KOLMASTOISTA SANAKOLINA
Sakari puuhasi taas laitoksen töissä, johti ja touhusi. Laitoksen työväki, varsinkin laiska Hippiläinen, joka silloin kerran ihastui Sakarin »pitkän-kiskomiseen», oli yhä enemmän mielistynyt tähän toimekkaaseen johtajaan. Ei hän kyllä Sakarissa mitään erityisempää huomannut — sitä ei muutoin olisikaan kyennyt hänessä juuri huomaamaan — mutta hän piti sittekin Sakarista, etupäässä sen vuoksi, että hän laski nyt Sakarin aikana saavansa työstään noin neljä kertaa suuremman palkan kuin ennen, vaikka päiväpalkka olikin entinen ja sama.
Ja uskovaiset alkoivat jo Sakaria antimillansa muistaa. Ne siellä saarnalla herätetyt lähettivät kirkolla kävijöiden mukana Sakarille lahjoja, ken sukat, ken kintaat, ken mitäkin. Tänään toi Pykäläinen Sakarin toisen morsiamen, Haivenisen lesken, lähettämät uudet alushousut. Se viipyikin siinä vielä, jutteli ja selitteli. Istuttiin pihamaalla ja se laiska Hippiläinenkin siinä oli seurassa.
»Oli se toki viisas teko kunnalta, kun huomattiin rakentaa tää hullujenhuone», puheli Pykäläinen ja lisäsi:
»Se on tarpeellinen laitos.»
»Ka», munasi Hippiläinen laiskasti ja jatkoi veltosti filosofeeraillen:
»Sittepähän saa selvän, kuka on hullu ja kuka viisas, kun on seinä välissä, sillä toisiinsahan ne muuten sotkeutuisivat…»
Ja siitä sitä sitte keskusteltiin: viisaus-asiasta, sen eri osastoista, hulluudesta ja muusta. Niitä siellä seinien sisällä olijoita, huoneeseen päässeitä, sääli tietysti Pykäläinen. Kiitollinen hän oli itsensä ja muiden ulos jääneiden puolesta, ja nöyrin mielin hän puheli:
»Ja meidän ei siis sovi olla ylpeitä ja ynseitä siitä, että Herra armossaan on antanut meille seinän taakse jääneille tarpeeksi asti viisautta.»
»Ka… Mitäpä siitä ylpeilee», laiskotteli Hippiläinen ja Pykäläinen jatkoi:
»Herra on vain sitä viisautta jakaessaan käyttänyt meille mitatessaan isompaa punnusta, kuin niille siellä seinän takana olijoille mitatessaan…»
Ja Sakarilta hän tiedusti:
»Vai mitä johtaja siitä arvelee? Siitä, että Herran punnukset ovat kussakin tapauksessa erilaiset … viisauttakin meille mitatessa.»
»Erilaiset ovat», todisti Sakari, mutta varmuudella hän lisäsi:
»Mutta vaaka on aina sama.»
Ei siis ole asiassa Jumalan taholta mitään väärää. Sakari oli aina valmis Jumalansa asiaa puolustamaan, ja siksi hän siihen vaakaan vetosi ja vielä lisäsi:
»Sillä se on viisauttakin mitatessa pää-asia, että vaaka on sama… Kyllä siinä ei silloin Herran puolesta vilppiä ole ja… Vaaka taas ei koskaan falskaa.»
Pykäläinen lähti ja työkello soi. Kun oli joku aika tehty työtä, huomasi Sakari erään kanan menevän tyhjään vajaan, riensi perässä, sillä hän arvasi, mikä sillä oli mielessä. Tietysti se munimaan meni. Sakarissa heräsi uteliaisuus.
Ja silloin kutsui hän vajan ovelle työväen, ensin Hippiläisen, sitten toisen, ja niin yksitellen koko väen:
»Katsotaan kun kana munii», puheli hän niille, Hippiläinen ihastui.
Ja niin katsottiin, seistiin vajan ovella. Kana, jota väen uteliaisuus häiritsi, ei tietysti muninut, vaan käveli vajan lattialla ja kotkotti hermostuneesti.
»Ei mennä pois ennenkuin munii», varotteli vain Sakari väelle, uteliaisuudesta kiihtyneenä, ja niin odotettiin. Hippiläinen odottikin jo mahallaan ruohokossa lojuen. Kana hermostui yhä enemmän ja kotkotti yhä äänekkäämmin. Sakari nauroi ja oli onnellinen.
Ja niin ilman loppua, tunti, toinen, kolmas. Koko iltapäivä siinä katsottiin. Nyt kana huusi jo ihan riivatusti, tepasteli ja lennähtelikin. Toiset kanat luulivat toverinsa olevan hädässä ja alkoivat sen apuna ensin kotkottaa ja sitte huutaa. Meluun yhtyi kukko. Se parkui ihan kuin syötävä.
Ja niin oli talo melua ja huutoa täynnä. Aidanselillä, siltojen alla, kaikkialla ja jos missä, parkuivat kanat kuin syötävät ja kukko koki uhallakin saada ääntänsä kuulumaan yli kaiken. Se kirkasi niin, että kaula oli katketa. Sakari nauroi ihan käppyrässä.
Mutta lopulta toki kana epätoivoissaan hoksasi pelastuksen: Se lennähti eräälle orrelle ja siitä erään aukon kautta vajan ullakolle, peittäytyi romukasan taa, teki tulisen kiireesti tehtävänsä ja alkoi sitte hiljaa, rauhallisesti ja onnellisena äännähdellä. Muutenkin melu alkoi vaimeta ja rauha palautua.
Mutta pihamaan nurmikolla nukkui Hippiläinen sikeässä unessa. Hänet herätettiin. Olikin aika herätä.
Sillä ilta oli tullut. Työ-aika oli päättynyt ja niinpä eukko,
Hippiläistä, herätellessään, hoputtikin sille:
»Nouse pois, tahi et ennätä nukkumaan mennä ja myöhästyt illalliselta.»
* * * * *
Sakarin talossa pidettiin Sakaria nyt lopultakin jo menneenä miehenä, semmoisena, joka on kuulumattomiin hävinnyt, kenties tapaturmaisesti kuollut. Talon käytettävänä oleva inhimillinen viisaus ei kyennyt aavistuksinkaan huomaamaan, että Sakari samoina aikoina päinvastoin teki itseänsä kuolemattomaksi. Samalla kun inhimillinen viisaus varustautui siinä holhousasiassa julistamaan hänet ei ainoastaan vähäjärkiseksi, vaan suorastaan semmoiseksi, jolla ei ole järkeä ollenkaan, ei vähääkään, perusti Sakari kuolemattomuuttansa juuri tuon järkensä, viisautensa nojalla, vieläpä tarvitsematta käyttää viisaudestansa muuta kuin sen negatiivista, kielteistä osaa.
Sen sijaan oli Issakainen saanut viisautensa avulla selville kaikki isäntämiehenä olon hyvät puolet, muonamiehen oloihin verraten. Ei siis ihme, että hän koki nyt jo kosia Anna-Liisaa entistäkin hartaammin. Kaiken viisautensa laski hän siinä suostutellessaan kauneutensa lisäksi vaakalaudalle.
Nytkin hän siinä illansuussa, työstä palattuansa, istui ja illallista odotellessansa tupakoi, se iso takkuinen pää karhallaan kuin pöyhitty heinäruko. Anna-Liisa puuhaili. Issakainen piti sitä salavihkaa silmällä ja puheli:
»Niin jotta ottaisit vain minut mieheksesi… Ei siitä Sakarista enää kuitenkaan hiirikään hisahda.»
Ja tarpeenhan se Anna-Liisalle olisi, siinä isotöisessä talossa, ollutkin isäntä. Oli hän sitä mietiksinytkin, eikä hänellä enää ollut mitään erikoista Issakaisen rakkautta vastaan, sillä hyvä työmies tuo oli. Issakainen imeksi nysäänsä ja jatkoi, kehui:
»Minusta ainakaan et tarvitse pelätä, jotta tulee liika viisas!»
Ei. Ei ainakaan ollut järin suurta syytä siihen huoleen. Laiskotti. Hän vetäytyi lattialle lehtikasaan selälleen ja samalla jatkoi, ihan jo kuherteli: puhui leikkisästi, viisasteli:
»Se pitää olla miehellä lujarakenteinen pää, kun viisaus alkaa sisältä päin ponnistaa.»
Ja tavallaan tosissaan hän jatkoi, kehui:
»Koko tässä minun suvussa on yleensäkin ollut niin lujapäistä miestä, että suvussa ei ole vielä ilmaantunut ainoatakaan liika viisasta… Varsinkin isän isällä kuuluu olleen päärattaat niin kovaa tekoa, ja niin tarkalleen justierattu, jotta sekunnin päälle olisi osannut passata.»
Ja Anna-Liisan mieli taipui ja taipui. Ja niinpä hän, kun Issakainen jatkoi kehumistaan, siinä työssään jo tavanmukaiseksi vastaväitteiksi, oikeastaan kuherteluksi, muka ynseili:
»Eläkä tuossa kehu! Ei sitä miehillä kuitenkaan ole sen suurempia kuin jotta … onhan vain housut jalassa!»
»Ka… Mutta eipä sitä rakkaus-asiassa sillä vastapelaajalla, eli naisella, ole sitäkään valttia ansioikseen pöytään lyödä!» hoksasi Issakainen pitää puoltansa.
Ja niin alkoi rakkaus-asia kehittyä. Tuli yö. Anna-Liisakin jo nukahti. Kissa oli antanut hänelle jo kaikki anteeksi ja palveli siis taloa uskollisesti: vartioi tavallaan hänen sulhastansa, joka nukkui lattialla lehtikasassa:
Hiiri näet yritteli pistäytyä tupaan sillan kolosta, aivan Issakaisen takkuisen pään vierestä. Kissa asettui sitä vahtimaan ja istui siinä puolisen yötä. Sadasti pisti jo hiiren pää reiästä, mutta aina vain oli kissankin käpälä valmiina ja odottamassa. Elähtäneen, paljon kokeneen ukkomiehen vakavuudella hoiti se nyt tointansa siinä Issakaisen vanukeläjän vieressä. Viikset olivat hyvästi hoidetut, suoraakin suoremmat, ihan kuin parturin sukimat ja hätiköimättä ja viisaan näköisenä vahtasi se hiiren pään pilkahteluja.
* * * * *
Yleensä oli Sakari kaikessa lähetystyössänsä menestynyt hyvin, kuten lukija on huomannut. Eikä ihme, sillä kaikki oli hänessä vilpitöntä, altista, kuten lapsessa. Hän oli sanan mukaan uudestisyntynyt.
Ei siis ihme, että hän eräänäkin yönä onnistui hyvin tehtävässään, vaikka se oli — varsinkin saarnamiehen arvoon katsoen — sangen arkaluontoinen.
Hän näet lähti, maan tavan mukaan, toisen morsiamensa, Haivenisen lesken luo, kiittämään saamastaan lahjasta ja häntä puhuttelemaan. Lohduttamaan ja aitassa nukkuvaa herättämään hän lähti. Mukaansa otti hän Eulaliinan silkkihuivin, lahjaksi tälle toiselle morsiamellensa.
Mutta onnettomuudeksi oli Haivenisen leski, kuten tiedetään, lähtenyt vaaliasialle, puuhaamaan Sakarin vuoksi Punnitun hyväksi. Kotimiehenä oli hänellä Leppäläisen tyttö, Kaisa, ja se se nyt nukkui yksin aitassa. Sakari tuli ja koputti ovelle, kuten oli tottunut tällaisessa herätystyössä tekemään.
Ja ihmeellistä! Ei hänen tarvinnutkaan muuta kuin kerran koputtaa, niin jo se aitassa nukkuva vaimo heräsi ja avasi oven. Kolkutusta ja kolistamista ei siis tarvinnut lainkaan. Kaisa, näet, oli siinä ikävissään odottanutkin yöjalkalaisia ja oli siis koputukselle altis, valmiiksi herännyt. Kaisa aluksi oudostui ja oudostui Sakarikin, mutta oitis hän selitti:
»Minä vain koputin.»
Tunsi Kaisa Sakarin, sillä oli hän ollut hänen saarnaansa kuulemassa, vaikka ei hän vielä uskovainen ollut.
»Lohduttamaan tulin», jatkoi Sakari.
Ja niinpä Kaisakin antoi asian olla. Sakari työntyi aittaan, istahti Kaisan sängyn reunalle, tupakoi ja mietiksi siinä kauvan. Kaisakaan ei puhunut, muuten vain makaili siellä Sakarin selän takana.
Mutta sitten kaivoi Sakari povestaan Haivenisen leskelle lahjaksi varaamansa Eulaliinan silkkihuivin, työnsi sen Kaisalle ja ilmoitti:
»He… Toin sen sinulle lahjaksi!»
Ja ääneti kallistui hän Kaisan viereen. Ja Kaisa alkoikin jo taipua.
Sakari jo ihan likisteli ja samalla kysäsi:
»Pidätkö sinä lohduttamisesta? Herran sanalla lohduttamisesta?»
Ja kauvan odottamatta hän lohdutti Kaisaa:
»Kun ihminen ei nuoruudessaan ylenkatso lohdutusta, niin … silloin ei liika viisaus pääse olemaan ruumiin ja hengen vaiva.»
Eikä kulunutkaan montaa hetkeä, kun jo Sakari oli kihlannut Kaisan kolmanneksi morsiameksensa. Ei sitä Kaisa voinut vastustaa, sillä jos kenenkään, niin saarnamiehen ja pankkiirin suhteen on nainen kuten tietty, aina voimaton, heikko ja antautuvainen.
Mutta silloin sattui pieni onnettomuus. Kylänpojat tulivat Kaisan luo, koputtivat, ja kun ei avaajaa kuulunut, sysäsivät itse oven auki, löytäen Kaisan, mutta myös saarnamiehen hänen vuoteensa reunalta.
Ja niin syntyi sananvaihto, ensin säveä, sitte jo toisenlainen. Pian kehittyi siitä käsirysy. Pojat mukiloivat Sakaria aika pahasti, viskasivat hänet lopulta ovesta ulos, vetäisivät oven kiinni, ja vaikka Kaisa oli paennut saunaan, niin jäivät pojat hänen paluutaan aittaan odottamaan. Sakari luuli Kaisan jääneen pojille aittaan, rynnisti ovea vastaan, mutta ovi oli lujasti kiinni.
Hylyt! Ne olivatkin urheiluseuralaisia, tunnuslauseena aksioomi, viisaus, totuus: »Terve sielu terveessä ruumiissa.» He pitivät siis sielua terveenä ruumiin harjoituksilla ja kukistivat pirun valtaa, syntiä ja kaikkea pahuutta ja pahaa, urheilulla, kuten muut Kalevala-, hautapatsas-, pääkallo-ym. arkeologisista tutkimuksista, eli vanhojen peijaiden ruuantähteistä, etsivät sitä ehtymätöntä elämänvoimaa ja -viisautta, jota voi tarjota ainoastaan varsinainen, alati viherjöivä viisaus, viisaudenkirja, ja viisaudenkirja-homma ja varsinkin usko. Oli niillä, urheilijoilla, siis voimaa millä viskata pappi pellolle ja vielä ihan kuin ivalla kehoittivat Sakaria heittämään sielujen parantamisen saarnoilla ja muilla Siionin apteekkilääkkeillä ja parantamaan niitä uudenaikaisilla pahanlääkkeillä, esimerkiksi kolmiloikkauksella, tai ranskalaisella painilla.
»Pilkkaajat!» kauhistui Sakari heidän puhettaan.
Ja nyt alkoi hän ihan raivoissaan kolkuttaa ja pyrkiä takaisin aittaan. Hän löi oveen, että tärisi ja vaati avaamaan. Hän julmistui, kun ei avattu, otti halon ja löi seinään, että paukkui ja jyski, mutta sittenkään ei vain avattu.
Ja silloin keksi hän keinon. Talossa oli iso ruokakello. Kuin kirkonkello riippui se siellä pikku katon alla, kahden pitkän patsaan päässä, päätyseinän yli kohoten. Sakari alkoi aitassa olijoiden kiusaksi uhallakin soittaa. Vimmatusti veti hän nuorasta. Kello helisi ja pauhasi. Ääni kantoi yön tyyneydessä yli seutujen ja vesien. Ihmiset havahtuivat. Luultiin Haivenisen talossa jotain pahaa tapahtuneen ja riennettiin avuksi. Isona armeijana samosi koko kylän väki kartanolle.
Mutta harmistunut Sakari vain soitti, soitti aitassa olijoille kostaaksensa. Väki oudostui, seisoi, katsoi, tunsi voimallisen saarnamiehen. Ja silloin Sakari selitti, uhitellen:
»Soitan!… Uhallakin soitan!»
Ja hän soitti ja jatkoi:
»Yölläkin minä valvon ja kolkutan ja kolistan, ja jos ei auta, niin minä soitan kellolla, niin että yösydännäkin pitää jokaisen herätä.»
Oltiin ymmällä. Saarna-asiasta käsitettiin Sakarin puhuvan. Uskonnollista hereille soittamista se siis tarkoitti, arvelivat uskovaiset ja ihastuivat. Kukapa pappi tekisi niin: valvoisi kuin paimen yölläkin, soittaisi hereille, ja kun kokoonnuttaisiin, niin julistaisi sanaa ja jakaisi lohdutusta. Hän soitti siinä yösydännä ja valvoi siis kylän paimenena.
Ja aivan kuin itsestään siinä muodostuikin öinen, ihana saarnan ja herätyksen hetki. Kaikki ne monet suruttomatkin jäivät kuuntelemaan siihen, niiden harvojen uskovaisten joukkoon.
Ja niin saarnasi Sakari Kolistaja kolmannen voimallisen saarnansa, n.s. yösaarnan.
* * * * *
Näin hän saarnasi:
»Kun kello lyö kaksitoista, niin silloin on sydänyö!»
Hän jatkoi:
»Ja silloin kaikki nukkuvat, jotkut niin sikeästi, että kuorsuu kuuluu.»
Niin tekevät. Kuin linnut oksalla nukkuvat he, nämä työssä ahertaneet, väsyneet lapset, ken vuoteessa, ken paljaalla puulla. Sakari jatkoi:
»Mutta minä valvon.»
Miten liikkuttavaa, ihanaa! Sydänyö ja kaikki nukkuvat. Hän yksin valvoo, yllä vain yön sineen nukkuneet hiljaiset tähdet. Paimensauva kädessä hän joko vaeltaa ja huolehtii, tai istuu, tai hetkeä vartoo. Hän jatkoi:
»Ja yhtäkkiä minä alan kellolla soittaa!»
Näin, juuri puoliyön hetkellä, silloin kun vedet lepäävät, kedot ovat vaiti, eikä ole muuta kuin tämä yön rauha.
»Minä vedän kellon nyöristä ja soitan, niin kuin olisi maailmanloppu.»
Suuri hätä, synnin hätä. Sitä se kai tarkoittaa, ajateltiin. Sakari todisti:
»Vaikka kello lentäisi kappaleiksi, niin minä vain soitan.»
Uskollisesti, perinpohjin kuten aina altis paimen, niin hän tehtäviänsä täyttää, niin hän vaaraa väistämättä kellonsa ääressä seisoo.
Ja Sakari vannoi:
»Ja silloin se tulee hätä! Toiset eivät ennätä housujaankaan löytää, vaan juoksevat keveisillään.»
Ihmislapset, ne pienet poloiset! Kuin viattomat, säikähtyneet lapset rientävät he hädän hetkellä, keskellä sydänyön hiljaisuutta apua etsien. Ei auttajaa, ei apua. Yö vain ja äänettömät kesäöiset vedet. Etäältä kuuluu vain paimenkellon kirkas kutsu, jakaen valoisan kesäyön rauhan lohdun ääntä. Kuin pelästyneet lapset samoavat ihmisrukat sitä kohti, saapuvat paikalle, näkevät uskollisen paimenensa soittavan, alkavat rauhoittua ja tuntea päässeensä turvaan.
»Ja silloin», saarnasi Sakari ihan vuolaalla voimalla: »silloin minä sanonkin, että: Katso maallinen viisaus, se ylpiä, mutta hedelmätön vaimo, joka jokaiselle helmaansa hempiästi nostaa, on valmistanut vuoteensa teidän päähänne ja elää siellä niinkuin kenokaula Jerusalemin tytär ylpiästi, ja makaa kauhiassa haureudessa, mutta lasta hän ei saa.»
Ihanaa! Vertauksesta tuulahti sieluihin raamatullinen tuoksu. Saarnaaja haltioitui, jatkoi:
»Ja on tämä suomenkansa itse se monista tuhmista, mutta tuskin ainoastakaan viisaasta teostaan kuulu vanha viisas Väinämöinen, joka Joukahaisen kanssa viisaan maineesta kinaa. Sillä viisauden ainoaksi edustajaksi ja pääkamreeriksi se viisaan Väinämöisen kansaksi julistautuessaan itsensä ylensi ja niin on koko suomenkansa niinkuin poriseva papupata ja niinkuin kiehuessaan röplöttävä rokkakattila se on; sillä viisaudesta se porpottaa ja porinaa pitää, mutta työt, siitä viisauden porinasta syntyneet työt ovat niinkuin siitä kiehuvasta rokkakattilasta lattialle läikähtänyt ripellys. Ja niinpä: ainoastaan hullun suulla tohtii ja voi suomenkansa itsestään totuuden sanoa, mutta viisaskielisenä se kavalasti pahansa peittää ja pienuutensa vakan alle visusti kätkee ja ainoastaan olemattomia itsestään ilmoittaa, ja koskasta maksupäivä saapuu, niin papinkappansa kuurnitsee ja niin tuulenhäntiäisistä herralle kymmenykset kantaa, mutta selvän elon itse syö, ja niin on viisaus sille ainoastaan vilppipuheen kauhia isä ja viisauden hapatus sala-ajatuksen siemen, sillä he hapattaa pois uskon, sen autuuden kolian peruskiven. Totisesti! Totisesti, sillä ainoastaan uskoon ja Herran antamaan kovaan leipään pystyvät suomenkansan hampaat, mutta viisaus on sille liika kova pähkinä purra. Siispä hätky!
Hätky ja kavahda, sillä vaikka sinä, oi suomenkansa, viisaan Väinämöisen kansana itsesi viisauden juurikansaksi ilmoitit, niin minä kuitenkin sinun kauhean viisautesi sanavalolla kirkastan ja liika viisautesi sanatulella korvennan, että niinkuin viisaus alastomana ja ruti-köyhänä uikuttaen sinusta maailmaan tuli, niin pitää sen myös nyt repaleensa riisumaan ja ilko-alastomana maailman edessä seisomaan ja häveten häpeämään ja niinkuin hiiren sen itselleen pakoreikää vilkumaan pitää. Etköstä huokaa!
Etköstä huokaa, oi suomenkansa, sillä Herran Jerusalemiksi sinä sen ihanan ja pyhän Beliaalin kaupunkisi uskon avulla rakensit. Tiilistä ja rauta-petoonista ja saven ja sementin sekoituksesta sinä sen rakensit ja pystytit sinne lyhty tolpat ja telefoonitolpat, niinkuin suorat seedripatsaat Siionissa. Sinä ylensit siellä ihanat sähkölamput ja kirkkaat kaarilamput, niinkuin valot, ja niinkuin kauriin ja karitsan kruunussa tähdet ja vedit johtolangat. Sinä istutit sinne myös esplanaadit ja yrttitarhat ja hesperiat ja promenaadit ja rakensit kaariportit ja asemat ja korkiat tähtitornit ja hippodroomit, niinkuin Beettelissä ja hallit ja yömajat ja isot salmiaakit niinkuin Efraidassa, että se Beliaali niinkuin Daavidin kaupunki olisi, ja että siellä neidot niinkuin harput Herraa kiittäisivät ja ihanat emännät kanteleet polvilla istuisivat ja sinä itse symbaalia soittaisit ja fortepiaanolla ylistystä edes toisit, ja te kaikin kiitoskuoroon yhtyisitte. Sitä varten sinä uskon avulla sen pyhän ja korkian Beliaalin, sen uskon kaupungin rakensit.
Sitä varten sinä varasit sinne gramofoonit ja sellot ja kaikkinaiset muut uskonsoittimet: pelitoosat Ruomista ja positiivipelit Kapernaumin ja hanurit pyhästä Saratovin kaupungista, ynnä rumbaalit ja huuliharput ja kurkut, että sinun Beliaalisi pyhä ja korkia olisi.
Että se pyhä kaupunki olisi, niin että siellä sinun virtesi jyriseisi ja kuuluisi ainoastaan urkujen pauhu ja sinun ylistyksesi voimallinen tärinä, kun sinun rumbaalisi kajaa ja sinä väkinesi ynnä emäntinesi pasuunalla psalmeja puhallat, ynnä tyttärinesi kielikannelta soitat, ja pilleillä ja huiluilla ihanasti kiitosta huilutat, mutta viisaus sinut petti.
Petti, sillä suomenkansan viisaus on niinkuin härkä, ja niinkuin vihainen härkä, jonka silmät sidotut ovat, ja sen tykö meni kuitenkin suomenkansa, kun se neuvoa ynnä ymmärtämystä tarvitsi ja siksi ei voi suomenkansa synnittömänä, eikä vaimottomana elää. Ei, sillä koska se viisaudelta, eikä uskolta neuvoa kysyy, niin se kavala viisaus neuvoo häntä: »Mene siihen suureen Beliaalin kaupunkiin» — neuvoo se häntä — »niiden Beliaalin ihanien tyttärien tykö, ja niiden lumosilmäisten neitosten, ynnä niiden kippura-nenien kaunokaisten ja ylen ihanaisten neitsytpiikasien luo sinä Beliaalin kaupunkiin mene ja sano niille: minun vohlani ja minun kyyhkyläiseni!»
Voi sinua!
Voi sinua, oi suomenkansa, ettäs uskoni hylkäsit ja viisaudeltasi, side-silmäiseltä härältä, neuvoa kysyit! Sillä koskasta vielä uskon avulla sen neuvoa epäilit, niin se sinulle kavalasti kuiskasi: »Katso vaimon hempu on sinulle parempi kuin sämpylä ja manna, ja ihana neito on suloisempi kuin mahla ja hunaja sinulle» — ja niin sinä, oi suomenkansa, viisauttasi uskoen kaikkinaisista maakunnistasi vaimon luo Beliaalin kaupunkiin menit.
Menit, oi menit, ja niin saavuit sinä sinne, koska siellä vielä kukoisti sinun uskontaidollisuutesi aika, niin että lampaat olivat Beliaalissa siveiksi kerityt ja jäärät hurskaiksi leikatut, ja sinulla itselläsi oli kammattu otsa jakaus ja isäin-sääty, ynnä talli orhia ja renkitupa renkiä varten, ettäs niinkuin pyhä patriarkka olisit. Sinä saavuit, koska sinun uskontaitosi toimesta esivalta Beliaalissa vielä voimallinen, niinkuin Jaakop painissansa oli, niin että kaduilla oli siveä meno ja viinakrouvissa ja pulloboolioisissa, jotkas uskon avulla ynnä Beliaalin rakensit, vallitsi sinun vaelluksesi kirkastukseksi ankara ja sinulle soveltuvainen kuri niinkuin kova ja ärmeä piispa kirkossansa, niin että sinä uskonhiljainen olet. — Ja niin kukoisti kaikessa sinun uskonaikakaudellasi ihanana se sinun vanha, monitaidollinen hurskautesi ja uskontaitosi, niin että sinun vanhurskautesi, oi taivaallinen suomenkansa, oli silloin ihana niinkuin autuaallinen ja ymmärtäväinen emäntä, jolla on se siviä esiliina, ettei takaliina esteenä olisi ja töissä ja menoissa häiritseisi.
Oi uskon ihanuutta!
Oi uskon ihanuutta, koska vielä viisauden kera Beliaaliin tulit, sillä temppeli oli silloin sinun uskontaidollisessa huoneenhallituksessasi Beliaalissa Herralle alati valkoiseksi kalkittu ja kirkon rappuset yljän tulla puhtaiksi lakaistut, ynnä myös ilohanhet ja kimasorsat, niinkuin huoneesi uskonlinnut ja kuikukyyhkyt kallioilla rauhassa pesivät, uskontaidollisuuttasi autuaallisina ihailivat ja reunakallioilla kaihoisasti kuikuttivat, että myös sydämesi hempiä olisi, eikä usko kalsistuisi ja armon tarve lakkaisi sinulta. — Niin, silloin sinä Beliaaliin tulit. Sinä tulit sinne päässäsi viisaus, se Belsebuubin, sen haureudesta ja viinan myönnistä kolmesti tuomitun kauhian sarvi, ja niin loppui Beliaalissa sinun vanha, monitaidollisen uskon siviä ja ihana aika, se sinun uskon kautta taitavan ja viisaan hurskautesi autuas aika, se aika, jolloin sinulla oli huoneentaulut seinälläsi, että myyrät tietäisivät asua maakoloissa, se aika, jolloin sinä, oi suomenkansa, pyhyyttä uskon avulla noudatit ja niin sinun tyttäriäsi niiden monista laittomista ja isättömistä lapsista vitsalla ankarasti kuritit, ja niin uskon taidolla kanssarikollisuuden vältit ja kalliin oman sielusi maallisella vitsalla ijäisen vitsan alta Herralle pelastit.
Pelastit. Ja niin kukki sinun perunamaasi ilmoilla ihanana, ynnä juurimukulat valmistuivat maan pimeydessä, että hurskaassa huoneessasi oli tavaraa molemmissa: sekä kellarissa, että kirkossa, sinun uskontaidollisuutesi tähden.
Voi sinua, että se aika loppui!
Voi sinua, sillä nyt sinä, viisauttasi uskoen, aloit itse Beliaalissa rentonaan elää ja kokonaan ihanan vaimon luo menit ja sanoit sielullesi: Sielu, ole nyt järkiään emännällinen, ettäs vielä enemmän tietäisit, kuinka suloinen on vaimo sinulle, ja emännällisyys sinun olollesi!
Voi sinua!
Voi sinuas, suomenkansa, koska sinä neitsytpiikasen tykö siinä suuressa Beliaalin kaupungissa jouduit, ja kaunokaisen kaulaan sinun alati huikentelevaisen kätesi kiedoit! Sillä itku ja iso pihinä pitää siitä vielä kuuluman, ja syntisten lisääntymys pitää siitä seuraaman, ettäs kavalaa viisauttasi uskoen siltä Beliaalin tyttäreltä autuutta etsit ja häntä yötä ja päivää vohlanasi ja kyyhkyläisenä pidit, ja Beliaalissa hänen kanssansa iloiten uskon ja sanan unohdat, ja hänelle yhäti sanoen sanot ja kuiskaten hänelle lempiästi kuiskaat: minun hempukkani ja minun helmikanani! Raadollinen ja orpo minä ilman sinun vaimollisuutesi viehelumoa olisin. Avaa siis minulle huoneesi ja hippelisi ja ole minun hempuni ja minun Kerubiimini tässä ratki taivaallisessa Beliaalin kaupungissa!
Voi sinua!
Voi sinua, oi suomenkansa, sillä vaikka sinä jalossa kilvoituksessasi hankit itsellesi jalat niinkuin kauriin jalat ja kehitit juoksu jalat niinkuin nopian jäniksen jalat, että ne sinulle suoja pahaa ja turva liikaviisauttasi vastaan olisivat, niin et sinä kuitenkaan Beliaalissa vaimon luona ja ihanan neitsyen tykönä niillä syntiä pakoon ehdi, vaan niinkuin lentokone, joka haahkana liitää, ja niinkuin iso seppeliini, joka puhkulla taivaat täyttää, yllättää sinut synti, ja niin sinun kalliit rekordisi kukistaa ja murtomaa-, ja estejuoksusi ja jalkauskosi häpeään saattaa, ettäs tällä ajalla niin rohkiasti ainostaan jalkoihisi turvasit ja sanoit: koska minua köyhyys ja paha uhkaa ja nälkä ja tulipalot ynnä ympäri piirittävät minua, eivätkä pakene minua, niin minä itse pakenen sillä, jaloissani on minulle turva ja apu, ja juoksukintuissani pakoapu, koska minä ratki-raadeltuna minun kauhiaa ja minua armotta ahdistavaa nälkääni pakoon juoksen ja tätä minun ilkiää liikaviisauttani karkuun nopeasti, ja kuin henki kurkussa kirmaan. — Ja niin oli sinulla tosin, oi toimellinen suomenkansa, ahkeran työn ja kehittämisesi tuloksena pari viattomia jalkoja, niinkuin kaksi kyyhkyläisen poikaa Herralle uhriksi, ja vikkelät jalat ja nopeat pako jalat maailmalle rikkaudeksi edesluoda — ja niinkuin on sinun; aikatyösi niin on sinun kaikki toimesi. — Ja sinä rakensitkin niille jalvoillesi alttarit ja pyöreät hiiliradat ja ymmyrkäiset sporttiplaanit, etteivät jalkasi harhaan juoksisi sinulta, eivätkä sinua eksyttäisi, kun sinä kaikkinaisissa ja monissa viisauden toimissasi lähtökohtaasi pikaviestiä radan ympäri ehätät — mutta eivät nekään, sinun jalkasi, sinua Beliaalissa sinun kauhiaa ja kavalaa liika-viisauttasi vastaan auta. Ei, sillä kun sinä, oi suomenkansa, niillä nopioilla jaloillasi kaikkinaisista maakunnistasi vaimon tykö Beliaalin kaupunkiin riensit, niin sinun pakojalkasi ja nopiat juoksujalkasi siellä turhaan raukesivat, sillä niinkuin lumi sinun nopiat juoksujalkasi, oi suomenkansa, sen ihanaisen vaimon lämpimässä sylissä olemattomiksi sulavat, niin että sinä olet niinkuin Simpson, jolta Delila jalat pois keritsi. — Ja niin ei sinulle, oi Herran nasiiri, enää mitään jää, koska se kavala viisaus sinulle lipeästi emännällisyyden autuudeksi kuiskaa, niin että sinä Beliaalin tyttärille niinkuin vartijalle itsesi ynnä kalliit jalkasi uskot ja sanaa syrjit, ja uskoa niinkuin vanhaa vaimoa vierot, mutta viisauden niinkuin nuoren immen vuodevaimoksesi hyväksyt ja niin sen kanssa ynnä iloa pidät ja sanot vain sinut yllättäneestä synnistä ynsiästi, että: acroplaani.
Voi sinua!
Voi sinua suomenkansa, ettäs Beliaalissa vaimon hempeyden tapasit! Sinä unohdat silloin Beliaalissa uskon ja ainoastaan syöt ja kauhiasti mässäät. Sinä täytät vatsasi kaikkinaisella ruualla ja mahasi Beliaalin herkuilla, ja niin ainoastaan hyvin maallisia enää töräjät ja tuiki aineellisia torvella soitat ja tarpeettomia sillä toitotat, mutta hengelliset huilut hylkäät ja symbaalisoittimet loukkoon viskaat, ja Beliaalissa ylpiästi röyhtäiset, ettäs vatsasi täysi ja mahasi ruuasta turpea on. Etkä sinä enää pelastua voi, sillä koska sinä vielä hyvää ja hurskasta menoa muisteleisit, niin se kavala ja vihainen viisaus kuiskaa sinulle: »Heitä se, sillä katso vanha vaimo tekee elämän happameksi ja hyvä ja hurskas meno kasvattaa papeille ison mahan, mutta oman mahasi kuivettaa niinkuin sen, jonka Herralle puuhun ripustit» — ja niin sinä heität.
Voi sinua, Beliaalin kauhea poika!
Voi sinua, sillä et sinä koskaan rupea hätääntymään, etkä kauhistumaan, etkä mene maakyliin kaitsemaan sikoja yhden kauppamiehen tykönä. Et, vaan sinä kehut mammonasta kansalle kovaa työtä, mutta itsellesi kepeät olot keploittelet — sinä ylistät rieskasta muille maakyliä ja myöt niille taivaat silavalihasta, mutta itse sen kuumakivisen helvetin Beliaalissa itsellesi valitset, sillä sinulla on päässäsi se sarvipäinen viisaus, joka ei häränhännällään häpyään peitä, vaan sinulle ilkiästi kuiskaa ja sanoa lötkii sinulle että: »Katso parempi on sinun ihana impi sylissä helvetissä, kuin pappi polvella taivaan ilossa, sillä papin maha painaa kans» —. Ja niin et sinä väry.
Et, vaan sinä käännät vain täysinäistä kelletintäsi kohomma ja sanot ylpiästi: Iloitse Beliaali, että minulla on sinussa näin hyvä ja huikea olla, koska myyrät mäessä vaikenevat ja maamyyrät törmissä työtä tekevät! Minä ylensyön ja ratkiriemuitsen, ynnä muita synnistä ja mässyystä manaan. — Ja niin sinä manaat ja profeettana ja Jeremiaana jyriset, sillä se kauhea viisautesi taaskin valehtelee sinulle että: »Huokiampi on sinun olla profeettana kuin profeetan aasina, sillä profeetan luut ovat raskaat ja satula lujasti nyöritetty.» — Ja niin sinä itsesi rahasta profeetaksi ylennät.
Voi sinua sen sarvipään, suuren ja kauhian viisautesi tähden, sillä nyt sinä yhä kauhiammin ja ylenpalttisemmin Beliaalissa mässäät ja synnissä elää retustat.
Voi sinua Beliaalin poika, sillä koska mahasi yhä enemmän anoo ja vatsasi alati lisää kurnuttaa sinulta, niin sinä vain hihkaat, että: Päly pois!
Päly pois ja niin sinä myöt Beliaalissa rallisi rahasta, riemu-virtesi penningistä ja maksusta muut menosi ja äyskäät kerskaten, että: Minä olen se Beliaalin poika!
Voi sinua, ettäs niin viisauttasi, sitä sinulle alati vihastunutta sidesilmäistä härkää kuulit ja ymmärtävän uskon luotasi pois heitit, sillä nyt sinä jo rahasta parannusta saarnaat ja maksusta syntisiä sormella osotat, koska ilkiä viisautesi opettaa sinulle, että: »Heitä toisen housut pirun pyykkiin, niin omasi puhtaiksi uskotaan.» — Mutta minä sinut itsesi ilmoitan ja osotan.
Minä ilmoitan ja osotan sinut, ettäs itse häpiällisesti vaimon tykö menit ja kuitenkin muita synnistä osoitat ja sanot sillä itsestäsi, että: »en minä itse vielä emännästä mitään tiedä, enkä neitseestä enemmän kuin savikukko kanasta ymmärrä», — ja niin sinä ainoastaan leukaluullasi pöksysi Beliaalissa puhtaiksi peset, mutta saippuat ja muun vanhurskauden hylkäät, koska hirveä viisautesi sinulle neuvoo, että: »Huokiampi on sinun suullasi kuin käsilläsi housusi pestä, sillä saippua maksaa ja työ ottaa luille ja.» — Mutta nyt minä sinut paljastan, ettäs niin pestyillä pöksyillä taivaaseen yrität.
Minä osoitan sinut ja todistan, että sinä maksurahasta maan ihanuutta ylistät, ynnä suuruutensa tähden sitä kauhiaa Beliaalia tuomitset, jonka kansaa sinä alati omalla luvallasi voimallisesti lisäät. Mutta sinulta loppuu jo raha.
Voi sinua Beliaalin asukas, sillä nyt sinä alat jo pesäsi piiloilla elää!
Niillä, sillä nyt sinä jo omaa pahnaasi muiden edessä penningistä parannat ja itsesi eroittaaksesi hopearahasta muille pesääsi pöyhit, niinkuin sittiäinen asuinsijaansa. Sinä myöt pilatut pehkusi maakylihin, ja pahnapehkusi peltoväelle, sillä se kavala viisaus kuiskaa sinulle, että: »Katso raha on parempi kuin pehku ja konsti ynnä kauppakonsti on huokeampi kuin hartiatyö. Eikä pahaksi piehtaroimasi pehku enään itsellesi hyödyksi ole.» — Ja niin sinä pehkusi myöt, mutta vatsasi pidät. Sinä lyöt ne pehkurahasi ja parannusrahasi Beliaalissa pöytään, syöt mahasi isoksi ja kerskaat viisaudellasi, että: »Minun härkäni ja minun syöttilääni! Pureta sinä pehkut pyhillä ja säästä tuhmille taivas, mutta tee minusta pappi vatsaltani ja arkkipiispa mahani koolta!» Niin sinä kauhiassa liika-viisaudessasi sanot, oi suomenkansa, mutta oman sielusi autuuden hyväksi et sinä Beliaalissa tee muuta kuin parannat rahasta lähimmäistäsi ja olet siis niinkuin se, joka täyttää kuudennen käskyn ainoastaan kuohitsemalla kalliin autuudenasiansa tähden talossansa kissan, että huoneessa paasto pyhitettäisiin! Voi sinua!
Voi sinua, että sillä avulla taivaaseen yrität, mutta itse vietät Beliaalissa vaimon tykönä syntijuhlaa ja syömäjuhlaa ja juomajuhlaa ja äyskäät hirviässä viisaudessasi autuudenasiasta, että »Suru pois, sillä minun kissani pöksyt ovat puhtaat ja lähimmäiseni vaimon luota aitasta ulos heitetty, ettei ynnä hänkin lankeaisi!» — Ja niin sinä Beliaalissa rahasta lähimmäistäsi parantaen ilkiässä viisaudessasi niinkuin murjaanin pesijä kissan pöksyillä kavalasti taivaaseen yrität ja synnissä ja emännällisyydessä huolettomana elät ja leiletät, sillä sinulla on rahaa, jota saarnalla sait ja kuohiten kokosit.
Rahaa sinulla on, vaikka et vaivaa nähnyt, sillä sinulla on se hirveä viisaus, niin että sinä niinkuin naisparturi niität ja leikkaat ainoastaan siitä, kuhunkas et kylvänyt, ja kokoat siitä, kussa et itse kasvattanut.
Siitä, sillä leuvasta ottamaan ja leuvalla elämään, vaan et leukaan oikein antamaan sinä, suomenkansa, kauhiassa viisaudessasi pöksynpesuillesi Beliaaliin tulit. Sinä myöt siellä leukaluitasi turulla ja jalkojasi juoksutorilla. Ja koska sinut täytetään taas rahalla ja kaikkinaisella rahalla, niin sinä ostat ruokaa ja makiata viinaa vatsallesi ja vaimon hempua sielullesi ja vietät syömäjuhlaa, niin että mässäyssoitto soi Beliaalissa ja syömälaulu ja juomavirsi Beliaalin saleissa, ja sen huoneista kuuluu helmaväen yhäti houkutteleva kuiskutus ja kikatus, sillä Beliaalin tyttäret, jotka sinun sylissäsi, oi suomenkansa, Beliaalissa niinkuin enkelit istuvat ja polvillasi ihanina niinkuin ruusut kukoistavat, ovat jo sen siviän ja sinulle uskon-turvallisen sarkahameen riisuneet ja hävelikkäänsä hyljänneet ja ainoastaan hempihameen ja himaisuharson ja hämyharson päällensä pukeneet ja kiehenauhoilla ja lumonauhoilla ne ihanat kutrikkaansa kaunistaneet, eikä heillä ole enää sitä poimutettua häveliinaa, eikä päärmättyä kaihtoliinaa, vaan ainoastaan iloliina ja vieheliina, ja rubiinit ja timpit ja helmet, ynnä hohtohelmet ja kalliit kiehtokivet, ja päärlyt, niinkuin safiirit ja kauriin kruunun kalliit jalokivet siinä taivaallisessa neitsytsikermän kirkkaudessa — ja suloiset hajuvedet ja hempuvedet ja petevedet Köölenistä ja palssamivoiteet ja hempijauhot ja lumovedet Koonian kaupungista, ynnä paulanauhat ja kurjensulat ja otsatukat. Voi Beliaalin tyttäriä!
Voi heitä, sillä taivaallisen yljän lamput ja öljyastiat he ovat viisaudessaan ynsiästi unohtaneet, ja sähkölamput hoitamatta ja sähkölaskun ja kaasulaskun maksamatta heittäneet, sillä eivät he oikiaa ylkää odota, mutta sinun tyköäsi he eivät pois ole.
Eivät, sillä he ovat virret niihin ihaniin ja hempiöihin ilolauluihin ja kiehtoviin kuikukouluihin vaihtaneet, ja virsikanteleensa he ovat pajuihin ja telefoonitolppiin ynsiästi ripustaneet, ja symbaalit panttilaitokseen pantanneet, ja forttepiaanonsa taivaallisesta sävellajista ylpiästi uuteen äänikertaan virityttäneet, ja gramofooniinsa Beliaalin laulujen laululevyt hallelujalevyjen sijaan ostaneet, ja niinkuin taivaalliset terttulinnut he nyt sinulle ainoastaan Beliaalin lauluja lauleskelevat, niin että heidän äänensä on niinkuin lempirastaan hyvin kaunis kujerrus ja niinkuin kaiholinnun ihanaisin viserrys, kun he lumolauluja sinulle sirkuttavat, mutta et sinä vääjää.
Et, ja niin sinä, oi Beliaalin poika, heidän kanssansa Beliaalin kaupungissa, sen hekkumallisissa pymfääliöissä ja ihanissa himohuoneissa kauhiasti maallisissa mässäät ja niinkuin murjaani sinä mellastat. Sinä juot lasikappeleissa, ynnä timbaalituvissa ja viinifaalioissa sitä kallista ja makiaa viinaa, ynnä myös sitä vähemmän soveliasta ja moninaista pulituurijuomaa, ja laulat remppulauluja, ja luet Maiju Lassilaa, sitä hirviää Susannaa Baabelin pelissä, ja säret ylpeydessäsi sen pyhän ja korkian Beliaalin kaduilla raitiotien vaunusta akkunat ja rikot isot lasiakkunat — ja ammut revolverilla — ja puhut telefoonissa synnillistä rakkautta monelle hempiälle armaallesi — ja sähkötät väärän sanoman vaimollesi — ja lasket vekselit protestiin — ja ajat automobiililla, sillä kuoleman kauhialla niittokoneella — ja nouset esivaltaa vastaan — ja panttaat kellosi — ja hoilotat ja remuat ja lyöt vain pöyhkeästi pullistettuun rintaasi ja kerskaat ylpiästi että: Mitämaar!
Voi sinua!
Voi sinua, suomenkansa, sillä sillä aikaa pyhä Beliaalin kaupunki, se Jerusalem Suomen Siionissa hukkuu, niin että ainoastaan kolistealaisten seurakunta pelastuu, että sanan siemen säilyisi, mutta sinä et säily.
Et, sillä turhaan sinä enään vapisemaan ja kauhistumaan rupeat, saniteerit ja koirapoliisit turvaksesi palkkaat, sillä eivät sinua, oi suomenkansa, enää nopiat jalkasikaan auta ja pakoon pelasta, koska sinä suuressa viisaudessasi ymmyrkäiselle kaikkinaiset juoksutyösi ja pyöreälle radalle pakojuoksusi asetit. Sillä taitaako se rikastua, joka niinkuin sinä, oi viisauteen langennut suomenkansa, reikää ostaa, että hänellä aina ja viljalti läpeä olisi.
Ei. Ja niin sinä hukut, sillä ei sinulla Beliaalin Sodomon-hävityksestä pakoon pelastuaksesi ole taivaallista nopiakulkuista moottori-ilmalaivaa.
Totisesti hukut, sillä jo nyt lopun merkit maassa ja enteet Beliaalissa ilmestyvät, sillä vaimokin jo Beliaalissa synnillistä viisautta päähänsä ja tietoviisautta ja viisaustietoa kammioonsa kokoaa, ja niin harjalle, eikä yljälle ovensa avaa. Ja se on jo sen kauhian lopun merkki, sillä ei vaimon viisaus sinulle hempeitä puhu, eikä ihania ennusta, oi sinä Beliaalin poika, ettäs kurittavan vitsan, sen tietoviisaan vaimon, vasta niin vanhalle iällesi säästit! Oi, miksi et jo nuorena sinun etsikkoaikaasi tuntenut, niin että kylkiluusikin olisi sinulle aikanaan korkoa kasvanut, ja sinä vitsauksesta ja Beliaalista niinkuin Loot Sodomasta pelastunut olisit! Mutta nyt se on jo myöhä.
Voi sinua!
Voi sinuas, sillä eiköstä Beliaalissa jo vaimot puhu seurakunnassa ja ämmät miesten pyhäin yhteydessä, vaikka vaimon on niissä vaiettava. Ja jos vaimo saa siellä kerran sanan sanoa, niin kuka voi silloin enää hänen kauhian suunsa tapilla tuketa!
Voi suomenkansaa!
Voi kansaa, sillä kussa akat ennustavat, sana-akat suurta suuta pitävät, ja niinkuin Jeremiias korkialla äänellä profeteeraavat, ja sitä tuomion sanaa jyristävät, siellä kadottaa vaimo hameensa ja housut ilmestyvät, ja oikea vaimo menettää sen miehelle niin alati soveltuvaisen hempeytensä, niin että hän on niinkuin keloksi kuivettunut runko. — Ja niin tulee kaikkinainen hempeämpi huoneenhallitus ja meno mahdottomaksi, ja mieskin turhaan raukeaa, ja Beliaalissa ainoastaan rotat redistä kurkistavat, sillä ei ole enää sitä Herran antamaa ihanaista vaimoa, joka vielä helmaa hempeästi heilauttaisi ja Beliaalissa miehen vuoteen lämpimänä ja sydämmen suloisena pitäisi ja hänen tyköänsä ikävät ja kirput karkoittaisi, vaan on ainoastaan se viisaaksi kuivettu kirjavaimo, joka lasisilmiensä takaa niinkuin vanha ja Herralle kauhia paavin valta mieheen katsoo.
Voi Beliaalia!
Voi raadollista suomenkansaa vaimon viisauden ja emännän tietoviisauden takia, sillä ilman sitä hempiää ja ihanaa vaimoa on mies niinkuin tyhjä säkki, jonka Herra risaisena hylkäsi ja vaimo kovasydämisesti paikkaamattomana tyköänsä pois heitti. Mutta jos säkki on tyhjä ja pussi pois heitetty, niin mistä silloin puuroa keitetään? Ja niin vaimokin kuivettuu ja usko katoaa ja kansa lakkaa, sillä ei tieto-akka, vaan lihava ja oikia emäntä taitaa suomenkansan kunnossa pitää, mutta tietovaimo on miehen yli niinkuin kalsea Ruomin valta, sillä hän perustaa sukunsa liitot, ja ryntäysliitot, ja hirviät konkordialiitot, ja niin nousee kauhiasti sinua vastaan, oi Beliaalin poika, ja viisaudessaan sinun sukulahkosi vihaisena pois juurittaa, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettäs hänen ihanilla lirppulauluilla ja kaikki-sulattavaisella silmänsulolla itsesi vietellä annoit, ja niin häntä Beliaalissa lempeästi vohlanasi pidit ja hempiästi kyyhkyläisenäsi kujerrutit, ja rinkelillä ja makialla karamellilla syötit, mutta hän vihastui ja ankarasti vastaasi seisoo.
Ankarasti ja kauhiana hän vastaasi seisoo, eikä lepy, ja niin leimahtaa se maailman lopun merkiksi ennustettu pitkäisen tuli juuri Suomessa ja Beliaalin kaupungissa, koska siellä sinua yljäkseen odottava vaimo viisaudessaan hirviästi sinua vastaan nousee, ja sinua ikävöivä, avioaikeinen impi liika-viisaudessaan kauhiasti sinun päällesi karkaa, ja konkordialla ja rummuilla ja liittovoimalla muurisi kukistaa, ja sinut maahan jaottaa, niin että ryntäysliitto ja avioliitto siinä suuressa sodassa viisauden tähden pitää niinkuin herneet keitossa ja jauhot vellissä toisiinsa sekoitettaman — ja niin kaikki lakkaa Beliaalin suuren viisauden tähden, koska se liikaviisas tietovaimo oman ainoan juurensa äkäisenä ja vihasilmäisenä sinussa poikki puree, oi Beliaalin poika!
Itke Beliaalin maa, sillä koko sinun lihasi hävitetään, ettäs siinä hirviässä liikaviisaudessasi niin kauhiasti ja armotta itse sitä lihaasi vastaan nousit.
Itke ja voivota ja pukeudu säkkiin ja istu tuhassa ja siinä kalipitoisessa porotuhassa, sillä niin valmistuu tälle viisauteen luottaneelle sukukunnalle tämän syntisen suomenkansan viisauden, sen siteillä sokaistun ja alati kavala-vihaisen-hirviän härän kautta, se ennustettu iso ja pohjaton kuoppa.»
Herrasiunaa! Sakari julisti täysin voimin:
»Tuo viisauden kuoppa se valmistuu ja siihen sitä maailma kun kerran nenälleen lentää, niin se on silloin kuitti.»
Kuitti, niin juuri! Omaan viisauteensa hukkuu maailma, sitä se tarkoittaa, huomattiin. Omaan viisauteensa sotkeutuu ihminen ja joutuu turmaan, jos siihen luottaa.
»Sillä ei mitään asiaa voida ymmärtää ja ratkaista viisauden, vaan uskon avulla.»
Niin puhui ja lohdutti Sakari, ja hänen kylvämänsä siemen iti hiljaa, ja alkoi nousta oras, ja odoteltiin laihoa. Käsitettiin jo, että koskapa esimerkiksi voisi värisokea viisauden avulla saada selvän, onko joku väri valkea vai musta? Ei koskaan.
Ja hiljaa kuin hiiret, teki Sakarin herättämä väki nyt paimenensa vuoksi työtä Jussi Punnitun ehdokkuuden hyväksi, kilpailivat vallesmannin lähettiläiden ja puoluelaisten kinterillä kaikkialla, Punnitunkin tietämättä, nöyrinä, ahkerina, ja asia näytti lupaavalta. Puuhattiin ja touhuttiin molemmin puolin kiihkeästi, kuten aina asiassa, josta riippui valtion olemus ja koko kansan elämä.
Ja niin alkoi puolue-elämä ja ilmestyi näyttämölle, viinapullo ja tupakkavehkeet sarkahameen taskussa, se ihanainen ja suloinen neitsyt, julkisen elämän ihmeellisin kuppariakka, jos kuinka moneen mieheen itsensä vihittänyt ja kaikkien kanssa makaileva, isokielinen ja torahampainen avio-eukko: Puolue-Maija. Se tanssitti häneen korviaan myöten hullaantuneita rakastajiaan, niin että virsut olivat joskus singota pois muorin jaloista, ja siinä tanssin pyörteessä kuiskaili ja ihan lonkkaansa lyöden vannoi niille armastelijoilleen, että isänmaa ja kaikki on mennyttä, jos ei rakastaja luovu isänmaasta ja rakasta uskollisesti ja hellästi häntä yksin. Ja niin tanssittiin ja lemmenjanoisista rakastajista näki, että janossa oli paljas vesikin mettä makeampi.
Ei siis ihme, jos uskovaisetkin siinä pyörteessä kiihtyivät niin, että tulivat oman ehdokkaansa, Punnitun, vuoksi todistamaan vallesmannin tuhmuudesta liikojakin. Lähi-pitäjissäkin he jo siitä kuiskuttelivat, etsiskelivät esimerkiksi suvun tuhmimmat ja niin todistelivat, että ei se koko suku ole liialla viisaudella pilattu. Tuhmaksi Jussiksi haukutun Punnitun viisaus alkoi näyttäytyä jo toisessa valossa ja tuhman penkille, hänen sijallensa, alkoi painua vallesmannin koko suku.
* * * * *
Asiat kehittyivät.
Sillä samaan aikaan nousi hiljaa musta pilvi tuomiokapitulista. Rovastin syytöskirja oli, näet, jo saapunut tuomiokapituliin ja tuomiokapituli pohti asiaa. Silloinen arkkipiispa, vallesmanni Kaksinaisen eno, Taivainen, oli ruumiillisessa suhteessa kohtalaisesti Herran siunaama mies. Uskonsuunnaltansa hän oli lainmies. Ne uskon miehet, eli evankelistat, olivat aikoinaan hänet syrjäyttäneet muun muassa Iso-Tulos-seurakunnan vaaleissa. Ei siis ihme, että hän oli hieman penseä koko sille suunnalle, jota Pöndinen edusti.
Niinpä tarttuikin hän asiaan tavallista hartaammin. Tutkimus siinä tietysti on pantava toimeen. Harhaoppina hän sitä oppia piti.
Ja lisäksi sai hän tiedon sukulaisen, vallesmanni Kaksinaisen asiasta, siitä miten Pöndisen ja Sakarin herätys uhkasi tuon sukulaisen, ei ainoastaan virka-arvoa, vaan suorastaan mainetta. Hän rakasti sukulaistansa ja vakavana puheli hän siis jo kapitulinsa asessorille Pöndisen uskonsuunnasta:
»Emme me pelkällä uskolla autuaiksi tule. Lain ja viisauden työt ovat ynnä tarpeellisia.»
Ja sitte vielä sattui odottamatonta. Piispan oma poika oli vaalisaarnaajana Suur-Palkan pitäjässä. Seurakuntalaiset olivat kokeneet urkkia tietoja vaalipapeistansa, ja silloin oli sinne osunut sukulaistensa luo matkustamaan eräs Sakarin uskovaisista. Se oli kertonut ja juoninut vallesmannin hulluudesta. Sakari oli kyselijöille selittänyt sen olevan sukuvian, ja kun arkkipiispan poikakin oli samaa vallesmannin sukua, niin oli alettu epäillä sen viisautta. Oli kaivettu ja haeskeltu, ja saatu tietää, että suvussa on pari lahjatonta, yksi juoppohullu ja on muitakin tuhmuuden oireita, ja ei sitä haluttu henkisesti vaivaista papiksensa äänestää.
Ja sitte vielä urkittiin ja saatiin tietää paras: Eräs arkkipiispan langon hyvin kaukainen sukulainen oli äskettäin, tosin ainoastaan tilapäisesti, pimennyt sanatyössä järjeltään. Sillä kuten muinoin Suomen viisaimmat, suur-tietäjät, kävivät, kuten muinaisuuden stipendiaatit hakemassa kansallista viisaudenainesta: sanaa ja sanan syvää syntyä, — s.o.: puhumishalua — maailman kulttuurikeskuksista, Lapin tunnetuista sivistysahjoista … niin oli tämä arkkipiispan sukulainenkin, kielitieteilijäksi antauduttuansa, lähtenyt valtion matkarahalla etsimään ja tutkimaan eräiden sanojen juurta ja alkulähdettä aasialaisista kielistä. Olikin sitä sana-lähdettä etsiessään päässyt aina kirkiisien kuiville aroille. Mutta siellä oli järki sammunut puoleksi vuodeksi auringonpistosta, ennenkun hän kansansa sanatyössä ehti nuo sanan eloa antavat juuret kansansa yhteiseen sanakekoon kantaa. Tämänkin, auringonpistoksesta johtuneen viisaushäiriön, sovitti Jussi Punnittuun, siihen entiseen Tuhmaan Jussiin ihastunut Puolue-Maija vallesmannin koko suvun viaksi, lapioi siten isolla kielellään vallesmannin kasaan kaikkea, ja mistä vain koille ja viisaille varkaille kelpaamatonta löysi — Punnitun omasta kasastakin, ja varsinkin juuri siitä, ja niin pimeni arkkipiispankin suvun viisauden maine.
Niin. Nämä jutut sai kuulla ensin rouva ja häneltä itse piispa. Hän kävi vakavaksi. Oma mainekin siinä oli kysymyksessä, koskapa kerran sukuviasta puhuttiin, ja hän tajusi, että se on eteenpäin pyrkivän suvun onnettomuus, jos siitä leviää se luulo, että suku on tuhmaa, lahjatonta. Ei sitä, semmoista sukua, Luojakaan voi korkealle nostaa. Vakavana puheli hän, asiaa pohtiessa, jo tuomiokapitulinsa asessoreille siitä Sakarin ja Pöndisen opista, viisauden kieltämisestä:
»Minä luulen», puheli hän, »että Pöndinen ja hänen oppilaansa, kieltäessään inhimillisen viisauden, kieltävät Korkeimman hänen kättensä töissä.»
Mietittiin vakavasti. Arkkipiispa jatkoi:
»Me ihmiset olemme viisaudessakin ainoastaan Jumalan, kaikkivaltiaan kuvia. Meidän on nöyrästi kiitettävä Häntä viisaudesta, jonka Hän on armossaan ja viisaudessaan meille johtotähdeksi elämässä antanut.»
Vakavaa! Tutkittiin jo kirkko- ja jumalankieltämislakeja, noita inhimillisen viisauden mestaristuotteita, nähdäkseen Jumalan kieltämisestäkö, vai mistä olisi sopivin syyttää niitä vääräoppisia, jotka kielsivät viisauden.
Mutta hämärää! Viisauden, sen todella olemassa olevan, sai kieltää ja siitä sai vaikka pilaa tehdä, samoin kuin sai kieltää kaiken muunkin olevan. Ainoastaan Jumalaa, jota ei ole nähtykään, ei saanut kieltää. Viisaasti oli siis viisauden toimesta lailla säädetty turva heikoimmalle, apu eniten tarvitsevalle ja nyt tuo Jumalan turvaaja, viisaus, asui itse huoneessa, jonka oli hiedalle rakentanut, eikä ollut nyt vaaran hetkellä lakipykälää turvana, kuten Jumalalla.
Mutta oli miten oli! Valittiin kaksi pappia tätä uutta oppia tutkimaan ja niin uhkasi Pöndisen ja Sakarin uutta, ihanaa uskonsuuntaa tuho, ja heitä itseään odotti jo kirkas marttyyrikruunu.