XIII.
Niillä Jönnin entisillä jälillä oli nyt hölyä ja mölyä. Koskiyhtiön osakkaat olivat rientäneet koolle, toiset jo ennen aikojaan, sopimaan pankkien kanssa raha-asioista. Kyseessähän oli suuret summat, miljoona. Asia olikin jo sikäli kunnossa, rahasopimus valmis.
Mutta sitten täytyi heidän vielä telefoonissa tiedustaa erästä tätä kauppaa koskevaa yksityisseikkaa itseltään myöjältä, kauppaneuvos Jöns Lundbergilta. Soitettiin, alettiin puhua. Ukko Lundberg ei ollut ymmärtää mitään ja kirosi:
"Kuka saatana se on joka puhuu?"
Ja toiset kokivat vieläkin selittää, mutta ukko kirosi jo hyvin tukevasti ja riiteli:
"Minä olen kauppaneuvos Jöns Lundberg enkä minä ole myönyt mitään koskea."
Ei hänellä mitään koskea ollutkaan. Ällistyttiin. Pyydettiin anteeksi. Soitettiin sille ulkomaalaiselle yhtiölle, joka omisti Pauhukosken, ja sieltä selittivät herrat, että eivät he ole koskeaan myöneet kellekään, eivätkä myökään.
Ja nyt alettiin koskiyhtiössä kiroilla. Kahilainen olikin suorastaan poissa suunniltaan. Hän pelkäsi jo menettävänsä paikkansa. Telefoneerattiin agronoomille. Se vakuutti puhuneensa totta eikä ymmärtänyt mitään. Hän soitti kauppaneuvos Lundbergille Helsinkiin ja sai vastaukseksi:
"Kauppaneuvos Lundberg."
Agronoomi ihastui niin, että ei tuntenut ääntä vieraaksi, vaan vastaili:
"Jahah!… Tämä on agronoomi Paapuri… Hyvä päivää, setä!"
"Mikä saatanan setä?" ärähti jo ukko. Agronoomi koki selittää:
"No eikö setä muista?… Kun täällä Tampereella… yhdessä juotiin ja… minä hankin sedälle morsiamen?"
"Häh?" kiivastui ukko. Agronoomi koki vieläkin, huutaen:
"Agronoomi Paapuri se on, joka puhuu."
"Mikä saatanan Paapuri?…"
Ja hän kirosi ja lausui haukkumasanan ja uhkasi ilmoittaa asian poliisille, jos vielä uskalletaan hänen kanssaan ilveillä. Agronoomilta oli mennä pää sekaisin. Hän lähti peräämään asiaa Punturilta.
* * * * *
Mutta sama epäselvyys sielläkin. Punturi oli, pitäen taloaan lopullisesti myötynä, ostanut puolestaan kaupunkitalon Hämeenlinnasta. Nyt saapuivat ne metsäyhtiön lähettämät metsänlukijat, ja asia sotkeutui yhäti. Lukijat arvioivat metsän jo yhdellä silmäyksellä korkeintaan kahdenkymmenentuhannen arvoiseksi ja telefoneerasivat asioista yhtiön konttoriin.
Ja nyt alkoivat siellä kiroilut ja manailut. Jönni oli heille aiheuttanut satojen markkojen turhat menot ja vetänyt nenästä. Punturi kävi peräämässä asiaa kauppaneuvos Lundbergin työnjohtajalta, joka nyt oleili naapurikylässä, ja sai tietää, että Lundbergin konttorissa ei tiedetä koko ostoasiasta mitään. Luulevat jonkun veijarin liikkuvan liikkeen nimessä yksinkertaisia petkuttamassa ja on ilmoitettu asiasta jo poliisillekin. Eikä kukaan osannut aavistaakaan kuka tuo veijari oli. Kaikista vähimmin olisi voitu aavistaa sen olevan Helsingin jätkiä, Jönnin.
Ja silloin alkoi Punturi siunailla.
"Otapas ja sokaise viisas ihminen! En paremmin sano!" manaili hän harmistuneena. Hän oli joutunut nyt pahaan pulaan siinä kaupunkitalon ostoasiassa.
"Niin pimittipähän kehno älyn", toisteli vieläkin Punturi, harmista ja vihasta sekavana, ja emäntä puheli:
"Minä jo vähän arvelin, että se ei ole oikea kauppaneuvos… Kun söikin kuin paras jätkä!"
Agronoomi oli noloakin nolompi. Hän koki selittää:
"Minut sotki se auktoriteetti. Kauppaneuvoksen auktoriteetti."
Ja samaa edelleen, kaikkialla. Punturi synkistyi tyyten, tupakoi kuin pimeys ja lopulta vannoi:
"Se on tää yleinen villitys. Sosialistinen turmelus, joka panee ihmiset kiertämään ruojan töillä. Jätkinä jos petkuttajinakin!"
Mutta koskiyhtiön herrat olivat noloja. Heitä harmitti se, että asia joutuu julkisuuteen ja heidän tyhmyydellensä aletaan nauraa. Eivät he tienneet, että petkuttajana on pelkkä jätkä, mutta sittenkin he pitivät viisaimpana peittää asian, kokea säilyttää liikkeen arvoa, ettei jouduttaisi tyhmäin kirjoihin.
* * * * *
Tampereelle saavuttua Jönni jätti ruumisarkkunsa kuormaan erään talon pihalle, jossa kyytimies syötti hevostansa. Aikoi päivemmällä myödä tuon oudon arkun torilla, mutta sitä ennen lähti Koskiyhtiön konttoriin päättämään koskikaupan, saamaan miljoonan.
Mutta kun hän työntyi ovesta eteiseen, huusi juoksupoika oitis riemastuneena:
"Täällä on nyt se veijari!"
Ja kuin ampiaiset olivat kaikki syöstä Jönnin niskaan. Kahilainen ryntäsi pitkä konttoriviivotin ojona ja kiroili:
"Sinä saatanan lurjus!… Mutta minä sinut pehmitän!"
Käsiksi ne aivan kävivät, ja ennenkuin Jönni ehti tointuakaan ja mitään tajuta, olivat ne suorastaan potkineet hänet pellolle, ja Kahilainen huusi vielä jälestä:
"Linnaan minä sinut, roikale, panetan."
Hän paiskasi oven kiinni niin että jysähti. Jönni seisoi kuin puulla päähän lyöty, hölmisteli, ei tiennyt mitä ajatella. Juoksupoika avasi silloin vielä oven ja sen raosta päänsä pistäen huusi Jönnille hänkin nopean, kimakan kirkaisun:
"Hunsvotti!"
Hän näytti uhallakin kieltään, pistäen sen nopeasti suusta ulos. Ja sitä kyytiä taas ovi kiinni. Ei ollut Jönnillä edessä muuta kuin lähteä poistumaan. Hän ei jaksanut ymmärtää, mikä oli tämän kaiken syynä. Mieli masentui.
Niin saapui hän kyytimiehensä luo kartanolle. Se istuksi hänen ruumisarkkunsa kannella kärrissään ja luki sanomalehteä. Siinä oli jo täydellinen, ivallinen kertomus Jönnin koskikaupasta. Mies luki ääneen, ja Jönni kuunteli uteliaana. Kertomus loppui näin:
"Kuka tuo ihmeellinen veijari on, siitä ei vielä ole tietoa. Nähtävästi on mies kuitenkin toiminut erehdyksissä. Sama mies kuuluu näet ostaneen kyseessä olevan Pauhukosken viereisen tilan, ja kun tilan myöjä oli tiluksia näytellessään hänelle näyttänyt tuon koskenkin, niin nähtävästi on ukkeli luullut tuon kosken olevan hänen ostamallaan tilalla ja siis yrittänyt myödä omanaan."
Jönni ymmärsi nyt kaiken. Hän vaikeni, kuunteli.
"Jopa oli siinä tuhma ja yksinkertainen ukko. Kun niin isossa koskessa erehtyi", puheli kyytimies lukemisen lopetettuaan. Salatakseen oman osuutensa, sen, että juuri hän on tuo tuhma ukko, Jönni lopulta myönteli:
"Mitenkähän tuo ukko niin pahasti erehtyi."
Ja vieläkin täydellisemmin epäluuloistakin puhdistuakseen hän aivan kuin tuota ukkoa pilkaten lisäsi:
"Sillä ukolla on ollut pää oikea pähkinä."
Mutta ei kyytimies liikoja huolinut koko jutusta. Häntä laiskotti.
Savut imaistuaan hän toki veltosti arveli:
"Mutta oli se ukolle koko vahinko… Meni miljoona sivu suun!"
Jönni aivan raapaisi niskaansa, ja vaistomaisesti häneltä pääsi harmittelu:
"Oli, kehno vie, se napsu!… Köyhälle ukolle!" Häntä harmitti. Hän istuksi, mietiksi. Nyt hän puheli:
"Olisi pitänyt, kun vierasta möi ja kauppa oli jo valmis… niin hänen olisi pitänyt keksiä keino, jolla olisi saanut sen kaupan lailliseksi… Että se olisi pitänyt." Ei hän muuta neuvoa nyt keksinyt, ja lisäsi:
"Se tuli siinä hänelle pukki."
"Ka", myönsi kyytimies ja lisäsi:
"Äly petti!"
"Petti tuo juutas", harmistui Jönni, mutta sitten alkoi alistua ja puheli:
"Kun meillä on jalkoja kaksi, mutta ainoastaan yksi äly, niin siinä ei ole kenen kanssa neuvotella, kun on apu tarpeen."
Mutta mitäpä se surren parani. Kyytimies kopisteli jo paluumatkalle lähtöä. Täytyi siis nostaa ruumiskirstu kuormasta pois. Siinä puuhatessaan virkistyi laiska kyytimies sen verran, että viitsi, nysä ikenessä, ilmoittaa Jönnille:
"Samoin näkyy olevan aviisissa kertomus siitä, että sinä joit myrkkyä ja kuolit."
Lääkäri näet oli antanut sen uutisen sanomalehdelle, varmana siitä, että Jönni ei enää virkoa. Se asia ei kuitenkaan Jönnin mieltä kiinnittänyt. Arkkua toisesta päästä alas nostaessaan hän vain siihen arveli:
"Vähänkös ne sanomalehdet muuta joutavaa soittavat!"
Niin erosi hän kyytimiehestänsä, sitoi nuoralla arkun selkäänsä ja kantoi sen kaupaksi kauppatorille.
* * * * *
Ja eilen oli sitten Jönnin ystävää ja seuraajaa sulhasen virassa Liisan suhteen kohdannut pieni onnettomuus. Hän oli taas juopuneena joutunut poliisiputkaan ja nukahtanut siellä hiljaa iäiseen uneen. Poliisi Timpuri siitä ilmoitti poliisikomisariukselle, ja komisarius siihen sanoi tyynesti:
"No olipa se toki onni! On sitä vähemmän vaivaa ja vastusta, kun on se poissa."
Ja kun Antilla ei ollut varoja, ei omaisia, oli hänelle poliisilaitoksen puolesta hankittu ruumisarkku, ja hän lepäsi siinä nyt puolipimeässä putkassa, odotellen viimeiselle retkelle lähtöänsä, samoihin aikoihin kun Jönni koki kaupata omaa ruumisarkkuansa Tampereen kauppatorilla.
* * * * *
Mutta samoihin aikoihin paljastui toinen aivan samantapainen rikos, kuin tämä Jönnin kauppahuijaus, aivan hämmästyttävän julkea huijaus. Joku veijari oli tunnetun miljoonaliikkeen nimessä aivan äskettäin myönyt aivan tällä tavoin kaupunkitaloja, koskia, isoja metsiä, jopa pari tehdastakin Ruotsissa ja viime päivinä jo Oulussakin ja sen lähiseuduilla ja siten petkuttanut pari miljoonaa. Asia paljastui juuri tänään.
Ja oitis huomasi poliisi, että tässä oli kysymyksessä suurhuijaus, oikea n.s. kansainvälisen huijarijoukon julkea petkutus. Petkutetut jo raivostuivat, niin koski- kuin metsäyhtiö, niin eversti Porholan nenästä vedetyt velkojat kuin myös kauppaneuvos Lundberg. Jönniä ei kukaan osannut epäillä.
Ja niinpä herrat yhdessä lupasivat sanomalehti-ilmoituksella tuhannen markan palkinnon sille, joka saa tuon huijarin kiinni. Koskiyhtiön herrat kiroilivat, kun eivät silloin Jönnin toistamiseen käydessä olleet häntä vanginneet. Olivat, kuten jo sanottu, kiihtymyksessään pitäneet asiaa vähäisenä ja kokeneet painaa hiljaisuudellakin, etteivät joutuisi naurun alaisiksi.
Ja niinpä etsi poliisi nyt tuota suurhuijaria, Jönniä, kaikin voimin. Erityisemmin oli asiaan innostunut samainen salapoliisi Hytinen, joka niiden kolmensadan toivossa etsiskeli niitä samaisen Jönnin murhaajiakin. Ei hän tuntenut Jönniä, ei tiennyt mitään senkään myrkyllä murhatun jätkän virkoamisesta, siitä kun ei ollut pantu uutista sanomalehtiin, ja niin sai tuo etsitty ja samalla murhattu Jönni rauhassa kaupitella nyt omaa ruumisarkkuansa Tampereen torilla.
* * * * *
Mutta se ruumiskirstun myöminen oli vaikea.
"Tämä on meille ainoa tarpeellinen… tämä iäinen maja", kehui hän tavaraansa saadakseen tuon ainoan tarpeellisen kaupaksi. Mutta ei siitä ainoasta tarpeellisesta ottanut kukaan huoliakseen. Arkun ostajia kyllä oli, mutta kaikki vieroivat niin pitkää.
"Eihän niin pitkä arkku mahdu helvettiinkään", puheli eräskin ostaja. Eräs aikoi ostaa sen vaatekaapiksi, laittaa kannen saranoilla kääntyväksi oveksi, mutta kun Jönni tahtoi viittäkymmentä markkaa, niin hän alkoi perääntyä, sillä hän oli arvellut viittä markkaa. Jönni koki silloin kehua tavaraansa. Hän näytteli, ylisti:
"Tää on lujatekoinen arkku."
Ja näytellen laitojen liitteitä hän jatkoi:
"Näissäkään ei ole käytetty vanhanaikaisia salvaimia, vaan oikeaa ruuvirautaa. Niin että se pitää." Hän kehui sitä hartaasti ja selitteli:
"Tämä maja meillä pitää olla luja, sillä tämä on pitempiaikaista asumistarvetta varten… Ja remontti on siellä vaikea."
Mutta ei mies sittenkään enää tarttunut, vaan alkoi poistua, selittäen:
"Olkoonhan nyt sentään ostamatta. Lapset pelkäävät moista lotjaa."
Jönni oli jo suuttua ja soimasi miestä sen poistuessa, riidellen:
"Sinä lähdet päämäärääsi pakoon."
Mies kääntyi, suuttui Jönnin riitelystä. Sukeutui pieni kina.
"Etkös sinä sitten lähde!" ynseili mies hänelle, mutta Jönni tenäsi, riiteli:
"En… Minä en päämäärääni pakene, vaan ainoastaan muutan maalia…
Että saa uuden kurssin."
Paikalle saapui nyt se Rinnin Jaska. Oli tilannut Jönnille haudan ja puheli:
"Rupesi ensin kysymään lääkärin todistusta, mutta suostui sitten ilman, kun minä sanoin, että se jo haisee." Jönnin mieltä tuo asia, oman ruumiinsa mätäneminen, kiinnitti niin, että hän ryhtyi antamaan neuvoja, millä se mätänemiseltä suojella. Hän puheli Jaskalle:
"Sano että nostavat jääkellariin… Tai panevat vain jäätä rinnan ja vatsan päälle, niin se heittää haisemisen eikä mätäne." Hän neuvoi sitä tosissaan. Mutta Jaska ei ollut niin murheissaan syntisen jätkän ruumiista ja epäsi:
"Happaneehan se kuitenkin… Niin että sama tuo jos jo alkaa." Ja Jönnikin siihen lopulta taipui ja yhä arkkunsa myöntipuuhissa ahertaen myönsi Jaskalle:
"Ka, eipähän sitä enää pelasta. Kun on jo niin pitkällä, että haisee."
Ja hän kävi ynseäksikin koko vainajalle ja penseili:
"Niin että anna ruojan rauhassa haista. Kun kerran kuoli, niin ann' mennä, niin on yhtä vähemmän."
Vähät hän nyt välitti kuolleista. Häntä kiinnittivät elämän hommat: ruumisarkkunsa myönti ja muu. Hän muisti taas molemmat morsiamensakin, Liisan ja Kourun lesken, ja puheli Jaskalle:
"Minulla on tässä naimakaupatkin tekeillä. Niin että ei tässä liikene aikaa surra yhden jätkän kuolemisia. Toisia ne ämmät ja maailma tekevät. Kun vain avioliitosta huolen pitää."
Hän oli nyt hyvillään siitä, että Liisan myönti oli taannoin jäänyt kesken, sillä tuskinpa hänen enää kannatti Kourun leskeä yrittää, kun miljoona-asia oli niin huonosti luonnistanut.
Ja hän puuhasi elämän touhussansa, kauppasi ainoaa tarpeellistansa ja puheli Jaskalle:
"Meidän on pidettävä maailmassa huolta vatsasta, eikä leivästä… Sillä jos vatsa on poissa, niin mihin sitten leipä pannaan."
Mutta myömättä se arkku sittenkin jäi. Sen sijaan kotiutui hänen seuraansa torilta nyt Tampereen jätkäväkeä. Ne kutsuivat hänet, toriajan loputtua, matkaansa kaupungin lähimetsään. Jönni suostui ilolla, sitaisi arkun selkäänsä, ja niin lähdettiin.
"Arvelin tämän rojun myödä torilla, mutta ei tuo luontunut", puheli Jönni uusille tovereillensa arkustansa. He joivat ja viettivät vapaata, kesäistä, herkullista jätkäelämäänsä. Aluksi he joivat siivolla, ja Jönni kertoili kuolemastansa ja kuinka oli siitä pelastunut, oli siitä pelastumisestansa hyvilläänkin ja puheli:
"Saa toki tuon kirstun kaupatuksi… Niin että ei mennyt mistiin." Eikä hän muusta suurta välittänytkään, nyt kun jätkäelämä taas hurmasi. Hän puheli arkustansa:
"Se kapine on tarpeeton tavara ihmiselle… Kun saisi narratuksi jonkun sen ostamaan." Mutta Riesa jätkä, joka oli kuullut hänen äsken torilla kehuvan tuota samaista arkkuaan ainoaksi tarpeelliseksi, muistutti häntä siitä ja kehoitti:
"Muista lupauksesi."
Mutta ei Jönni. Hän kinasi vastaan ja selitti:
"Liikeasioissa pitää puhua aina tilanteen mukaan… Ja elämässä esiintyä semmoisena kuin tarve kulloinkin vaatii." Heidän välillänsä sukeutui ruumisarkun tarpeellisuudesta ensin järkeily. He pohtivat sitä asiaa aivan tosissaan, useimmat Jönniä vastaan. Jönni piti puoliaan, kinasi:
"Jos sinä pysähdyt itsellesi ruumisarkkua haalimaan… etkä raha-arkkuun pantavaa… niin miljoona laulaa sivu suun."
Hän kinasi sitä suurella hartaudella, väittelystä kiihtyneenä, ryypiksi ja tenäsi:
"Mutta minä annan miljoonan suuhun laulaa… Enkä kiinnitä sitä pääomaa ruumiskirstuun."
Ja niin kehittyi kinasta tora, torasta riita, johtuen asiasta toiseen, sikäli kuin humalluttiin. Väiteltiin siitä, mihin on edullisinta miljoona sijoittaa. Jönni jo suuttui ja kiisti:
"Minä tiedän sen asian paremmin… Sillä minä olen jo miljoonia liikuttanut."
Se oli jo vilpitöntä riitaa. Jönni toraili ynseänä:
"Ihmisellä pitää olla selvillä miljoonan sijoitusasia… Muutoin hän on niinkuin mies, joka rupeaa rahaa kokoamaan, ennenkuin on hankkinut kassakaapin, mihin ne rahat panna."
Lopulta kiehahti asiasta jo pienoista tappeluakin. Tappelu johtui etupäässä siitä, että Jönni kehui miljoonia liikuttaneensa ja toiset kinasivat halveksuvasti vastaan. Jönni humaltui taas ylettömästi ja nukahti lopulta ruumisarkkunsa vierelle, silinteri siihen korvalliselle, pään viereen vierähtäneenä. Hän nukkui rauhallisesti kuten lapsi, ja siinä olivat häneltä hävinneet viimeisetkin pennit. Jälellä oli miljoonaomaisuuksista ainoastaan oma iäinen maja, ruumiskirstu.
* * * * *
Ja juuri niinä aikoina saapui poliisi metsää jätkistä puhdistamaan, kuten tapa oli. Ne toiset kyllä osasivat paeta aikanaan, mutta Jönni jäi saaliiksi.
Ja niin täytyi poliisin hakea hevonen ja kärrit. Tajuton Jönni nostettiin arkkuunsa, silinteri pantiin päähän. Olikin siinä arkussa pituutta. Ja niin ajettiin poliisikamariin. Oudostelivat ne poliisit tätä löytöänsä, ruumisarkkua ja muuta.
"Kukahan tuo ruoja on?… Kun on lähtenyt semmoisen kammionsa kanssa kuleksimaan", ihmetteli eräs poliiseista, mutta toinen, tottuneempi, lisäsi:
"Vähänköpäs sitä muuta ihmettä maailmassa tapaa."
Mutta poliisikamarissa olivat nyt kaikki kopit täynnä. Ainoastaan yksi tyhjenemässä. Sielläkin oli kyllä ruumis. Sen samaisen Jönnin virantoimittajan Antti Pitkäsen pitkä ruumis. Mutta kun se oli jo pantu arkkuun ja odotettiin vain hevosta, joka tulisi ja lähtisi viemään hautaan, niin voi kyllä toisen sinne jo sijoittaa.
Eikä siis ollut muuta neuvoa kuin nostaa Jönni samaan koppiin. Koppi oli miltei pimeä, sillä siinä, kuten tietty, oli akkunana ainoastaan pieni reikä, ettei siitä pääsisi karkaamaan. He nostivat Pitkäsen arkun syrjemmä seinäviereen ja asettivat arkussaan humalaisena, tajuttomana nukkuvan Jönnin keskilattialle.
"Tottapahan siinä kun selviää, niin alkaa herätä, ja ajaa sen sitten arkustaan pois", puheli poliisikomisarius, joka siinä asiaa järjesteli. Poliisin poistuttua saapui mies, joka oli kutsuttu naulaamaan Pitkäsen arkun kansi kiinni. Hän huomasi vain keskilattialla olevan arkun, nosti siinä pimeässä kannen sijoillensa ja niin ruuvasi Jönnin arkun kannen kiinni, sylkäisi, otti työaseensa, poistui, ja ulos päästyään ilmoitti odottaville ruumiin vetäjille:
"Valmis on. Senkuin soita!"
Ja ruumiin ottajat saapuivat. He kyllä huomasivat senkin Pitkäsen arkun ja arvelivat:
"Kumpikohan se näistä on?"
Mutta yksi, joka tiesi Pitkäsen jumalattoman pitkäksi mieheksi, hoksasi oitis ja sanoi Jönnin arkusta:
"Kyllä se tämä on. Tämä arkku on pitempi,.. Se Pitkänen kun oli niin pitkä kuvatus."
He nostivat Jönnin rattaille, ja niin oli Jönni nyt valmis vaeltamaan hautaansa kohti.
* * * * *
Kun ruumis oli kannettu ulos, käski poliisikomisarius erään poliisin puheilleen:
"Jos siistitte vähän sitä koppia, josta ruumis vietiin. Ja sitten valelkaa kylmällä vedellä sitä ruumiskirstussa siellä nukkuvaa humalaista. Ehkä se siitä herää ja tointuu."
Ja poliisi haparoi pahimpia pehkuja lattialta pois, nouti sitten kauhallisen kylmää vettä, avasi Pitkäsen arkun kannen, valoi veden kuolleen kasvoille ja puheli:
"Etkö sinä rietas ikään jo selvitä ala!"
Ja huomattuaan, että ei vesi vielä auta, hän poistui ja selitti komisariukselle:
"Ei siihen vielä vesi vaikuta. Se ukko on ottanut semmoiset humalat."
Komisarius oli hieman ärtyisällä tuulella. Häntä jo tuskastutti koko moinen asia, ja niinpä hän nyt ärtyisänä noin-vain käski:
"Antaa sen sitten nukkua, kunnes nälkä herättää!"
Siksipä lukittiinkin vain kopin ovi ja jätettiin mies rauhassa selviämään, nukkumaan kunnes nälkä jalkeille ajaa. Mutta kun Tampereenkin poliisilaitoksella oli nyt päätetty ruveta ottamaan rikollisista, niitä irti päästäessä, sormenpäänjälet, niin komisarius päätti alkaa nyt tästä Antti Pitkäsestä. Hän puheli poliiseille:
"Kun se sitten selviää, niin painattaa sillä paperille ne sormenjälet, ennenkuin laskee irti. Niin tuntee sitten kun se taas aikansa kierreltyään tänne uudestaan joutuu."
Ja sitten soitettiin yhä ja yhä uudestaan niistä Jönnin huijauksista metsäyhtiössä ja muualla ja tiedusteltiin, eikö miestä ole jo tavattu. Komisarius ryhtyi nyt järjestämään tuon huijarin, Jönnin, kiinniottoa. Mene tiedä mitä rikoksia sen jäliltä paljastuu. Hän käski ja neuvoi etsiviäänkin:
"Koettaa siltä nyt tuketa kaikki tiet, että ei pääse rajan yli… Lähettää sähkösanoman Viipurin ja Tornion poliiseille ja rannikkokaupunkeihin. Tottapahan sitten pysyy."
Ja niin tukettiin nyt Jönniltä kaikki tiet, eikä hänellä siis ollut enää pienintäkään mahdollisuutta karata siitä haudasta, johon oli menossa.