IX.
Koskiyhtiön konttorissa oli nyt puuhaa ja touhua kuten kaikkialla Jönnin jälillä. Osakkeenomistajia haalittiin perjantaiseen kokoukseen kutsuin jos kirjeinkin. Kauppa olikin yhtiölle toivottu.
Ja samoin puuhasi Jönnin morsian Liisa. Oli jo sopinut aivan valmiiksi sen nahkakaupan oston. Liikkeen oli määrä joutua hänen haltuunsa kohta Jönnin matkoilta palattua. Entinen omistaja hoitelikin siis liikettänsä kuten ainakin vierasta ja haikaili jo itselleen uutta toimialaa. Aikoi avata elävien kuvien teatterin. Oli sitä varten jo vuokrannut huoneiston, ostanut tarpeet ja odotti vain Jönnin paluuta, että saa rahat ja voi ostoksensa maksaa.
Ja vähä vähältä alkoi Liisan sisarkin suostua asiaan. Liisa lähetteli puhemies-Kaisaansa sille puhumaan ja selittämään ja sovittamaan sisarta. Nytkin Kaisa nysäänsä imeksien sille puhui ja selitti ja puolusti Jönniä.
"Mitä se sillä, jos jätkä. Ei se sen pahempi ole", puheli hän, imaisi tupreat sauhut ja lisäili:
"Ei sitä herran ja jätkän välillä kuitenkaan ole erot suuret… Se vain että jätkä syö laihaa ja puhuu rasvaista… Herrat taas syövät rasvaista ja puhuvat laihaa… Muiden kuullen laihaa", oikaisi hän.
"Niin. Rasvaista syö", toisti hän savut imaisten ja nyökkäsi päätä merkiksi ja vahvistukseksi. Lopulta hänen lihavapuheiset totuutensa alkoivatkin tehota sisareen. Sisar alistui jo Herran tahtoon, sovitteli miestänsakin, räätälimestaria, puhellen sille jätkistä:
"Luojan luomiahan ne ovat nekin… Se on Hän armossaan säätänyt niin, että niitäkin pitää olla."
Aivan hän heltyi jo jätkille, kävi hartaaksi ja jatkoi:
"Sillä… Jos ei olisi niitä, jotka laihaa syöden lihavia puhuvat, niin ei sitä olisi mestareillakaan lihavat ruuat nenän edessä."
Hän ihan nöyrtyi Herran edessä ja lisäili:
"Saamme siis vain nöyrinä Häntä kaikesta kiittää."
Ja niinpä alkoikin hän jo valmistaa pikku myötäjäisiä sisarellensa, ja Liisan elämä kirkastui siinäkin suhteessa jo kirkkaaksi kuin päivässä kiiltävä vaski ja kupari. Sisaren mieskin jo taipui, unohti räätälimestariarvonsa ja hyväksyi Jönnin langoksensa, puhellen:
"No olkoon tuo nyt sitten vaikka jätkä… Kun hänellä kerran kontanttia jo on."
* * * * *
Mutta jatkamme..
Koskiyhtiöstä lähdettyänsä Jönni meni lupauksensa mukaan tapaamaan uutta veljeään agronoomia. Se näet odotteli häntä hotellissa, riensi aivan vastaan eteiseen ja he alottivat hauskat kemut.
Sillä Jönni tajusi nyt olevansa miljoonamies. Hän käsitti, että nyt hänen jo kannattaa elää ja ryypiskellä kuten tulee. Aluksi hän alkoi kehua kaupoillansa, viisaudellansa, puhellen äkkiä:
"Minä en yleensä kärsi politiikkaa asiassa."
Niitä hinnanpolku-yrityksiä hän tarkoitti, ryyppäsi ja jatkoi:
"Yrittivät politiikalla asiassa kieroilla, mutta minä puraisin vastapolitiikalla politiikan pään poikki ja näytin, että politiikalla ei oikeastaan ole muuta tarkoitusta ja tehtävää kuin puraista itseltään… politiikalta pää poikki."
Hän istui raskaana, niin että oli kuin tuoli ruskaisi alla.
"Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taaskin sen, että agronoomi huomasi puheen suureksi viisaudeksi. Hän koki sitä punnita, vastaillen:
"Niinpä se taitaa olla."
Ja edelleen hän johtopäätöksiä tehden jatkoi:
"Joten siis myös politiikkaa ei olisi, jos ei olisi alkupolitiikkaa."
Ja sitä mukaa kuin he humaltuivat, kävivät he myös yhä ja yhä läheisemmiksi ja kielevämmiksi samalla. Nyt Jönni jo alkoi kehua miljoonillaan. Hän alkoi kerskata:
"Minä olen kova poika kaiken päälle, kun kerran yritän."
Uskoi sen! Hän jatkoi:
"Minä kun aloin, niin ei ollut kuin kaksi tuhatta… Tai oikeastaan ei ollut mitään, kun ihan ensimäinen alku otetaan, mutta nyt minä jo pyöritän miljoonia."
Ja kun agronoomi silloin yritteli ylistää hänen tannoaan ja taitoaan, niin hän keskeytti ja ynseästi kehaisten oikaisi:
"Ei veikkonen!"
Ja hän selitti humalaisen voimalla ja rohkeudella:
"Ei siinä syrjäasioita tarvita… viisautta eikä muutakaan. Sillä jos on vain miehellä oikea politiikka, niin se…"
Hän aivan yltyi, korotti ääntä ja kehui:
"Se kun onni silloin kerran potkaisee perään, niin senkuin ala vain syödä rasvaista ja juoda konjakkia ja pyörittää miljoonia, ja sitten se on kauppaneuvos valmis."
Ja lopulta hän, yhä humaltuen, alkoi puhua rasvaisia. Agronoomiinkin tarttui se henki. "Kauppaneuvoksen" auktoriteetti vaikutti taas siinäkin niin, että hän riisuutui kaikesta vieraasta ja oli taas kunnon isänsä hyvä, rehellinen poika. Aivan hän tunsi vaistomaista iloa siitä vapaudesta, rehellisyydestä. Kun Jönni nyt osui päästämään aika leveän jätkämäisyyden, niin agronoomi siitä kansanomaisuudesta aivan ihastui ja päästi vastarasvaisuuden aika lihavan, helmen semmoisen, jommoisia puhutaan ulkonaisesti siveässä herrasseurassa ainoastaan siellä — mutta siellä aina ja kaikkialla — missä vain tiedetään seinän olevan kylliksi paksun. Mieli siitä kaikesta aivan riemastuneena agronoomi nyt Jönnille todisti:
"Minä luotan sedän auktoriteettiin… Minä uskon kaikki sedän sanat, sillä setä on viisas mies."
Ja vaikka tuo vieras "auktoriteetti" sana olikin pahana hierimenä hutussa, niin sittenkin ymmärsi Jönni ajatuksen ytimen, tajusi kohonneensa tähän arvoon miljooniensa turvin ja vastaili:
"Ka… Se on niin, että ruoka arvioidaan aina sen makuiseksi ja arvoiseksi, minkähintaisessa hotellissa se syödään. Niinkuin myös akka on aina ainoastaan pukunsa arvoinen."
* * * * *
Ja samaa taas kauan, humalan yhä löylyä lyödessä. Tietäen kauppaneuvos
Lundbergin vanhaksipojaksi agronoomi nyt äkkiä kysäisi:
"Ja setäkö on vielä poikamies?"
Jönni myönsi sen, mutta lisäsi jyrkästi:
"Mutta nyt pitäisi saada akka ja ihan rutosti."
Hänen sekavaan päähänsä näet valahti se muisto, tai oikeammin se aavistus, että kaikki riippuu sittenkin niistä Liisan kuvitelluista tuhansista. Mutta eikös agronoomin päähän, saatuaan nyt tiedon Jönnin odottamattomasta naimahalusta, pälkähtänyt eräs asia.
Hän ehdotti Jönnille rikkaan morsiamen. Aivan riemastuneella äänellä hän ilmoitti:
"Mutta minäpä neuvon sitten sedälle sopivan ja rikkaan lesken. Ja rupean vielä itse puhemieheksi", kiirehti hän innoissaan. Se leski oli hänen tuttunsa, talonemäntä. Syrjäiset, ja kaikki yleensä, arvioivat hänen omaisuutensa ainakin puoleksi miljoonaksi. Ja vaikka leski ei ollutkaan mikään runojen enkeli, vaan ainoastaan tavallinen kunniallinen eukko, kuten yleensä kaikki naiset, niin sittenkin oli hänellä ollut kosijoita jos kuin monet.
Mutta leski oli antanut kaikille rukkaset. Hänen mielestään olivat kaikki tarjokkaat liian nuoria, huikentelevaisia. Hän pelkäsi niiden tuhlaavan hänen rikkautensa ja odotti vakavaa ja varakasta. Agronoomi hoksasi, että Jönni on kuin häntä varten luotu.
"Se on Kourun leski. Puolen miljoonan omistaja", kehui hän jo Jönnille. Aluksi Jönni silloin kyllä muisti kihlatun Liisansa ja kuunteli kehumisia ääneti, mutta vähä vähältä ne kehumiset, se puolen miljoonan omaisuus ja muu alkoi häntä pehmeäksi hautoa. Ja kun agronoomi yhä ja yhä vain jatkoi, niin hän jo lopulta äkkiä kysäisi:
"Onko se minkälainen akka?"
Ja hyvälle tuulelle itsensä ryypiskellyt agronoomi alkoi kehuksia.
"Terve leski", ilmoitti hän kerskuisasti ja selitti: "Tuommoinen pullea ja hyvässä lihassa oleva, mutta ei silti mikään esteettisesti liialla lihavuudella pilattu."
Ja asiaa lesken hyväksi todistaakseen hän vetosi sen moniin kosijoihinkin, päättäen:
"Niin että, kuten setä näkee, niin ei sillä ole ollut kosijoista puute."
Mutta silloin alkoi Jönni ikäänkuin tinkiä, väittäen:
"Se nyt ei vielä suuriakaan merkitse, jos on naisella kosijoita. Sitä voi rikas nainen rakkauden asiassa rahan päältä ponnistaa." Ja paljon muutakin hän jo humalan voimalla puhui, mutta siitä ei sovi tässä kertoa ja loruilla.
Mutta ennenkuin yö oli puolessa, oli hän jo taipunut. Hän unohti Liisan ja lupasi naida tuon Kourun lesken Marian. Seuraavana aamuna agronoomi selvittyään soitti telefoonissa Kourun taloon, puhui leskelle asian suoraan.
Ja emäntä lupaili jo järkiään. Ei hän olisi voinut uneksuakaan saavansa sulhaseksensa semmoista kuin kokonaista Helsingin kuulua kauppaneuvosta, ja niin kangasti nyt Jönnille taas uusi miljoona entisten lisäksi, ja häntä vei näissä kaikissa asioissa ikäänkuin joku voimakas virta.
* * * * *
Oikeastaanhan nyt oli huonot raha-ajat. Ahdasta kaikkialla.
Ja niinpä yhtyi hotellissa juopotellessa Jönnin ja agronoomin seuraan eräs semmoinen ahtaiden aikojen uhri. Se oli agronoomin tuttu, virastaan eronnut eversti Porhola. Hän oli aikoinaan rikastunut naimisella, ostanut Hämeestä isot tilukset ja Lyttykosken tehtaat.
Mutta sitten hän oli alkanut elää varojensa mukaan ja liika komeasti. Oli juopotellut, ajanut komeilla vaunuilla ja uljailla hevosilla, kuten rikkaan tuleekin, ja niin olivat rikkaudet kierineet kaiken maailman tietä. Nyt hän oli konkurssissa, mutta velkojat tarjosivat akordia, s.o. lupasivat peruuttaa konkurssin, jos hän voi maksaa 25 % veloistansa. Niitä rahoja, 250,000 markkaa, hän oli kokenut nyt haalia, mutta turhaan. Hieman henkisesti köyhänä häntä oli alkuaankin pidetty, mutta nyt juopotellessansa hän oli aivan henkisesti ränsistynyt. Toiset siinä vainusivat juoppohulluuttakin, luulivat everstin joskus näkevän pikku ukkoja. Mutta komeasti hän vieläkin eli, ja univormu loisti kuin paraadissa. Hän oli ikänsä Venäjällä palvellut, tunsi siis vähän Helsingin herroja, eikä niin ollen ihme, ettei hän Lundbergiakaan tuntenut.
Ja nyt hän, hieman jo humalassa, seurustui joukkoon. Jönni ja agronoomi olivat parhaassa humalassa, ja agronoomi yritti esitellä:
"Setä Lundberg Helsingistä", esitteli hän. Hän oli ylpeä, kun sai heti antaa tietää olevansa jo niin likeinen tuttava "kauppaneuvoksen" kanssa, ja sitä menoaan hän lisäsi:
"Setä ei tykkää titteleistä. Sanoo vain että: tittelit pois!"
"Tittelit pois!" hihkaisi siihen Jönnikin, ja niin oli eversti Porholakin saanut hänestä oitis sedän. Hänkin kun oli jo tullessaan humalassa, niin heille alkoi iloinen olo.
Ja siinä ryypiksiessä johtui eversti Porhola nyt puhumaan niistä kipeistä asioistaan, rahantarpeistaan. Hän alkoi huonoista raha-ajoista, puheli:
"Nyt on kovin… niin ko-ovin tiukalla raha pankeissakin. Rahaa ei ole missään."
Mutta humalainen Jönni ylvästyi miljoonistansa ja kehaisi:
"Se kolahtaa vain köyhään."
Ja hän kehaisi:
"Minulla sen sijaan on kohta miljoona, jota en tiedä mihin säilyyn panna."
Siitä se alkoi. Eversti huomasi "kauppaneuvoksen" ilmoittavan itsellään olevan sijoitettavana miljoonan liikoja rahoja ja alotti oitis lainailupuheet. Agronoomi siinä vielä rupesi avustamaan.
"Minä voisin lainata sedältä… Minä maksaisin isomman koron kuin pankki", puheli eversti Jönnille. Niin hän kuin agronoomikin luulivat Jönnin tuntevan everstin asiat. Mitenkä nyt ei niin iso liikemies tuntisi kaikkia Suomen liikkeitä, saati niin suurta asiaa kuin everstin miljoonaliikettä. Eivät he siis niitä sen enemmän selitelleetkään.
Ja humalaista, ahneeksi käynyttä Jönniä huikaisikin se iso korko. Hän taipui oitis. Ylvästyikin, kun voi luvata lainan niin isoiselle kuin sotaherralle.
"Paljonko sinä tarvitseisit?" kysyi hän, ja kun kuuli, että ainoastaan neljännesmiljoonan, niin hän kehaisi:
"Minulla olisi vaikka miljoona… Pari päivää kun vain odotetaan, niin että saadaan puumerkit paperin päälle."
Ja niin oli eversti pelastettu. Hän oli onnellinen ja tilasi samppanjaa ja kaviaaria, ja nyt alkoivat oikeat miljoonamiesten juomingit ja ylensyömingit ja kaikki mikä rikkaiden asiaan ja menoon kuului. Alettiin jo sopia ja tinkiä koroista.
"Kuusi korkoa minä maksaisin sedälle", alkoi eversti sen asian itse, mutta Jönni vaati tiukasti seitsemää.
"Seitsemän tai sitten: sapaas!" tenäsi hän. Eversti koki pitää puoliaan, selitteli, että ei kannata niin paljoa maksaa, sillä liike-elämän pääehtona on huokea korko, selitteli hän. Hän tehdä tuhersi laskuja paperille, näytti niitä Jönnille ja selitteli:
"Jos setä suvaitsee."
Hän selitteli:
"Hoitokustannukset noin paljon… Korko noin monta prosenttia… Kuoletus… prosenttia, sanokaamme neljä… Omat menot vielä… prosenttia… no puoli… Setä näkee, että se on liikaa. Kuusi. Jaa, setä."
Mutta kun Jönni ei hellittänyt, niin hän sittenkin suostui, vaikka näön vuoksi väkisteli. Ja he vahvistivat kaupan kättä lyöden. Ja he elivät nyt yhä rennommin. Agronoomi jo esteli sitä tuhlausta, sanoi:
"Eiköhän tuo jo vältä."
Mutta Jönni oli nyt jo miljoonamiehen päällä, ei surkeillut rahaa ja tenäsi:
"Miljoonamiehellä ei saa olla kukkaroa, vaan ainoastaan rahaa…
Muutoin sitä ei tunneta."
* * * * *
Mutta nyt oli jo selvitty.
Oikeastaan olisi agronoomi halunnut lähteä Jönnin puhemieheksi Kourun leskeä Mariaa kosimaan, mutta ei nyt virkatoimiltaan joutanut. Sinne Kourun taloon kun olikin vielä yli sata kilometriä matkaa, niin ei sitä ennättänyt. He sopivat siis niin, että Jönni käy nyt ensin yksin, ainakin tutustumassa.
"Hän on tuommoinen vaatimaton ja yksinkertainen ihminen. Niin että sedän ei tarvitse turhia ujostella", neuvoi ja rohkaisi agronoomi Jönniä.
Eikä Jönni yleensä nykyään liikoja ujostellutkaan. Huomattuaan kuinka häntä hotellissakin palveltiin ja kumarreltiin, tajusi hän yhä jo voimallisemmin miljoonamiesarvonsa. Nytkin, ulkona käydessä, olivat viinurit hänelle kumarrelleet ja availleet ovia, ja hänestä tuntui se kaikki niin omituiselta ja ihmeelliseltä, että hän ei voinut olla siitä agronoomille sanaa sanomatta, vaan puheli äkkiä:
"Se tuo rikas tunnetaan muiden menoista."
Siitä, että muut sitä kumartavat ja palvelevat, tarkoitti hän sanoa ja sitä vieläkin selvemmäksi selittääkseen jatkoi:
"Tarkoitan että sen näkee tässä elämässä heti, että kun on miehen taskussa kontanttia ja kilisevää, niin sen karva alkaa heti toisten silmissä kiiltää."
Sen myönsi agronoomikin, puhellen:
"Se on niin että raha on kaiken perustus… Tai oikeastaan raha ja yleensä kaikki niinsanotut hyödykkeet… kuten talousopissa kaikkia rahanvastineita nimitetään", syventyi hän taas tieteelliseksi.
Mutta sitten tuli taas eversti Porhola. Hän ei uskaltanut nyt päästää kynsistään "kauppaneuvosta", jossa hänelle oli pelastus. Hän tiesi jo, että Jönni on lähdössä kosimaan Kourun rikasta leskeä, ja kun hänen itsensäkin piti mennä tehtaillansa käymään ja tie sinne kulki aivan Kourun talon ohi, niin hän pyysi saada viedä sinne "kauppaneuvos"-sedän omilla vaunuillaan, komealla parivaljakollansa. Tietysti Jönni suostui, ja sovittiin vain lähtöajasta.
* * * * *
Mutta kaupungille pistäytyessään Jönni joutui uusille urille, vaeltaen yhä ja yhä likemmäksi hautaa ja ylösnousemustansa kohti. Ollen aikeissa lähteä sitä rikasta Kourun leskeä kosimaan hän päätti ostaa puhtaan paidan, aikaa kun ei ollutkaan päällä olevaa pesettää. Vanha tottumus veti häntä tietysti torille. Sieltähän sai huokealla.
Ja Tampereen tori taas, kuten tietty, on maankuulu huijareistaan. Alussa ne kyllä eivät kiinnittäneet Jönniin erikoisempaa huomiota, sillä tarkalla vainulla he olivat huomaavinaan, että ei moisesti puettua kannata ruveta puijaamaan, sillä ei sillä mitään ole. Muutoin he kyllä huomasivat Jönnin, kuten koko toriväkikin, sillä Jönni oli silinterihattunsa ja muun vuoksi joka suhteessa kerrassaan uutta ja omintakeista.
Mutta sitten alkoi Jönni tinkiä paidan hinnasta erään maalaisemännän kanssa. Emäntä oli sattumalta torilla ja möi kotitekoisia. Jönni tuli silloin, maksaessa, käsittelemään satamarkkasta, viimeistä ehjää siitä ensimäisestä tuhannesta. Huijarit hoksasivat sen ja huomasivat siis Jönnin kelvolliseksi saaliiksi. Eräs riensi jo puheille, tervehdykseksi kysyen:
"Mistäs isäntä on kotoisin?"
Jönni ilmoitti olevansa Helsingistä, ja paidanmyöjä emäntä sen kuultuaan riensi oitis kysymään:
"No mitä se siellä Helsingissä nyt toimittaa se Antti Tujurin poika Milkko?… Kun se sinne lähti työnhakuun jo kolme vuotta sitten eikä ole sen koommin kuulunut."
Ei Jönni sanonut sitä tuntevansa, selittäen:
"Minä kun olen enemmän meri- ja satama-asioissa sisällä."
Ja huijarit estivätkin emännän enempiä kyselemästä. Satamarkkasesta vainun saatuansa oli niitä alkanut kokoontua Jönniä piirittämään kuin paarmoja. He vihjailivat toisilleen, seisoksivat viattomina ja kokivat jouduttaa Jönniä pois emännän luota. Viimeisenä saapui joukkoon huijari Antti Tanakka, pieni, paksu mies kuin pölkky, tihrusilmäinen ja tukeva. Se asettui tanakasti Jönnin eteen, katsoa tihrasi hetkisen tutkivasti ja kysyi sitten Jönnilta suoraan:
"Oletko sinä jätkämiehiä vaiko hamppari?"
Jönni myönsi olevansa jätkä.
"Enimmät ikäni olen jätkänä souvannut. Ja vasta nyt alan rahan voimalla rykiä", puheli hän viattomasti.
Antti Tanakka kopisteli piippunsa porot kämmeneen, huomasi arvanneensa oikein ja puheli:
"Sitähän minä jo arvelin." Hän oli sen arvannut tori-ihmisen hienolla vainulla. Jönnissä saivat taas vallan vanhat jätkäelämän vaistot. Hän kotiutui näiden torihuijarien joukkoon, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja, ja puheli jo niille ison lapsen viattomuudella:
"Akan ottoon tässä on aikomus, niin ostin puhtaan paidan."
* * * * *
He olivat jo seurustuneet ystävyksiksi, huijarit ja Jönni. Huijarit juottivat aluksi Jönniä ilmaiseksi, mutta sitten alkoivat ostattaa Jönnillä. Yksi olikin heittäytynyt viinakauppiaaksi. He olivat jo remunneet ja humaltuneet ja rähisseet, ja Jönnissä oli päässyt vanha jätkä taas vapauteensa.
"Vai akan ottoon sinä", puheli hänelle nyt äkkiä Tanakka ja lisäili:
"Olisi tässä minunkin jo saatava akka. Jos sattuisi mistä rikkaan löytämään."
Siitä kehkeytyi oikea naimakeskustelu, joka kietoi Jönnin kuin paulaan. Kun he siinä ryypiksiessään ja Jönniä puheilla pidättäessään yhä jatkoivat ja punoivat ja kietoivat ja sanoivat olevansa rikkaiden morsiamien tarpeessa ja ilmoittivat olevansa valmiit semmoisien morsiamien välittäjille maksamaan hyvät palkkiotkin, niin eikös Jönnin päähän pistänyt lopulta myödä oma morsiamensa, Liisa. Ahneus sai vallan, Liisa tuo kun olikin hänelle jo liikaa. Hän ilmoitti Tanakalle:
"Minä neuvon rikkaan."
Mutta ei hän ilmaiseksi. Hän vaati "kaupanvälittäjäisiä" ja kehaisi:
"Kaksikymmentätuhatta, ota huomioon, on eukolla, pennin päälle."
Ja niin alkoi tinkiminen. Ei Jönni kuitenkaan suostunut myömään
Liisaansa kelle vain, vaan halusi tietää kuka tulee sulhaseksi.
Ja silloin muistivat huijarit, että Antti Pitkänen oli sanonut olevansa akan tarpeessa ja että he itse olivat silloin jo sanoneet että: "Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka." Oitis he ilmoittivatkin Antin olevan sulhasen ja pyytäneen heitä välittäjäksi. He alkoivat kehua Anttia, sanoivat sitä rikkaaksi, joka vain salaa rikkautensa.
"Se on salarikas", puhuivat he, selittivät Antin ansainneen kaupan välityksillä isoja rahoja, ja Jönni uskoi. Olihan Antti hänellekin välittänyt metsäkaupan. Kernaasti hän soi Liisan Antille pelkästä kiitollisuudesta.
Niin tingittiin. Huijareille oli tietysti pääasia kauppaa vetkuttamalla pidellä Jönniä kynsissään niin kauan kuin sillä rahoja riitti. Tanakka tarjosi ainoastaan kahta tuhatta, mutta Jönni vaati viittä. Oli jo kulunut ajasta päivä ja Jönnin rahoista uusi satanen, eikä vain ollut kauppa valmis. Jönni tosin oli jo laskenut vaatimuksensa neljäksi tuhanneksi, mutta sitäkin haukkuivat huijarit liiaksi, ja oli siinä jo riideltykin ja oltu vähällä tapella.
Ja niin jäi kauppa tänään kesken. Sitä ne huijarit tarkoittivatkin. Huomenna taas piti Jönnin sonnustautua sitä Kourun rikasta leskeä kosimaan. Huijarit pitivät hänen matkojaan ja rahojaan visusti silmällä, sillä he olivat huomanneet hänellä olevan vielä tuhantisen. He urkkivat hänen matkoistaan tiedon ja päättivät lähteä jälestä, kyniä miehen maakylissä. Lopuksi he sopivat Jönnin kanssa niin, että määrättynä päivänä, Jönnin palatessa kosimismatkaltansa, tapaavat toisensa siellä ja siellä ja silloin päättävät kaupasta. Tanakka lupasi silloin maksaa Jönnin palkkion käteisellä.
Mutta Jönni oli tyytyväinen, kun tiesi saavansa seuraajakseen ja virantoimittajakseen Liisan aviossa niin kunnon miehen kuin Antti Pitkäsen. Hän kompuroi hotelliin nukkumaan.