X.
Mutta aamulla saapui asioitsija Pekuri sitä Jönnin Punturin tilaa kauppaneuvos Lundbergille myömään. Hän pääsi Jönnin puheille, kumarteli ja puheli:
"Suokaa anteeksi, että rohkenin… Mutta minulla olisi tarjona maatila."
Ja hän alkoi aivan vuolain sanoin kehua tuota tilaa.
"Asiantuntijain lausunnon mukaan ainakin 200,000 markan arvoinen, mutta omistaja, ollen rahan tarpeessa, suostuu myömään 150,000 markasta", lasketteli hän totuttuun tapaansa vanhaa virttä. Jönni alkoi höristellä korviaan. Eikä ihme. Kahdensadantuhannen tila tarjolla polkuhinnasta omistajan rahapulan vuoksi.
"Se on Isolohkon emätila", selitteli Pekuri kuin vuotava virta, kumarteli ja anoi:
"Suokaa anteeksi että rohkenen!" Hän eli ja toimi:
"Kuulin, että olitte maatilojen ostossa… Suokaa anteeksi."
Ja Jönni tarttui koukkuun, varsinkin kun Pekuri vakuutti tilan myyjän olevan rahapulassa, pakoitettuna siis myömään pilkkahinnasta. Jönni ryhtyi ahneuksissaan käyttämään miehen pulaa hyväkseen, ja niin aikoi hän nyt hyötyä — omasta rahapulastansa, ryhtyä ostamaan omaa maatilaansa. Hän alkoi, hintaa polkeakseen, jo morkata tuota omaa tilaansa, valehteli aluksi:
"Kyllä minä sen tilan tunnen." Hän moitti ja morkkasi ja tenäsi:
"Viisas mies ei ilmaiseksikaan ottaisi… Ei minua kaupassa petetä."
"Suokaa anteeksi!… Suokaa anteeksi!" eli ja paloi kumarteleva Pekuri ja koki sitä vuolaammin kehua, rohkaistuen, kun huomasi "kauppaneuvoksen" itse asiassa suostuvan ja siis vain näön vuoksi morkkaavan. Eniten häntä sotki vielä se, kun Jönni tiesi todellakin kauppaneuvos Lundbergin tuota tilaa ostelleen ja siis todellakin tuntevan sen, kuten Jönni itsekin, tosin totuttuun tapaansa umpimähkään valehdellen ilmoitti. Alkoi tiukka tinkiminen.
"Suokaa anteeksi… Suokaa anteeksi." Mutta epäluuloinen Jönni hänelle niistä kumarteluista ja pyytelyistä oli jo vihastua, luullen Pekurin aikovan niillä häntä pettää. Hän sille aivan jo riiteli:
"Minua ei nyrjäytetä!" Ei kaupassa petetä, tarkoitti hän ja kehaisi:
"Minä käyn omallani kauppaa."
"Suokaa anteeksi." Ja epäluuloinen ja ahne Jönni kinasi ja riiteli aivan vihaisena, ja Pekuri kumarteli ja pyyteli ja selitteli, että myöjä on suuressa rahapulassa ja että siis sopii nyt sen köyhyydellä hyötyä. Jönni suuttui tuolle myöjällekin — s.o. itselleen —, oli todellakin valmis rikastumaan sen köyhyydellä, omalla köyhyydellänsä, ja sadatteli siis myöjää — itseänsä:
"Semmoisen miehen, jolla on rahapula, ei olisi pitänyt alunpitäinkään lähteä talonkauppoihin, vaan pysyä jätkänä!"
"Suokaa anteeksi."
Mutta ei aikaakaan niin Jönni jo osti tuon oman tilansa, maksoi siitä satakymmenen tuhatta, eli siis ainoastaan kymmenentuhatta enemmän kuin oli itse samasta tilasta muilta vaatinut. Ne kymmenen liikaa tuhatta jäivät tietysti välitysliikkeen hyväksi.
Niin oli sovittu kauppa sikäli valmiiksi, että Pekurin oli määrä tulla ensi perjantaina allekirjoittamaan kauppakirja omistajan — Jönnin — puolesta. Hän laski siksi saavansa jo tuon tilansa metsästä rahat metsäyhtiöltä. Niillä rahoilla hän varustausi ostamaan sitten tuon samaisen tilansa.
"Minulla on kaikki kuin hyllyllä", kehaisi hän rahoistaan Pekurille, sopiessaan että maksaa perjantaina. Ei hän osannut aavistaakaan, että hänellä ovat maatilatkin kuin hyllyllä, s.o. päälletysten, eikä huiskinhaiskin ja vieretysten kuten muilla, epäsäännöllisillä liikemiehillä.
"Minä olen liikeasioissa järjestyksen mies", kehui hän Pekurille jäähyväisiksi. Ja kun agronoomi ennen virkamatkalle lähtöänsä vielä pistäysi hotellissa "kauppaneuvos"-setää tapaamassa, niin Jönni alkoi sille näistä uusista kaupoistansa. Häntä harmitti Pekuri, se kun oli niillä kavalilla kumarteluillaan aikonut häntä pettää. Hän alkoi siitä miehelle harmistuneena selittää agronoomille asiaa, alkaen:
"Pekuri tässä kävi ja yritti." Pettää yritti, aikoi hän selittää, mutta ei siitä sen valmiimpaa tullut, vaan hän käänsi ja kehaisi:
"Minä sanoin hänelle heti, että: minä käyn omallani kauppaa."
Ja siinä olikin sikäli totta, että hän, kuten lukija on jo huomannut, osti omaansa ja ainoastaan vierasta möi. Agronoomi ei tiennyt kaupasta mitään, ei siis ymmärtänyt mitä Jönni tarkoitti, ja peräsi siis:
"Jaa mitä, setä?"
Mutta Jönni lauhtuikin jo Pekurille. Häntä näet laiskotti nyt se eilinen ylellinen elämä. Ei hän nyt siis viitsinyt olla Pekurille suuttunut, ei selitellä, vaan käänsi kuin toiseksi ja selitteli veltosti:
"Eipä tässä mitä."
Haukotutti. Haukoteltuaan hän jatkoi:
"Ostotuulella tässä vain olin ja kasasin jo tavaraa tavaran päälle", kehui hän niistä maatilojensa ostoista ja niiden tilojen luvusta.
Ja Pekurikin oli tyytyväinen. Siitä kymmenentuhannen voitosta tuli toinen puoli hänen, toinen liikkeen osaksi. Ei hän ollut koskaan moista saalista vetänyt. Hän riemastui niin, että panttasi polkupyöränsä sadasta markasta ja piti ystävillensä isot pidot, joissa pidettiin monta innostunutta puhetta liikeneron kunniaksi.
"Ainoastaan kansallisen liikemiesluokan luominen voi tämän rakkaan isänmaamme pelastaa", puhui eräskin ja jatkoi innoissaan:
"Ja kuinkahan tavarankasaajiksi meitä liikemiehiä haukutaankin, niin muistakoot ne ilkeät haukkujat myös sen totuuden, että niiden korkeiden tavarakasojemme vierellä on hyvä elää, ja että me myös joskus riepoitammekin, emmekä aina vain kasaa."
Ja he huusivat monikertaisen eläköönhuudon myöskin suurimmalle tavarankasaajalle, maatilojen päälletysten pinoojalle, poissa olevalle Jönnille. Ja Pekuri ei voinut huomenna lähteä päättämään Rumpuliinin kanssa sitä Ala-Pitkän talon kauppaa, kuten oli määrä — ei voinut, koska hänen polkupyöränsä oli pantissa ensi perjantaihin asti, jolloin hän sen voi Jönnin rahoilla lunastaa ja suorittaa tuon Rumpuliinin asian.
* * * * *
Ja yhtä rennosti eli Jönnikin nyt, taas satatuhantisen liiketoimilla ansaittuansa. Hän tilasi vieläkin pullon samppanjaa. Agronoomista tuntui, kuin hän käyttäisi "kauppaneuvoksen" vieraanvaraisuutta liiaksi hyväkseen, ja niinpä hän jo sitä samppanjan ostoa esteli.
"Sedältä menee paljon rahaa", puheli hän. Mutta Jönni oli oikealla miljoonamiehen päällä ja kehaisi:
"Sitä pitää miljoona ei ainoastaan koota, vaan myös riepoittaa… Ettei taapeli nouse liika korkeaksi."
Ja niin he taas ryypiksivät ja puhuivat nyt miljoonista yleensä. Agronoomi arveli, että miljoonakin on helppo menettää, mutta Jönni, joka oli nyt reilulla tuulella miljooniensa vuoksi, kehaisi:
"Ei veikkonen."
Ja hän ylpeili:
"Miljoonan menettäminen on vaikea asia, sillä se on ensin ansaittava…
Ennenkuin kykenee sen menettämään."
Ja taas se tuntui agronoomista erinomaiselta, ja Jönni nousi hänen silmissänsä kuin torni. Mutta Jönni juopui ja jatkoi reilusti. Hän ei surrut, puheli:
"Meidän vain pitää etsiä ja kadottaa… Ensin kadottaa, sillä muutoin ei olisi etsimistä."
Hän tuli aivan jätkäpäälle ja huudahti raamatullisesti:
"Mutta joka itsensä kadottaa, hän löytää sen… Sillä hän jättää silloin kaiken muun korpeen ja rientää etsimään sitä, joka kadonnut on." Hän oli tästä kaikesta jo taas tulla runolliseksi, tästä makian viinan juomisesta ja muusta, ja alkoi taas äkkiä sen mukaan torin lapsena puhella:
"Kaanaan häissä", alkoi hän raamatun parhaista ihanuuksista. Häntä jo väsytti. Hän tapaili, jatkoi:
"Siellä olivat ne viina-altaat… Kun se ylkä sitä tarvitsi."
Mutta hän virkistyi taas oitis, ikäänkuin käänsi puheen — mihin, samapa se. Hän vain äkkiä tiukasti väitti:
"Mutta minä en horju… Kun kerran päämaalin otan, niin suoraan kulen, mutta en horju."
Ja niin oli hän ikäänkuin taas vironnut, herännyt noista Kaanaan ihanista runouksista miljoonamiehen elämäänsä, puheli tosin hieman väsähtäneesti ja tuli silloin maininneeksi, että hän haluaisi myydä maatilan, Isolohkon emätila nimisen tilan.
"Kahdestasadastatuhannesta antaisin huilata", kehui hän.
Ja eikös palvelushaluinen agronoomi jouduttanut heti apua. Hänkään ei tiennyt, että tuon Punturin talon virallinen nimi on samainen Isolohkon emätila. Hän tiesi myös Rumpuliinin etsivän samanhintaista maatilaa, oli häneltäkin tiedustanut, ja niinpä lupasi välittää, soitti asiasta oitis Rumpuliinille. Rumpuliini varustautui kohta Viipuriin, jossa hänen rahansa olivat lainana, niitä noutamaan ensi perjantaita varten, jolloin lupasi tulla hotelliin kauppaa päättämään. Kun tila oli kauppaneuvos Lundbergin, niin ei hän erin välittänyt nyt jo edeltäpäin sitä tarkastaa, varsinkin kun agronoomi oli sanonut, että ei se siitä ole liikoja vaatinut ja että voi sitä kauppoja tehdessä tinkiä. Hän vain palkkasi miehen tilaa katsastamaan, sillä välin kuin hän selvittää raha-asian. Aika kun olikin täpärällä.
* * * * *
Sillä oikeastaanhan oli asia niin, että Rumpuliini, joka oli leskimies, kosi samaista Kourun leskeä kuin Jönnikin, vaikka ei agronoomi sitä tiennyt. Mutta leski epäili, kun Rumpuliinilla oli ainoastaan satatuhatta. Hän olisi halunnut ainakin kahdensadantuhannen miehen.
Ja juuri siksi oli Rumpuliini päättänyt ostaa maatilan, hankkia satatuhatta lainaksi ja sillä lailla keinotella itseänsä jotenkuten puolta rikkaammaksi Marin silmissä. Hän oli tiedustellut lainaa Tiurusen välityskonttorin välityksellä. Ja Antti Pitkänenkin tiesi sen asian. Nyt hän taas tiedusteli telefoonissa asiaa Tiuruselta, mutta ei siellä ollut vielä lainanantajaa tiedossa. Antti Pitkänen oli konttorissa, ja hänelle sanoi silloin Tiurunen:
"Hankipas, Antti, nyt oikea ökä-rikas, joka lainaa toiselle rikkaalle satatuhatta, niin alkavat sinulle oikein makian viinan päivät."
Hän sanoi sen oikeastaan leikillä, sillä ei hän luullut Antin semmoiseen kykenevän. Mutta kun hän sille muutenkin aina leikkiä puhui, niin tuli sanoneeksi.
Ja tämä se sotki. Jönni oli näet lähtenyt taas kävelylle ja tapasi Antin, ja kun oli Isolohkon emätilalla niin paljon voittanut, niin lahjoitti hänelle kymmenen markkaa ja sanoi:
"Minulla on."
Hän innostui puhumaan rikkauksistansa, kertoili kuinka oli satoja tuhansia lainannut everstille ja lisäili kehaisten:
"Ja vielä olisi lainata… Vaikka miten paljon."
Ja silloin Antti muisti Rumpuliinin asian. Ei hän kyllä sen nimeä ollut konttorissa kuullut, vaan ainoastaan sen, että mies on rikas. Hän ryhtyi oitis välittämään. Jönni tinki aluksi, sanoi:
"En minä köyhälle lainaa. Ainoastaan pohatalle."
Mutta Antti, joka oli konttorissa kuullut tuon lainanottajan olevan rikkaan, meni takuuseen Rumpuliinin puolesta ilmoittaen:
"Minä takaan, että se on rikas." Se muutti asian. Jönni jo puheli:
"Kyllä rikkaalle sopii lainata." Hän päätti lainata Rumpuliinille niistä rahoista, jotka saa häneltä siitä Isolohkon emätilasta, innostui asiastansa ja puheli:
"Rikas tarvitsee aina toisen rikkaan apua. Sen auttajaksi ei köyhä kykene." Hän käski Antin toimittaa tuo rikas lainanottaja siksi määrätyksi päiväksi hotelliin, ja kun konttorissa kuulivat Antti Pitkäsen rikkaan lainanneen everstillekin satoja tuhansia, niin he luulivat asian oikeaksi ja ilmoittivat Rumpuliinille, ja niin oli Rumpuliini pelastettu. Hän oli nyt varma Kourun lesken lemmestä, ja siten tuli Jönni miljoonillansa hankkineeksi itselleen vaarallisen kilpakosijan.
Mutta ei hän sitä tiennyt. Hän ryypiksi Antin kanssa jäähyväisryyppyjä ja puheli sille humalaisia.
"Minulla on aina oikea talouspolitiikka", johtui hän agronoomin puheita muistellessaan ilmoittelemaan.
"Minä en kokoa miljoonaa taivasta varten. — Vaan otan siitä prosentin aikanaan."
Ja Antti veltostui menemään mukana taivaallisiin. Viinakin tuo kun vielä häntä veltosti. Hän mukaili:
"Ka… Eihän se siellä enää auta."
Eipä kyllä. Jönni jatkoikin kuin autuudenasialle heltyneenä, puhellen:
"Minä sanon sielulle: Sielu, sanon minä: kun loistat miljoonan vieressä, niin elä ole hidas, eläkä ylpisty Jönnin vatsalle, vaan muista sitäkin köyhää."
Hän suli tuolle köyhälle aivan armeliaaksi, suli vilpittömästi, puheli totuudessa, viinan liikuttamana. Hän toisti vieläkin:
"Sillä minulla on miljoona-asiassa oikea talouspolitiikka: otan ainoastaan prosentin ja annan pääoman olla vapaudessa… Ettei sielu siihen kiintyisi", selitti hän ja lisäsi:
"Sillä henki pitää olla vapaa… Miljoona maailmalla liikkeessä, että henki on vapaa."
Ja heitä molempia väsytti, ja Antin pää nuokkui pitkän, laiskan kaulan päässä, ja he olivat kuin kaksi unelmiinsa nukahtavaa omituista lasta.