NELJÄSTOISTA SANAKOLINA
Pastori Pöndinen oli siinä kohtalostaan epätietoisena ja huolissaan ollen aikonut lähteä naapuriseurakuntaan povuuttamaan, mutta oli aina sattunut esteitä. Omassa seurakunnassakin olisi kyllä ollut povareita, mutta ei se sopinut papille. Ne olisivat tunteneet.
Sillä varsinkin se renki Tuomaan uhkaus häntä painosti. Hän koki sitä syntistä hoivata, lähestyä. Siinä lähestymistarkoituksessa hän sille nyt, rovastivainajan alusvaatteet jo perittyään, aivan odottamatta lahjoitti kaikki rikkinäiset alusvaatteensa, vieläpä markan rahaa, että saa ostaa paikkakangasta.
Ja samalla hän tietysti koki Tuomasta herättää, kääntää pois suruttomuudesta. Nytkin hän sille pappilan renkituvassa puheli kahdenkesken, selitti uskon tarpeellisuutta ja ihanuutta ja kehoitti kääntymään.
Mutta Tuomas tupakoi laiskana, ynseänä. Lahjasta huolimatta hän, näet, oli pastorille Hertan takia yhä mustasukkainen. Kavala aikomus olikin, näet, kehittänyt hänessä uskon, että ei se Pöndinen silloin yöllä pelkkää vettä etsinyt. Ja vaikka hän etuoikeutetussa rengin asemassansa olikin silloin yöllä voinut noita etuoikeutettuja siveellisyysvapauksiaan tarkoittaen ylpeästi kehaista, että: »toista se on renkimies ja toista pappi», niin tajusi hän vaistomaisesti, että asia on toiselta puolen katsottuna ihan päinvastoinkin, sillä nainen, näet taas arvelee, että: »toista se on pappi kuin jokunen renkimies». Pastorin lahjoistakin hän siis ynseänä epäili, että se niillä vain yrittää kylvää asiaan sameaa hietaa.
Ei siis ihme, että hän nyt, kun pastori Pöndinen uskoa kehui ja kehoitti kääntymään, tupakoiden ja ynseästi syläistä ruikaten lupasi veltosti, noin-vain:
»Ka. Voihan tuota sitäkin konstia koettaa.»
Ei se tullut sydämestä. Huomasi sen pastori. Hän koki selittää, että hän sielun hoitajana on velvollinen tekemään parannustyötä, mutta yhtä velttona ja penseänä tupakoi, vengotti, mustasukkaisuuden myrkyttämä, epäluuloinen Tuomas ja arveli:
»Tokkopa tuo tohtoroimisellakaan sen terveemmäksi tullee… sielu… Se kun on semmoinen potilas, jotta sitä ei saa koskaan nähdäkseenkään … että saisi sairauden laadusta selvän… Niin paljon kuin sitä jo hyvää palkkaa vastaan on tohtoroitu.»
Ja syläistä ruikattuaan hän häijysti lisäsi:
»Niin että tokko nuo rohtotipat sen suuhun koskaan joutunevatkaan … sielun…»
Aivan se tuntui jo pilkalta. Pastori Pöndinen tuli ihan murheelliseksi ja masentui. Huolissansa kaikesta, koki hän nyt jo hiljaa, huomaamatta, urkkia tietoa siitä, mitä kaikkea seurakuntalaiset jo hänestä uskovatkaan ja puhuvat. Sitä varten oli hän haettanut hierojan, sillä joku vaiva tuo lie vaivannut.
Ja hierojalta hän koki nyt siinä hieronnan aikana taitavasti urkkia ja onkia. Mutta se oli varova sanoissaan. Hän puhui sille uskosta, siitä miten toiselta näyttää ihminen, jos sitä tarkastetaan uskon avulla, eikä syntisten juorujen valossa.
Mutta hieroja erehtyikin siihen arvelemaan:
»Ka… Kunpa sitä uskottavaakin on aina kahdenlaista niin… Et tiedä, kummalle siinä silloin korvan kallistat!»
Sepä se juuri oli! Pöndinen koki toki valaista, selittäen:
»Kyllä se on selvä, kun vaan uskoo oikein: on uskottava aina sanaa ja sanan palvelijoita, eikä kallistettava korvaansa viettelijän ja panettelijan, ja jonkun renki Jussin, tai Tuomaan kuiskutuksille, silloin kun ne koettavat jotain hiekalla pimittää.»
Hieroja oli siinä ujoillessaan ihan pulassa.
»Mistä kohti sitä lykitään?… Nivusestako?» koki hän kuin pelastuksensa.
»No vaikka nivusesta», alistui Pöndinen. Suurtakaan selkeyttä ei siis hierojasta herahtanut.
Mutta hyvästi se eukko toki hieroi. Olo tuntui sen jälkeen ihan autuaalta, varsinkin kun ruustinna oli varannut tavallista toisenlaisemman illallisenkin.
Ei siis ihme, että hän siinä oman olonsa ja terveytensä autuudessa tuli muistaneeksi muidenkin terveyttä. Varsinkin sen Iso-Tuloksen vanhan rovastin terveys sai hänet ihan uteliaaksi.
Ja niinpä ei hän enää voinutkaan vastaan-seisoa, vaan kirjoitti tuolle rovastille, puhui pitkältä uskon asioista ja lopuksi lisäsi:
»Ja sitte, rakas setä Herrassa: Olen hengessä ja uskossa huolehtinut terveydestäsi. Kirjoita minulle siis, miten voit, ja onko leinisi ja sydänvikasi pahentunut. Ja vaikka kaikki riippuukin Herrasta, niin elä kuitenkaan ylönkatso niitä aineita, jotka Hän on meille käytettäväksi lahjoittanut, vaan käytä ahkerasti ja rohkeasti niitä Kuhnen puhdistavia vesipyttyjä.
Armo, rauha ja pitkä ikä olkoon sinulle, rakas ristisetä!
Sinun Herrassa:
Johan Ruudolf Pöndinen.»
Tuli yö, yö niin hiljainen kuin uinaileva neitonen. Se sulki hämyihinsä pappilan ja kaiken. Pöndinen kellotteli jo sängyssä selällään. Hieronnan jälkeen tuntui olo ihan autuudelta. Huoletkin haihtuivat. Hän siveli vatsaansa ja lopulta nukahti hiljaa Herran turviin, sikeänä kuin pappilan aitan turviin sen lattialle kannettu iso jyväsäkki.
* * * * *
Mutta palaamme Sakarin virkatalolle.
Sakari oli nyt päättänyt oitis lähteä Eulaliinansa luo. Potilaitansa hän siinä nyt vielä hoiteli ja puhutteli ja varsinkin se, joka luuli, että hänellä oli seitsemän päätä, oli nyt jo hänen vilpitön ystävänsä. Erityisemmin oli Sakarikin juuri häneen kiintynyt.
Ja nyt puheli hän taas miehen kanssa siellä kopissa. Äkkiä ehdoitti silloin mies:
»Nauretaanpas yhdessä … vastatusten!»
»No!»
Ja he nauroivat molemmat vastatusten, ihan katketakseen.
»Kumpiko voittaa», uhitteli mies ja niin he koettivat. He nauroivat käppyrässä ja kyykyllään ja jos miten. Viimein Sakari äkkiä kehasi:
»Minäpä nain tämän hullujenhuoneen johtajattaren.»
»Nai!» riemastui mies ja lupasi:
»Minä annan sinulle sitten seitsemännen pääni…»
Sakari oli onnellinen. Hän innostui taaskin puhumaan elämänsä ja koko maailman pääkysymyksestä, viisausasiasta. Kun mies ei sanonut tietävänsä, mikä on viisaus, selitti hän sille:
»Viisaus on pirun muna. Piru on sen muninut ihmisten päähän ja ihmiset hautovat sitä ja kaakattavat, ja toiset kotkottavatkin sen päältä ylpeästi, ja siitä ei kuitenkaan kanaa tule, vaikka kuin hautoisi, ja niin ei maailmassa olisi yhtään kanaa, jos ei oikea kukko ja kana omista tehtävistään ahkeraa huolta pitäisi.»
»Minkätakia ei tule?» innostui mies.
»Kun se on kivimuna.»
Mies nauroi riemuissaan kuin lapsi. Oli jo ilta, yökin. Palvelusväki oli makuulla.
* * * * *
Ja miten liekin ollut, niin sai Sakari nyt, yön hiljaisuudessa taas profeetan hengen ja hän alkoi miehelle selittää ja saarnata. Hän valaisi oman elämäntehtävänsä, kertoi lähetystyöstänsä ja siitä, miten paljon hän oli Beliaalissa aikaan saanut ja kuinka Herra häntä nyt palkitsee rikkaudella, voimalla ja kunnialla, ja varsinkin paljolla avio-onnella. Hän innostui ja kehasi:
»Sillä Herra antoi minulle kolme morsianta, koska minä sanalla paljastin sen Beliaalin kansan kauhean emännällisyyden ja osotin, että tämä uskon hylännyt ja viisauden valinnut suomenkansa lähestyy ihanaa vaimoa ainoastaan kavalassa ja syntisessä aikomuksessa, kuten se vanha mato Eevaa ja kavala kissa kermaa.»
»Mitä se sitä lähestyy?» katsoi mies Sakaria silmiin ihan suu auki, ja
Sakari selitti:
»Sillä kavalalla on jumpsut ja pumpsut mielessä ja rakkaus ja hempeä aie sydämessä, mutta minä sen kukistin.»
»Häh?»
Ja Sakari selitti:
»Minun monimittainen saarnani matoi niinkuin raamatun käärme ja pitkä mato pirun paratiisiin, jossa piru jo Eevasta lähtien valtansa suostuvaiseen vaimoon ja viisauteen perusti. Ja siellä se saarna sitte, sanan voimalla, niinkuin pitkä mato luirusi ja kolusi ja koukerti ja pisti viisautta, ja niin kukisti viisauteen ja alati taipuvaisen ja myöntyväisen vaimon vehkeilyihin perustuvan pirun vallan ja kurnutti miehen korvaan ja marnutti tämän syntisen suomenkansan korvaan, että: pelasta pöksysi, sillä emännällisyys ei ole sinulle, oi suomenkansa, autuudeksi, sillä viisaampi on sinun kanoja kuin haikaroita hoitaa… Ja kansa kuuli ja uskoi ja luopui viisaudesta ja vaimosta, niin että mies hylkäsi haikaran ja piti kanan, niin että itku ja hammasten kiristys ei pidä enää Beliaalissa uskon-taidollisten huoneessa kuulumaan. Ja Herra antoi minulle palkaksi kolme morsianta, niin kuin Laaban antoi Jaakobille kaksi neitsyt-tytärtänsä, että hänellä se hyvä ja lempeä olo kaksinkertaisesti olisi. Mutta minulle antoi Herra kolme.»
»Minkätakia se Herra antoi?… Kolme morsianta sinulle?» tuli mies uteliaaksi ja Sakari todisti alttiisti, voitokkaasti:
»Koska minä Beliaalissa viisauden ohella paljastin ja kukistin lihan kauhian vallan, niin että nälkäisenä ja keppi kädessä pitää suomenkansan ennen niin ylpiän lihan nyt vaeltaman, ja nöyränä vaimon ovelle kolkuttaman ja hiipimän niinkuin yössä vaeltajan. Ja niinkuin raadollisen, pitää sen emännältä ja neitseeltä ahkerasti anoman ja hartaasti ruikuttaman ja houkuttaman ja mairittaman ja liehuttaman, sillä minä otin siltä vapaa-passit ja papinkirjat pois ja panin uskonpunnukset konttiin ja uskonkiirat eväspussiin, niin että sen pitää vaimoon sidotun oleman.»
Mies kuunteli kuin lumottu, kädet housuressujen taskussa. Sakarissa nousi profeetan henki. Hän julisti miehelle:
»Sillä kun minä kolistan, niin luidenkin pitää elävöitymän. Ja niin on suomenkansa nyt uskon ja sanan avulla minun nimeeni ja mukaani alati kukistava lihaansa, niinkuin syömäri, ruoka- ja mässäri juomahaluaan. Ja kun Herra ihmeissään katsoi ja kuunteli ja höristi, jotta kuka se hänen kansansa keskuudessa sai semmoisen hurskauden aikaan, niin minä sanoin Hänelle että: Laskeudu huoleti levolle, Herra, eläkä päly ja pelästy, sillä minä se täällä sinun huoneessasi, sanakangella oorninkia ja kuria kolistan. Niin, että Sinä, Herra, itse lepää vain ja ole, eläkä talon menoissa kährää ja kurku, sillä kyllä minä asiat oikeaan holliin soitan ja nelistän ja kaihdan kissalta kermat, ja sen alati suloilumenoon taipuvan vaimon viekoittajalta…»
Hän innostui. Herrasiunaa! Ihan hän yltyen kerskasi:
»Ja silloin Herra mielistyi minuun ja sanoi, jotta: Sinä olet oikea ja kolea profeetta ja minun koturini ja kolistajani, ja siksi pitää sinun, niinkuin Jaakobin, muustakin kuin emännistä äveriöitymän ja isoksi isännäksi paisuman, ja sinun kansasi ja siemenesi pitää uskon-pulliaisiksi ja sanan sukukunnaksi kutsuttaman, ettäs sanalla synnit luista, ja hornat hongista kolistit ja köyhyydet ja kivut kartanoilta karkoitit ja synnillisen viisauden, sen kauhean jalkavaimon, Beliaalista suolle soittamaan lähetit. Aamen!»
»Aamen… Mitä se aamen on?» kiihtyi seitsenpäisen miehen uteliaisuus ja
Sakari selitti:
»Aamen merkitsee, että: Ole pullea!… Koskas uskoit, niin ole pullea myös!»
Ja yks-kaks huomasi hän, että hänelle on, kuten apostoli Pietarille, annettu taivaan valtakunnan avaimet, valta antaa synnit anteeksi, ja niinpä hän julisti:
»Ja nyt minä annan sinulle ja kaikille muillekin hulluille synnit anteeksi ja kuittaan vaimon ja emännän kanssa tehdyn suloilusynnin, ynnä perisynnin ja vilpin. Ja teidän jokaisen pitää saaman taivaassa kristallinen elämänkruunu päähänsä ja kaksitoista lihavaa ja sulo-oloon taipuvaa emäntää, ja neitsyt-piikaset niinkuin polvella palvelevaiset immet… Ja vielä pitää kunkin saada nojatuoli, niinkuin lenstuoli, itsellensä ja jakkarat emännillensä, ja saavi viinaa ja lasiset pikarit ja ruukut ja kilistimet, sekä huilu ja pitkä riemukannel. Sillä että viisauden hylkäisitte, niin nyt minä vien teidät riemu- ja puhtikulussa taivaaseen.»
»Vie!» riemastui mies alttiisti huudahtamaan, nauroi katketakseen ja kehoitti innoissaan:
»Vie taivaaseen ja pöläytä!»
* * * * *
Ja niin oli Sakarin päätös valmis: Ettei syntisten pelastus jäisi keskeneräiseksi, päätti hän viedä laitoksen kaikki hullut ihan taivaaseen asti. Matkalla hän vain poikkeaa Eulaliinan luo, ottaa sen mukaan, näyttää sille talonsa, pitää häänsä ja niin jatkaa joukkoinensa riemukulkua taivasta kohti ja tuottaa sinne toisetkin morsiamensa ja elää autuaana ja emännällisenä.
»Murhe pitää taivaassa silloin lakkaaman ja nouseman iso ilo ja häly!» toisteli ja vannoi hän miehelle ja ylpeili:
»Sillä me menemme sisälle humukulussa. Ja astiat niinkuin mesikennot ihanaa uskoa täynnä.»
* * * * *
Kävi kuin humaus elämässä. Kaikki oli valmista.
Ja niin alkoi Sakari koota kopeista väkeänsä.
Ja kun kaikki olivat jo koolla, valmiina lähtöön, muisti Sakari vallesmannin neuvon, että taitavalla puheella voi hullun tehdä viisaaksi. Hän alkoi sitä asiaa joukolle valaista, selittäen:
»Te kaikki olette nyt hulluja.»
»Olenko minäkin?» tarttui silloin eräs.
»Olet», vakuutti Sakari. Mies uskoi. Sakari jatkoi:
»Mutta kun hulluille osaa viisaasti puhua, niin ne ovat kuin viisaita.»
Koko joukko nauroi riemusta. Sakari jatkoi:
»Ja nyt kun minä vain puhun teille viisaasti, niin — ei saa silloin olla hulluja, vaan viisaita.»
Joukko remusi. Sakarilla oli taivaaseen lähtö jo ihan valmis. Hän vain järjesteli ja selitti vielä, miten on taivaaseen tultua oltava ja asetuttava. Hän selitti:
»Kohta kun on neulansilmän läpi pujottauduttu, mennään päärlyportista sisälle, mutta siinä jäätte te, vähemmän kilvoitelleet neljä miestä, esikartanolle ja autatte enkelejä pasuunan soitossa, ja jubileijalaulun veisussa. Mutta enemmän kilvoitelleet tulevat minun perässäni suoraan rubiini- ja safiirisaliin, missä Daavetti soittaa harppua hänen jalkainsa juuressa istuvalle Batseeballe ja profeetta Bileaam, ynnä Aabraham ja Iisakki ja Jaakoppi istuvat lenstuoleissa, Jaakopilla molemmat emännät kahdenpuolen rinnallansa… Ja sen salin läpi humuttua tullaan siihen varsinaiseen, isoon ja taidollisesti rakennettuun kirkkauden saliin, jossa autuaat emännät jo istuvat seinänvieri-istuimilla, kanteleet polvilla, ja jalokivillä koristetut immet ovilla kainoina punastelevat ja tuhannessa kristallikruunussa palaa tuhat kirkasta tulta kussakin, ja hurskas Saara kurkistaa meihin tulijoihin salavihkaa ja uteliaana sen kammion ovelta, jossa kuningasten tyttäret hierovat Latsarusta hunajalla ja pyhillä palssamivoiteilla. Mutta pyhien kammioihin mennään vasta sitte, kun emännät ovat halleluujan laulaneet ja kaihtoliinat laskeutuvat, ja alkaa himmennys ja immet niiaavat ovilla ja kauriin salista kuuluu enkelien soiton hiljainen hyminä, ja neitsyt-immet vaeltavat salaisuudessa, yljän lamput kädessä, ja pyhien emäntien kesken käy sipse. Vasta silloin ovat kammiot valmiit.»
Joukko kuunteli hartaana. Hän aivan varoitti ja teroitti:
»Tämä kaikki pitää ulkoa muistaa, sillä taivas on oorningin ja ankarien pykälien paikka, niin että siellä on järjestys niin suoraviivainen kuin jakaus, se autuaiden vaellustien esikuva, oikean kristityn päässä.»
Remuttiin, hälyttiin. Sakari muisti raamatut ja niin sai hän lisää profeetan henkeä ja julisti:
»Ja koska me olemme taivaassa, niin minä, sinä uuden helluntain päivänä, lähetän tälle suomenkansalle seitsemän kieltä jokaisen suuhun, niin että tämän kansan pitää kilvan kielillä sanaa palveleman, ja niin pitää sanan heläämän minun nimeeni. Aamen!»
Ja senkin, miten helppo ja yksinkertainen on uskovaisella, hänen johdollaan, taivaaseen pääsy, ja miten selvä tie, hän vielä siinä lähtiessä ilmoitti, selittäen:
»Sitä tarvitsee vain luopua viisaudesta ja sulostua uskoon, niin paikalla alkavat taivaan päärlyt kimmeltää, niin että tien löytää, vaikka sokkona kulkisi. Ja silloin on itku ja hammasten kiristys, ja maallinen jurnu ja marnu pois.»
Joukko nauroi katketakseen ja oli ihan ilon ja riemun vallassa. Kaikki olivat lähtövalmiita. Sakari antoi merkin ja hurjaa vauhtia syöksyi joukko pois talosta, pois kartanolta ja alkoi villiä ravia painaa tietä pitkin Eulaliinan luo, jatkaakseen sieltä matkaa Sakarin kotitaloa kohti ja sieltä edelleen taivaaseen. Vasta seuraavana aamuna huomattiin, että talosta oli yöllä poistunut sekä johtaja, että asukkaat. Saatiin tietää minne päin joukko oli lähtenyt ja kymmenittäin lähti silloin hevosia ja miehiä takaa-ajoon. Miten kaikki oli tapahtunut, ja mikä osuus Sakarilla kaikessa oli, se jäi vielä kaikille arvoitukseksi.
Ja niin päättyi nyt tämän ainoan suomalaisen profeetan, tämän kansansa tunnettua liikaa viisautta vastaan saarnaamaan lähteneen apostolin, ja voimallisen uskon-julistajan ja saarnamiehen, Sakari Kolistajan kolistus-, eli lähetystyö tässä hänen varsinaisessa lähetyspitäjässänsä. Hereille hän oli siellä kolistanut ja kolkuttanut kaikki: Kaikki olivat, kuten olemme jo huomanneet, heränneet ja etsivät nyt viisautta, jokainen omassa muodossansa: ken omaa viisauttansa etsien, tai puolustaen, ken toisen viisaudesta huolta pitäen, omaansa silti kuitenkaan unohtamatta, ja jokainen piti verisenä loukkauksena, jos hänestä sanottiin, että hänelle ei ole annettu liikaa viisautta, kuten Sakari Kolistajalle.
Oli toki yksi, joka oli yhäkin pysynyt viisaudestansa suruttomana. Se oli ainoa olento maailmassa, joka — vahingossa kai — oli viisauden lisäksi saanut myös kyvyn sitä viisautta oikein ja iloisesti ja arvokkaasti, s.o. ilman ylpeilyä hyväkseen käyttää: Se on tämän kirjan päähenkilö, vallesmannin Pudde.
Tämä kaikki nyt tiedetään. Ja kiitollisuudella on isänmaa jo tässä seurakunnassa suoritetun lähetystyön johdosta aina muisteleva Sakari Kolistajaansa, häntä, joka maansa entisiin, hyvin ansaittuihin, ujoihin arvonimiin: »totuuden, runon, viisauden, tulevan n.s. korkeimman kaiun, kainon kehumisen ja vaatimattoman itsetuntemisen kotimaa», on lisännyt uuden arvonimen: »suuren Sakari Kolistajan ja voimallisen kolkutuksen ja sanakolinan kotimaa», maa, johon jo Sakari-ansioittemme ja henkiheimolaisuutemme takiakin, on halumme kultapilvistäkin, kuten tämän totuudenmaan rannoilla ja sanatanterilla laulaen ja vannoen todistamme, esimerkiksi Ameriikkaan, silavan ja dollarien maahan myötämöisin livistäessämme.