II
Nyt he ajaa laskettelivat umpista tietä myöten, Ierikkä edellä liisteillänsä seisoen. Pekka Puavalj koki nykiä tammaansa pysyttelemään jälessä ja oli aivan tajuamattansa hyvällä tuulella, tietämättä selvästi miksi. Mieliteon toteutuminen, joka oli nyt lähellä ja varma, se sen oli vaikuttanut. Hyväntuulisena räpsäytteli ja nyki hän tammaansa ja piti vireillä puhetta, huudellen edellä ajavalle Ierikälle.
Ja yhtä perinpohjainen kuin hän oli töissänsä, oli hän myös puheissansa. Jos sanat olivatkin leikkisät, oli niiden takana usein syvä ajatus, ja maallisista asioista johtui hän usein aivan huomaamattansa ijäisiin — niihin oloihin, siihen odotettuun hyvään, jota hän, köyhä, kovassa työssä vanhennut mies oli juuri sen elämän kovuuden johtamana vaistomaisesti toivonut, ja kun se toivo ei toteutunut täällä ajassa, oli se aivan itsestään siirtynyt tulevaisuuteen.
Niinpä nytkin. Hän alotti mietiskelynsä lumentulosta, huutaen
Ierikälle:
"On sitä tänä talavena tuota lunta!"
"No on sitä ruojoo!" huutasi toinen vastaan, ihmetellen, tosin asiasta varsinaisesti välittämättä ja lisäsi:
"Mistähään sitä oikeestaan tulloonii, kun sitä vuan riittää joka talaven osalle, jotta siihen on tää köyhä eläjä kuolla?"
"Ka, eikö tuota tulle sieltä yläältä taivaasta, josta tätä kaikkii muutakii tuloo", mietiksi siihen Pekka Puavalj, huutaen omasta reestään, ja arveli:
"Siältä taivaastahan sitä tuloo kesällä sitää vettä!"
"Ka, sieltähän sitä vuan vuotoo löröttää sitää!" myönsi Ierikkä ja
Pekka Puavalj vahvisti:
"Ei suinkaan sitä mistä helevetistä luntakaa näin riihattomasti tulisj!"
Ja niin olivat taas hänen ajatuksensa johtuneet järkeilemään korkeista kysymyksistä. Hän huuteli edellä ajajalle:
"On se sillonj iso paikka se taivas!"
"Oonhan se!"
"O-on… Siinä tarvihtoo jo olla hotuu, kun on niin isot lumläjätii siellä, jotta niistä nijatoksista räkkevää tätä lunta antoo joka talavi tänne muan piälle liikenemäänii asti."
Hän alkoi selitellä sitä kuvaa, mikä hänellä oli tavallaan — ajoittain — taivaasta. Kaikki se hyvä, mitä hän, köyhä, ei ollut saanut maailmassa, se tuntui odottavan häntä taivaassa. Se oli luonnollinen, vaistomainen käsitys. Hänellä oli tosin tämän näennäisesti aivan maallisen taivaskäsitteen alla ja pohjana toinenkin, oikea, henkevä käsite siitä, mutta sitähän ei hän, jonka ajatukset olivat alati pakosta olleet kiinnitetyt maahan, osannut selittää muutoin kuin maallisin kuvin ja käsittein. Lisäksi oli hän ikänsä hoitanut peltotilkkujansa kuin lastansa. Eläimet olivat hänelle usein suurten vaivojen tulos. Hänelle oli siis se sadoin verroin kalliimpaa kuin jollekulle muulle kaikki se, muodossa tai toisessa korkea, josta puhuminen on usein tuottanut puhujalle niin paljon maallista hyvää, ettei hän enää itse asiassa taivaallisesta välittäisikään muuksi kuin puhuttavaksensa. Pekka Puavalj jo innostui ja toisteli tammaansa ohjaksista nykien:
"On … on siinä hotuu … siellä yläällä, kun tätää lunta on siellä näin rutosti."
"Pitäähään siinä silloin olla tavaran pitopaikkoo", tokasi Ierikkä.
Toinen siitä lämpeni selittelemään:
"Ois sitä siellä antoo tälle köyhällenii hyvän mökin muat ihan verosta vapaana, niin jotta ei tarvihteisj näihen rikkaihen päivätöillä rehmee ja kallista työaikkoosa vuan siellä kuluttoo!"
Siinä oli muotona köyhän elämän kultaista leikkiä. Oikea ajatus oli syvällä sanojen sisällä, ja sen osasivat niistä hoksata ainoastaan he itse, joilla tämä leikkisä puhetapa oli veressä, isien perintönä. Toinen myönnytteli, piippu ikenissä, reessänsä pönäkkänä seisten. Puhelu jatkui, ja mieli jo ikäänkuin alkoi yletä, alkoi herätä tiedoton mieliteko. Pekka Puavalj järkeili, innostui kuin hyvä lapsi ja kuin itseänsä ja Ierikkääkin lohdutellakseen miltei kehasten sanoi hän:
"Mutta tottapahaan sittä nähään, kun henk kerran riuhtautuu tästä syntisestä ruumiista ja suap siivet ja lentää sinne korkeuteen, jossa sittä alakaa pitee sitä ijäistä iluu… No, tamma! Tuosta suat ohjaksen pohjukkoo pakaroillesj, jotta et jättäävy jälelle!" käänsi hän äkkiä puheen, räpsäytti tammaansa, mietiksi hetkisen ja meni taas pääasiaansa:
"Ja tottapa sitä onkii sittä tuota muata annettu niin papinnäpiltä tänne mualimaan, jotta se tuo henk osois ikävöijä kituuttoo sinne, josta se tää lum tuloo."
"Ka, mitees muuta piruu vasten sitä ois niin itkiin tänne annettu", huuteli siihen Ierikkä myöntyvästi ja selitteli vielä:
"Sillä jos tiällä mualimassa ois kyllä muata mitä kyntee ja kuokkii, niin se tää syntisen henk-halavattu kiintysj vuan siihen eikä viihtisj ja kehtois ensinkään köijäytyy siihen parempaan iloon."
Pekka Puavalilta oli jo unohtunut piippukauppakin. Mieli oli ylennyt omalla luonnollisella, lapsen-luonnollisella tavallansa, ja hän myönteli äskeiseen:
"Ka, lempuuko sinne sittä enee lähtis tyhjee koluumaan, kun ois tiällä jo kaikkii iluu ja autuutta kyllä."
Hän sylkäsi, näytti miettivältäkin ja arveli lopuksi:
"Onhan se kipperä kalu, tää syntisen henk-hyväkäs, kun se on niin ahne tähän mualliseen kiini tarrautumaan!"
* * * * *
Kun linnunpoikaset iloitsevat tai kun vaikkapa porsas pirteänä pyörähtelee, on siinä jotakin hauskaa, virkistävän puhdasta, sillä siinä on luontoa, viatonta, jaloa luonnollisuutta. Niin on luonnonihmisenkin toimi ja elämä. Miten säälittävän, surkean naurettavilta näytämmekään heidän rinnallansa me, kun me tietoisina ja korskeinakin nykäisemme oppinutta niskaamme, sitä niskaa, jonka ylpeytenä on usein semmoisenkin mahtavan ijäisyyden kuin jonkun vuosikymmenen kestäneet verkkaiset viisastumisvaivat — ja omanaitsenämme, omintakeisuutenamme ainoastaan se luja usko että olemme sitä miksi emme koskaan voi tulla.
Virkistävän näköisenä työntyi luminen Pekka Puavalj Jussi Viänäsen mökkiin, puisteli turkki-töpiänsä ja löi sivuihinsa käsillä, joissa riippui jäätyneet rukkaset. Viänänen itse paikkasi eukkonsa kenkiä ja eukko, Heleka, leipoi leipää. Tupa oli lämmin kuin sauna, ja talonväenkin elämässä oli jo purkuilman elämän omituinen leima.
Sillä sydänmaan purkupäivien elämällä on oma sävynsä. Ihmiset ovat paenneet raivoavan ilman kynsistä tupien rauhalliseen lämpimään ja tuvat ovatkin silloin tavallista kuumemmiksi lämmitetyt.
Ja miten kodikasta siellä on! Kodikkaampaa kuin koskaan muulloin. Mikä nautinto on virua lämpöisellä pankolla tai uunin päällä, kun ulkona raivoaa kylmä tuuli! Kahvi kiehuu, perunapaistikkaat kypsyvät uunissa. Ollaan kotona. Monta viisasta sanaa puhutaan, monta syvällistä asiaa pohditaan, eikä unohdeta lähimäisenkään sekä hyviä että heikkoja puolia, ja kaikesta pulppuaa virkistävä leikillisyys usein aivan ylipursuavan maukkaana ja mehevänä eikä semmoisena kuivana ja mauttomana jommoiseksi tuo jalo aines tässä kirjassa on kuvattu.
No niin. Tulijat olivat jo kotiutuneet, puistelleet lumet turkeistansa, niistäneet jäätyneen nenänsä, istahtaneetkin ja Pekka Puavalj hoksasi tervehtiä tiedustamalla selvää asiaa:
"Leipeekös se vuan tääkii Viänäsen Heleka leipuu viännättelöö?"
"Leipeepähään tuota vuan pitää leipuu", valitti siihen Heleka, ja itse
Viänänen lisäsi:
"Se tää köyhän henk ei kestä tässä ruumisröttelössä, jos se ei sua leipee."
Hän tarkasteli välillä työtänsä ja alkoi sitte laajentaa puheenainetta mietiksien:
"Se on niin ahne leivälle tää imeisen henk, jotto se vuan sitä vuatii."
Hyvä tovi puhuttiin hengen leipävaatimuksista ja oltiin yksimielisiä siitä, ettei se henki leivättä elä ja että se — varsinkin köyhän henki — on vuorostaan ahne leivälle. Kengänpaikkaustansa tarkastellen toistelikin Viänänen kuin ajatuksissansa järkeillen:
"Ahne … ahne on leivälle se henk."
Samaa mieltä oli tietysti Pekka Puavalikin, hän jolla tämmöinen purkuilma-järkeily oli veressä hyvälläkin ilmalla. Hän syventyi asiaan selittäen:
"Vuan kun se henkkii suap kylläkseen tuata leipee ja särvintä, niin se kestää tässä köyhänii ruumiissa kuin syötetty porsas pahnassaan ja onii oloosa tyytyväine eikä pyri pois."
"Ka, kestäähän se sittä henk … kun suap syyväkseen", toisteli siihen
Ierikkä, hautoen samalla miten päästä hevoskaupan alkuun.
* * * * *
Ja odottamattoman pian sattuikin puhelu johtamaan asiat sille tolalle, tosin hitaasti, kuten näemme, mutta varmasti. Viänänen näet ryhtyi hiomaan veistänsä ja kysyi silloin äkkiä:
"Vieläkö sitä ilikijää kuuluu muuta kuin tätä lumpurkuu?"
"Eipä sitä paljo muuta!" ilmotti Pekka Puavalj, imasi savut ja lisäsi:
"Ei ies kuulu rekeen asti hevosen tirjkellon kilikatuskaan… Niin ilikiin kovasti tuulla myskyvää ja purkuvaa lum!"
Heleka oli saanut leipomisensa loppuun, tasotteli jo viimeistä leipää ja tarttui asiaan, huomauttaen:
"No mitäpä näistä sittä on köyhän kuulumisista!… Piäsööhään vuan syntii ja pahuutta korvanii kautta sisään, niihen kuulumisiin mukana… Niin jotta paremp oisj vaikka ei kuuluisj sitäkään hevosen tirjkellon kilikatusta."
Pekka Puavalj oli koko siinä asiassa mukana. Hän myönsi Helekan olevan oikeassa, mutta järkeili toki puolustellen:
"Mutta kun se tää imeisen korva kuitekii sitä kuulemista vuatii ja kun hiän sekii iänj on kerran mualimaan kilikattamahan luotu, niin eihään sitä mihin piäse kuuntelemasta."
Aivan itsestään sukeutui siitä mitä luonnollisin asian pohdinta, tavallaan väittely.
Pekka Puavalj puolusti omaa ajatustansa ja Heleka omaansa. Toiset pitivät vuoroon yhden, vuoroon toisen puolta. Kerran selitteli Heleka:
"Kun sitä piäsöö korvaan kaikenlaista kilikatusta ja kalakatusta, niin tuloo lähimäisestäänii sanomaan monta viäree sanoo, josta sittä suap tehä tilii vimesenä tuomijopäivänä…"
Se käänsi väittelyn Helekan voitoksi. Vähä-vähältä alkoi Pekka Puavalj myöntyä kokonaan. Hän jo taipui:
"Ka, eihään se oo hyvä männä sanuu hölöttämään lähimmäisestään ihan viäree toistusta, jos aikoo piästä sinne oikiille puolelle, lampaihen joukkoon."
"Ei … ei oo … ei oo!" myöntelivät toiset miehet yhdestä suusta.
Viänänen takoa koputteli suutaroitavaa ja Pekka Puavalj mietiksi:
"Mutta se on tää mualiman reistaus semmoinen, jotta pitää olla niitää, jotka lähimmäisestään valehtelemalla puhuvat ihtesä sinne vuohiin joukkoon."
Niin kääntyi puhe maailman rakenteeseen yleensä. Viänänen todisti siitä, sen monipuolisuutta tunnustaen:
"Kipperäks ja ronkulisekshaan son luotu tää mualiman reistaus!"
Niin se oli toisistakin. Varsinkin Pekka Puavalj todisti sen tutkimattomuutta, ihmetellen puheen edistyessä:
"Kun häneen on luotu synnit jos autuuvetii!"
"Niin on … niin on!" myönsivät toisetkin.
Puhuttiin ja tutkittiin monet ihmeet ja Pekka Puavalj järkeili lopuksi maailman rakenteen suuruutta ihmetellen:
"Onhan se tämä mualima kokonainen Konstantinuoppolj."
Niin oli hän sotkeutunut asiasta toiseen ja syventynyt niihin aivan huomaamattansa niin tyyten, ettei huomannut ajan kulumista. Tuntui kuin olisi hän juur'ikään tullut tupaan eikä siis olisi vielä mitään niin hengenhätää, vaikkapa hieho olikin kaivossa. Pitihän toki olla aikaa huoahtaa ja sanoa välttämättömimmät.