XVII.
Nyt oli hän siis kotimatkalla. Hän oli pannut ristin ja arkun pakaasiin. Arkku olikin hänelle arvokas omaisuus. Ei siitä raskinut luopua. Mene tiedä osuu vielä voitolla myömään. Ainakin saa omansa. Juna, paikallisjuna, meni ainoastaan Hämeenlinnaan asti. Siinä täytyi pysähtyä, odottaa toista junaa. Hän otti tavarat pakaasista, ja niin jäi arkkukin mukaan Hämeenlinnaan.
Mutta Hämeenlinnassa seurustui häneen taas huijareita. Huomasivat
Jönnilla olevan rahoja, houkuttelivat hänet juomaan.
Ja niinpä hän nyt ryypiksi loput rahansa, ne huijareilta omistansa saadut. Hän kertoili tovereilleen ihmeellisistä seikkailuistaan. Kun hän kertoili siitä hautauksestaan, niin alkoivat juopottelutoverit kinata ja väittää, että hän on ollut todellakin kuollut ja herännyt ja noussut ylös kuolleista. Aluksi Jönni epäili, mutta lisää humalluttuansa hän alkoi jo taipua hiljaa uskomaan. Juopottelutoverit kun ihan vannoen vannoivat tietävänsä asian niin olevan. Nyt Jönni jo puheli:
"Jokohan tuo on niin, että minä olin jo siellä asti?… Pimeyden valtakunnassa?" Hän muisti, että sitä samaa oli hänelle vakuuttanut sekä hurskas haudankaivaja että jumalinen puuseppä Pirinen.
"Kyllä kai se sitten oli niin. Että se jo haisi iäisyydelle", myönteli hän jo. Ne toverit aivan vannoivat asian niin olevan. Sanoivat ihan poliisilta saavansa todistuksen siitä, että hän oli ollut tosikuollut.
Ja nyt muisti Jönni puhuneensa Hankulle ynseästi ylösnousemuksesta. Hän mainitsi siitä.
"Se oli kosto. Herra näytti, sillä sitä ei saa kieltää", selittivät silloin veijarit. Jönni alkoi jo tosissaan uskoa. Ensin hän uskoi voidakseen asialla ylpeillä, mutta siitä kehittyikin hiljaa oikea usko. Hän pelkäsi Herran todellakin kostaneen hänen ynseät puheensa, näyttäneen, että on se ylösnousemus, vaikka hän sen Hankulle ylpeästi kielsi. Taikauskoinen mieli alkoi hedelmöidä. Tosin hän tuon ylösnousemisensa uskoi rehdisti ainoastaan n.s. heikkoudenhetkinään, s.o. juopottelujensa alkuhetkillä, jolloin mieli oli sekava ja altis ja halu kertoilla ihmeistänsä sen mukainen — kertoilla niistä omiksi nautinnoikseen. Veijarit pitivät häntä puhetuulella, kyselivät:
"Minkälaista siellä oli?"
Ei Jönni ollut ihan selvillä.
"Ei se niin kauheaa ollut kuin luullaan, sillä minä en ollut vielä ihan perillä asti", puheli hän mutta oikaisi:
"Mutta häkää jo oli siinäkin. Ihan päätä pyörrytti!"
Veijarit olivat kauhistuvinaan ja huudahtelivat:
"Mitä sitten, jos joutuu ihan sinne peräsopukkaan!"
Ja samaa pitkälti. Mutta kun Jönni juopui, alkoi hän jo kerskua urhoollisuudellansa, jota oli osoittanut siellä manalassa. Hän kehui:
"Sielu kyllä jo rupesi vapisemaan, mutta minä sanoin sille: Sielu! Ota kuraasia! Ei tämä ole muuta kuin ruunun laitos. Ruunun puolesta vain avataan ilmaventtiilit ja otetaan ulkosalpa ovesta, niin senkuin ota hynttyysi ja käy!" Hän kertoi sitä juopuneen alttiilla hartaudella ja kehaisi:
"Minä aina tiukasta paikasta päästyäni ennustan sen asian oikein."
Niin kehittyi Jönnin taikauskoisessa sielussa yhä ja yhä syvempi usko siihen, että hän on ollut pimeyden valtakunnassa ja noussut ylös kuolleista.
Ja illalla hänet korjattiin juopuneena putkaan, missä hänet sijoitettiin niiden murhaajiensa viereiseen yksinäiseen pieneen koppiin.
Mutta huijarit huomasivat jonkun sinne tuoduksi ja huomattuaan Jönnin aamusella jo olevan hereillä ja tietämättä taas, että se oli Jönni, ryhtyivät he pyytämään sitä avustamaan karkaamisessa. He naputtivat seinään ja kysyivät:
"Mistä syystä sinä olet siellä?… Varkaudestako?"
"En minä mistään syystä… Viinoja vain ryypiksin, niin väsyin", puhdistautui Jönni tietämättä kuka kyseli. Miehet puolestaan ilmoittivat:
"Meillä taas ei ole mitään syytä täällä olla… Ei humalaakaan." Ja he alkoivat hieroa seinän läpi kauppaa. Lupasivat hänelle sata markkaa, jos hän ensi yönä puoliyön aikaan pujottaa heille kopin pikku akkunan rautaristikkojen läpi tiirikan. Jönni ihastui, lupasi, jäi päiväksi Hämeenlinnaan, hankki viimeisillä penneillänsä tiirikan ja odotti sydänyötä.
* * * * *
Ja nyt sattui omituinen juttu. Punturi oli joutunut Jönnin asioitsemisien takia asioissaan ahtaalle, varsinkin kun oli sitoutunut ostamaan sen kaupunkitalon. Pulassaan hän päätti lähteä Helsinkiin kauppaamaan maatilaansa velkojalleen, sille oikealle kauppaneuvos Lundbergille.
Niin ajoi hän junassa. Hän oli murtunut ja masentunut. Mikko Pukari, hämeenlinnalainen jätkämies, istui hänen vierellänsä, vaikka eivät he tuttuja olleet. Punturia tervehti eräs sen tuttu ja rupesi puheisille. Punturi puhui surullisena.
"Helsinkiin tässä olen matkalla", kuuli Mikko Pukari hänen tutullensa selittävän. Ja kun puhe jatkui hitaasti, niin tuttu kysäisi Punturilta:
"Mitäs sinä nyt niin allapäin olet?"
Ja vaivoin selitti Punturi:
"Ka."
Hän puhui kuin taakan alla, lisäili:
"Sotkeennuin siihen isoon huijausjuttuun ja nyt olen helisemässä."
Hän aivan vaikeni, lisäili:
"Ei tiedä mihin hiileen tässä enää puhaiseekaan."
Saavuttiin juuri Hämeenlinnaan, Mikko Pukarin oli poistuttava junasta eikä hän siis ehtinyt kuulla jatkoa. Mutta myöhemmin, kuultuaan kerrottavan tuosta isosta huijausjutusta, hän arvasi, että huijari oli juuri tuo Punturi. Olihan se itse tunnustanut juttuun sekaantuneensa ja olevansa nyt helisemässä. Hän aivan harmitteli, kun ei ollut silloin tiennyt asiaa, että olisi voinut toimittaa miehen poliisin käsiin.
* * * * *
Mutta jatkamme.
Tiirikan hankittuansa, ja kun oli aikaa, lähti Jönni taas kiertämään ja etsimään lukkojen taakse sitä huijarisakkia, jota hän aikoi tuolla jo taskussaan olevalla tiirikalla sieltä lukkojen takaa pois avustaa. Vieläkin ahkerammin hän kuitenkin etsi sitä suurhuijaria, omaa itseänsä.
Ja eräs jo näyttikin tuolta kuululta veijarilta. Se oli Hesa Ruokka.
Sama Hesa Ruokka toimi kaikissa töissä, joihin oli vaikea muita saada,
Hän oli lääkärin apulaisena kuolleita leikatessa, toimi rankkurina, jos
minä.
Ja niinpä oli hänet haettu lääkärin avuksi Jönniäkin leikkaamaan, ja hän oli sitä sahaillut Jönnin viruessa pöydällä Antti Pitkäsen haahmossa. Nyt hän oli tullut asioilleen Hämeenlinnaan. Jönni hoksasi hänet kadulla. Mies näytti hänestä sen suuren veijarin näköiseltä, ja kun hän ei tiennyt, että se on hänet äsken sahaillut ja leikellyt, niin alkoi hän sitä vaania saaliiksensa, kuleksi jälestä, piti silmällä. Suuret rahat tuntuivat jo olevan kuin taskussa. Hän innostui yhäti salapoliisitoimeensa.
Mutta Hesa Ruokka ei osannut aavistaakaan, että hänen jälissään kummittelee sama Jönni Lumperi vainaja, jonka hän oli eilen sahaillut ja paloitellut, ja että se vielä kaiken lisäksi kokee saada hänet lukkojen taakse. Hän oli Jönnin leikkauksella ansainnut kymmenen markkaa ja lähti nyt kapakassa ne juomaan.
Ja Jönni seurustui siellä hänen toverikseen ja alkoi urkkia. Hesa Ruokka mieltyi mieheen, tarjoili ryyppyjä, ja niin ryypiksivät nyt leikattu ja leikkaaja veljenmaljoja, kuittailivat viinana leikkausrahoja.
* * * * *
Ja nyt jo alkoi itseänsä etsivä Jönni taitavilla salapoliisipuheiila urkkia, johtaa miestä koukkuun. Hän kysäisi aluksi:
"Kuka sinä olet?"
Hesa Ruokka mainitsi nimensä. Jönni heittäytyi nyt kavalasti hurskaaksi, puhui synnin kauheudesta ja lisäsi:
"Mutta sitä pelastuisi syntinenkin rangaistuksesta, jos itse rehellisesti tunnustaisi, jos on mitä takana. Sillä armo on suuri."
Eikä Hesa väittänytkään vastaan. Hän oli jo hieman juopunut, nauraa hihitti ja myönteli:
"Niin, niin… Sitä pelastuu… Ottipas… Jopas otti", puheli hän omintakeista. Jönni koki olla yhäkin taitavampi salapoliisi ja jatkoi:
"Ja ajallisestakin rangaistuksesta pääsee puolella, jos itse tunnustaa… Niin että jos esimerkiksi tulisi vuosi linnaa, niin pääsee puolella, jos katuu ja tunnustaa järkiään."
"Niin, niin… Jopas otti… Oo-otti!" nauraa hihitti Hesa viatonta iloansa ja katsoa tihrasi suu ja silmät hymyssä Jönniä silmiin.
Ja sitten taas samaa. Jönni koki Herran Sanalla pehmittää sitä suurveijaria — itseään jota hän nyt Hesan hahmosta etsi ja siinä Sanalla paransi. Ja kun hänestä tuntui, että Hesa on jo kypsi tunnustamaan, niin hän kysäisi:
"Et suinkaan sinä ole se miljoonarosvo, joka on Tampereellakin yrittänyt vieraalla tavaralla miljoonia kasata?"
Mutta Hesa epäsi:
"Johaan nyt minä!" Ja hän nikotteli ja selitti:
"Minä olen tavallisia hamppareja. Hihi-hihi, hihi", nauraa hihitti hän tihruisena ja selitteli nyt toimiansakin, puheli:
"Eilen sahasin tohtorin apuna yhden täältä rauhaan päässeen, niin sain kymmenen, ja sitä tässä nyt solutetaan."
Mutta Jönni epäili. Hän väitti:
"Kun et vain puheillasi armoa kiertäisi?" Ei Hesa sanonut kiertävänsä, ja kun ei aavistanut Jönnin häneltä pahassa mielessä utelevan ja urkkivan, niin hän ryhtyi kertoilemaan tuosta leikkaustoimituksesta, jutteli:
"Jönssi Lumperkki kuuluu olleen mies. Joka paloiteltiin." Jönni ei arvannut, että tuo paloiteltu Lumperkki on juuri hän, ja kun ryypykset nousivat päähän, niin he kävivät läheisemmiksi ja puheliaammiksi ja Hesa selitteli vainajasta:
"Pieniksi paloiteltiin… Siitä miehestä ei tule enää kokonaista tuomiopäivänäkään." Jönni alkoi jo taipua uskomaan, että on erehtynyt. Mieli kiintyi Hesan kertomukseen. Hän jo kysäisi siitä leikatusta:
"Taisi olla hunsvottimiehiä?"
Hesa selitti, että se seikka ei ollut käynyt lääkärin tutkimuksessa selville, mutta lisäsi:
"Mutta poliisi sanoi, että mies oli tuottanut poliisille harmia. Ja että on siis hyvä, että ei enää kokonaisena kävele." Jönni taipui uskomaan.
"Jouti sitten mennä", ynseili hän jo. Hesan viinat olivat hänelle tavallaan kuin lahjuksia, jotka houkuttelivat hänet asiassa Hesan puolelle, ja kun hän oli kavaluudessaan jumaliseksi tekeytynyt, niin hän sen vaikutuksesta vielä puheli siitä vainajastakin:
"Se on hänkin armon unohtanut… Ei ole muilta etsimisiltään joutanut sitä asiaa harrastamaan."
Se oli oikeastaan häneltä jo vilpitöntä, vaikkapa ohimenevää jumalisuutta. Sillä vaikka hän olikin kavaluudessaan hurskaaksi tekeytynyt, niin eikös sittenkin se hurskaus syventynyt hetkiseksi syvemmäksi, varsinkin kun tuo vakava kuolema herätti sääliä Lumperkki parkaa kohtaan. Ja niinpä hän nyt vielä tuon paloitellun miehen — itsensä kohtaloa päivitteli, puhellen:
"Mutta niinpä saakin mies nyt viimeiselle tuomiollekin tullessaan itseänsä palasina säkissä kantaa."
Se oli jo todellista osanottoa ja hurskautta. Hesakin heltyi ja todisti vainajasta:
"Ka, niinkuin jo sanoin niin… lurjusmiehiä kuuluu olleen mies."
Ja muistaen ne Jönnin äskeiset armopuheet hän lisäili:
"Niin että ei ole todellakaan itse aikanaan tunnustanut ja katunut, että olisi rangaistus-taksvärkistä päässyt puolella."
Niin tuli heistä ystävykset. Nyt Jönni jo selitti asiansa, sen, että etsi salapoliisina tuota suurveijaria. Hän pyysi Hesaa avuksensa. Tämä suostui, ja niin he lähtivät yhdessä. Jönni innostui puhelemaan etsijätoimistaan, palkkioistansa. Hän selitti:
"Yhdestä huijarisakista minulle on luvassa kymppi."
Ja muistettuaan sen tiirikka-satasensa hän puheli:
"Ja toisesta sakista minä ansaitsen pienellä kalulla sata markkaa. Niin että ne kaksi asiaa tekevät jo sata kymmenen."
Ei hän sitä tiirikka-asiaansa sen selvemmäksi selittänyt, mutta ilmoitteli tuon sakin tuntomerkit, sakin, josta hän koki hyötyä kahdella niin vastakkaisella tavalla yhtä aikaa, ja pyysi pitämään sitäkin joukkoa silmällä. Ja kun se tiirikka-asia kuitenkin tuntui hänestä hieman omituiselta, semmoiselta, jota on paras salailla tai ainakin paras siitä ainoastaan hämärästi puhua, niin hän kuin omaatuntoaan rauhoittaakseen ja siltä puolustautuakseen ja samalla asiata hämärällä verhotaksensa lisäili:
"Sitä pitää ihmisen moninaisia toimia… Kun on kerran etsimään ja harrastamaan luotu."
Ja niin etsi hän nyt lukkojen taakse samaista sakkia, jota varustautui sieltä lukkojen takaa vapauttamaan, ja vielä innokkaammin he etsivät häntä itseänsä, sitä paloiteltua Jönni Lumperia. Jönni teki hartaasti työtä, puheli siitä veijarista. Hän koki puheellaan innostuttaa Hesaa työhön ja todisti siitä etsittävästä veijarista, itsestänsä:
"Se tuntuu aina kuin olisi se lurjus jo ihan lähellä, mutta ei sitä vain sen lähemmäksi pääse."
Niin tuli jo ilta. He tapasivat Mikko Pukarin, joka oli kuullut Punturin äskeiset puheet junassa. Ruokka oli Pukarin tuttu. He pysähtyivät juttusille, tulivat selittäneeksi poliisitoimensa, etsivänsä sitä tamperelaista huijaria.
Ja silloin Pukari muisti kuulleensa Punturin sanoneen sotkeutuneensa isoon huijausjuttuun ja oitis ilmoitti:
"Se huijari meni junassa Helsinkiin… Itse puhui toverilleen, että hän on sekoittunut siihen isoon huijausjuttuun ja on helisemässä."
Ja silloin välähti taas Jönnille toivo. Hän varustautui rientämään Helsinkiin veijaria kiinniottamaan, ja niin joutui nyt petkuttaja petkuttamaansa poliisina takaa-ajamaan ja kiinniottamaan. Sen satamarkkasensa hän kuitenkin halusi ennen lähtöään tiirikalla ansaita ja varustautui nyt yön tultua retkille. Ruokalle hän erojaisiksi vakuutti:
"Kyllä se suurin lurjus ei ole nyt etäällä meistä… Se kieppuu jo silmissä."
"Jopaan… Jopaan kieppuu", hykerti ja nauraa hihitti Ruokka saaliista ihastuneena. Jönni jatkoi. Hän lupasi taas Ruokalle osan palkintoa, jos vain auttaa, että saa tuon veijarin lukkojen taakse, ja puheli:
"Kun se on linnassa, niin meidän kelpaa jo elää. Ei ole puutetta eikä vaivaa." Raha kuvasteli taas miljoonina mielessä ja tuntui jo pussissa olevan. Hän kävi aivan runolliseksi. Siinä niitä Hesan hänen leikkaamisellaan ansaitsemien rahojen loppuja ryyppiessään hän jo alkoi aivan runoilla, puheli:
"Raamatussa puhutaan niistä, jotka turulla soittavat." Se tuntui hänestä ihanalta, se turulla huolettomana soittaminen. Semmoisena sitä oli hänkin ikänsä turulla murheettomana soittanut ja siksi hän rakasti jätkän elämää, vaikka oli nyt vierähtänyt siitä hetkiseksi pois, ei tosin nytkään itse asiassa pois, mutta kuitenkin näennäisesti pois. Hän jatkoi, runoillen:
"Mutta itseämme meidän ei pidä koskaan kadottaa. Ei etsiessäkään."
Se oli semmoista, jonka voi täydellisesti ymmärtää ainoastaan hän itse.
Hän ryyppäsi ja jatkoi:
"Sillä kun meillä vain on henki altis, niin ei sitä silloin kysy mitä sitä etsii, vaan uskoo, että tottapahan Herra huolen pitää niin, että löytää itsekukin lopulta sen oman ja oikean hautansa eikä joudu toisen tiloille."
"Ka… Herrahan se aina rinnustimen aukaisee, kun on aika ihmisen valjaista päästä", painui ryypiksivä Hesakin jo hartaalle mielialalle. Jönni heltyi miljoonatoiveistaan ja ruumiinsa leikkuulla ansaituista viinoista ja turulla soittavien huolettomien vapaudesta ja runollisuudesta lopen, ikävöi hyvää Helsinkiään ja puheli:
"Kaikki muu menköön aikanaan… Sekä ruumis että miljoonat, kunhan vain altis henki jää… Niin että emme itseämme kadota."
Ja niin hän erosi leikkaajastansa ja lähti edelleen tuota kadonnutta omaa itseänsä etsimään. Lähti henki alttiina ja niinkuin se, joka huoletonna turulla soittaa.
Ja nyt oli yösydän. Oli pilvistä, puolipimeää. Pohjoisesta tuleva juna lähti kello yksi yöllä. Hän päätti matkustaa sillä, sitten kun on tuon tiirikan satamarkkasesta myönyt. Ollakseen valmis junalle hän nyt puoliyön aikana nosti taas majapaikassaan arkun selkäänsä ja ristin olalleen ja niin kömpi salaa poliisivankilan sovitun akkunan alle.