillista laiminlyöntiään koki Kahilainen nyt korvata sitä suuremmalla kohteliaisuudella. Hän tarjosi paraat sikarit, kumarteli ja pyyteli. Jönni oli yhäkin harmissaan niille metsäherroille ja niinpä hän sikaria kömpelösti käsitellen alkoi puhua juttuella, selittäen:
"Olin tässä metsäkauppoja yrittämässä, mutta sattui sellaiset juutalaiset, että aikoivat ensin rasvata liukkaaksi ja sitten nielaista koko miehen."
"Jaa", yritteli Kahilainen arvokkaan alistuvasti ja kokien järjestellä pöydällä olevia papereja selitteli:
"Meidän liikemiestenkin kesken ilmenee joskus… jopa useinkin alhaistakin moraalia."
Hän puhui kasvojen eleetkin harvinaisen vakavina. Tämän suurrikkaan olemus vaikutti. Sen edessä oli huolehdittava oman liikkeenkin arvokkuudesta. Kaikki oli aivan vaistomaista. Hän jatkoi:
"Moraalia", tapaili hän, jatkaen: "Sillä niinsanottu ylempi eli korkeampi moraali voi liikemaailmassakin kehittyä ja pysyä ainoastaan suuren varallisuuden turvissa. Pienellä pääomalla toimivan täytyy aina pääoman puutetta korvata huonolla liikemoraalilla."
Jönni kyllä kuuli hänen puhuvan, mutta siinäpä se sitten koko saalis olikin. Se vieraskielinen "moraali" sana näet vei pois sen, minkä muut sanat antoivat. Mutta hän oli tyytyväinen siihenkin saaliiseensa.
Mutta samalla heräsi hänessä jo edeltäpäin epäluulo näitäkin herroja kohtaan. Luulevat kai häntä tuhmaksi ja yrittävät taas vätkyttää ja hintaa polkea. Varovaisuussyistä hän sen vuoksi oitis vihjasi, että on turhaa yrittää häntä pettää. Siinä mielessä hän rohkeasti valehteli:
"Mutta minä sanoin niille heti, että viisaan pettäminen ei kannata, sillä se on niin kallista ja turhaa työtä, että se vie nurin. Niin että sitä pitää katsoa miten ketäkin nykäisee. Tuhmaa toisin ja viisasta eri lailla."
"Jaa", tapaili Kahilainen, Niin kuulun liikemiehen kuin kauppaneuvos Lundbergin lausumana tuo Jönnin äskeinen mietelmä tuntui sisältävän liike-elämän jonkun salaisen viisauden. Aivan se pani punnitsemaan asiaa, minkä siinä ennätti, ja siinä mielessä hän vastaukseksi tapaili:
"Se on liike-elämässä niin että… kuhunkin asiaan ja henkilöön on suhtaannuttava objektiivisesti… sen laadun ja sen semmoisen mukaan, eikä jotain yleistä perussääntöä noudattaen. Ja esimerkiksi antamalla subjektiivisille tunteilleen valtaa."
* * * * *
Ja niin alkoi puhe sujua ja johduttiin jo koskiasiaan.
"Meille kyllä agronoomi Paapuri suvaitsi jo asiasta telefoonissa ilmoittaa", selitti Kahilainen, kun Jönni alkoi asiastansa puhua. Ja Jönni ilmoitti nyt:
"Se olisi se julman iso Pauhukoski nyt menossa."
"Jassoo!" selvisi asia Kahilaiselle. He tunsivat Pauhukosken. Olivat tiedustelleet sitä ostaaksensakin, mutta omistaja, ulkomaalainen Gesellschaft sitä jo sitä asiaa varten, ei ollut suostunut kauppaan. Kahilainen hoksasi Jönnin, "kauppaneuvoksen", nyt ostaneen kosken tuolta yhtiöltä ja puheli:
"Olette siis äsken ostanut sen?"
Jönni myönsi, selitti:
"Ostin sen metsätkin siitä, niin koski tuli yhdessä rysyssä ja joutaisi nyt mennä. Koko hyvä."
Kahilainen ihastui. Hän aikoi jo tiedustaa hintaa, mutta Jönni ehti ennen, peräten:
"Paljonko löisitte pöytään semmoisesta?"
"Jaa", tapaili Kahilainen miettivänä. Hän käsitti kauppaneuvos Lundbergin olevan koskiasioissakin perillä eikä siis yrittänytkään omaksi edukseen turhaa puhua. Sen sijaan hän selitteli:
"Kuten tiedätte, niin hevosvoima arvioidaan nykyään noin sadaksi markaksi teollisuuden palveluksessa, niin että sen mukaan se tekisi Pauhukoskelle tuonne kaksi miljoonaa… jopa ylikin."
Mutta sitä menoaan hän myös jatkoi, selitti:
"Mutta kuten tiedätte, niin ajat ovat nykyään huonot ja epävarmat. Voi kulua vuosikymmeniä, ennenkuin kosken voi realiseerata… uusia tehdasliikkeitä nykyään kun ei uskalleta perustaa, joten siis on otettava huomioon suuret korkotappiot pääomalle."
Jönnin päässä alkoi pyöriä sekaisin miljoonien monet huikeat summat. Mutta oitis kävi hän taas epäluuloiseksi, muljautti ja puheli ynseillen:
"Huonot ajat!"
Sillä se tuntui vain koukulta. Hän jatkoi:
"Se on vain joutavaa päpätystä. Koko se puhe huonoista ajoista yleensäkin. Mutta toiset vain elävät huonolla ajalla, kun ovat huomanneet, että huono aika elättää paremmin kuin hyvä."
Ja kun Kahilaisen silmä vältti, löysi hän lattialle pudotetun konttoristien sikarinpätkän, pisti sen kiireesti salavihkaa mälliksi poskeensa ja sitä menoaan jatkoi:
"Minä olen jo ikäni elänyt ja olen jo nähnyt pirua jos paholaistakin, mutta huonoa aikaa en ole nähnyt… En huonoa aikaa enkä hyvää akkaa. Sillä aika kuin aika."
Kahilainen ihastui kuulun kauppaneuvoksen tarmosta. Hän tapaili vastaukseksi:
"Jaa. Se on totta."
Sillä todellakin hän nyt taas huomasi "kauppaneuvoksen" sanoissa piilevän liikeneron salaisuuden, tarmon, joka ei säiky aikaa, kääntää kaikki ajat omaksi hyväksensä, varsinkin huonon. Hän koki toki selittää:
"Mutta toisen, vähemmän tarmokkaan, lannistaa aika, kun taas toinen lannistaa ajan… sanokaamme sitten, että lannistaa sen puoleen tai toiseen, hyväksi tai huonoksi, mutta kuitenkin itselleen aina edulliseksi."
Mutta sitten hän ilmoitti suoraan, että yhtiön osakasten kesken on jo ennenkin ollut hiljaista puhetta Pauhukoskesta ja että silloin oli arvioitu voitavan siitä maksaa miljoona, sekä tarvittavasta maa-alueesta eri hinta. Jönni ihastui jo siitäkin ja riensi vastaamaan:
"No voihan tuota jo siitäkin alkaa tinkimisen."
Niin alkoi kauppa valmistua. Näin isossa asiassa täytyi kuitenkin hankkia osakkeenomistajat päättämään. Kahilainen lupasi voivansa ne saada koolle jo ensi perjantaiksi ja silloin voidaan kauppa päättää. Kaikki soveltui nyt Jönnille. Talonkauppahan valmistuu edellisenä päivänä. Hän tajusi todellakin olevansa jo miljoneeri, kuten se oikea kauppaneuvos Lundberg oli ennustanutkin. Niissä toiveissa lähti hän nyt luovailemaan edelleen. Poistuessa hänelle kumarrettiin ja anottiin anteeksi, ja hän tunsi jo olevansa täysi pohatta.