XVIII.
Ja huijarit odottivat. Kun Jönni naputti seinään, riensivät he aukosta tiirikkaa ottamaan.
Mutta taas he näkivät kauhunäyn: taas Jönni arkku selässä ja risti olalla yön pimeydessä häämöittämässä! He kyyristyivät ja vaikenivat kuin hiiret, ja turhia olivat Jönnin kaikki naputtelut.
Hänen täytyi poistua ilman satamarkkasta. Poistuessaan hän kurottautui ja pisti hänelle tarpeettomaksi käyneen tiirikan hiljaa akkunanreunalle, ristikon väliin. Pelästynyt, kyyristynyt joukko, joka ei uskaltanut katsahtaa sinnepäinkään, ei sitä huomannut, ja niin meni tiirikka turhaan.
Mutta Jönni riensi kirstu selässä asemalle ja sai siellä kerjätyksi matkarahat Riihimäelle asti, Tampereella ostettu piletti kun oli juopotellessa kadonnut.
Mutta huijarijoukko oli masentunut. Omatunto alkoi puhua. Jönnin kamala, kolea haamu häämöitti yhä silmissä.
Ja niinpä he keskellä yötä kutsuivat papin, tunnustivat sille monet syntinsä ja lupasivat tulla hyviksi kristityiksi. Pappi heltyi, lohdutti. Viimeiseksi he tunnustivat sen kamalimman rikoksensa, että olivat murhanneet Jönnin.
"Mutta se tapahtui vahingossa", ilmoittivat he.
Mutta pappi oli jo kuullut koko Jönnin jutun, tiesi miesten olevan siihen syyttömiä ja selitti heille koko asian. Miehet kuuntelivat ihmeissään. Heille selvisi jo sekin Jönnin aaveen arvoitus. He vaikenivat hyvin omituisesti.
"Niin johtaa Herra asiat hyviksi, kun vain Hänen puoleensa käännymme", puheli pappi lohdutusta. Antti Tanakka oli kuunnellut jo hyvin synkeänä. Pappi selitti murhatusta — Jönnistä:
"Kuuluu täällä Hämeenlinnassa eilen kuleksineen ruumiskirstu selässä, sitä kaupittelemassa."
"Saatana!" kirosi silloin Antti Tanakka synkeänä, itsekseen.
Mutta pappi jatkoi vain omaansa, rauhoitti, lupasi armoa.
"Kun meillä ovat kerran armon avaimet luvassa, niin meillä on kaikki.
Niin vapaus kuin muukin", puhui hän lohtua ja lopuksi kysäisi:
"Vai kuinka, rakkaat veljet?"
"Ka", tapaili siihen Antti Tanakka synkeänä, harmistui ja lisäsi:
"Sitä minä vain tässä arvelin, että olisi pitänyt ottaa mieheltä se tiirikka."
Mutta ei pappi siinä mitään erikoista huomannut, liikutettu kun oli miesten täydellisestä kääntymisestä.
"Jaa kuinka, rakas veli?" kysäisi hän kyllä sitä tiirikka-asiaa, mutta silloin sotki varovainen Tanakka oitis, puhellen:
"Niistä minä vain armon avaimista vertauksilla puhuin. Kun pastori niistä puhui… Arvelin, että olisi pitänyt jo aikanaan ne tiirikat varata."
Ja pappi uskoi ja iloitsi ja puhui armon ja lohdutuksen sanoja.
Mutta hänen lähdettyään kehittyivät sitten asiat Hämeenlinnan poliisilaitoksen vankilassa nopeasti. Kun huijarit olivat jo tunnustaneet ja tulleet kristityiksi, ei heitä erin tarkasti vartioitu. Eivät ne synnintuntoon tulleet kuitenkaan karkaa — niin arveltiin.
Mutta he, kuten lukija kai jo huomasi siitä, että Tanakka kirosi, että olisi sittenkin pitänyt siltä kummitukselta se tiirikka ottaa, olivatkin asiasta oikean tiedon saatuaan paaduttaneet taas sydämensä ja suunnittelivat pakoa. Olikin tilaisuus, kun ei vartioitu.
Ja eivätkös he silloin akkunaa tarkastellessaan huomanneet sitä Jönnin siihen pistämää tiirikkaa. Se oli ilon hetki. Oitis työhön.
Ja nyt he alkoivat äänekkäästi ja hartaasti veisata, jopa väliin ääneen rukoillakin ja anoa armoa. Sillä välin puuhasi Antti Tanakka sillä Jönnin tiirikalla lukkoja ja laitoksia auki. Veisuun ja rukouksen melu esti minkään rapinan kuulumasta ja epäluulon heräämästä. Vanginvartija Huttunen puheli veisuun kuullessansa vartija Tuirulle:
"Kylläpä niistä tuli hurskaat." Ja he uskoivat sen rehellisesti, sillä olihan tunnustus ollut vilpitön ja syy, joka sen oli aiheuttanut, luonnollinen. Ja niin jatkui rauhassa vapautustyö, eikä aikaakaan, kun he jo olivat vapaalla jalalla. Antti Tanakka silloin puheli:
"Ei se pappi todellakaan turhia höpissyt. Kun sanoi, että meillä on vapaus ja kaikki, kun vain ovat armon avaimet käsissä."
Ja he ajoivat Riihimäelle samassa junassa, jossa Jönnin morsian, Kourun leski, matkusti Helsinkiin ostamaan kihlajais- ja häätavaroitansa, sillä hän ei vieläkään tiennyt sulhasensa asioista mitään pahaa.
Mutta huijareita kun nyt ruvettiin takaa-ajamaan, niin heille luettiin suurimmaksi rikokseksi heidän hurskautensa. Luultiin heidän sen keksimällä keksineen päästäksensä sen turvin karkuun, ja vartija Tiipinen puheli ihmeissänsä:
"Ja kenenkähän profeettansa tuo Herra sitten lähettikään heille tiirikan tuomaan?"
Ei sitä tietty. Ei osattu aavistaakaan, että se profeetta oli hurskaan
Kourun lesken iäinen sulho, miljoonamies Jönni Lumperi.
* * * * *
Ja nyt sitten Tampereella haudattiin Antti Pitkäsen paloiteltuja jäännöksiä uudestaan. Malinen oli jättänyt sen tehtävän valtuuttamansa Jussi Impisen huoleksi. Ei siitä asiasta ollut silloin Tampereen poliisilaitoksessa sen parempaa selkoa, sillä Malinen ei ollut selostellut asiaa, kun oli luullut kaiken olevan muutoinkin selvää.
Mutta kun lakko yhäkin jatkui, täytyi Impisen pyytää poliisilaitokselta ruumiin kantajia. Sieltä lähetettiin poliiseja, ja taas joutui Nuutinen kantajaksi. Arkkua kantaessa hän haudan luo jouduttua silloin kysäisi Impiseltä:
"Ketä tässä nyt oikein kannetaan?"
Ja Impinen tiesi. Hän selitti:
"Eräs helsinkiläinen jätkäpä se vain on… Jönni Lumperi kuuluu nimeltään olevan."
Ja silloin kirosi taas Nuutinen karheasti ja päivitteli:
"Minä jo pitkin matkaa arvelin, että kunhan vain ei nytkin olisi se paholainen laatikossa!"
Ja kun he laskivat arkun haudan reunalle, niin hän kertoili, kuinka oli ihan samaa Jönniä kantanut, ja kiukuitsi:
"Koskapa tuosta pirusta eroon pääsee!"
Mutta Impinen vakuutti, että kyllä nyt, selitti että Jönni on leikattu.
Mutta sittenkin intti harmistunut Nuutinen:
"Kyllä se vielä kappaleinakin liikkeelle lähtee, ja senkuin ala kantaa.
Niin että sen miehen kyllä aina etsimättä löytää." Hän kyllä uskoi
Jönnin nyt tällä välin oikein kuolleen, mutta sittenkin häntä jo
suututti asia.
Kun hän sitten haudalta palasi, tapasi hän Hytisen. Se salaili puuhiansa sen palkinnon vuoksi, mutta vihjaili nyt siitä kuitenkin Nuutiselle:
"Minä etsin erästä aika lintua. Mutta sitä hylkyä vain ei ole helppo löytää ja lukkojen turviin panna."
Mutta Nuutinen oli ärtynyt ja vastaili:
"Minä taas en pääse eräästä linnusta eroon… Jos minne kierrät, niin se on ensimäisenä edessä."
Eikä kumpikaan aavistanut puhuvansa samasta Jönnistä, sillä kukapa olisi voinut luulla ihmisellä olevan kaksi niin vastakkaista löytymisominaisuutta.
Mutta nyt oli Nuutisen lähdettävä virka-asialle Riihimäelle. Siellä olivat Jönnin vapauttamat huijarit tehneet pienen kolttosen.
He näet murtautuivat sillä Jönnin tiirikalla lääkäri Puttilaisen kellariin ja veivät sieltä ne kaksitoista litraa konjakkia, jotka Jönni oli vienyt asemalle sillä aikaa kun Puttilainen itse häntä leikkasi. Kolttosta tehdessään ne vielä puhuivat kerrassaan kauheaa Jumalan ja hänen pyhän Sanansa pilkkaa. Antti Tanakka näet sanoi:
"Saadaan tässä kääntymisen päälle heti ehtoollisviinat." Maksuksi he jättivät ainoastaan sen Jönnin hankkiman tiirikan. Asiasta oli telefoonissa ilmoitettu lääkäri Puttilaiselle itselleen — se kun Jönnin leikkaajaisia juodessaan oli viivästynyt Tampereella — ja Puttilainen pyysi Tampereen poliisilaitosta tutkimaan asiaa. Siihen suostuttiin ja Nuutinen määrättiin matkustamaan Riihimäelle tutkimaan asiaa.
* * * * *
Kun hän oli asemalla lähdössä, tapasi hänet lääkäri Puttilainen. He
tunsivat toisensa, Puttilainen oli näet ylioppilasaikoinaan asunut
Nuutisen luona. Oli iloinen, kun sai konjakkinsa varkaan etsijäksi
Nuutisen. He puhelivat. Puttilainen selitti:
"Leikkasin äsken erään Jönni Lumperi nimisen helsinkiläisen jätkän."
Vasta nyt sai Nuutinen tarkemmin kuulla Jönnin leikkauksesta.
Puttilainen lisäsi:
"Sydänvika oli ollut miehessä… Sydän oli heikontunut ja tehnyt stopin."
Ja taas heltyi Nuutinen onnettomalle ystävällensä ja puheli hänestä lääkärille vakaana:
"Ka… Hänkin kun rakasti sillä sydämellään tätä maailmaa liiaksi, niin ei ihme, että sydän jo väsähti ja toppasi lopulta."
Mutta eivät he junan lähdön vuoksi ehtineet sen pitemmältä jatkaa. Junassa muisteli Nuutinen Jönniänsä, suli hänelle lopen, varsinkin sen leikkauksen takia, ja kertoili toisille asiaa ja puheli:
"Vainaja olisi ollut säällinen mies, jos hänellä ei olisi ollut niin liika hyvä sydän tätä maailmaa kohtaan."
Kuulijoihinkin tarttui vakava mieliala. Muistettiin kuolema, elämän pettävät ilot. Nuutinen jatkoi Jönnistä:
"Oli kuin lapsi… Ikänsä kaiken vain turulla huoletonna soitti. Mutta siellä hän on nyt, vainaja."
Ja hänen surunsa oli syvä, ja niin lähestyi hän Riihimäkeä.
* * * * *
Mutta samoihin aikoihin kerjäili Jönni Riihimäellä matkarahoja Helsinkiin. Eivät tahtoneet ihmiset hänelle antaa, ja hän oli jo allapäin. Seuraan lyöttäytyi Tovilainen, kyseli, puheli. Jönni kertoili etsivänsä suurta veijaria, ja Tovilainen, joka oli kuullut siitä Tampereen huijarista, ihastui ja puheli:
"Se mies oli oikea miljoonamies. Osasi miljoonia pölisyttää."
Hän ihaili miestä tosissaan, tupakoi ja jatkoi, kehui:
"Se oli liikemies! Osasi herrojakin huulesta vetää." Ja taas tuli Jönni kateelliseksi tuolle suurelle liikemiesnerolle ja puheli Tovilaiselle:
"Kunpa Herra olisi minullekin antanut niin terävän partaveitsen päähän, niin en tässä nyt matkalantteja muilta anoisi."
Hän kadehti sitä taas kuin lapsi ja puheli:
"Minulle taas on Herra antanut miljoonamiehen lahjoista ainoastaan sen puolen, että osaan miljoonan menettää. Liikuttaa miljoonaa niinpäin."
Mutta saapui juna. Rumpuliini palasi Viipurista, oli saanut sieltä rahansa irti ja riensi nyt lainaamaan Jönnilta ne toiset tarvittavat sata tuhatta ostaaksensa niillä sitten häneltä sen Isolohkon emätilan. Oli viivähtänyt matkalla ja lähettänyt sähkösanoman, että nyt hän tulee.
Jönnin oleskelu ja olemus oli Riihimäellä herättänyt epäluuloja. Kai se hän on ne konjakit varastanut. Ruumiskirstunsa ja ristinsä oli Jönni vienyt metsään. Häntä pidettiin silmällä ja odotettiin Nuutisen tuloa.
Mutta ei Jönni sitä aavistanut. Hän pyysi matkustavalta Rumpuliiniltakin lanttia. Tämä silmäili häntä tutkivin katsein, sillä hän oli varova, kun oli yli satatuhatta taskussa. Mies näytti epäilyttävältä. Hän jo kysäisi:
"Et suinkaan sinä keljumiehiä ole?"
Jönni epäsi, selitti rehellisesti:
"Tilankauppoja keinottelin, niin lykästi niin taapäin, että solahti kaikki."
Rumpuliini suli miehen kohtalosta.
"Ai-jai-jai", säälitteli hän ja neuvoi, varoitti:
"Tilakeinottelua ei pidä yrittää. Se on vaarallista peliä tuhmalle.
Ai-jai."
Hän selitti sitä asiaa pitkälti, osanotolla ja lisäsi:
"Minäkin olen tilanostossa varova… Hy-yvin varova", vakuutti hän heltyneenä, ja kun Jönnilta kysyi, miten hän oli noissa kaupoissa häviöön joutunut, niin Jönni selitti:
"Siinä tuli sekä ostaessa että myödessä pukki."
"Jaa, jaa, jaa", surkutteli Rumpuliini, ja Jönni selitti:
"Jos olisi kaikki käynyt laskujen mukaan, niin minä parast'aikaa riepoittaisin miljoonia, mutta laskuissakin tuli pukki."
"Jaa… jaa, jaa." Pani se Rumpuliininkin arvelemaan näin ison kauppansa edellä, ja vahingoistansa masentunut Jönni jatkoi:
"Sitä olet ihminen miljoonaa hankkiessasi, jos on oikea miljoonaluonto, niinkuin kana: kun toisesta päästä minkä syöt, niin entinen jo toisesta päästä munana muiden suuhun tipahtaa. Ja niin käy kaikki vain läpi kuin kestikievarissa."
"Jaa", mietiksi Rumpuliini hyvin vakavana, kun Jönni vielä selitti:
"Oli kaksikin tilaa taapelissa, mutta sitten tuli pysty."
Ja Rumpuliini heltyi lopen. Hän näki miehen silinteristä ja herrasrokista, että se on parempiakin päiviä nähnyt. Kun hän itse aikoi ostaa tuon Isolohkon emätilan ja oli lakko ja työväestä puute, niin hän miestä auttaaksensa lupasi antaa sille kymmenen markkaa matkarahoiksi, kehoitti tulemaan ylihuomenna Tampereelle hotellista häntä kysymään ja puheli:
"Minä ostan silloin eräältä pohatalta ison hovin ja saat siellä työtä,"
Varovaisuuden vuoksi hän kuitenkin kysäisi:
"Kai sinä olet maatyötä tehnyt? Niin että osaat."
Ja nyt Jönni epäröi, sanoako suoraan vaiko valehdella. Oitis hän kuitenkin muisti tehneensä hautansa kaivajana ja avaajana "maatyötä". Ja se pelasti. Hän ilmoitti rohkeasti:
"Minä olen tehnyt maatyötä sekä työnantajana että -tekijänä." Hän rohkaistui nyt siitä niin, että vielä selitti:
"Totuutta puhuessa meidän täytyy ensin etsiä oikea perustus ja vasta sen päälle kasata muuta." Ja kun hänestä tuntui, että oli valheessaan onnistunut, ja että siis oli jo luja pohja, niin hän vieläkin rohkaistuen lisäsi:
"Sillä kun on kerran onnistunut huoneelle laskemaan hyvän perustuksen, niin harjahirsi saa jo olla heiluvampaa." Ei Rumpuliini niissä vertauksissa mitään erikoista huomannut. Hän päinvastoin niistä mieltyi mieheen, niin että päätti hänet sittemmin ottaa tuolle Isolohkon emätilalle tilanhoitajaksi. Entinen työnantaja kun mies kerran oli maatöiden alalla, niin osaa hän johtaa, niin hän arveli. Kun hän ne kymmenen markkaa Jönnille matkarahoiksi antoi, niin hän niiden vähyyttä puolustaakseen selitti:
"Antaisin enemmän, mutta minulla on tilan oston takia isoja rahan tarpeita." Hän muisti, että hänen on tuolta pohatalta, Jönniltä, käytävä vielä lainaamassa satatuhatta, ennenkuin kykenee siltä tuon tilan ostamaan, ja lisäsi:
"Täytyy itsenikin eräältä rikkaalta lainata." Jönni alistui ja toisti taas ne Antti Pitkäselle lausumansa sanat, puhellen:
"Niinhän minä kerran jo Antti Pitkäselle sanoin että: rikkaiden pitää olla vuorovaikutuksessa, sillä ainoastaan rikas voi toista rikasta auttaa." Hän puhui sen tosissaan, tietämättä, että tässä oli tuo hänen ennustuksensa täydellisesti toteutunut, sillä nyt lähti Rumpuliini häneltä lainaamaan niitä sataatuhatta.
Ja niin sai tuo "pohatta" matkarahat ja hankkiutui metsään
ruumiskirstunsa ja ristinsä luo odottamaan lähtevää junaa.
Hyvästellessänsä hän taas muisti sen etsittävänsä ja puheli
Rumpuliinille toivorikkaana:
"Mutta on minulla vielä yhdessä toivo… Kun saisin sen miehen selän nähdä ja saisin sen kolttosistaan kiinni, niin minulla olisi loppuiäkseni sekä kortteeri että ruoka."
"Jaa, jaa", puheli siihen Rumpuliini osanotolla, luuli miehen tarkoittavan petkuttajaansa, eikä itseään, ja kehoitti yrittämään.
Ja Jönni yritti, etsi itseään, piti silmällä, osti sitten makkaraa, syötti sillä ne ruumiinsa palaset ja, kuten sanottu, lähti kirstunsa ja ristinsä luo metsään.
* * * * *
Ja juuri niihin aikoihin saapui Nuutinen. Jönnin silmälläpitäjät selittivät hänelle asian, ja niin lähti Nuutinen miesjoukon kanssa etsimään varasta metsästä. Puttilainen itse oli Hämeenlinnassa. Hänelle ilmoitettiin sinne telefoonissa, että varasta etsitään metsästä, jossa hänen on huomattu piileksivän.
Ja niin heidän eteensä sukelsikin tiheästä kuusikosta outo näky: Jönni istui ruumiskirstunsa harjalla, risti puuta vasten pystyssä, ja paikkaili kenkiään.
"Jönni p—kele!… Taasko sinä kuolleista heräsit!" kirosi silloin
Nuutinen. Mutta taas Jönni ihastui jälleennäkemisestä ja puheli:
"Minä jo kaipailinkin, että missähän se Nuutinen nyt huitoo, kun sitä ei enää missään näy."
Ja hän alkoi puhella kuten tavallisia jutellen, selitteli:
"Kenkiäni tässä arvelin paikata." Mutta Nuutinen suuttui häneen nyt tosissaan. Harmitti häntä ja jo hän aivan haukkui:
"Kenkiäsi", haukkui hän ynseästi ja soimasi: "Niitä omia palasiasi sinä olet siinä kokoon suutaroinut. Ennen kenkiäsi." Hän tarkoitti sitä, että kun Jönni oli palasiksi leikattu, niin hän on nyt ruumiskirstunsa kannella istuen ja risti puuta vasten pystyssä suutaroinut ne lääkärin leikkelemät palasensa kokonaiseksi ja ryhtynyt sitten kenkiään paikkaamaan. Jönni koki häntä sovitella, puheli:
"Olethan sinä ennenkin minua kärsinyt."
Mutta nyt ei Nuutinen kärsinyt. Hän haukkui Jönniä tosi vihassa niistä sen miljoonaretkistä ja soimasi, että: "senkö miljoneeri sinusta tulisi, jätkästä", ja riiteli, aivan karjaisemalla ärjäisi:
"Hellitä jo!"
Heitä pois ne miljoneeripuuhat ja tyydy olemaan jätkä, soimasi hän.
Jönni suuttui nyt lopultakin, ja he riitelivät siitä asiasta tiukasti.
"Mitä sinä, Nuutinen, ymmärrät!" riiteli Jönni vastaan ja uhitteli:
"Mutta enpäs hellitä!"
Uhallakin hän nyt sanoi yrittävänsä. Ei hän olisi muutoin, mutta kun
Nuutinen niin haukkui, niin hän ärtyi ja riiteli, uhkaili:
"Se on taistelu… Niin että toinen tai toinen!" Hän riiteli sitä taas lapsen kaikella alttiudella ja uhkasi:
"Joko jätkä tai miljoneeri… Mutta ennen en hellitä."
Mutta pian selvisi toki, että Jönni oli varkauteen viaton. Nuutinen toimitti hänet aivan kädestä pitäen junaan ja lähetti Helsinkiin, ja vieläkin Jönni, ollen saaliistansa varma, erotessa vakuutti:
"Mutta minä en kuole, ennenkuin miljoona on selvä."
Mutta nyt tutki Nuutinen sitä varkausasiaa. Hän tarkasti kellarin, josta viinat oli viety. Sieltä hän löysi sen tiirikan, jonka Jönni oli jättänyt vankilan akkunalle. Huijarit olivat avanneet sillä oven. Tiirikassa oli sen hämeenlinnalaisen sepänliikkeen nimi, josta se oli ostettu. Siinä oli hänellä hyvä johtolanka. Hän lähti Hämeenlinnaan tiedustamaan tuosta sepänliikkeestä, minkälainen mies sen oli ostanut, ja niin hän joutui sittenkin Jönnin jälille ja alkoi taas kiroilla ja manaili:
"Ilmankos ei kestä haudassakaan… Kun on aina tiirikat taskussa, että saa auki iäisyydenkin ovet, ja niin ilmestyy aina minulle."
Ja silloin huomasi hänet hotellin akkunasta lääkäri Puttilainen, hoihkasi luokseen ja peräsi:
"Se kai löydettiin se varas metsästä? Kuka se oli?"
Ja Nuutinen selitti:
"Se oli se sama Jönni Lumperi, jonka tohtori oli sitä ennen leikannut." Puttilainen ei ollut häntä ymmärtää, luuli Nuutisen tekevän pilaa ja torui:
"Mitä se Nuutinen nyt ilveilee."
Ja heidän välillänsä sukeutui aivan kina. Puttilainen löi jo leikkausveitsen pöytään ja sanoi kiivaasti:
"Tässä on se veitsikin, jolla minä sen leikkasin! Uskooko nyt
Nuutinen?"
Mutta Nuutinenkin kiihtyi virkataitonsa puolesta, löi Jönnin tiirikan pöytään ja kinasi:
"Mutta tässä on se tiirikka, jolla sama Jönni Lumperi sen jälkeen avasi kellarinne ja vei konjakit… Uskokaa nyt jo, tohtori!"
Ja he joutuivat asiasta ymmälle eivätkä voineet sitä mitenkään selittää. Lääkäri Puttilainen käveli mietteissänsä, kohautteli olkapäitänsä ja äänteli:
"Jaa… Jaa…"
Ja niin täytyi Nuutisen taas lähteä Jönnin jälille Helsinkiä kohti,
johon oli hänet käsistänsä päästäessään Riihimäeltä lähettänyt.
Matkalla hän kertoili asian Jussi Tiupalle ja päivitteli harmistuneena
Jönnin kujeista ja menoista:
"Mutta se ei ihmisestä jätkä lakkaa, jos siitä ei tule miljoneeri."
Sillä hän ei ollut siinä kiivauksissaan muistanut Riihimäellä tutkia tätä Jönnin uutta ylösnousemusta. Ja sekin seikka lisäsi epäselvyyttä.
Niinpä hän nyt junassa ajaessaan tuli asiaa miettineeksi poikin ja pitkin, ja kun hän ei tuntenut sitä Antti Pitkäs-vainajan leikkaamisasiaa, vaan luuli Jönnin leikatuksi, niin alkoi hänestä asia tuntua kerrassaan jo oudolta.