IV
Viänäsen tuvassa oli jo pohdittu monet asiat aivan perinpohjin, syvennytty niihin, väiteltykin niistä.
Mutta nyt oli tullut jonkunlainen pieni lepoaika. Oli kuin olisi väsytty ja levähdettiin nyt. Heleka puhdisti taikinaa ja miehet tupakoivat äänettöminä.
Ja siinä vaiti oltaessa, kun Ierikkäkin hautoi hevoskaupan alkamista, johtui nyt Pekka Puavalin päähän taas se piippukauppa. Salavihkaa vilkasi hän Ierikän piippuun. Siinä oli aivan uusi letku. Sitä ei hän voinut olla himoitsematta. Miten kauniit olivatkaan kureet letkun nahassa! Miten mukava olisi noin pitkää vartta pidellä käsissänsä kylmälläkin, rukkasinkin! Niin jatkui hautuminen, vaitiolo. Viänänen itse seisoi selin lämpiävään uuniin, piippu suussa, kädet selän takana, päässä joku laiska ajatus, selkäänsä tulen edessä paahdellen. Hänkin mietti jotain, tietämättä mitä. Piippu aivan lerpatti suupielessä.
Ja silloin alkoi Pekka Puavalj juuri alottaa piippukaupan hieromisen. Kädet polvien nojassa istuen hän jo sylkäsi suunsa puhtaaksi, sanoakseen sanottavansa, kun Viänänen ehtikin ennen. Muistaen miesten tuonnoisen puheen hevosen tiukukellon kilisemisestä, sai hän siitä laiskasta ajatuksestansa kiini ja oudosteli, vaitiolon keskeyttäen:
"Vai niin siellä ulukona ulisoo tuul, jotta ei kuulu hevosen tirjkellon kilikatustakaan!"
"Tirjkö?" muisti nyt Pekka Puavaljkin.
"Tirj", myönsi Viänen, ja nyt vahvisti toinen:
"Ei sen kilinee kuulunna rekeen asti, vaikka onhaan miulla tarkat korvat tavallista iäntä kuulemaan."
Mutta tämä pieni tirikellopuhelu käänsikin nyt asian Ierikälle edulliseen suuntaan. Siitä johtui näet Viänänen häneltä kysymään:
"Se entinen, mustalaiselta vaihettu tammako sinulla, Ierikkä, yhä vuan on?"
"Ka, sehään se siinä vuan olla köpsöttää", myönsi Ierikkä, koputellen pieksun pohjilla lattiaa, tyytyväisenä, kun puhelu oli johtunut hevosiin. Savut imaistuansa hän toisteli kehuen:
"Se … sehään siinä on… Ja oniihaan siinä tammoo kerrakseen."
"Mitenkä vanha tua vielä ilikijää olla?" osui Pekka Puavalj siihen kysyä tokaisemaan.
"Ijältäänkö?" arvasi Ierikkä moisen kysymyksen johdosta jo suorastaan ynseäksi tekeytyä ja kierteli:
"Lie tuolla nyt ikee sen verran, jotta omiks ilokjseen … niinkuin pappilan hienohelemalla mampselilla."
Niin oli hän päässyt asiansa alkuun ja johti sitä hevosvaihtajan taidolla. Hän kehui tammaansa, uhkasi pitävänsä sitä kuolemaansa asti ja morkkaili muiden hevosia. Pekka Puavalj, jonka tamma oli huono syömään ja huono juoksemaan — ja oli sillä vielä etujalassa pattikin — alkoi jo kietoutua ansaan. Ei hän olisi vaihtanut entistä tammaansa, sitä joka viime vuonna kuoli vanhuuttansa, palveltuansa häntä kolmekymmentä vuotta, mutta tämä uusi oli hänelle kuin vieras henkilö perheessä. Hän ei ollut ehtinyt, ei voinutkaan siihen kiintyä, ja siksi ei hänellä ollut mitään varsinaista syytä vaihtoakaan vastaan.
Ja kun nyt oli häntä kotvanen sillä lailla kierrelty, ikäänkuin ajettu ansaan, sattui Viänänen kuin ohimennen huomauttamaan:
"No, sittepä sie, lerikkä saisit vaihtoo tään Pekka Puavalin kanssa tammoja. Kun tällä Pekka Puavalillakii on kerran imisä aisoissa."
Navakasti alkoivat silloin miehet, varsinkin lerikkä, vastaan harata.
Hän ynseili:
"Vai vaihtoo!… Semmoinen tamma, joka on niin lauhkii luonnoltaanii, jotta se on kuin Pekka Vimmatun henttu vihille viijessä!"
Hyvänen aika! Vai semmoisesta tammasta minä nyt luopuisin! — se ajatus oli hänen äänensä ynseänä sävynä. Sillä peitteli hän tammansa vihaista luontoa ja pahoja tapoja. Sillä kiihdytti hän Pekka Puavalin herkkää mieltä. Hän innostui, löi jo polveensa ja kerskui:
"Siinä se on tamma, kuule, Pekka Puavalj, niin jotta se ihan mieltä himauttaa, kun sen reissäkii suap vaan istuu ja kahtuu sen mänyy."
Ja niin, loppumattomiin jatkoi hän. Ymmärsihän Pekka Puavalj tosin, että siinä tulvassa pii totta korkeintaan pisara, mutta siitä huolimatta tehosi se häneen, kiihdytti mieltä ja sotki hänet asiaan.
"Ka, eipähään tuota nyt piä mää, vaikka tuota vaihtoo sujauttaisi!" mukasi hän jo, kun Viänänen taaskin kehoitti häntä rupeamaan kauppaa hieromaan. Se myöntyminen oli Ierikälle tervetullut. Kaupastansa varmana vannoi hän entistä lujemmin, että hän ei luovu tammastansa, vaikka siitä tarjottaisiin kaksi samanlaista varsoinensa.
Tyytyväisenä, voitonvarmana oikoi hän pieksujensa varsia, nosti oikean jalan vasemman polvelle ja alkoi sitä heilutella, virkkaen jo jonkun sanan poislähdöstäkin. Se pani Pekka Puavalin kiirehtimään. Hän muisti nyt vielä lisäksi, että hänen tammansa oli aitimus ja alkoi hiljakseen hiivittää asiaa kauppaa kohti. Viänäsen Jussi puuhaili jo välimiehenä, suostutteli Ierikkää ja kehui vuoroon toisen, vuoroon toisen tammaa, mutta ynseänä torjui Ierikkä vielä nekin yritykset.
Vihdoinkin huomasi hän ajan tulleen taipua. Piippuansa kopistellen myönnytteli hän:
"No jos nyt niin suorastaan kiusoomaan rupiit, niin voihaan tuota nyt sen verran, jotta käy ulukona sitä siun tammoo silimätä sukasemassa."
Niin alkoi asia sujua. Miehissä lähtivät he nyt kartanolle tarkastamaan hevosia. Himmeästi lienee Pekka Puavalj muistanut nuoranhakemisasiansa ja hiehon, mutta hänen mielessään väikkyi samalla joku sen tapainen epämääräinen ajatus, että eipähän tuo muutama minuutti muuta asiaa sinne, ei tänne, eikä tapa hiehoa kaivoon.
Kun he tulivat ulos, oli purku pahimmillansa. Ilma oli sakea lumesta, tuuli ulvoi, ränstyneet ovet paukkuivat sen käsissä ja väkkärä pyöri vinkuen ja huristen. Ei siis ihme, että Viänänen semmoiseen luojan ilmaan tultuansa ensi sanoiksensa vahvisti:
"No, kylläpä on toillaa ilima! Ei oo kumma, jos moisessa möryssä ei kuulu hevosen tirjkellonkaan kilikatusta!"
Hevospahaset seisoivat aivan käppyrässä, vilusta väristen, ja se seikka vaikutti, että Ierikän tammakaan ei ollut niin ärhäkkä iukumaan ja häntäänsä vihaisesti viukauttelemaan. Tuskinpa se olisi voinutkaan sitä tehdä nyt, kun vilu kangisti lihaksia.
Mutta jos se olisi sittekin iuaissut ja pilannut asian! Hyvä oli pitää varansa. Ierikän hevosvaihtajaluonto oli oitis kunnossa. Ajaakseen tammaansa kauhua, alkoi hän kavalasti, sitä muka kehuessaan, taputella, lyödä mojautti nyrkillä lautasille ja ärjäsi samalla, muka kehusanana:
"So, tamma!"
Tamma aivan hätkähti, pelästyi. Kun nyt siis Pekka Puavalj lähestyi ja nosti sen häntää, ei se tohtinut iuaista, ei viuhauttaa. Ierikkä toisti vielä äskeisen temppunsa kuin ohimennen, touhutessansa, ja niin sai Pekka Puavalj katsoa hännän alle rauhassa ja tekikin sen perusteellisesti. Hän ei tosin siitä mitään ymmärtänyt, mutta tiesi sen kuuluvan asiaan, oli nähnyt aina hevoskaupoissa niin tehtävän ja tahtoi vaistomaisesti esiytyä asiantuntijana. "Silloinpahan ei Ierikkäkään yritäkään pettee", niin kuvastui himmeä ajatus hänen aivoissansa. Hevoskauppa alkoi vetää hänen herkkää mieltänsä kuten leikki vetää lapsen mieltä. Hän joutui kaupan pyörteeseen aivan tajuamattansa.
Ja sitte, — sitte hän muisti kuin ulkoa muut hevosvaihtajien tavat. Ymmärtävän silmäyksen loi hän hevoseen, kun kahlasi sen sivuitse lumessa häntäpuolelta pääpuolelle, avasi suun ja tutki hampaista ikää, vaikka hän ei sitäkään oikeastaan osannut. Mutta se kuului asiaan, ja viisaan näköisenä ilmoitti hän tarkastuksensa tuloksen, kuin itseksensä puhellen:
"Oohan siinä jo ikee … hyvä tov kolomattakymmentä vuotta."
"Kolomattakymmentäkö!" oli Ierikkä kauhistuvinansa ja huudahteli:
"Se nyt on helevetin pitkä vale, jotta kolomattakymmentä vuotta."
Nyt hän jo löi tammaansa lautaselle tosi innostuneena ja vannoi
Viänäsen puoleen kääntyen kovaäänisesti:
"Se on niin pitkä vale kuin tästä helevettiin tuonne Muaningan kirkolle, jotta tällä oisj kolomattakymmentä!"
Mutta rauhallisena kopeloi Pekka Puavalj vuohisista patteja ja toisteli kuin itseksensä puhuen, olematta Ierikkää kuulevinansakaan:
"Kolomatta … kolomattakymmentä sillä vasta on…"
Se jo nosti Ierikän luontoa. Innokkaana vannoi hän:
"Sillä tammalla jos on mikä ylj kymmenen vuuven, niin sen suap jo ilimaiseks ottoo kuka vuan ilikijää."
Ei hän kyllä toivonutkaan, että Pekka Puavalj uskoisi hänen valansa kymmenvuotiaasta, mutta se semmoinen puhetapa oli hänellä nahassa. Ja jouduttaaksensa Pekka Puavalia pois tamman luota, ennen kuin se ehkä suuttuu, iukaisee ja siten pilaa asiat, alkoi hän ynseillä, piippu hampaissa riippuen:
"Jos tuosta siun tammasta kuka sanuu sujauttaasj, jotta sillä on kolomattakymmentä ja siitää ylj ikee, niin se ei tekis ihtiisä valehtelemisen syntiin syypiäks."
Ja niin alkoikin hän kahlata Pekka Puavalin tammaa kohti, touhusi ja morkkaili, samalla kun Viänänenkin suinaili hevosia, pää väärässä, värjötellen vilussa. Pekka Puavalj niisti rukkaiskädellä nenänsä ja kömpi kinoksen halki tammaansa puolustamaan. Hän kohenteli sen länkiä, veti jouhet niiden alta vapaiksi ja puheli kuin tammaa hyvitellen:
"Siinähään se on tamma!… Niin jotta sillä ei oo tuota ikeekää senkään vertoo kuin uasintammalla on jo syntyissään… Ei oo iesj rippikouluikeekään."
Hän oli aivan tyytyväinen itseensä, kun voi näin rehdisti esiytyä jo hevosvaihtajana, jossa toimessa hän itse asiassa oli ensikertalaisia. Ierikkä katsahti nopeasti tamman suuhun ja ilmoitti kuin ivaten:
"Vai rippikouluikee … ruamatun Metusalemilla!"
Hän keskeytti, kääntyi käppyrässä värjöttävään Viänäseen ja vihjaili tälle Pekka Puavalista ynseästi:
"Mutta sitä vuan näkyy olevan imeisii, jotka ilikiväät valehella niinii vakavassa asiissa kuin tässä hevoskaupassa, jossa voi männä jutkahtoo sekä sielu, jotta ihe ruumisii!"
Mutta turhaan. Ei antanut Pekka Puavalj itseänsä säikäyttää. Rauhallisena pyyhki hän lunta laihan tammansa selästä ja puheli kuin itsekseen kehuen:
"Semmoinen Piijuhaan siinä on … niin jotta se ei kehumista kaipoo."
Hän kääntyi nyt Viänäseen. Puhuakseen näet Viänäsen kautta Ierikälle selitteli hän edelliselle:
"Mie en ilikii tässä hevosjkaupassakaan valehella, vuan sanuu sujautan sen totuuven niin ilikoalastomana, jotta se on kuin vastasyntynyt mustilaisen laps."
"Eihään se Luoja oo älynnä antoo tälle Pekka Puavalille sitä valehtelemislahjoo", surkutteli Viänänen hänen kohtaloansa, vahvistaaksensa siten äskeisen väitteen. Eikä siinä oikeastaan liioiteltua ollutkaan, sillä Pekka Puovalin puheissa ei ollut koskaan varsinaista valetta. Niissä oli vain liioittelua, kuten maantapa vaati. Niissä oli hänen omaaitseänsä, viatonta, hyvänsuopaa, mehevää. Hän vahvistikin taas:
"Ka, mitäs se tää oikii asii tarvihtoo koristeluja … kuin mikä vanhapiika rimpsuja ja muita hempsuja, jotka tätä syntistä silimee ilauttoo himauttasivat!"
Ja taas hän koetti olla hevosmies, morkkasi Ierikän tammaa hankurareitiseksi, sanoi semmoisten olevan huonojuoksuisia ja ilmoitti omaansa kehaisten:
"Mutta tää miun Piiju se kun panoo juoksuksikii hyvällä tiellä, niin sen pitää juosta rimpsutella niin kepiijalakasesti ja niin silimee ilauttavasti kuin tään Pieksänmäin pappilan mampselj käyvä rimpsutteloo kirkkotiellä."
Ierikkä oikeastaan tunsi Pekka Puavalin tamman. Hänhän tunsi koko pitäjään hevoset, oli ne tutkinut ja kopeloinut moneen kertaan. Mutta tämä tutkiminen kuului asiaan ja hän oli ammatissansa perusteellinen.
Niinpä hän nyt alkoi kopeloida Pekka Puavalin Piijun vuohisia, puhellen samalla:
"Onkohan niissä monta hevoskuormoo niitä pattija, näissä polovissa!"
Eihän niitä oikeastaan ollut muualla kuin oikean etujalan vuohisessa.
Ja sitä riensi nyt Pekka Puavalj peittämään. Hän nosti kipeän jalan, kopistaaksensa siitä muka pois tieron. Silloinhan ei voisi Ierikkä sitä tunnustella. Hän kopisteli kartulla tieroa ja puheli kuin itsekseen:
"Vai oikein tässä pitäisj olla patit!… Piiju, joka ei oo pattipolovii nähnytkään!"
Eikä hän sitä pattia oikeastaan salannut pettääksensä Ierikkää. Hän peitteli sitä kuten lapsi salattavaansa. Kuuluihan kaikki sekin asiaan. Jos hän näet olisi itse nyt tuon vian ilmaissut, olisi häntä maan käsityskannan mukaan pidetty tuhmana. Ierikkä olisi sille vielä kylillä nauranut, ja menepäs silloin!
Eikä Ierikkäkään tahtonut hänen salaisuuttansa paljastaa. Hänhän ensiksi tiesi sen patin, oli viime vuonna sitä kopeloinutkin, ja hän oli niin todellinen hevosvaihtaja, että hän hyvänahkaisesti soi toisenkin harjoittaa asiaan kuuluvaa pikku vilppiä. Hän nauttikin siitä joskus, kuten oikea urheilija nauttii vertaisensa kilpailijan taidosta, ja usein hän sanoikin aivan oikein, että "ei sitä ihan tuhmoo miestä ilikiikää pettee, ei hevoskaupassakaan". Niinpä hän nytkään ei Pekka Puavalin peittelemää pattijalkaa kopeloinut, vaan äänteli vain ylimalkaan:
"Ka, eihään tuolla nuoita oo järin monta tusinoo … niitä isompii pattija."
Mutta sittenkin! Ei hän malttanut toki olla hienokseltaan huomauttamatta yhdestä Piijun viasta: että se, kuten hän tiesi, oli aitimus. Tietämättömäksi tekeytyen kysyi hän äkkiä:
"No, entäs miten paha tää on aijan ylj piäsemään?… Niin jotta onko tuo niin aitimus, jotta vanklinnassakaan ei kestä, jos ei järkijään rautoin paa?"
Se olisi ollut paha kysymys, jos ei asia olisi koskenut hevoskauppaa.
Mutta nyt selvisi Pekka Puavalj siitäkin eheällä omallatunnolla.
Tapansa mukaan selitteli hän:
"Ka, niinkuin sanoin, niin valehella en osoo, enkä oppiskaan, vaikka kävisin papinkoulun."
Ja sitte hän ilmoitti kaksimielisesti:
"Jos on vuan sillä Piijulla hyvä ruokamua, niin aijan ylj ei siitä pois hyppee, vaikka ei ois aitana muuta kuin kepillä veitty viiva."
Tämä aitimuskohtaus joudutti toki kaupantekoa. Estääksensä Ierikkää siihen kysymykseen syvemmälle tarrautumasta, ilmoitti näet Pekka Puavalj äkkiä:
"Ka, nytpä sie ootii jo tuon tammasj ennättännä liika hyväks valehella… Niin jotta jos paat sata markkoo piällisii, niin antaa häntä siunii suoha kerran tuon kunnollisen Piijun!"
Ierikkä oli aivan selälleen lentää ja huudahti ähmissään:
"Vai piälliset oikein!"
Roimasti löi hän hevostansa kämmenellä lautaseen ja pitkitti rennosti, kehuen:
"Jos oisit tarjonnut sata markkoo sitä väljrahoo, niin sittä tuota jo ilikiis alakoo sen tinkimisen!"
Ja nyt se tinkiminen alkoi. Asiassa kärkkyvä Viänänen oli jo paleltua turraksi. Sarkanutun kaulus pystyssä, kädet hihoihin pistettyinä värjötteli hän pää kallellansa, kauluksen sisään vedettynä, polvet yhdessä, ja koko mies-pahanen käppyrässä aivan. Hän oli niin surkean näköinen kuin olisi siinä pakkaspyryssä seistä törröttänyt jotain rangaistusta kärsimässä. Siksi koki hän jouduttaa kauppaa. Pekka Puavalj läiskytteli rukkaskäsiänsä sivuihinsa ja liikuskella ketterehti lumessa, siten pitäen itseänsä lämpimänä, ja Ierikkä touhusi ja kehui minkä ehti. Tuuli ulisi, lumi tuprusi ja pakkanen pureksi ihan syötävän terävästi. Kumpikin vaati tinkimisen aluksi sata markkaa välirahaa.
Mutta edistyi se asia sittenkin. Nyt oli jo väliraha laskeutunut molemmin puolin kymmeneen markkaan. Ierikkä riuhtasi tammaansa ohjaksista ja ärjäsi sille, niin että tamma hätkähti, ja hän alkoi kerskua:
"Se tamma se kun juosta pyyhkäsöökii, niin virstapahtaitakaan ei ennätä lukii, jos ei oo kaks miestä niistä vuarii pitämässä."
"Ka, eipä niitä jaksa huomata kakskaan miestä tiällä saloteillä, jossa näitä toloppii on niin anj harvassa", älysi Pekka Puavalj tokaista vastaan.
Ja taas tingittiin. Taas kehuttiin. Jo valitteli Viänänen:
"No jos panisitta vaikka huikkokaupaks!… Tässä muuten jo köntistyy imeinen tähän ylettömään kylymään!"
Se edistikin asiaa aimo askeleen. Pekka Puavalj alkoi suostua huikkokauppaan. Hän selitteli:
"Ka, sitähän sitä miekii oon aina ajatellut, jotto oikeus ja kohtuus se pitää olla kaikessa… Niin jotto mie en ilikiiskään toista peijauttookaan… En hevoskaupassakaan ilikiis lähimmäistä pettää, vaikka sais palakinnoks kaikki ne ijäiset ilot ja autuuvet… Ennen ihe häviin kaupassa, ennen kun annan toisen hävitä."
"No, en sitä miekää kehtois tuota toisen omoo viäryyvellä ottoo, vaikka ihe Sana sitä käskis ja vuatis", vannoi Ierikkä touhuissansa, ja Viänänen vahvistaa tokersi:
"Eihään tää Ierikkäkään petä toista iltikseen … iliman muallista etuu!"
Ja niin loppumattomiin, kunnes taas Viänänen kiirehti, ja silloin oli
Pekka Puavalj valmis. Hän ilmoitti äkkiä:
"No, jos kerran ilikiit ottoo näin vanhalta mieheltä Piijun huikkokaupalla, niin ota!"
Hän varustautui jo kättä lyömään, ja nureksi samalla:
"Jos tää nyt yks hevonen mänöö, niin mitäpä hänestä suroo, kun tok siästyy sielu… Ainahan sitä sen verhoks suap sitä ruumiillistakii… Niin jotta lyö kättä ja Viänänen erottaa väljmiehenä!"
Hän oli huomaamattansa innostunut asiaan kuin lapsi — olisi ollut valmis maksamaan välirahojakin, ja kypsä oli jo Ierikkäkin. Asiaan tosin kuului vielä katuminen, lerikkä tekeytyi sen näköiseksi kuin näyttäisi asia hyvin arvelluttavalta. Päätänsä pudistellen päivitteli hän:
"Kyllä tää on nyt vähä arvelluttava asii … luopuu tuommoisesta tammasta."
Miten arvelluttavasti hän osasikaan pudistaa päätänsä! Pekka Puavalin herkässä mielessä alkoi jo kuvastua pahin: että Ierikkä peräytyisi. Hän koetti sitä estää, tavallaan ärsyttävällä kutittelemisella:
"Ka, jos sinuu rupijaa jäniistyttämään, niin…"
Mutta silloin tekeytyi Ierikkä rutoksi ja ilmoitti omaansa jatkaen yhtäkkiä:
"Mutta kun tua on näin purkuilima kerran, niin antaa häntä siun pettee pujauttoo… Suathaan sittä tok kerran istuu kunnon hevosen reessä ja ajoo niin jotta suat tok tuon ruummisrähjäs viijyks piruu pakoon."
Ja hän löi kättä, jotta rojahti, ja käski:
"Eroita, Viänänen, niin jotta lak on täys!"
Ja Viänänen erotti kädet. Hevoset muutettiin toistensa rekien eteen.
Ierikkä valjasti omansa valmiiksi Pekka Puavalin reen eteen, jottei
tamma ehtisi näyttää pahoja tapojansa, ja niin lähdettiin tupaan, jossa
Heleka olikin oivaltanut keittää harjakaiskahvit.