I
Pekka Puavalj oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmasta häviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina, luonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oli luontoa kuten kääpä on koivuansa. Turkkipahanenkin, pieksut, kaikki oli hänessä hänen omaaitseänsä, hyvänsuopaa, kuten aina on luonto. Lähes neljäkymmentä vuotta oli hän elänyt avioliitossa Ieva Liisansa kanssa ja koko sillä ajalla ei hän ollut vielä ehtinyt päästä hänen kanssansa varsinaiseen riitaan asti. Olihan tosin sattunut jo useinkin yhtä ja toista, mikä pyrki suututtamaan. Usein oli Ieva Liisa jo toraillutkin hyvät tovit, mutta hän vaan ei ollut ennättänyt vielä koskaan päästä torasanoihinkaan asti, kun jo suuttumisen aihe oli alkanut unehtua, Ieva Liisa lauhtua ja elämänhuolet tai joku satunnainen pikkutapaus kiinnittäneet mielen muuhun.
Niin oli hän siis elänyt mökkipahaisessaan parin kivenheiton päässä järven rannasta. Koko avioliiton ajan oli Ieva Liisa kärttänyt häntä kaivamaan kaivoa, jottei tarvitsisi noutaa vettä rannasta asti, eikä hänellä itsellänsäkään ollut mitään sitä asiaa vastaan. Päinvastoin: hän tunnusti että kaivo oli peräti tarpeellinen ja välttämättömästi kaivettava, mutta työn alottaminen vain lykkäytyi vuodesta toiseen.
Vihdoin viime kesänä, neljäntenäkymmenentenä aviovuotenansa, oli hän kerran ettonetta makaillessansa johtunut ajattelemaan, mahtoikohan olla vesisuoni siinä aivan hänen allansa, keskellä pihaa, missä hän loikoi mahallansa päivänpaisteessa, piippunysä ikenissä. Hän oli sitä tovin aikaa miettinyt, ja kun ei päässyt muutoin varmuuteen, oli hän käynyt uteliaaksi kuin lapsi ja arvellut:
"Ka, kaivaa häneen kaivon, niin sittepähän näköö, vettäkö hänessä on vain muata."
Ja oitis oli hän ryhtynyt kaivamaan. Saisihan Ieva Liisakin silloin kaivon ja jättäisi kiusaamisen. Niin oli hän jättänyt kiireellisemmät työt kesken ja alkanut painua maan sisään sitä mukaa kuin kaivo syveni. Ja kun Ieva Liisa häntä silloin torui, muistuttaen että nyt, kiireenä työaikana, ei sovi tuohon puuhaan puuttua, oli hän vain rauhallisena arvellut:
"Ka, eipä sitä muuten tiijä, muako siinä on vain vesj pohjalla … jos ei kaiva kaivuu."
Ja hän kaivoi, pääsi vesisuoneen asti, oli tyytyväinen, lopetti työnsä ja arveli vaimollensa:
"Vesj siinä olj."
Ieva Liisa ei tiennyt mitä sanoa. Hän murisi jotain kiireestä työajasta. Mutta levollisena selitti silloin mies:
"Ka, ihehän sie sitä vatkutit jo neljäkymmentä vuotta … sitä kaivuu… Niin jotta nytpähän hiän sitte on."
Niin oli valmistunut kaivo. Siitä puuttui nyt ainoastaan puitteet ja kansi, ja ne siitä puuttuvat tänäkin päivänä.
* * * * *
Nyt oli talvi, tavattoman luminen olikin. Tammikuun kylmät tuiskut olivat alkaneet. Tänäänkin tupruutti lunta niin, että ilma oli sakeana.
Ja juuri tänään oli heidän neljäskymmenes hääpäivänsä, muistopäivä siis. Miten lie ollutkin, että Ieva Liisa sen sattui muistamaan, kun he olivat lääväpahaisessa juottamassa lehmiä. Hän ilmoitti huomionsa miehellensä ja arveli vielä, hetkisen aikaa mietittyänsä:
"Mitä häntä nyt oikein tekisj … näin tuommoisena päivänä."
Hän sillä mietiksi oikeastaan, olisiko keittää kahvit sekä nyt heti, että myöhemmin, pitkin päivää, vai olisiko ehkä paistaa piiraat. Pekka Puavalj sytytteli piippuansa, eikä oikeastaan vielä ajatellut mitään aivan selvää. Siksipä ei hän ollutkaan valmis vastaamaan, kun sa toisti arvelunsa kysyvästi, miten olisi juhlittava, vaan tokaisi aivan umpimähkään: "Ka, vaikka laskisj tuon hiehon ulos vähä jalotjtelemaan… Niin sielläpään hiän sittä suap hyppii ja juosta … eikä tarvihe tänne tuuva sille vettä."
Ja miten olikaan, päästi hän yhtäkkiä hiehon irti ja laski ulos. Eikä Ieva Liisakaan ensin ehtinyt häntä kieltää, eikä sitte enää viitsinytkään, sillä hän oli miehensä vastauksesta ikäänkuin hieman nyreytynyt ja vaikeni kuin ajatellen ynseästi: ei suotta maksa puhua … mokomallekin.
Niin pääsi hieho vapauteen, pois läävärähjän pimeydestä. Ja miten se riemastuikin! Se puhahteli, syöksähteli juoksuun, pyörähteli ja hypähteli joskus kuin tuulen kanssa riemuiten, punalteli päätänsä ja nautti lumipurun ja tuulen tanssista. Todellakin juhli se isäntäväkensä hääiloa.
Juhli, niin, — mutta ei kauvan: innoissansa ei se huomannut avonaista kaivoa, suistui siihen ja seisoi nyt sen pohjalla mahaansa myöten kylmässä vedessä.
Mutta meidän tärkeään tehtäväämme ei kuulu ensimäisen hämmästyksen, Ieva Liisan kiivastuksen ja ensi pelastustointen kuvaaminen ja selostaminen. Turhaan oli siinä puuhailtu. Kaivo oli syvä. Ieva Liisa oli hätäytynyt, mutta Pekka Puavalj oli arvellut hänelle rauhallisesti:
"Ka, tottapahan tuon yhen hiehon nyt jaksaa tuolta pois kettee."
Niin hän ehkä uskoikin, mutta pettyi. Pahinta oli, että heillä ei ollut niin pitkää nuoraakaan, joka olisi ulettunut kaivon pohjaan ja sieltä hiehon mahan alitse takaisin. Hiehoa alkoi palella. Se ynisi, pää kallellaan, happamen näköisenä. Ieva Liisa alkoi jo torailla. Hiehoa säälien soimaili hän jo miestänsä kuin itsekseen nurkuen:
"Sen pitii se kaivosa siihen kaivoo keskelle pihoo! Eikä sillä ies sen vertoo oo älyy, jotto panis kannen!"
Miehen ajatukset hidastuivat nyt hiehon kohtalon johdosta verkallisemmiksi. Siinä hiljakseen touhutessansa puolustautui hän toki kuin hökäisemällä:
"No kukas sitä nyt luul, jotta ihe pirukaan hyppevää auk olevaan kannettomaan kaivoon ihtiisä hukuttamaan."
Ja todellakin tuntui se hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut petollinen, lahonut kaivon kansi silmänlumeena, niin siitä olisi vielä voinut erehtyä. Mutta hypätä kaivoon joka aivan ammotti auki ja siten ikäänkuin varotti turmasta! Ei ainakaan hän olisi moiseen pudonnut.
Niin puuhailtiin, Ieva Liisa touhukkaammin, Pekka Puavalj itse tyynenä, vaimon hyvitellessä hiehoa surkutteluilla:
"Niin, Punikki-rukka… Ammuuko se Liisan Punikki… Yy-yy!" hyvitteli hän lopuksi, säälitellen, hiehon ynisevää ammumista matkien, suuttui samalla mieheensä ja äsysi sille viimein:
"Ja ala turistoo siinä sitä nokkoosj ja mää hai Viänäsen mökiltä lisäks nuoroo, jotta suap nostoo!"
Jussi Viänäsen mökille oli matkaa puolen kolmatta kilometriä. Pikemmin joutuaksensa oli Pekka Puavalj valjastanut tamma-rupukkansa liistereki-pahasen eteen ja ajoi nyt purussa ja pakkasessa umpista tietä myöten. Lyhyt turkki uumenilta vyötettynä, piippunysä hampaissa oli hän asettunut polvillensa rekirähjänsä sevälle, josta hän paremmin ylettyi lyödä räpsyttelemään tammaansa. Tämä koki pyrkiä eteenpäin paksussa lumessa, pistäen vaivaloiseksi juoksun lönkytykseksi aina räpsäyksen saatuansa, mutta oitis taas pysähtyen astua kopsuttamaan, pää aina painuksissa.
Siinä kiireen touhakassa oli Pekka Puavaljkin ikäänkuin tullut hieman kärsimättömäksi. Se oli ensi kertaa hänen elämässänsä. Kun matka tuntui edistyvän liian hitaasti, nyhti hän tammaa ohjaksista, jopa joskus ärjäsikin sille ja sadatteli hitaasta kulusta, soimaten:
"Tie ennättää siitä altasj hävitä siinä mualiman hävityksessä ennenkun piäset toiseen paikkaan!"
El hän itsekään tajunnut tätä kiireellisyyttänsä ja siitä johtunutta ärtymyksentapaista. Hän yritti imaista savuja, mutta kaivolla puuhatessa olivat kädet kohmettuneet ja rukkaset jäätyneet. Piippunysä putosi niistä liisteille. Häntä se suututti niin, että hän tiuskasi tammalle:
"Prtuu!… Mitä siinä nyt hypit ja lennät kuin lintu!"
Se oli tammalle ilosanoma, tuo "prtuu". Se pysähtyi niin äkkiä, että Pekka Puavalj menetti tasapainonsa ja nyökähti reen sepää kohti nenällensä, miltei tuiskahtaen nurin ja lausui asiaan kuuluvan "perhanansa". Oitis kohosi hän kuitenkin taas, sai luuvartisen piippunysänsä kopeloiduksi käsiinsä ja suututteli sille:
"Pahanhengen tynkä, kun ei enee koprassakaan kestä!"
Ja taas hän ärjäsi ja riuhtasi tammaansa juoksuun… Lunta tuiskusi suut ja silmät täyteen. Hän tapasi piippuansa rukkaiskädellä ja taas putosi nysä kankeasta rukkasesta, vierähti liisteeltä lumeen ja sotkeutui siihen. Ajajan täytyi pysäyttää vetäjänsä. Hän kömpi alas reen sevältä, ryhtyi etsimään ja hämmenteli kotvasen lumikinosta ennen kun löysi nysänsä ja pääsi taas jatkamaan kulkuansa.
Mutta nämä hääpäivän monet vastoinkäymiset olivat nyt yhdessä kylmän ja lumipurun kanssa, ihme kyllä, vaikuttaneet häneen niin, että hän unohti koko varsinaisen asiansa: kaivossa ynisevän hiehon. Tai oikeastaan juuri hieho — kiirehtiminen sitä pelastamaan — sai aikaan, että nämä viivytykset, tamman hitaus, piipun putoomiset ja muut, häntä tavallaan ärsyttivät, jotta hän unohti sen pääasiansa. Piippuunsa suuttuneena manaili hän nyt itseksensä:
"Pahulainenko hänessä lienöökii, jotta imeisen ei kannata rikastuu ies sen vertoo, jotta kannattasj ostoo lankvars piippu, vuan pitää koko ikäsä imeksii tuata luuvarsnysee, joka ei käsissäkään kestä!"
Niin alkoi häntä suututtaa luuvarsinen piippunykerönsä, ja hänessä heräsi lapsen mieliteko, joka joskus ennenkin oli hänessä jo hiljaa kytenyt: halu saada pitkä letkuvarsipiippu.
* * * * *
Näissä turmeltumattoman luonnonihmisen ajatuksissa ajaa körötteli hän edellensä, kun aivan pahimmassa lumiahteessa ajoi vastaan Ierikkä Pullinen. Tämä oli menossa hakemaan Sarvi-Kaisoo kuppaamaan vaimoansa, joka oli äkkiä kovasti sairastunut. Lunta tuiskusi niin sakeasti, että vastaantulijaa ei erottanut ennen kun hevospahaset jo töksähtivät aivan vastatusten. Vaikea oli siinä toisiansa sivuuttaa: tiepuoleen ajaessa olisi hevonen uponnut nietokseen korviansa myöten. Ierikkä Pullinen alkoi silloin siunailla:
"Onpaan tualle kohalle pahuus ajanna tuata lumen riesoo niin, jotta jos hevonen putuisj tieltä tuonne hankeen, niin se siihen hautaatusj korviisa myöten niin syvälle, jotta sitä ei saisj enee siitä pois ens kesänäkään, vaikka häntä kaivais lapiimen kansa."
"No on sitä ahtanna lunta!… Ja vielä on pahulaisen hyväkäs osanna sen ajoo ihan tähän vastaantulokohalle!" myönnytteli Pekka Puavalj lisäten:
"Tokkohaan tästä enee piäsöökään toissiisa sivu, vuan pitääköön jo tähän jiähä tuomiopääivään asti."
Niin alkoi heidän välillensä juttelu. Pekka Puavalj sai tietää Ierikän asian ja voi hänelle ilmoittaa, että Sarvi-Kaisa ei ollut kotosalla, joten oli parasta kääntyä takaisin, hakemaan Lopo-Leena, joka myöskin oli hyvä kuppari. Puhelias Ierikkä Pullinen tuli hyvillensä tästä tiedosta, joka säästi häneltä turhat ajovaivat ja hän ojensi Pekka Puavalille tupakkakukkaronsa ja kehotteli, tavallaan leikkiä laskien:
"Ka paa tästä näitä pöllyymään, niin savustuuhan tok sielu ja ruumis tuata purkuu ja pakkasjta vastaan."
Naapuri oli valmis, ja nyt sattui taas tapaus, joka kiihdytti hänen vastamainittua mielitekoansa: Ierikällä oli näet letkuvarsipiippu, jommoista Pekka Puavalj oli niin kauvan ja viimeksi nyt äsken himoinnut. Heti pisti tuo retvakka punaisesta sahviaaninahasta ommeltu letku hänen silmiinsä, ja kun hän tiesi Ierikän kuuluksi piippujen vaihtajaksi ja hevos-"parissiksaksi", iski hänen päähänsä ajatus ryhtyä hieromaan piippukauppoja. Siinä mielessä alkoi hän kehua omaansa, arvellen:
"Ka suaphaan tuata panna… Vaikka paljokopas tässä luuvarspiipussa mänöökään tupakkoo, kun tää on niin hyvä siästämään, jotta kunhaan siihen vuan panoo yhen tupakan siemenen, niin siitä piisovaa jo savuu ylj vuuven."
Siitä se alkoi. Tottuneena kauppamiehenä haistoi lerikkä heti, mistä oli kysymys. Hänellä oli nyt huonotapainen tamma: se luimisteli, viuhautteli häntäänsä, iukasikin joskus, jopa potkasikin, jos niiksi tuli. Kun se lisäksi oli yhtä huono ja vanha kuin Pekka Puavalin "Piiju", oli hän tavallista halukkaampi rupeamaan kaupantekoon, johtuaksensa piippukaupasta hevoskauppaan.
Sillä siihen veti häntä luontainen taipumuskin: hän oli näet laajalti kuulu hevosvaihtaja. Hän osti ja möi, vaihtoi ja huikki hevosia kuin rukkasia. Eikä hän harjoittanut sitä kauppaa oikeastaan voitonhalusta, ei pettääksensä. Hän vain piti voimassa hevosvaihtajamainettansa, joka oli hänen ylpeytensä, hänen intohimonsa. Tosinhan siihen liittyi pettäminenkin, mutta luvallisissa rajoissa, asiaan kuuluvana, oikeastaan taitavuuden näytteeksi. Ei hän ollut sillä rikastunut rahtuakaan, eikä pyrkinyt rikastumaan. Hyvä kunhan vain maine säilyi.
Niinpä hän nytkin alkoi heti hautoa hevoskauppaa ja johtaaksensa siihen
Pekka Puavalin, tarttui hän tämän piippukauppaan.
Hän alkoi keskustella, tosin välinpitämättömäksi tekeytyen, arvellen:
"Ka, polttaahaan sitä luuvarrellakii, kellä ei lankvartta oo… Vaikka köyhän komennoltahaan se tuntuu tuo luutappi nenän alla."
Niin jatkui. Ierikkä morkkasi luuvarsipiippuja ylimalkaan, kaikkia yleensä, ja ikäänkuin ei olisi tiennyt, että oli kaupanteosta kysymys, ja Pekka Puavalj kehui niitä kovasti, tosissaan, vaikka tapansa mukaan leikkisin sanoin. Hän odotti ja toivoi, että Ierikkä kovana vaihtajana olisi itse alkanut hieroa kauppaa, mutta turhaan. Ierikkä hillitsi itseänsä harkitusti, tupakoi ja puhui joskus ynseästi. Se kaikki kiihdytti vain toisen herttaista mielitekoa.
Ja niinpä ei Pekka Puavalj viimein enää malttanutkaan, vaan teki ruton tarjouksen. Piippuansa kehuttuaan hän äkkiä ilmoitti:
"Vaikka pitäähän sitä lähimmäisilleenii suuva sen verta hyvee, jotta nyt tuo yks luuvars… Niin jotta jos niin mielesj teköö vaihtoo, niin kiännä hevosesj, ja sielläpähän Jussi Viänäsen mökissä sitte vaihtoo rojautetaan tuvan lämpimässä."
"No jos tuota … kun siun mielesj niin teköö", suostui Ierikkä, epäillen toki asiansa eduksi:
"Vaikka tokkopa näistä kauppoja ilennöön tulla, kun on tään tavaran välillä niin suur ero miun hyväks."