KAHDESTOISTA SANAKOLINA
Surullista, ihan piinallista, hermostunutta ja ärtyisää oli yhäkin elämä vallesmannin talossa.
Sillä nytkin olisi pitänyt lähteä tohtorin herrasväen luo ompeluseuraan, mutta rouvasta tuntui, että aivanhan hän siellä ihmisten katseista paistuisi. Kernaammin sitä nyt toki olisi vaikka lurjuksen kuin tuhman, jopa hullun miehen rouvana.
Ja nyt yhä vain uusia huolia. Tänään oli rouva saanut kirjeen senaattori-sukulaisen rouvalta ja omalta sukulaiseltaan paroonitar Vuorikiveltä. Ne onnittelivat jo valtiopäivämiestoimen ja ruununvoudin-ja senaattorinviran johdosta ja lupasivat pian tulla suullisesti onnittelemaan. Mihin sitä katsookaan, kun ne nyt tulevat ja koko häpeä paljastuu! Rouva hermostui.
Niin oltiin, istuttiin. Rouva ompeli surullisena. Vallesmanni oli jo nukkunut päivällisunensa ja yritteli lukea sanomalehteä. Pudde, hylky, maata relletti, miltei keskilattialla ihan selällään, pystyyn nostetut etukäpälät polvista riipuksiin koukistettuina, vatsa rehellään, tout exposè, ja takakäpälät niin rumasti ja säädyttömästi hajallaan, että se voidaan tässä kuvatakaan ainoastaan punastumishaluisten tarpeeksi, hyödyksi ja huviksi. Se olikin tehnyt kylällä jonkun kolttosen ja nautti nyt onnellisena siitä, että oli päässyt näin hyvään turvaan. Rouva ompeli. Vaiettiin.
Ja silloin toi Kaisa-Liisa kahvin. Poistuessaan huomasi hän Pudden säädyttömyyden.
»Pty-hui!» sylkäsi hän silloin inhosta, häveliäänä, ja ovesta ulos päästyänsä mutisi vihastuneena:
»Eivät senvertaa jotta … koiran opettaisivat ihmisiksi olemaan.»
Mutta herrasväkeä painosti. Rouva ompeli, työhönsä ihan tyyten vaipuneena, surullisena.
»Eilisessä … vai oliko se sunnuntaisissa lehdissä, seisoo, että», tapaili vallesmanni, käänteli sanomalehteä ja jatkoi:
»… Niin… Tässä viime viikon tiistain lehdessä seisoo, jotta Jaalan vallesmanni … minun koulutoverini muuten… Jaalan vallesmanni Knuut Bernhard Pimppoonius on nimitetty … nimitetty», aukoi hän sanomalehteä… »nimitetty sen ja sen kihlakunnan ruununvoudiksi.»
Ja puhuen hän jatkoi:
»Häntä pidettiin toverien kesken yleensä tuhmana… Yhdeksäntenätoista hän oli luokalla kun minä olin neljäntenä.»
Hän vilkaisi rouvaansa. Miten kaunis se, tämä hänen Jenny Sesiiliansa olikin.
»Niin … neljäntenä … neljäntenä olin… Sitte kun niistä vieläkin ensimmäisemmistä oli Hinkka Parola kuollut ja Hugo Rogerus eroitettu juomisen takia, ja neljä muuta muista syistä, mikähän mistäkin… Niin, että niiden poistojen jälkeen, olin sitte jo neljäntenä», toisteli hän siinä pulassa, ja miten liekin, niin aivan kuin sekaantui lisäämään:
»Kolme olisi enää tarvinnut minun edeltä eroittaa, kun jo olisin ollut luokan ensimmäinen.»
Mutta pahaksi onneksi ei ollut kukaan tehnyt niin suurta kolttosta, että olisi eroitettu. Rouva tuntui huokaavan kuin tuskallisesti. Vaiettiin. Taas koki vallesmanni:
»Vai mitä sinä, Jenny Sesiilia?»
Ei vastausta.
Ja silloin taas vallesmanni löysi sen, kelle purkautua. Hän ihan huusi:
»Pudde, sinä veijari!… Niin rivostiko sinä taas…»
Keppiä hän jo tapaili. Mutta onneksi ei Pudden omatunto ollut koskaan puhdas. Se tiesi siis pitää varansa ja niinpä nytkin luikki nopeasti sohvan alle. Äkäisenä puheli ja uhitteli silloin vallesmanni:
»Leikata se hylky pitää antaa, niin parantaa tapansa.»
Ja oitis huusi hän Kaisa-Liisan ja lähetti sen heti noutamaan sitä kosiksijaansa, miessuvun perivihollista, ukko Tiristä, Puddea varten. Ja niin joudumme taaskin hetkiseksi poikkeamaan, puustakatsoen syrjäasiaan, mutta itseasiassa pääjuoneen, tämän viisaudenkirjan päähenkilön aikaansaannoksiin.
Ukko Tirinen, näet, tuli ja ryhtyi heti tuhotyöhönsä. Herkullisella paistipalalla vietteli se Pudden luokseen.
Mutta Pudde oli yleensä epäluuloinen. Tunsi hän myös ukon periaatteet ja ammatin, eikä niitä hyväksynyt. Mutta paistipala oli aivan houkuttelevan herkullinen. Sääli siitä luopua. Hän salli kavalan ukon lähestyä sitä tarjoilemaan ja lopulta sieppasi herkkupalan ukon kädestä, mutta kun ukko samalla tavoitti siepata hänet kiinni, puraisi hän sen säären kerrassaan pahaksi ja sitä kyytiä korjasi luunsa talteen. Ukko kirosi ja uhkasi vallesmannia oikeudenkäynnillä, mutta sopi asian kun vallesmanni suostui maksamaan lääkkeet ja lääkärin palkan ja lisäksi sata markkaa kipurahoja.
Mutta pelastumisensa kunniaksi laittoi Pudde isot pidot. Talosta taloon juosten kokosi se kaikki henttunsa ja kilpailijansa, vei ne tohtorin kartanolle ja järjesti siellä kerrassaan suurenmoisen tappelun, niin valtavan rähäkän, että siihen täytyi lopulla sekaantua, ei ainoastaan tohtorin oman herrasväen, vaan myös ompeluseuraan saapuneiden herrojen. Varsinkin henkikirjoittaja piiskasi silloin armotta koiraansa, joka oli pahasti tappeluun sekaantunut. Se koira olikin Pudden poika. Pudde oli, johtamalla poikansa tappeluun, toimittanut sille isällistä kuritusta ja juosta veijaroi nyt kotiansa kohti, kähvelti matkalla pappilan kellarin akkunasta lääninrovastin huomista tuloa varten paistetun herkullisen kananpaistin, söi sen, luikki hiljaa makuuhuoneeseen ja heittäytyi vallesmannin sänkyyn selälleen, paistia sulattamaan, aivan samaan säädyttömään asentoon, mistä vallesmanni oli hänet äsken karkoittanut.
Mutta myöhemmin vietteli hän tuon samaisen, hänelle paha-aikeisen ukon koiran ja niin lahjoitti hän ukolle aikanansa neljä veikeää ja elämänhaluista herraskoiran pentua. Kennelklubin näyttelyssä sai niistä jokainen ensimmäisen palkinnon: kultamitalin ja kolmesataa markkaa rahassa. Ukko Tirinen möi silloin penikat mitaleinensa kaupungin herroille seitsemästä sadasta markasta kappaleen. Hänellä oli nyt neljätuhatta markkaa.
Ja niinpä suostui Kakkilaisen hylkimä Kaisa-Liisa nyt ukkoon. Molemmat he kääntyivät Sakarin uskoon ja elävät onnellisena, sillä ukko, niin oman sukupuolensa leppymätön vihollinen kuin hän onkin, on kunnon kansalainen ja yhtä uskollinen ja perinpohjainen aviossa, kuin siinä ammatissaankin, ja juuri siksi rakastaa häntä Kaisa-Liisa.
* * * * *
Kului aika. Yhä uusia yllätyksiä sattui tässä, ihmeellisessä uskon ja viisauden asiassa.
Se uusi tuomari, Pekka Lakinen, oli, näet, jo saapunut ja vallesmanni oli hänelle ehdoittanut Jussi Punnittua lautamieheksi. Tuomari oli luvannut tutustua mieheen, oli kutsuttanut Jussin puheilleen, tosin vasta muissa asioissa, voidakseen ensin tutustua ja nyt oli vallesmanni saapunut kuulemaan tulosta ja päätöstä.
Ja suostui se tuomari. Siinä totia juodessa puheli hän Jussi Punnitusta vallesmannille:
»Tuhmahan tuo kyllä näkyy olevan, mutta eivätpä ne lautamiehet ja kirkkoväärdit yleensäkään mitään kynttilöitä ole.» Puhe johtui siis viisausasiaan. Tuomari ryyppäsi ja jatkoi:
»Ja mitäpä tuo alempi kansa liialla viisaudella juuri tekeekään. Kunhan on sen verran, että osaavat nenänsä niistää ja pahimmat hajunsa pellolle kantaa ja… No, skool, veli!… Nikottaa tuo konjakki.»
»Terve … terve!»
Ja tuomari nikotteli ja jatkoi:
»Niin. Turhaa ylellisyyttä on kansalle viisaus. Ylempi sääty ja virkamiehistö heille kuitenkin kaikki asiat valmiiksi laittaa. Hulluksi ne, tottumattomat kollot, viisaus tekisi: alkaisivat viisautta päähän saatuaan vain hyppiä ja vastaan potkia… No veli! Ryyppää!»
Vallesmanni ryyppäsi konjakin vakavana. Ei häntä miellyttänyt puhe viisaudesta. Hän vaikeni. Tuomari sytytti sikarin, ja silmät jo ehkä hieman sameina, jatkoi:
»Johtaa ja opettaa viisauden pilaamaa talonpoikaa, on yhtä työlästä kuin vetää itsepäistä härkää sarvista.»
Tavallaan tyytyväisenä palasi vallesmanni kotiinsa, mutta siellä odotti yllätys: Hän sai Pöndisen kirjeen. Nyt hän huomasi yllyttäneensä rovastin Sakaria vastaan, samaan aikaan, kun Pöndinen määräsi Sakarin puuhaamaan hänen ehdokkuutensa hyväksi!
Onnetonta! Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että Jussi Punnittu on hänen kilpailijansa, ja että hän itse on tuota vihollistansa auttanut kilpailussa: hommaamalla lautamieheksi, nostanut sen arvoa valitsijoiden silmissä, jos hän sen olisi tiennyt niin — niin luullaan — olisi hän alkanut itsekin epäillä viisauttansa, myöntänyt, että ei hän ole ainakaan liika viisas, kuten Sakari, vaikka hän oli suuttunut silloin, kun Sakari sen arvon häneltä kielsi.
* * * * *
Puuhassa se ukko rovasti Saarnanenkin jo touhusi, laati syytöskirjelmää. Sakarin toimi olikin jo alkanut paisua hänelle vaaralliseksi. Sydämen halulla hän siis jo asiaa ajoi.
Oli jo ilta. Hän itse alkoi riisuuntua, mutta rouva istui vielä, kodikas, valkea mummon-myssy päässä ja silmälasit nenällä riippumassa, istui ja luki uutta Genoveevaa. Oli puhuttu Sakarin ja Pöndisen opista ja muista uskon asioista ja ukko rovasti siinä riisuu tuessaan jatkoi:
»Kun minun liikavarpaalleni harhaopin saarnaajat laumaa harventaessaan polkevat, niin maallinen viisaus sille vain nauraa. Mutta kun poletaan omalle liikavarpaalle, niinkuin nyt vallesmannin, niin maallinenkin alkaa huolehtia minun liikavarpaastani, saadakseen sen kautta oman varpaansa pelastetuksi.»
Rouva keskeytti lukemisen, katsoi isojen silmälasiensa takaa ihan juhlallisen hurskaasti ja puheli:
»Niin, rakas Reino Anselmi! Siitä sen nyt näet, että Herrasta ja Herran palvelijasta se maallinenkin mahtavuus ahdistuksen ja kaipuun tultua apua etsii!»
Ja taas hän selitti Sakarin ja Pöndisen oppia. Eräs uskovainen oli sitä hänelle selostanut.
»Ka-aiken… Kaiken ajallisen viisauden tuomitsevat, ja uskon yksin sanovat elvyttävän, Reino Anselmi», puheli hän. Ukko rovasti varustautui housujansa riisumaan ja sitä tehdessään noin-vain arveli:
»Tuomitkoot! Viisauskin on Herran armolahja ja siksi elävät usko ja viisaus…»
Ihan lahkeen suusta pitäen täytyi kumartua oikeaa lahetta jalasta pois vetämään.
»…usko ja viisaus», jatkoi hän samalla: »asuvat tässä ajallisuuden maailmassa aina yhdessä, niinkuin kaksi rakasta veljestä, joista toinen taluttaa toista, viisaampi tuhmempaa», selitti hän housuja lopullisesti jaloista vetäessään. Hän silmäili naulaa housuille ja samalla jatkoi: »Herrasta … Herrasta ovat usko ynnä viisaus, ja siksi asuvat ne aina eroittamattomasti yhdessä, kuten kaksi housunlahetta… Kussa yksi kulkee, siellä on myös toinen. Muuten olisi tämä rakkaan Herramme luoma tomun maailma lahepuoli ja toisjalka.»
Hoksasi hän naulan, köpitti alushoususillaan, päällyshousut näpissä, sinne, ripustaa tökkäsi housut naulaan ja arveli:
»Siinä riippukoot! Sekä usko että viisaus!» Vuoteeseen hän heittäytyi ja kohta nukkui. Rouva luki vielä hetkisen Genoveevaa, mutta lopulta otti kortit ja ryhtyi povaamaan, saadaksensa tietää, miten tämä Pöndisen ja Sakarin harhaoppilais-asia päättyy. Vanha kissa hyppäsi pöydälle, istahtaa kökähti ja alkoi sangen huolellisesti tarkata rouvan povaamista, ja huoneessa vallitsi suuri pappilan rauha. Rovasti kuorsasi hiljaa ja vanha kello naksutteli rauhallisesti ja tasaisesti.