XII.
He olivat jo sopineet asian valmiiksi. Emäntä kuitenkin lykkäsi kihlauksen ensi sunnuntaiksi. Perheessä näet noudatettiin visusti vanhoja hyviä tapoja. Vanhempien, jos olivat elossa, piti olla tyttärensä kihlajaisissa, ja ennen ensi sunnuntaita eivät vanhukset, isä ja äiti, ehtisi tulla.
Ja Jönnille se sopi nyt hyvin. Hän laski ehtivänsä tällä välin päättää ensin morsiamensa Liisan myöntikaupan, sitten koskenmyöntikaupan ja vahvistaa talon ostokaupan. Ehkäpä vielä ehtivät arvioida metsänkin, ja niin on sekin kauppa lukossa. Hyvästellessään hän vielä vannotti uuden morsiamensa, peräten:
"Niin että sitä minä vieläkin tässä arvelin… Että kyllä kai se puumerkki pitää?"
Ja morsian myönti sen nöyrästi ja puhui taas sanan uskonasioistakin. Mieli kun nyt oli niin herkkynyt, niin siksi hän niistä asioista sanasen sanoi.
"Herran edessähän me itsekukin tämmöiset valat vannomme", puheli hän, puuhailullaan ujouttaan peitellen. Jönnikin siitä taas heltyi, syventyi hänkin Sanaan. Johtaen ajatuksensa siitä Simpson-nimestänsä hän aivan jo runoili:
"Ka, räpisteleviä lintujahan me ihmiset olemme Herran edessä. Emmekä mitään Simpsoneja." Ja kun hän nyt heltyneenä muisti Simpsonin, niin ei hän puhunut sen voimasta, vaan siitä sen runoudesta, puhellen:
"Sekin Simpson löysi kerran hunajaisen kimalaispesän kuolleen hevosen ruumiista, ja siihen hänen olisi pitänyt tyytyä eikä enää Delilan luo mennä."
Hän oli nyt kuin runoileva lapsi, vakuutti omaa uskollisuuttansa, puhellen:
"Minä en koskaan kahdelle hymyile."
Ja niin lähti hän nyt sitä ensimäistä omaansa, Liisaa, kuten ainakin omaansa muille myömään, sillä nyt hän oli hymyillyt toiselle. Ja hänen elämänsä tuntui suloiselta ja runolliselta, kuin olisi hän ollut Simpson, joka löysi kimalaispesän.
* * * * *
Ja ne tamperelaiset huijarit olivatkin jo varustautuneet Jönniä vastaan. Heidän ainaisena kievarinaan oli Rouvarin talo. Siinä talossa he pehmittelivät ne Tampereella kävijät, maalaiset, joita syystä tai toisesta ei voinut kaupungissa pehmittää. Talo oli oikeastaan heille sitä varten salaisuudessa vuokrattu. Siellä he nytkin Jönniä odottivat. Heillä oli kaupan viinaa, oli jos mitä tarpeellista. Antti Tanakka oli muinoin toiminut sähkötyömiehenä ja aherti vielä nytkin joskus huijaritoimensa ohella sitä näön vuoksi. Niitä puuhia varten hänellä oli limonaadipullollinen myrkyllistä rikkihappoa viinapullojen joukossa. Mutta kun sekin oli kirkasta kuin viina, niin oli hän sen nyt pannut niistä erilleen, ettei erehdyksessä sotkeentuisi, sillä viinatkin heillä oli limonaadipulloissa, ettei joutuisi kiinni. He harjoittivat viinakauppaakin. Tuon vaarallisen myrkkypullon oli Tanakka kätkenyt kaapin alle. Heidän poissa ollessansa oli palvelustyttö huonetta siivotessaan sen huomannut, luullut vesipulloksi ja viskannut pellolle, jossa se särkyi, miesten asiasta mitään tietämättä.
Mutta Jönni saapui ja seurustui heihin alttiisti, joi, kehaisi jo kosimismatkoistansa, alkoi, puheli:
"Kävin lyömässä löylyt erääseen leskeen." Hän kerskasi sille käyneensä lyömässä rakkauden löylyt, rakastuttaneensa ja suostuttaneensa Kourun rikkaan lesken, vaikka ei hän sen nimeä maininnut. He alkoivat hiljaisella ryypiskelyllä, ja Jönni, joka oli sulhasmiehen ja nuorenmiehen päällä, oli ruveta alussa taas runolliseksi. Mieli kun tuo nyt tässä elämän humussa siksi kuitenkin painui. Siinä jo ryypiksimisen alussa hän alkoi taas puhella raamatullisia kuvia:
"Se tuhlaajapoika", alkoi hän, sillä mieli oli johtunut siihen suurtuhlaajaan tästä humuelämästä. Hän ryyppäsi kuin tuhlaajapojan elämää paheksuen ja lisäsi:
"Mutta se mies eli siivottomasti. Se tuhlaajapoika." Sen myönsivät huijaritkin, ja Jönni oli jo yhä valmiimpi ja rupesi elämään siivottomasti. Joi ja mässäsi huijarisakin kanssa ja löi korttia. Sitä tehdessään hän vieläkin jatkoi tuhlaajapojan elämän soimaamista puhellen siitä:
"Ilmankos sitten joutui maatöihin! Kun niin hurjasti miljoonaansa liikutti." Hän runoili sitä tosissaan, miljoonakohtalostaan jo ensi ryypyistä heltyneenä, ja selitti:
"Miljoonasta ei ole hurttiluontoiselle miehelle kauaksi aikaa tupruuttamista… Jos sen liika aikaiseen alkaa."
"Ei ole… Ei ole", vakuutti huijarijoukko juopottelevan joukon rähinällä, ja Jönni järkeili tuhlaajapojasta:
"Mutta jos hän olisi antanut miljoonan olla isänsä taskussa tai pankissa kiertämässä, niin hän ei olisi sen menettämisen vuoksi joutunut maatöihin, vaan olisi kuollut miljoonamiehenä."
Ja samaa pitkälti. Jönni juopui, vakuutti, että hän ei mene tuhlaajapojan tavoin tuhlaamaan omaisuuttansa, miljoonaansa, naisväen seurassa, vaan myö entisetkin naisensa:
"Se Liisa joutaa nyt mennä", kerskui hän jo humalaisena, morsiamellansa kauppaa hieroen. Ja he tinkivät jo Liisan hinnasta. Huijarit näyttivät isoja rahatukkujaankin, niin että Jönni näki, että on niillä pojilla millä nuo välittäjäistuhannet maksaa. Jönni oli jo hyvällä tuulella, ja hänen rahoissansa oli taas uusi ja iso lovi.
Mutta ei hän hellittänyt, vaan eli vain siivottomasti kuten tuhlaajapojasta oli sanonut, ja lopulta jo kinasi siitä Liisan myönnistä:
"Kun minä kerran tuhlaamaan rupean, niin tuhlaan muijan ennen muita…
Vähemmän on sitten eukko ristinä maailmassa."
Hän oli jo kohtuuttoman juopunut, ja hän jo reuhasi. Siitäkin tuhlaajapojasta hän yhä turisi. Nyt hän retusi taaskin sen miljoonasta, turisten:
"Sillä miljoonaa ja kaunista vaimoa ei pidä käsiinsä ottaa… Tahi ne lentävät… Käsistä pois… Käsistä pois!" hihkaisi jo jätkämäisyyden, kuten silloin agronoomille sen: tittelit pois!
* * * * *
Ja samassa talossa osui nyt vierailemaan isännän tuttu, Sipilä. Hän palasi veljensä kanssa Tampereelta, kumpikin omaa hevostansa ajaen. Hänkin oli Tampereelta ostanut joitakin tehtäviä varten limonaadipullollisen tuota samaista rikkihappoa, jota oli Tanakalla. Kun se, kuten jo sanottu, oli kirkasta kuin viina tai limonaadi, talletti hänkin pullon Rouvarin kamarin kaappiin, ettei joku sitä saisi käsiinsä ja erehdyksessä ryyppäisi. Tuo happohan näet, kuten mainittiin, on mitä ankarinta ja tulisinta myrkkyä. Rouvarin vieraana hän sen kamarissa oleilikin, kun taas huijarit elelivät omissa erikoisissa huoneissansa.
* * * * *
Ja nyt alkoi Jönnin viimeinen tuhat huveta. Hän pelasi korttia, joi ja juotti. Riitti hänellä. Pian oli miljoonat taskussa. Hän ei surkeillut.
Ja niin retkuteltiin sitä kauppaa ja pehmitettiin Jönniä. Lopulta Jönni humaltui jo hyvin pahasti. Sipilä varasi poislähtöä, kopisteli jo rikkihapolla täytetyn limonaadipullon kaapista isännän kamarin pöydälle valmiiksi ja poistui nyt vain hevosta juottamaan. Kamari jäi tyhjäksi.
Ja silloin lähti humalainen Jönni seurueestansa kävellä hoippumaan, kädessä limonaadipullo puolillaan vielä viinaa. Hän hoippui umpimähkään, tietämättä minne. Eteenpäin vain.
Niin osui hän isännän kamarin ovelle, sysäsi sen auki, työntyi sisälle, horjui, ryyppäsi loput pullosta, pisti tyhjän pullon pöydälle ja jäi istua tuijottamaan aivan älyttömänä, tajuttomanakin. Pää vain riippui nuokuksissa kuin putoava leiviskä. Hetkisen kuluttua tuli kamariin Sipilän toinen veli, huomasi veljensä nostaneen rikkihappopullon jo pöydälle ja aivan kirosi sen varomattomuutta.
"Olisi voinut humalainen juoda!" kauhistui hän itsekseen, kopasi pullon taskuunsa, poistui ja hän lähti ennen veljeään ajamaan kotiaan kohti. Jönni nuokkui vielä tovin, putosi sitten lattialle ja jäi siihen tunnottomana makaamaan. Örisi vain oudosti, kuten aina ylettömästi ottanut.
* * * * *
Ja nyt palasi se ensimäinen Sipilä myrkkypulloaan noutamaan. Hän sai käsiinsä Jönnin tyhjän limonaadipullon, luuli sitä omaksensa, hoksasi lattialla örisevän miehen erehdyksissä, viinan himossa, ryypänneen myrkyt ja nyt örisevän kuolintoreissa. Häneltä pääsi kauhun kirous.
Ja oitis huusi hän kaikki avuksi. Nousi hätä, hälinä, huuto. Kaikki kauhistuivat. Oltiin ihan neuvottomia hädästä. Joku jo soimasi Sipilää.
"Kuka nyt niin varomattomasti liikutteleekin! Semmoista myrkkyä!"
Sipilä hätäytyi. Voivat syyttää häntä oikeudessa kuoleman tuottamisesta varomattomuudella.
"Mistäs minä sen arvasin!" puolustautui hän peloissaan. Jönniä alettiin herätellä ja repiä, mutta se vain örisi.
"Ei se enää virkoa", päätteli jo eräs toivottomana. Alettiin valella kylmällä vedellä. Jönni vain örisi ja korisi.
Mutta kylmästä vesisuihkusta hän toki virkosi ja kohottautui jo istumaan. Älytön hän vielä oli.
"Sinäkö se joit myrkyn?" koki jo Rouvari häneltä tiedustaa. Jönni ei älynnyt. Katsoi vain tyhmästi.
"Myrkyn joit!" ilmoitti hänelle nyt pelästynyt Sipilä ihan korvaan huutaen.
"Häh?" örisi jo Jönni älyttömänä. Sipilä näytteli hänelle silloin sitä tyhjää limonaadipulloa ihan nenän edessä heilutellen ja huusi yhäkin lujemmin korvaan:
"Joit myrkyn!"
"Häh?"
"Myrkyn joit… Se ei ollut viinaa, vaan myrkkyä… Rikkihappoa!" huusi Sipilä nyt aivan karjumalla korvaan. Huijarit kuulivat melun ja huudon ja tulivat peräämään mikä on hätänä.
"Jätkä on juonut rikkihappoa ja kuolee", selitti vapiseva emäntä.
Ja silloin pelästyi huijarijoukko. He eivät tienneet hapon olevan Sipilän, luulivat Jönnin saaneen käsiinsä heidän rikkihappopullonsa. He riensivät tarkastamaan kaapin alusta. Pullo oli poissa.
Ja nyt tuli heille hätä. He luulivat joutuvansa kiinni miehen myrkyttämisestä. Ennestään kun jo olivatkin poliisille jos mistä tunnettuja, niin ei ihme, että pelko kävi koko joukon läpi. He kokosivat kiireesti kampsunsa ja niin lähtivät karkuteille. He olivat varmat syyllisyydestänsä ja siitä, että joutuvat, jos kiinni saadaan, linnaan miesmurhasta, eivätkä he ymmärtäneet miten Jönni oli tuon pullon käsiinsä saanut. He piilottelivat metsissä ja kokivat päästä jotenkuten salaa pois koko Tampereen tienoilta.
* * * * *
Mutta lopulta selvisikin Jönni tajuamaan sen, että hän on juonut erehdyksessä myrkkyä. Hän kauhistui, ihan selvisi kauhusta.
"Oliko se piru myrkkyä?" kysyi hän, silmät kauhusta pyöreinä.
"Oli. Sinä kuolet nyt", vakuutti Rouvari.
Ja silloin pääsi Jönnilta karkeaakin karkeampi kauhun kirous:
"Voi p—kele!"
Humala selvisi kuin puhallettu sauhu. Hän luuli jo tuntevansa kamalaa polttoa sisälmyksissään ja kiroili kauhuissaan:
"Nyt otti paholainen!"
Hän alkoi huutaa ja voivotella sitä sisälmyksiensä polttoa. Itse asiassa olivatkin Kourun emännän monet herkut pilanneet Jönnin niihin tottumattoman vatsan, joten siis kipua oli, todellistakin. Miehet päivittelivät, raapivat päitään ja tuskailivat. Eukot siunailivat ja hätäilivät. Koko talo oli nurin.
Mutta apua täytyi saada. Tulisella kiireellä lähdettiin Jönniä viemään lääkärin apua saamaan Tamperetta kohti. Kun sairaan kanssa ei tietysti voinut ylen kovasti ajaa, lähetettiin toinen hevosella ajaja edeltä ajamaan, noutamaan lääkäriä jo vastaan. Jönnille valmistettiin vuode kärreihin, kannettiin mies siihen pitkäkseen, ja niin lähdettiin menemään, Jönnin yhä vain kauhuissaan voivotellessa.
* * * * *
He olivat päässeet vasta parinkymmenen kilometrin päähän Tampereelta, kun se edeltä-ajaja toi lääkäriä vastaan. Kun sairasta ei voitu etemmä enää viedäkään, se kun yhä kauheammin niitä polttojaan valitti, niin poikettiin tienvarrella olevaan Pinturin taloon. Pyydettiin isännältä lupaa saada jättää sairas hoidettavaksi, selitettiin asia ja odotettiin vastausta.
Mutta Pinturi epäröi:
"Kuka se sitten kulungeista vastaa?" peräsi hän varovasti. Ei tietty onko Jönnilla rahoja. Sairas virui yhä ulkona kärreissä.
Mutta lääkäri alkoi pakoittaa virkamahtinsa avulla:
"Hengenhädässä olevalta ei saa kieltää suojaa. Siitä rankaisee laki", selitti hän. Emäntä, joka oli kristiliismielinen, heltyikin ja puheli miehelleen:
"Anna niiden nyt jättää! Sieluhan se on silläkin sairaalla."
Niin kannettiin jykevä Jönni toiseen tupaan ja asetettiin vuoteeseen. Lääkäri tiedusti asian, ja kuultuaan Jönnin juoneen kokonaisen pullollisen niin ankaraa myrkkyä, ilmoitti isännälle ja muille lyhyesti tiedemiehen kuivuudella:
"Ei siitä sitten enää eläjää tule."
Häntä vain ihmetytti se, että Jönni oli näinkin kauan kestänyt. Mutta nähtyään Jönnin voimallisen, raavaan olemuksen hän luuli senkin käsittävänsä, puhellen:
"Siliä on niin voimakas ruumis, että se näkyy kestävän ihmeesti."
Hän neuvoi vain juottamaan Jönnillä maitoa — ei piimää — niin paljon kuin se juo.
"Se lievittää tuskia ja polttoa, mutta ei se sekään enää mitään auta", puheli hän lääkärin kuivalla, määräävällä äänellä.
Ja nyt ryhtyivät he peräämään Jönniltä kuka hän on, mitään hänen toivottomasta tilastaan vielä puhumatta. Jönnillä, jätkämiehenä, oli tietysti papinkirja taskussa. Lääkäri tarkasti sen, huomasi Jönnin jätkäksi, kävi heti välinpitämättömäksi ja äänsi tylysti:
"Jassoo! Se olikin vain jätkä!"
Viis hän siitä. Hän puheli väelle:
"Olihan se toki onni, että ei sattunut sen häävimpi mies."
Ja silloin he alkoivat uudelleen harkita sitä maksu-asiaa. Lääkäri jo peräsi Jönniltä: "Onko sinulla rahoja?"
Oli niitä vielä yli viidensadan. Se kirkasti asian. Pinturi suostui nyt ottamaan Jönnin hoitoonsa, sillä kyllä niissä rahoissa oli liikaakin. Poistuessaan kehoitti lääkäri kylmästi:
"Toimittakaa se sitten kiireesti hautaan. Myrkkyyn kuolleet mätänevät pian. Varsinkin näin kesäkuumalla."
Ja kohta Pinturi lähettikin Koposen tilaamaan haudan Tampereen maaseurakunnan hautausmaalta. Hautajaispäiväkin määrättiin, Jönnille mitään puhumatta, Pinturi antoi Koposelle säädetyn haudankaivusumman, kymmenen markkaa, ja niin joutui asia.
Mutta matkalla Koponen tapasi Rinnin pojan Jaskan, joka kertoi huomenna menevänsä Tampereelle. Hän jätti siis asian sen toimeksi. Säästyi siten itseltä aika, kun Jaska lupasi toimittaa asian markasta. Hän itse oli ottanut viisi. Jäi siis hyvä voitto.
Mutta kun hautaa tilatessa joskus, silloin kun epäiltiin kuoleman syytä, vaadittiin lääkärin todistus, oli lääkäri sen, asian muistettuaan, lähettänyt Pinturille. Hän todisti siinä Jönnin kuolleen myrkytykseen. Paperi tuli vasta haudantilaajan lähdettyä ja niin se jäi lähettämättä, mutta ei sitä haudankaivaja ollut vaatinutkaan, vaan oli luvannut kaivaa ilman mitään.
* * * * *
Lääkärin aikana oli Jönni rauhoittunut, sillä hän toivoi siltä apua. Sen poistuttua hän alkoi taas huolestua ja kyseli mitä se lääkäri sanoi. Mutta Pinturi neuvotteli ensin vaimonsa kanssa, sillä ei tiennyt, olisiko oikein ilmaista totuus. Se voisi vain pahentaa asiaa.
Mutta kristillismielinen emäntä ajatteli toisin. Hänen mielestään piti asia ilmoittaa Jönnille, että se tietäisi valmistaa sielunsa. Pinturi palasi silloin Jönnin luo ja ilmoitti rauhallisesti:
"Kyllä se kuuluu sanoneen niin, että ei sinusta enää eläjää tule…"
Ja silloin kauhistui Jönni lopen ja alkoi karjua kuin ahdistettu peto. Hänen silmänsä kiiluivat kauhusta pyöreinä. Hän koki kömpiä ylös ja raivosi:.
"Senkö helvettiin minä sitten joudun!"
Turhia olivat kaikki lohdutukset. Turhaan puhui emäntä Sanasta. Jönni ei kuunnellutkaan.
"Voi sun paholainen!" karjui hän aivan kiroillen kuten mieletön. Emäntä oli menehtyä.
"Onhan se toki ylösnousemus", koki hän lohduttaa, mutta Jönni kauhistui siitä yhäti ja karjui:
"Senkö hiiteen sitä sitten enää nouset!… Kun olet ruumiskirstussa kerran haudanpohjaan vajotettu!"
Ne kokivat riennättää hänelle maitoa, mutta ei hän ollut huolia. Vasta itsensä väsyksiin asti raivottuaan hän alkoi raueten tyyntyä ja houkuteltuna ryyppäsi maitoa.
"Lääkäri luuli, että se ehkä voi vielä pelastaa… Tai ainakin lievittää", narrasi häntä emäntä juomaan kuten lasta.
Ja se alkoikin auttaa. Jönni alkoi toivoa maidosta pelastusta ja joi nyt kuin ahnas härkä. Hän tyhjensi pytyn toisensa jälkeen, varsinkin kun maito oli hänelle suorastaan herkkua. Ei hänen ollut kannattanut sitä monestikaan maistaa. Hän joi ja joi ja vaati lisää ja oli juoda koko ison talon maidot.
Ja sitä mukaa kehittyi sitten muu meno. Tupa oli jo oikea sairashuone. Alkoivat suuret puhtaanapitohuolet, Menehtyneenä valitti jo hurskas emäntä:
"Pytyllähän tuon jo saa kantaa ulos… koko miehen."
Mutta nyt lohdutti isäntä vuorostaan häntä puhellen:
"Pitäähän meidän, kristittyjen, senverran lähimäistämme auttaa… Sillä tuleehan siitä palkka… Kun sillä on kerran rahoja."
* * * * *
Ja nyt alkoivat asiat sotkeutua lopen. Oli kierrätetty nimismiehelle tieto, että Pinturin talossa on kuolemaisillaan mies, joka on myrkytetty Rouvarin huonomaineisessa talossa.
Nimismies riensi asiaa verekseltään tutkimaan, kyseli asiaa Sipilältä, joka oli Jönniä kyydinnyt lääkärille eikä vielä ollut lähtenyt talosta. Se alkoi kierrellä. Pelkäsi joutuvansa syytteeseen ja selitteli Jönnin olleen huijarien kanssa juopottelemassa, salasi peloissaan sen oman rikkihappopullonsa ja arveli:
"Jos lie vaikka niiden sormi pelissä." Hän tunsi huijarit, luetteli niiden nimet.
Ja nimismies uskoi heti, että ne ovat syyllisiä, varsinkin kun kuuli niiden oitis, aivan juoksujalassa, lähteneen karkuun. Olihan se varma todistus. Ei hän pitänyt tarpeellisena Jönniäkään erin kuulustella, ei tahtonut kuolevaa vaivatakaan. Hyvin hän tunsi huijarit niiden monista entisistä kolttosista. Lisäksi oli Jönnillä ollut rahoja. Oli aihekin tehdä rikos.
Ja niinpä hän ryhtyikin kiireesti miesten kiinniottopuuhiin. Hän telefonoi Tampereen ja jos minkä kaupungin poliisilaitokselle, ja kaikki voimat pantiin liikkeelle tuon vaarallisen, tunnetun joukkueen vangitsemista varten.
Mutta yhä vapisi Sipiläkin ja koki miettiä miten sotkea oman syyllisyytensä. Pelästyneessä mielessä kuvastui asia kerrassaan kauheana. Hän istuksi, tupakoi ääneti, koki ajatella keinoja, eikä jaksanut keksiä.
Ja lopulta hän aivan kuin raivostui itsellensä. Kun hän yksikseen selvitteli hevostansa kotiinlähtöä varten, uhitteli hän itseksensä, umpimähkäisesti:
"Tipahtakoon jos tipahtaakseen! En pelkää enää!"
Hän suuttui hevosellensa, riuhtaisi sitä ohjaksista ja ärjäisi:
"Soh, koni!… Ann' tipahtaa vain! En putoa!"
Ja niin lähti hän Pinturin talosta mieli masentuneena ajelemaan synkeänä kotiansa kohti.
Mutta huijarijoukon synniksi joutui toinenkin rikos, joka yhäkin varmisti sitä luuloa, että heillä oli rikollinen osuus Jönnin murhassa: Seuraavana yönä oli näet tehty siinä Rouvarin talon lähettyvillä murtovarkaus. Hovineuvos Pöksyliinin asunnosta olivat varkaat anastaneet rahaa ja hopeaa lähes viidentoistatuhannen arvosta. Huijarijoukko kyllä oli siihenkin syytön, mutta kukas sen osasi näissä oloissa arvata, varsinkin kun tuo joukko oli niin kuulu kolttosistaan. Hovineuvos Pöksyliini lupasi kolmensadan markan palkinnon konnien kiinnisaajalle, ja jo huomenna komeili sanomalehdissä seuraava ilmoitus:
"Kolmensadan markan palkinto luvataan sille, joka saa kiinni sen tunnetun huijarijoukon, joka myrkytti Rouvarin talossa erään tuntemattoman helsinkiläisen miehen ja kohta sen tehtyään teki murtovarkauden hovineuvos Pöksyliinin asunnossa."
Ja nyt toimi poliisi. Muita innokkaampana puuhasi salapoliisi Hytinen. Hänen raha-asiansa olivat rempallaan. Oli äsken menettänyt korttipelissä rahansa, ja parin viikon päästä oli lunastettava eräs vekseli. Tästä palkinnosta hän nyt pelastusta toivoi. Kerroimme tämän välillä. Nyt siirrymme taas Jönnin kuolinkamppailua tarkastamaan.
* * * * *
Se oli jo vakavuuden hetki Pinturin talossa. Mutta lopulta alkoi Jönni, lopen väsynyt kun jo olikin, tyyntyä, nöyrtyä, alistua kuoleman edessä, jopa valmistuakin siihen. Emäntä oli taas puhunut hänelle Sanasta, ja kun Jönni jo alkoi tyyntyä, veisasi hän sen kuullen virren. Hän koki herättää häntä synnintuntoon.
Ja Jönni alkoikin siihen herätä. Hän puheli jo vakavana:
"Minä vaelsin liika pöyhkeästi ylpeyden tiellä."
Näitä äskeisiä ylpeitä retkiään hän siten jo alkoi katua. Kuoleman vakavuus astui eteen yhä suurempana. Pinturi tupakoi kumaraisena, ääneti, vakavana. Hänkin mietiksi sitä kuoleman suurta asiaa. Jönni huohotti vaikeasti ja jatkoi:
"Se on suuri asia, se kuolema… Kun se alkaa meille ovissa kolista."
Emännässä heräsi syvä sääli. Hän puuhaili, hoiti ja koki lohduttaa, puhellen kuin menehtyneenä:
"Kyllä sen senkin Herran avulla voittaa… On tuota Hänen avullaan voitettu elämässäkin monet maalliset vaivat."
Mutta Jönni vain vaipui ja vajosi ja todisti:
"Ne ovat vähäisiä… ne elämän vaivat… tämän suuren vaivan rinnalla."
Ja Pinturikin tarttui Jönnin ajatusta kannattamaan, todistaen kuoleman suuruudesta:
"Ne ovat vain pientä pihinää. Ne elämän vaivat. Kuoleman koleuden rinnalla."
Ja erikoisesti ja ensiksi alkoi nyt Jönni katua sitä, että oli ollut ylpeä ja töykeä pelastajalleen Hankulle. Hän katui sitä, että ei ollut ostanut sille ryyppyä. Hän selitti asian hoitajilleen ja valitti:
"Ja nyt se Hankku astuu tulevassa elämässä äkkiä eteeni ja alkaa soimata ja sanoa, että: Jönni!… Jönni hoi", aleni hänen äänensä aivan haikeaksi, ja hän vaipui ja vajosi ja alkoi tahtoa pappia. Lähetettiin sitä hakemaan, ja kaikki valmistui nyt kuoleman tulolle.
* * * * *
Ja siinä pappia odotellessa alkoi nyt Jönni tehdä lopputiliä elämän kanssa. Hankku häntä eniten vaivasi ja piinasi. Hän katui ja valitti. Ensi töikseen hän käski varata itselleen jo ruumiskirstun. Kylässä olikin mestari, joka valmisti yksinomaan ruumiskirstuja. Möi niitä Tampereelle. Sillä oli varastossa valmiita.
Ja nyt sillä osui olemaan eräs vanha arkku. Se oli tehty tilauksesta, mutta oli erehdytty mitoissa. Kirjeessä oli tilattu arkku, jonka pituus olisi 1 metri 90 senttiä, mutta liekö joku kurillaan — vai muutenko lie osunut — muuttanut ykkösen kakkoseksi, ja kun 9:n numero oli kirjoitettu niin epäselvästi, että näytti 4:ltä, niin mestari oli tehnyt 2 metriä 40 senttiä pitkän arkun. Niin jumalattoman pitkää ei tietysti kukaan huolinut, ja mestari työnsi sen nyt kavalasti Jönnille 50 markasta. Hinta maksettiin. Kaikkiin muihinkin menoihin eroitettiin rahat, ja talo tyytyi sataan markkaan.
Ja sitten alkoi hän sovittaa itseään maailman kanssa. Hankku se vain yhä vaivasi ja nuhteli häntä.
Ja niin ei hän voinut olla, vaan vaati kirjoittamaan testamentin. Hän testamenttasi Hankulle kaiken mitä häneltä jää, kun hautajaiskulut ja muut on maksettu. Laskettiin jäävän sata, parikin rahassa ja siellä kotona olevat kapineet. Olihan siellä sadan markan sänkykin. Testamentti pantiin oitis postiin, jotta se joutuisi Hankulle jo hautajaispäiväksi, niin että Jönni saisi levon eikä Hankku oitis ilmestyisi eteen. Lisäksi kirjoitettiin kirje, selitettiin Jönnin kuolema ja että silloin ja silloin haudataan. Kun lääkäri oli kerran sanonut, niin ei se enää muutu. Niin uskoi Jönni.
* * * * *
Ja niin oli kaikki valmista. Lähetettiin jo kuolinilmoituskin Helsingin lehtiin. Jönni tahtoi niin. Toverien piti saada tieto heti. Siksi kirje pantiin jo postiin ja niin odotettiin papin tuloa ja arkun tuojaa. Nyt hän jo peräsi:
"Mitenkä kauan se lääkäri sanoi tämän valmistusajan vielä kestävän?"
Ja kun sairas oli jo kyllin tyyni, niin uskallettiin ilmoittaa:
"Ei yli yön kestä… Ja senkin ainoastaan maidon lievityksellä",
ilmoitti Pinturi vakavana. Jönni kuunteli nyt jo senkin tyynenä. Olihan
Hankku, paras ystävä ja pelastaja, sovitettu, sovitettu siis kaikki.
Hän vaipui ja raukesi kuin lapsi. Nyt hän jo kaihoisasti puheli:
"Minä jo sanoin silloin hiljaisuudessa sielulleni: Sielu — sanoin minä — elä anna ylpeydelle valtaa, sielu! Mutta se vain veti."
Kaikkea hän nyt katui. Hoitajat kuuntelivat kuten aina kuoleman edessä seistessä. Jönni jatkoi, kaihoili:
"Minä sanoin sielulleni jo siitäkin asiasta, että: Sielu! Elä ole niinkuin muhametti, vaan elä vanhanapoikana, niin et joudu Turkin sulttaanin kanssa samoihin kirjoihin ja samaan pinne-lautaan. Mutta se vain siinäkin veti. Syntinen luonto veti."
Pinturikin ymmärsi mistä on puhe ja lisäili vakaana, hurskaana:
"Ka… Parempihan meille on siinäkin asiassa astiamme Paavalin tavoin pyhänä ja kunniassa pitää."
Ja samaa pitkälti. Lopulta saapui pappi, lohdutti, puhui armosta, kehoitti katumaan. Jönni katui toistamiseen, myönsi langenneensa sekä ylpeyden että ahneuden syntiin, mutta sanoi katuvansa nyt niitä. Hän selitti:
"Minä rupesin rikkauden himossa reistaamaan ja jupileeraamaan, mutta sitten tulikin tämä kuolema ja tarttui kärrin pyörään ja sanoi että: Jönni! Jönni hoi!"
Hän sai lohdutuksen. Pappi poistui hiljaa. Tuotiin jo arkku. Jönniä väsytti. Alkoi unettaa.
"Se on jo kuoleman rauhaa", puheli hän. Hän joi vieläkin pytyllisen maitoa ja niin nukahti viattomasti. Makea maito siellä vatsassa lisäsikin unen suloisuutta.
Alkoivat valvojaiset. Tiedettiin, että Jönni ei enää unesta herää. Emännän avuksi oli tullut kaksi uskonsisarta, ja he valvoivat halki yön kaiken, Pinturi neljäntenä, yhä vain vartoen Jönnin lähtöä. He veisasivat tuontuostakin, yhteensä kaksitoista virttä. Heistä tuntui Jönnin hengitys yhä vain heikkenevän. Milloin hyvänsä siis lakkaa.
Niin päästiin aamuun, Jönni vain nukkui, nukkui sikeämpääkin sikeämpänä. Eräs vaimoista jo oudosteli:
"Onpa se todellakin sitkeähenkinen… Kuten tohtori sanoi. Kun näin kauan kestää."
Mutta Pinturi selitti vakaana:
"Jätkämies… Ne, jätkät, ovat yleensäkin kovia kestämään. Eivät ne ensi iskusta tipahda."
Mutta silloin ajaa lennätti taloon tulista vauhtia Sipilän veli, se joka vei myrkkypullon kotiin. Se ajoi ilmoittamaan miten asia on: että Jönni ei ole maistanut tippaakaan myrkkyä ja että kuoleman vaara on siis jo ohi.
"Ei siinä nyt ole enää mitään hengenvaaraa… Se on jo ohi", rauhoitteli Sipilä. Siunailtiin.
"Repikää vain mies hereille!" kehoitti Sipilä. Alettiin herätellä. Jönni olikin jo kyllikseen nukkunut. Hän heräsi virkeänä, katsoi oudostuneena, kun huomasi vielä elävänsä, ja nyt ilmoitti Pinturi:
"Se kuuluukin olleen paljasta viinaa, se jota joit… Myrkkypullo on löydetty täytenä."
Jönni ei ollut ymmärtää, ei uskoa korviaan. Hän vääntäytyi sängyn reunalle istumaan, kuunteli siinä kertomuksen asiasta ja nyt jo uskoi. Hän nousi ja arveli, oudosteli tyynenä:
"Sitähän minä jo arvelin ja epäilin, että viinaltahan se maistui, eikä miltään myrkyltä."
Kaikki ihmettelivät ja siunailivat yhäkin, ja Sipilä puheli Jönnille osanotolla:
"Se olisikin ollut sinulle kova kolaus. Jos olisit kuollut."
"Mutta Herra toki pelasti", lisäsi siihen hurskas emäntä.
Mutta ei Jönni nyt enää välittänyt hurskauksista. Hän jo kuoputteli kupeitaan ja puuhaili, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Se jumalattoman pitkä ruumisarkku kun siinä lojotti ja hän muisti sen olevan häntä varten, niin hän oitis ryhtyi sitä visusti tarkastelemaan, suinaili lautojen liitteet visusti ja arveli:
"Huonotekoinen se on koko roju… Nurkatkin on liitetty vain ruuveilla eikä hokkisalvoimella." Hän muisti jo hinnankin, puheli: "Neljäkymmentä markkaa jo olisi ollut liikaa moisesta laivasta. Niin nylkäsi viisikymmentä."
Mutta eniten häntä harmitti arkun yletön pituus. Hänenkin mittaiselleen siinä oli lähes puoli metriä liikaa. Hän harmitteli:
"Siihenhän mahtuisi jo kaksi pitkää roikaletta perätysten."
Häntä ei miellyttänyt enää koko arkku. Hän jatkoi:
"Tanssisaliksikohan tuo kehno tämmöisen pitkän pytingin minulle tulevaa elämää varten rakensi."
Ihan hän mittasi arkun ja ilmoitti:
"Kaksi metriä ja neljäkymmentä senttiä!"
Häntä alkoi harmittaa koko asia. Arkkua syrjemmä asetellen hän jatkoi:
"Juoksuharjoituksia siinä olisi sopinut ajan kuluksi pitämään… Siellä toisessa elämässä."
Kunpa pääsisi eroon, saisi rahansa takaisin. Hän ryhtyi hieromaan kauppoja: tarjosi mestarille arkkua takaisin alennetulla hinnalla. Mutta se ei huolinut sitä hinnalla millään.
"Kauppa kuin kauppa", puheli se vain. Tiesi hän, ettei noin pitkää arkkua ostaisi kukaan. Jönniä harmitti. Hän alkoi morkata mestarin työtä, soimaten arkkua huonotekoiseksi. Hän kallisti sen kylelleen, paineli laitalautoja niin että ne notkuivat ja ynseili:
"Kehnoako tää tämmöinen kestää? On kuin pärevasu. Koko iäinen maja."
Mestari siitä loukkaantui ja ärähti:
"Kivimuurikos sinulle olisi pitänyt pykätä semmoista tarvetta varten!
Tai ihan pankkiholvi muurata!"
Ja tietäen Jönnin jätkäksi hän halveksuvasti lopetti:
"Välttää sinulle. Kyllä siellä raatosi kestää. Jahkahan vain sinne asti pääset."
Se oli tosi toraa. Pinturi ryhtyi toki lepyttelemään ja puheli sovitellen:
"Ka, emmepä me yleensäkään voi, täällä ajassa, rakentaa ihan pysyväistä majaa… Vasta taivaassahan meillä on se pysyvä osa."
Ja niinpä ei Jönnillä ollut muuta neuvona kuin ottaa arkku mukaansa. Hän päätti myydä sen Tampereella. Hän maksoi rahan kaikesta, kiitti ja niin lähti arkkuineen ajamaan Tampereelle. Kohtahan olikin päätettävä se koskikauppa. Kaikki äskeinen unehtui, ja taas kangastivat hänelle maailman miljoonat, rikkaus ja onni.
Ei hän näet aavistanutkaan, että hänellä on edessä oikea, vieläkin vakavampi kuolemanasia ja että hänellä ei siis ole syytä myödä ruumisarkkuaan, ennenkuin on siitä kuolemasta selviytynyt. Siinä arkkunsa kannella silinteri päässä istuksien ja ajaa körötellen hän nyt johtui mietiksimään sitä kuolemansa asiaa. Se tuntui aivan ihmeeltä. Lopulta hän, muistaen ne Sipilän sanat: "olisi se ollut kova kolaus", jo ajomiehellekin äkkiä puheli:
"Olisi se todellakin ollut minulle aika isku… se kuolema."
Mies imaisi savut, sylkäisi ja varustautui myöntämään, mutta kun hän hidasteli, niin Jönni ehti ennen, jatkaen:
"Se on saakelin vakava ja iso asia, se kuolema. Kun sitä läheltä katsot."
Ajomieskin nyt jo joutui puhekuntoon ja arveli:
"Onhan se paljon mukavampi ja väljempi… Istua siinä oman iäisen majasi kannella… Kuin jos olisit jo sisälle päässyt."
Ja syläistä ruikattuaan hän selittävästi lisäsi:
"Se ei sattunut vielä olemaan sinun hetkesi… Täältä erota!"
Mutta Jönni oli nyt jo penseä koko kuolemalle ja ynseili:
"Senkö kehno minut ennen aikaani tappaisi."
Hänessä sai taas vallan elämänhalu ja -usko, ja hän selitti:
"Kauppaneuvos Lumperikin jo ennusti minulle, että minä en kuole ennen kuin on miljoona taskussa."
Ja kun hän nyt muisti sen turhan hätänsä kuolemaa pelätessänsä, niin hän puheli:
"Minä jo silloin sanoin sielulleni että: Sielu! Elä ole niinkuin vasikka, joka jo ensimäisen paarman pyrähtäessä nostaa häntänsä pystyyn, vaan ota itsestään Jönnista esikuva ja seiso selkäranka lujana."
Hän uskoi nyt kohtaloonsa ja vakuutti:
"Sillä ihminen ei voi kuolla, ennenkuin ikä on lopussa ja tilikirjat niin selvät, että meno- ja tulopuoli lyö pennilleen yhteen… Muutoin pitäisi palata takaisin tiliään täyttämään. Niin että sitä olisi niinkuin vasikka, joka paarmaa pakoon syöstessään jättää vasikan-juomansa juomatta, ja sitten huomattuaan palaa ja juo,.. Ja ei ihmissielulle sovi semmoinen… Kahtaanne-kulku."
"Ka", myönsi kyytimies nysä ikenessä ja lisäsi laiskasti:
"Yhtäännepäinhän se kuuluu sillä hollivälillä kestikievarikyyti olevan vielä järjestetty… Niin että siinä on puutteellisuus hollioloissa."
Ja niin ajoi Jönni ruumisarkkunsa kannella istuen Tamperetta kohti. Matkalla he tapasivat Rinnin jo täyskasvuisen pojan, Jaskan, joka oli menossa Jönnille hautaa tilaamaan. He ottivat pojan kärriin, istuivat nyt kolmin ruumiskirstun kannella, niin haudattava kuin haudan tilaajakin. Jaska ei tiennyt kuka Jönni oli, silmäili ruumisarkkua ja puheli:
"On siinä kokonainen Noaakin arkki."
Ja sitten hän johtui puhumaan omista matkoistaan, siitä, että on menossa eräälle vainajalle hautaa tilaamaan. Hän alkoi:
"Nyt se on kuuluu taas yksi tipahtanut… Minä olen menossa sille haudan tiluuseen."
"Ka. Ainahan niitä näin isossa maailmassa tippuu", myönsi Jönni, tietämättä, että pojan uskon mukaan juuri hän on tipahtanut. Poika jatkoi:
"Kuuluu olevankin jo kiire. Ruumis kuuluu alkavan jo haista."
"Ka. Lämpimät ilmat", myönsi kyytimies, ja taas poika jatkoi:
"Kuuluukin olleen vainaja oikein niitä emäpahuksia… Naukku suussa on viimeisenkin virtensä veisannut", soimasi hän tuon vainajan Jönnin — syntistä elämää, ja Jönni myönsi:
"Ka, niitä kasvaa aina nisupellossa ohdakkeitakin." Hän myönsi sen alttiisti, ja siitä innostunut poika lisäsi kuin kostoa uhitellen:
"Mutta nyt hän ei enää toki tässä maailmassa pilliään soita ja kolise… Kun istuu jo parast'aikaa iäisen tuomioistuimen edessä ja kuuntelee suuren tuomarin sanoja."
Niin saapuivat he Tampereelle ja erosivat. Jönni hankkiutui miljooniansa kokoomaan, ja Rinnin Jaska lähti tilaamaan hautaa hänelle. Vasta miljoonat saatuaan päätti Jönni muuttaa iäisen majansa, ruumiskirstunsa, rahaksi.
Mutta Pinturi oli antanut Jönnille sen poistuessa sen lääkärin antaman todistuksen, jossa lääkäri todisti Jönnin kuolleeksi.
"Voit tarpeen tullessa tämän näyttää. Kun tulee tästä kuolemanasiastasi puhe." Pappilassa se kai olisi pitänyt näyttää… jos olisi tarvis ollut, oli hän Jönnille sitä antaessaan puhunut, ja Jönni, joka ei tuon todistuksen sisältöä tiennyt, oli pistänyt paperin povitaskuunsa ja vaelsi nyt kuolintodistuksensa lakkarissaan.
* * * * *
Mutta kun Jönnin kirje, testamentti ja muu saapui Helsinkiin toveri-jätkille, niin he surivat Jönnin kuolemaa, kuten aina paraan toverin. Kuultuaan, että Jönni haudataan Tampereelle, kokosivat he kymmenen markkaa, lähettivät ne Tampereelle puuseppä Piriselle ja tilasivat siltä senhintaisen ristin Jönnin haudalle. Pirisen itsensä piti käydä se oitis haudalle pystyttämässä, ja ristiin piti kirjoittaa sanat: "Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti."