XVI.
Mutta nyt alkoi Helsingin prokuraattorinvirastosta kuulua kummia. Pappi, joka hautasi Jönnin, tapasi junassa, matkalla ollessaan, prokuraattorinviraston virkamiehen Pötyrin. He olivat vanhoja koulutovereja.
Ja niinpä alkoi pappi hänelle jutella tuosta Jönnin ihmeellisestä hautauksesta. Hän puheli:
"Tampereella sattui nyt omituinen ja oikeastaan kamala tapaus."
Joku tervehtijä keskeytti. Siitä eroon päästyään hän jatkoi:
"Niin… Keskeytti siinä tuttava." Ja nyt hän jatkoi:
"Aioin sinulle kertoa siitä tapauksesta… Poliisilaitos kun näet menetteli niin huolimattomasti, että hautasi elävänä erään helsinkiläisen jätkän Jöns Lundbergin… Eli Jönni Lumperin, niinkuin sitä kuuluttiin sanottavan."
Mutta juna pysähtyi silloin asemalle. Papille tuli tulinen kiire poistua. Hän tempoi monia myttyjään käsiinsä, hyvästeli monet tavarat ja mytyt kainalossa kuin tulipalossa:
"No… Terve nyt sitten vain!" Sitä menoaan hän poistui viime tingassa, junan jo liikkeelle lähtiessä.
Mutta Pötyrille jäi kertomus mieleen. Hän ilmoitti sen prokuraattorinvirastossa, ja kun kertoja oli niin luotettava kuin pappi, alettiin oitis tutkia asiaa. Kyseltiin telefoonissa Tampereen poliisilaitoksesta.
"Tämä on prokuraattorinvirastosta", alkoivat he telefoonissa.
Komisarius hätäytyi. Hän vastaili kierrellen:
"Se nyt vain niin että… Siinä lie ollut joku pieni erehdys", kieroili hän, ja kun ne yhä vain jatkoivat kyselyä, niin hän lopulta jo aivan kuin tuskastuneena ilmoitti:
"Jaa… Minä nyt en voi sitä tässä pitemmältä selittää… Ennenkuin tulee poliisimestari itse ja sanoo, mitä on vastattava."
Hän sanoi niin, että saisi aikaa neuvotella, sopia mitä on vastattava, miten selitettävä. Mutta se kieräily tuntui prokuraattorin herroista epäilyttävältä. Ilmeisesti piili asiassa rikos.
Ja niinpä antoikin samainen virasto asiassa seuraavan päätöksen:
"Koska on ilmennyt seikkoja, jotka antavat aihetta otaksua, että Tampereen poliisilaitos on tehnyt rikoslain alaan kuuluvan teon sikäli, että se on elävänä haudannut satamamies Jöns Lundbergin, eli myös Jönni Lumperin, ja koska sanottu poliisilaitos on sillä menettelyllään voinut aiheuttaa vainajalle kuoleman, niin katsoo prokuraattorinvirasto oikeaksi, asiaa kaikin puolin harkittuaan, määrätä, että kyseessä oleva vainaja, satamamies Jöns Lundberg, on asian lähempää selvitystä varten Helsingin poliisilaitoksen toimesta ja Tampereen poliisilaitoksen tietämättä, ettei se voisi ryhtyä varokeinoihin rikoksensa peittämiseksi, heti ylös kaivettava ja toimitettava jo monesti mainitussa vainajassa, Jöns Lundbergissa, asetuksen mukainen lääkärin toimittama leikkaus."
"Prokuraattorinvirastossa…", aika ja paikka j.n.e.
Ja nyt sattui niin, että Helsingin poliisiksi oli Nuutisen sijalle tullut Pekka Malinen Kotkasta. Hänet lähetettiin kiireesti Tampereelle toimittamaan tuo haudan avaaminen. Hän ei tuntenut Jönniä, mutta sääli silti miestä, kun kuuli hänen kohtalonsa.
* * * * *
Ja samoihin aikoihin levisi huhu, että ne ulkomailla, Ruotsissa y.m. petkutetut olivat luvanneet tämän tamperelaisen suurhuijarin — Jönnin kiinniottajalle puolen miljoonan palkinnon. Olivat olleet varmat, että mies on sama, joka petkutti heidät. Jönni oli kuullut siitä Tampereen jätkiltä, jotka ovat mestareita liioittelussa.
Ja niinpä hän nyt innolla ryhtyi etsimään tuota petkuttajaa eli itseänsä. Siinä puuhassa hän tapasi erään jätkämiehen, Pekka Kopurin. He tutustuivat, ja Jönni kertoili asiansa.
"Etsin salapoliisin apuna isoa syntistä", puheli hän aivan ylpeänä arvostansa. Eikä aikaakaan, niin hän jo pyysi Kopurilta apua, kysyi:
"Jos sinä sattuisit tuntemaan?" Hän luetteli ne Hytiseltä kuulemansa tuntomerkit.
"Jo hahmoltaankin oikea murhamies. Ja syö kuin härkä", selvitti hän asian lopullisesti.
Ja nyt sattui niin omituisesti, että Kopuri oli niiden jätkien tovereita, joiden kanssa Jönni silloin vielä elossa ollessaan ruumiskirstuineen joi ja tappeli metsässä. Ne olivat kuvailleet Kopurille Jönnin ulkomuodoltaan juuri semmoiseksi, kuin Jönni nyt itsekin itsensä kuvasi, ja olivat hänet ristineet arviolta Jössiksi. Ja kun Jönni, kuten jo tietty, oli heille kerskunut liikuttaneensa miljoonia ja tuntevansa siis kassakaappiasiat, ja Kopuri kun oli sen kaiken heiltä kuullut, niin eikös hänen päähänsä iskenyt se usko, että tuo samainen Jössi on se veijari.
"Se on Jössi… Minä olen kuullut siitä", ilmoitti hän oitis. Ja kuultuaan niistä isoista palkinnoista suostui hän oitis Jönniä poliisitoimessa avustamaan, ja niin kulkivat he nyt kahden miehen voimalla, pitivät kaikkia silmällä, kiersivät katuja. Jönni innostui poliisitoimeensa lopen.
"Se on humalapäissään kehunut miljoonan päältä pelanneensa", kertoili
Kopuri siitä Jössistä, s.o. Jönnistä. Jönni innostui ja uhkasi:
"Mutta nyt on Jössi kiipelissä." Tuntui kerrassaan suurenmoiselta toimia poliisina. Siinä kesäkuumia katuja hikipäin kierrellessään hän puheli Kopurille Jössistä:
"Ei se enää meistä pääse."
Hän uskoi salapoliisitaidostaan jo suuria, kuten aina alkava innoissaan tekee, ja jatkoi:
"Taitava poliisi pitää aina lurjuksen itseään likinnä… Ettei se livahtaisi." Sen myönsi Kopurikin oikeaksi, ja aavistamatta, että tällä salapoliisi Jönnillä oli se etsittävä lurjus liikakin likellä, hän lisäili:
"Ainoastaan tuhmahan se etäältä etsii. Lähtee vettä etemmä kalamatkalle… Kun kuitenkin on likempää helpompi löytää." Hän jutteli sitä tavallisella asiaan kuuluvalla hartaudella, ja he syventyivät siinä kierrellessään juttelemaan salapoliisifilosofiaa puoleen jos toiseenkin, ja se kaikki innostutti Jönniä yhäti. Hän jo kehaisi:
"Minä olen poliisiasiassa ja -fundeeringissa aina sitä mieltä, että ainoastaan se poliisi on oikea, joka osaa pitää lurjuksen likellä, niin että se on tarpeen tullen saatavissa. Niin että on kaikki tavarat tallella kuin kotona."
Ja niinpä etsi hän nyt itseänsä aivan hikipäin. Hän kuleksi torit ja kadut ja piti kaikkia silmällä. Mutta ei vain näkynyt ketään kylliksi roiston näköistä.
Sattui siinä sentään potkaisemaan toisenmoinen onni. Puikurin ukko oli kuollut, ja kun oli lakko eikä saanut haudankaivajaa, niin leski päivitteli sitä Tirkkosen kartanolla. Jönni osui sen kuulemaan, ja kun hänellä itsellään oli maaseurakunnan hautausmaalla tarpeeton hauta, niin hän möi sen leskelle kolmesta markasta ja joi rahat.
Mutta ei se leski kuitenkaan saanut hänen hautaansa, kun ei ollut huomannut ottaa kirjallista todistusta siitä, että oli sen ostanut, ja niin jäi hauta edelleenkin Jönnille, vaikka hän sen olikin jo juonut.
* * * * *
Niissä ahkerissa itsensä etsimispuuhissa ahertaessa tapasi Jönnin se helsinkiläinen poliisi Malinen, joka oli prokuraattorinviraston määräyksestä tullut häntä haudasta pois kaivattamaan ja lääkärillä leikkauttamaan. Kun ei ollut saanut lakon vuoksi muualta miehiä hautaa auki kaivamaan, etsi hän niitä nyt Tampereen kaduilta. Ei saanut. Kaikki olivat lakossa. Hän oli jo tuskastua.
Mutta lopulta hän nyt tapasi tämän omaa itseänsä salapoliisina etsivän
Jönnin ja kyseli hänen toimiansa.
"Eipä tässä mitä", ilmoitteli siitä Jönni ja kertoili:
"Hytinen pyysi apunaan etsimään sitä suurta rosvoa, niin kiertelen tässä nyt muun työn puutteessa salapoliisina sitä veijaria etsimässä", selitteli hän alttiisti ja lisäsi:
"Sitä pitää ihmisen henkensä elatukseksi kaikkinaisissa puuhissa heilua." Mutta kun tuo Jönnin nykyinen työ ei Malisesta tuntunut erin kiireelliseltä, niin hän nyt ehdotti:
"Minulla olisi tärkeämpi ja kiireellisempi työ… Olisi ruumis kaivettava haudasta."
Hän lupasi kymmenen markkaa haudan avaamisesta, ja Jönni, joka oli neljästä kaivanut oman hautansa, ihastui, jätti tuon suurhuijarin etsimisen ja lähti nyt avaamaan sen hautaa — omaa hautaansa. Mennessä hän puheli poliisi Maliselle siitä salapoliisitoimestansa:
"Se on epävarmaa semmoisen veijarin löytäminen meikäläiselle… Mies kun kuuluu olevan niin ovela piilottautumaan."
Sen myönsi Malinenkin, ja Jönni jatkoi:
"Sitä semmoista suurinta hunsvottia ei arvaa kukaan etsiä sieltä, missä se on."
Totta hän puhui. Ei hänkään ollut arvannut etsiä sitä etsimäänsä suurinta hunsvottia sieltä, missä se oli: omasta itsestänsä. Vieläkin hän kateellisena lisäsi, aivan kehaisi:
"Mutta sen jos löytäisi ja tekisi vaarattomaksi, niin sitä olisi jo ihmisillä rauha."
"Ka. Niinpä se", myönsi poliisi Malinen. He saapuivat jo hautausmaalle. Haudankaivaja oli matkoilla. Hänen tointansa hoiti sijainen, joka ei ollut nähnyt Jönniä, kun se kuolleista heräsi.
"Missähän täällä on se elävänä haudatun hauta?" kävi Malinen sijaiselta tiedustamassa. Tämä näytti Antti Pitkäsen haudan ja puheli:
"Tähän ne ovat sitä yrittäneet."
Ja Malinen viittasi Jönniä tulemaan työhön, ja Jönni alkoi kaivaa itseään ylös haudasta. Vaikka hänellä oli huono muisti, niin hän muisti Antti Pitkäs-vainajan asian ja puheli:
"Näille seuduinhan se äskettäin Antti Pitkänenkin haudattiin."
Mutta ei hän osannut luulla, että Antin hauta on juuri se, jota hän avaa. Hän oli siihen etsimistyöhönsä, salapoliisitoimensa johdosta, nyt lopen innostunut, tarttui lapioon ja niin alkoi nyt etsiä itseänsä Antti Pitkäsen haudasta. Hän lapioi ja lapioi ja siinä lapioidessaan innostui taas siinä vieressä vartovalle Maliselle puhumaan etsimisestänsä. Hän alkoi:
"Liisa siinä lähtiessä kun puhui."
Hän muisti eronhetken, jatkoi, kehui:
"Minä sanoin silloin Liisalle että: minä olen kova etsimään."
Malinen kuunteli noin-vain, mitään ymmärtää haluamatta. Jönni kaivoi, etsi itseänsä, puheli:
"Sitä kun ei hellitä, niin löytää", tenäsi hän. Ja hauta syveni.
"Eikö sitä jo löydy?" peräsi Malinen etsittävästä aarteesta, Jönnistä.
Kohta kolahtikin lapio arkkuun ja Jönni ilmoitti:
"Jo löytyi… Jo kolahti." Pian paljastui arkku. Hän väänsi sen hartiavoimalla pystyyn haudanreunaa vasten, tarttui arkun alapäähän ja työnteli hikipäin arkkua ylös haudan reunalle. Nostaen siten itseään ylös haudasta haudan reunalle, hän yhäkin sitä rakasta etsimispuhettansa jatkaen nyt, tuon etsityn itsensä löydettyään, lisäsi:
"Joskus voi kyllä etsiessään erehtyä ja löytää väärän, mutta onhan kuitenkin työ toimitettu."
Ja hän nousi nyt itse — jo toistamiseen tuosta samaisesta haudastansa ja lopetti äskeisen puheensa, järkeillen:
"Ja tavaraahan se on vääräkin tavara… Sama tuo siis mitä löytää."
Hän istahti hikisenä arkun kannelle ja puheli nyt poliisi Maliselle tuossa arkussa nukkuvasta:
"Eipä saanut sekään kauan rauhassa levätä."
Ja nyt hän hoksasi jo uteliaana perätä:
"Mitä varten tätä oikeastaan etsittiin? Niin että piti vielä ylös nostaa?"
"Ka", selitti poliisi, ilmoittaen: "Se on vähän hämärä asia. Täytyy leikata, että näkee onko se oikein kuollut."
"Ka. Samapa tuo, mitä varten. Pääasia vain että löytyi. Arkku maanpovesta", tyytyi Jönni selitykseen.
Mutta rattaat jo saapuivat. Jönni raahasi arkun niihin, he ajoivat leikkaushuoneelle, ja siellä Jönni nosti itsensä nyt leikattavaksi. Saapui jo lääkärikin. Malinen oli kyllä tilannut piirilääkäri Tiinusen, mutta kun se aivan inhosi näitä kuolleiden leikkaamisia, ja kun hänen vieraaksensa oli osunut Riihimäen lääkäri Puttilainen, niin hän oli palkannut sen sijastansa, maksanut sille sata markkaa. Puttilainen oli suostunut ilolla. Sadalla markalla voi saada kaksitoista litraa konjakkia.
Sillä vaikka viinakaupat olivat kiinni, suostui Poijari myömään hänelle ne kaksitoista litraa tutun kauppaan. Hän maksoi rahat, paketti laitettiin valmiiksi, ja hän lupasi lähettää miehen sitä noutamaan. Nyt hän oli jo saapunut leikkaushuoneelle Jönniä leikkaamaan, ja odotettiin vain apumiehen, kaupungin rankkurin Hesa Ruokan tuloa. Siinä odotellessaan lääkäri näki Jönnin, huomasi hänet joutilaaksi, hoihkasi ja käski mennä viemään sen hänen konjakkipakettinsa Poijarin kaupasta rautatielle ja panna pikatavarana menemään.
"Kysy vain tohtori Puttilaisen konjakkipakettia", neuvoi hän, antoi markan vaivoista ja niin lähetti konjakkiasioillensa saman Jönni Lumperin, jota nyt varustautui leikkaamaan, Jönni sai Maliselta maksun itsensä haudasta kaivamisesta ja varustautui nyt lähteäkseen niillä rahoilla ostamaan metsäsaunalta viinaa, sitten kun oli toimittanut leikkaajansa konjakkiasiat.
Mutta Antti Pitkänen leikattiin nyt Jönninä. Hänen huomattiin kuolleen sydänhalvaukseen, ja lääkäri todisti:
"Että satamamies Jöns Lundberg kuin myös Jönni Lumperi Helsingin kaupungista on kuollut sydänhalvaukseen, sen todistan lääkärivalalla ja tällä valallisella velvoituksella, niin totta kun Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta."
Aika, paikka ja nimi.
Todistus lähetettiin prokuraattorinvirastoon.
Tampereen poliisiherrat eivät tienneet menoista mitään, neuvottelivat vain mitä vastata prokuraattorinvirastolle ja olivat tuskaisia.
Kunnes sitten saapui poliisi Malinen, ilmoitti tutkineensa asiaa prokuraattorin käskystä ja huomanneensa, että poliisilaitos on aivan viaton.
Se oli suuri riemu. Poliisimestari ihastui Maliseen niin, että kehoitti häntä tulemaan poliisiksi Tampereelle. Malinen suostui ilolla, ja hänet ylennettiin Tampereella oitis konstaapelista komisariukseksi.
* * * * *
Mutta seuraamme Jönnin retkiä.
Olikin jo yö. Hän otti arkun selkäänsä, köyttäen sen nuoravyöllä vyötäisille kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti yösydännä viinasaunalle.
Ja helposti hän löysikin tien saunalle, joka oli jo pitkät ajat ollut huijarien lymypaikkana. Ne olivat jo ehtineet sinne, löivät korttia ja johtuivat puhumaan asiastaan. Paha omatunto heillä oli, varsinkin kun eivät olleet tahallaan murhanneet. Yön hiljaisuudessa tietysti hiipi semmoiseen mieleen asiaa muistellessa äänetön pelkokin.
Ja juuri sitä aavemaista pelkoa haihduttaakseen he löivät korttia kynttilän himmeässä valossa aivan remuisasti. Puhuivat Jönni-vainajastakin sen vuoksi ynseällä uhmalla.
"Meni kun meni", uhitteli eräs, ja Tanakka lisäsi uhmaavan:
"Ei ilmesty enää!"
"Nakki!"
"Tikki!"
"Pietti!"
"Hei vaan!"
Mutta juuri silloin kiskaistiin ovi auki ja ovessa seisoi murhatun Jönnin kolea hahmo, silinteri päässä, risti olalla ja ruumisarkku selässä. Miehet tyrmistyivät kauhusta.
Ja hetki vain, niin he ryntäsivät suinpäin ovesta ulos, aivan äänettöminä, kauhun lyöminä, ja sitä suoraa metsään, eikä Jönni heistä enää jälkeäkään nähnyt. Metsässä he pysähtyivät, katsoivat.
Mutta kauhu vain yltyi, kun he näkivät haamun yön puolipimeässä yhäkin häämöittävän saunan ovella, nuo peloittavat matkatavarat selässä, ja katsovan heihin päin ja lopulta kumartuvan ja työntyvän kirstuselkäisenä matalasta ovesta saunaan. He syöksyivät pakoon koko metsästä, lähtivät taivaltamaan Hämeenlinnaa kohti.
Mutta Jönni oli heidät tuntenut, tarkasti saunan, löysi pöydälle jääneet korttirahat 49 mk. 95 penniä, korjasi ne taskuunsa, sillä hän piti ne ominansa, kun huijarit olivat häneltä puijanneet monia satoja, ja etsi viinoja.
Mutta ei hän niitä löytänyt, sillä ne olivat metsässä piilossa. Hän lähti lähimmälle asemalle ja varustautui kotimatkallensa — lopultakin.
Mutta Hämeenlinnassa joutui huijarijoukko oitis kiinni ja teljettiin tutkintoa odottamaan poliisilaitoksen isoon koppiin koko joukko, sillä ei ollut erityiskoppeja, mihin ripotella mies kuhunkin, ja Jönni etsi nyt heitä ahkerasti kuten omaa itseänsäkin ja toivoi saalista heistä.