III
Mutta kotona odotteli Ieva Liisa miestänsä. Aluksi oli hän hyvitellyt ja lohdutellut kaivossa ynisevää hiehoansa, kuten äiti lastansa, matkien sen ynisemistä maireasti, säälitellen ja rauhoitellen. Lopuksi hän peitti avonaisen kaivon olilla, joita viskoi poikkiteloin asettamiensa seipäiden päälle. Viimein hän rauhottuikin, lohduttaen itseänsä sillä ajatuksella, että tottapahan sitte nostaa, kun Pekka Puavalj tuo nuoran Viänäseltä.
Läpeensä kylmettyneenä palasi hän nyt tupaan, lämmitteli ja odotteli aviomiehensä paluuta. Mutta se vain viipyi. Vaimo puuhaili hetken ja jo arveli miehensä viipymisestä kärsimättömänä:
"Senkö hiiteen se nyt mänj, kun on koko päivän!"
Taas hän puuhaili. Yhä odotti hän. Ei kuulunut. Nyt hän jo kiukutteli:
"Pahanhengen ukko, kun jäi sinne tuomijopäivee vuottamaan!"
Hän laittoi rukkinsa kuntoon, pani pannun tulelle, mutta ei vain kuulunut miestä. Hän katsahti jo akkunapahasesta ja kun ei näkynyt, äsähti:
"Paholaisen Pekka Puavalj!… Istuu siellä lujassa kuin sarv pirun piässä."
Mutta viimein hän ikäänkuin alistui kohtaloonsa, kävi katsomassa hiehoa, palasi ja ryhtyi kehräämään, toivoen, että apu sittekin tulee ajoissa, ennenkun hieho paleltuu.
Ja silloin kuuluikin kolinaa eteisestä. Ieva Liisa luuli miehensä tulevan, mutta pettyi. Tulija olikin näet sama Lopo-Leena, jota hakemaan Ierikkä Pullinen äsken kääntyi. Vieras puisteli lumen hameestansa, niisti nenäänsä ja lopuksi tervehti, kuin itseksensä sadatellen:
"On tuota purkuu ja pakkasta, niin jotta kaikki kintut kylymettyy!"
"Ohan tuota!" äännähti siihen Ieva Liisakin puoliääneensä, polki rukkiansa ja tiedusti:
"Vieläkös siulle mitä kuuluu?"
"Eipä tuota kuulu mitään… Tuo tuul vuan vinkuu ja uluvoo niin, jotta luulis sillä henkhiän olevan", vastasi Lopo ikäänkuin äkäilemälla ja Ieva Liisa nyreksi siihen:
"Ka, mikäs hänellä on uluvoissa joutessaan… Ei tuolla silläkään oo työt luita rasittamassa."
Lopo lämmitteli kohmettuneita käsiänsä ja kadehti kuin toraillen:
"Kun sitä oisj muillaa niin joutavoo aikoo kuin tuulella, jotta ei tarvihtesj muuta tehä kuin uluvuu, niin eläsjhään sitä vielä tässä mualimassa tää köyhäkii."
"Ka, eipä sitä oo annettu imeiselle enee semmoista uluvomisautuutta sen koommin kun se Ieva usko sitä vanhoo matuu ja tek syntii", nurkui Ieva Liisa päivän vahingosta nyreytyneenä.
Hän ihan huokasi välillä ja jatkoi sitte miltei hartaana:
"Se on sen jäläkeen siäjetty, jotta sitä pitää tään köyhän syyvä sitä jokapäiväistä leipee ohtasa hijessä kylymällä talavipakkasellaa, niin jotta ei siinä sillonj jouten uluvomisaikoo jiä."
Se oli pohjaltansa totista puhetta. Hänkin oli uskonsa asioissa koruton kuten miehensäkin. Se mieliala tarttui Lopoonkin. Tämäkin myönteli hieman jo lauhtuneena:
"Ka niinhään tuota vuan näkyy pitävän tämmösellä pakkasellakii tuata ohtoosaa hijottoo, jotto saisj henkpahasesa tok talaven ylj elätetyksi."
Sitä latua jatkui keskustelu. Puhuttiin synnistä ja köyhyydestä ja päätettiin, että viimemainittu on synnin palkka.
"Mikä hiän sittä lie senii Ievan tuhmentanna, jotta se usko kiärmettä ja tek syntii!" tuskitteli jo Ieva Liisa.
Syystä kyllä: siitähän johtui nyt hänenkin köyhyytensä. Ihmekö siis, että hän soimaili Eevaa, arvellen:
"Kun oisj ottanna sillonj hyvän kepakon ja antanna sillä ruojalle hyvän lähön ja sanonna jotta: 'vai jo sie tänne telläännyt!' niin ei oisj jäläkeentulevilla tätä tämmöistä purkuukaa, vuan elee kärötettäsj yhä eilleen paratiisissa!"
Niin tuntui Lopostakin asia olevan, tai ainakin hän koetti uskoa sen niin olevan ja selitteli huokaillen:
"Ka sepä niät ihe pahahenk sokasj Ievanii silimät, jotta se ei nähnyt eikä osannut pitee varoosa."
Mutta Ieva Liisa ei voinut suoda Eevalle anteeksi, vaan puheli:
"Eikö tuossa lie Ievassa ollut ihessäänii syytä: Ensin jo rupijaakii kiärmeen kanssa puheisille, vaikka oljhaan hänellä jo oma vakituinen aviomies."
Miltei ynseäksi tuli hän koko Eevalle ja lisäsi kuin toraillen:
"Ja sittä vielä viettelöö oman miehesä siihen yhteen köyteen… Oisj ies syönyt yksinään, nin mää tiijä jos hänestä ei ois mitään synti tullutkaan."
He pohtivat sitäkin asiaa ja pääsivät tavallaan selville siitä kuten kaikista muustakin. Kaikki oli heille niin yksinkertaisesti ymmärrettävää ja selvää kuten lapselle. Päiviteltiin Eevaa ja ihmisen syntisyyttä yleensä ja jo herahti selvempänä se oikea ajatus, se joka oli jokapäiväiseltä tuntuvien sanojen henkenä. Ieva Liisa näet surkutteli Eevasta:
"Kun oisj hiänii kuullut pyhee sanoo, eikä piästännä syntii syvämmeesä niin ei oisj yks mato mitään osannut… Ihe oisj vuan häpiisen tullut, koko kiärme."
Se oli kun lapsen, tai uudestasyntyneen viisautta ja uskoa. Se oli selvää, luonnollista ja korutonta.
He joivat jo kahvia. Lopo koki sitä juodessaan vielä puolustaa Eevaa, syyttäen:
"Eikä ollut ies siinäkään Uatamissa sen vertoo miestä, jotta ois tuon yhen akkasa pitännä aisoissa eikä piästännä sitä yksinään lentelemaän pitkin mualimoo, jossa on jos minkälaista kiärmettä matelemassa."
Niin sukeutui kysymys kysymyksestä, arvelu arvelusta. Pohdittiin asiaa puolelta jos toiseltakin. Kuviteltiin minkälainen oli paratiisi ja arveltiin, että olisi siinä pätinyt elää. Niin jouduttiin puhumaan syntiinlankeemuksen omenoistakin. Ieva Liisa arveli:
"On ne mahtaneet olla hyvii omenii, kun Ievakaa ei jaksanna vastaan seistä."
Hyviä, sen tajusi Lopokin. He puhuivat siitä aiheesta, ihastuivat aivan huomaamattansa, ja miten ollakaan: loppujen lopussa arveli Ieva Liisa, koettaen peitellä sisäistä haluansa sillä, että tekeytyi kuin leikkiä laskevaksi:
"Kunpa oisj nyt tuassa semmoiset herkut, niin vaikka heistä omenasopan keittee höyräyttäsj … nyt kun ei oo se Uatamkaa … Pekka Puavalj näkemässä."
Mutta nyt he ikäänkuin heräsivät. Ieva Liisan viimeisten sanojen johdosta kysyi näet Lopo:
"Vai ei se Pekka Puavalj ookkaan koissa!… Mänjkö se hirrenvetoon?"
Ieva Liisa miltei säikähti muistaessaan unohtaneensa hiehon. Puoli hätäillen selitteli hän:
"Nuoroohaan se mänj hakemaan… Kun meillä niät on hieho kaivossa."
Ja oitis alkoi touhu. Ieva Liisa sadatteli miehensä viipymistä, morkkasi sen aina olevan juuri semmoinen kytys, joka, jos minne menee, niin ainiaaksi unehtuu. Hän puuhaili, kiirehti, riiteli, avasi touhutessa oven ja huusi ulos:
"Pekka Puavalj hoi!… Etkö sie pahanhengen vetelys jo tule!"
Mutta ei. Ei, niin ei. Vaimot kiirehtivät kaivolle. Vilun kohmettama hieho värisi sen pohjalla. Sitä hyviteltiin ja rauhoiteltiin mairein sanoin. Siunailtiin, päiviteltiin, sadateltiin kaivon kaivamista, Pekka Puavalin viipymistä ja lopuksi miehiä yleensä, eikä tietty mitä tehdä.
Ensimäisen pahan puuskan ohimentyä alkoivat he toki selvitä ja miettiä mitä tehdä. Nuorassa laskivat he heinätukon aivan hiehon suun eteen. Kertasen haukkasikin se siitä suunsa täydeltä, mutta ei syönyt. Näytti kuin olisi se jäänyt heinätukko suussa, kallella päin, happaman näköisenä seisomaan uhalla, kostaaksensa maailmalle, joka ei häntä auttanut. Se näky, kun hieho seisoa utvotti, heinävihko suussa, oli hullunkurinen ja surkuteltava samalla. Vaimot jo pyyhkivät silmistänsä kyyneleitä. Olihan Ieva Liisa kasvattanut hiehoa kuin lastansa, nähnyt siitä vaivaa kaksi vuotta, noussut sen vuoksi joskus yölläkin. Vain se, ken on itse niin tehnyt, käsittää millä siteillä on mökkiläisen vaimo kiintynyt eläimiinsä.
Mutta turhaan he odottivat nuoran hakijaa. Suotta he huutelivat, siunailivat. Viimein ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää Lopo pyrkimään suksilla Viänäsen mökille, hakemaan hidasta nuoranhakijaa sieltä pois, pelastamaan hiehoa ja tekemään ehkä tiliäkin viipymisestänsä.