V
Mutta levottomana oli Ieva Liisa puuhaillut sillä aikaa kaivon reunalla. Mairein sanoin rauhoitteli hän hiehopoloista. Se seisoi yhä heinätullo suussa, pää laiskasti kallellansa, kuin ynseänä elämälle, ihmisille ja kaikille, ne kun näkivät hänen olevan vaarassa, eivätkä auttaneet.
"Punikki-rukka! … Ievan oma kulta", surkutteli Ieva Liisa sille.
Ei hievahtanut hieho. Ei katsahtanutkaan. Ei edes heittänyt suustansa heinätulloa. Ei ihme, jos Ieva Liisa hätäytyi, sadatteli Pekka Puavalin ja hoihki: etkö sinä, kuhnus, jo tule!
Mutta ei. Ei tullut mies. Viimein keksi Ieva Liisa hädissänsä keinon, millä pitää hiehoa lämpimänä. Hän varisti ison kattilallisen vettä ja kaatoi sen kaivoon. Arveli, vaimo-parka:
"Kun nyt vesj siellä lämpijää, niin tottapahaan ei tok jiävy!"
Ja alussa se auttoikin. Hieho tunsi veden lämpenevän. Miten hyvältä, suloiselta se tuo haalea vesi nyt tuntuikaan! Aivan jo ilostui mieli. Kiitollisena katsoi se syvyydestänsä ylös Ieva Liisaan ja ynisi kerran laiskasti:
"Y-yyyyyy!"
Se koski Ieva Liisan sydämeen. Heltyneenä rauhoitteli hän, matkien:
"Niin … niin!… Yy … yyy, oma armas!… Auttaa Ieva Punikkiisa.
Auttaa se Ieva Liisa omoosa."
Ja hieho tuntui hänestä nyt omalta lapselta, jota on hoitanut ja kasvattanut … tai niinhän se oli aina ennenkin tuntunut. Nyt se tuntui apua tarvitsevalta lapselta. Hän laskeutui polvillensa kaivon reunalle ja puheli taas:
"Ei oo Ievalla nuoroo, jolla nostoo kultasjtaan kaivosta… Niin!" — muutti hän äänensä maireaksi, "ei oo nuoroo, Punikki-rukka… Niin, Ievan ystävä!"
Niin lohduteltiin ja toivottiin. Hän lupaili:
"Mutta kunhan Pekka Puavalj tuop nuoran, niin sittä nostaa Ieva omasa kaivosta pois… Niin … niin, Ievan kulta!"
Ja taas hän hoihkasi. Ei vastausta. Kaivosta nousi vesihöyryä. Se sakeni pian, tippui sateena hiehon selkään, kasteli sen ja pilasi siten asian. Vaimo alkoi hätäytyä. Hän huusi keskellä pihaa raivoissansa:
"Pekka Puavalj hoi! Etkö sie ala joutuu!… Tahi siut paha perii, kun tulet!"
Hädissänsä ei hän edes tullut ajatelleeksi sitä, että hänen huutonsa ei moisessa ilmassa kuulunut veräjällekään asti. Hiehon selkään alkoi muodostua vaalea huude ja sitte jääkerros. Vaimo menetti malttinsa ja vannoi näyttävänsä, kunhan vain Pekka Puavalj palaa ja hieho saadaan ensin pois kaivosta.
* * * * *
Päätettyänsä hevoskaupat, työntyivät miehet Viänäsen tupaan lumisina. Kohmettuneena puisteli Viänänen lunta vaatteistansa ja ilmoitti eukollensa:
"Ei siellä toillakaan kuule hevosen tirjkellon kilikatusta… Niin siellä tuo Luojan ilima tuulla lasketteloo."
Kukaan ei siihen puheeseen sattunut tarttumaan, sillä kukin oli omissa puuhissansa. Heleka touhusi paistoksinensa, miehet lumiansa puistelivat. Viänänen niisti nenänsä, kopisteli piippuaan pankkoon ja toisteli itsekseen:
"Ei … ei siellä kuulu nyt tirjkellon kilineekään enee!"
Nyt jo heräsi Heleka ja tarttui asiaan, kysyen:
"Vieläkös se on tällä Pekka Puavalilla se puikkulais-vainoolta ostettu helii-iäninen hevosen tirjkello?"
Vastaus oli myöntävä. Heleka pesi kahvikuppeja ja huokaili:
"Siellähään on sekii Puikkulais-vainoo muan povessa… Olj sekii tiällä muan piällä vaeltaissaan sille akalleen niin pahailikinen, jotta ei ollut yön lepuu, ei päivän rauhoo koko akalla."
Niin myönsi Pekka Puavaljkin asian olleen. Ierikkä puolestaan taas arveli:
"Määppä sitä tiijä, jos oisj akassa ihessäänii ollut pirun verta… Se tavallisesti syyvetään aina akanii pahuus tään miehen niskaan."
"No, johan sitä nyt syyvetään!" kivahti Helka oman sukupuolensa puolesta, vei kupit pöydälle ja jatkoi:
"Ikäänkuin ei ois miehissä ihessään pahuutta iliman muuvalta syytämättä!"
Hän aivan vilkastui puuhaillessansa selittämään, soimaillen miessukua:
"Kun on täänii Pieksänmäinj miehillä piällä niin paksu se synninnahka, jotta siitä sais jo ihe pimeyven ruhtinasii ihelleen vahvoo kengänpohja-nahkoo!"
Ja niin sukeutui väittely miesten ja naisten paremmuudesta ja pahemmuudesta. Heleka puolusti sukupuoltansa, miehet omaansa; Pekka Puavalj koetti kulkea keskiväliä, sillä hän ei ollut pikkuasioissa aivan jyrkkä. Puhuttiin yhden ja toisen akan kovuudesta ja lopuksi kysäsi Viänänen Pekka Puavaljilta:
"No, mitenkä tuo siun akka on luonnoltaan?… Ottaako tuo toisinaan ja riitelöö?"
Tyytyväisenä imeksi Pekka Puavalj savuja ja myönteli:
"Ka, onhaan se tainnut toisinaan sitää ilivettä pitee, mutta miteepä vahinkuu hänen riitelemisestään ja puasoomisestaan on, kun mie en siitä kuitenkaan tule tään paremmaks."
"Ka, eihään tuosta silloin oo vahinkuu … kun et sen siitään parane ja muutu", pääsi Viänäseltä. Keskusteltiin aivan tosissaan. Se oli purkusään tavallista elämäntarkastelua. Heleka lämpeni asiansa puolesta ja uhitteli:
"Niinkö hyvii sittä luuletta olevanu jotta että akkoinj parantamista enee tarvihe!"
Hän touhusi tosissaan, miltei jo riitelyäänellä, nuhdellen:
"Mutta kun se synt suop syvämmessä vallan niin sitä puatuu mies akkasakii opetukselle, vaikka ihe ois sen tarpeessa!"
Työtkin menivät hänen käsissänsä nyt kuin talkoissa, kun hän naissuvun asiasta innostuneena ja naisia kehuen morkkasi miehiä ynseillen:
"Kunhaan ei oisj jo näillää Pieksänmäinj miehillä akkoja, jotka tok pitäät kurissa, niin tokkohaan monj joutusj kapiille tielle. Ja kunhaan sittä vaeltaisivat sitä omoo leviitä tietään myöten siihen lämpimään paikkaan, niin näkisiväthään, eivätkö luut paistu."
Oli aivan tavallista, että tämmöiset keskustelut lopuksi kallistuivat syvällisiksi, ja nytkin johduttiin pohtimaan helvettiä, sen hirmuja. Heleka uhitteli sillä uhkaillen:
"Mutta kuhaan piäsettä sinne … niin etteköhään älähä, kun että akkanukaan opetuksesta ottanna ajassa vuarii!"
Todellakin! Heleka tuntui olevan voiton puolella. Miehet eivät löytäneet sopivaa vastasanaa ja niin sai hän jatkaa. Voitokkaana uhitteli hän:
"Siinä lähtöö hik piästä, kun siihen jouvutta!"
Ja purkuilman mielialaan tarttui siitä uusi vaikutin.
"Ka onhaan siinä tulta … siinä pätsissä!" pääsi jo voitetulta Viänäseltä arvelu. Niin johduttiin pohtimaan helvettioppia, tai oikeastaan helvetin ulkonaista rakennetta. Pekka Puavalj arveli:
"Kyllähään siihen kun imeinen joutuu niin siinä suap tuntii…"
Viänänen vetäsi sieramiensa valmisteet peremmä nenän sisään ja Ierikkä sylkäsi ajattelevan näköisenä. Perinpohjin, lapsenuskolla tutkittiin koko helvettioppi. Lopuksi järkeili Pekka Puavalj sen tulesta:
"Onhaan sitä siinä pimeyven valtakunnassa tulta ja valuu niin, jotta ei tarvihe pimeyvessä vaeltoo."
Omituista oli se kaikista, mutta mihinkäpä siitä pääsi.
* * * * *
Mutta vieläkin osui pikkuinen tiukukello lähtökohdaksi uuteen asiaan.
Juotiin näet harjakaiskahvia. Siinä oli syntynyt tovin vaitiolo. Kukin hörppi kahviansa ja oli tyytyväinen. Äänettömyyden keskeytti taas Viänänen. Hän pani kahvikuppinsa pöydälle ja arveli, kuten konsanaan jotain äskeistä asiaa muistellen:
"Vai siltä Puikkulais-vainoolta sie, Pekka Puavalj, ostit sen tirjkellon!"
"Ka, siltä", myönnettiin tietysti. Viänänen ruopi lonkkaansa, ryhtyi panemaan tupakkaa ja muisti nyt, piipustansa asiaan johtuen:
"Se Puikkulais-vainoo se muuten olj kuulu piippuvaihtaja… Tiällä ajallisuuvessa vaeltaissaan, tarkotan."
Niin alettiin lähestyä sitä asiaa, joka oli Pekka Puavalin sydäntä lähinnä. Hän katsahti Ierikän piippuun. Miten retvakka, notkea olikaan sen letku! Se oli ihan uutta punaista sahviaania, ja poimut olivat ylettömän säännölliset ja sirot. Onneksi sattui Viänänen vielä lisäämään:
"Sie sitä, Pekka Puavalj, et oo tainnut näissä piippukaupoissa autuuttasj vielä myyvä?"
Oli Pekka Puavalj useita kertoja vaihtanut piippua, mutta häntä oli silloin aina petetty, eikä hän nyt tahtonut sitä ilmaista, sillä sehän olisi voinut vahingoittaa kauppaa. Ierikkä olisi luullut hänet kovin halukkaaksi ja kiskonut. Siksipä hän kiertelikin:
"Ka, eipä sitä… Ja mitäs tää hyvä vaihtain paraneiskaan!" Ja hän muljautti taas samalla salavihkaa Ierikän piippuun.
Vaikea oli nytkin päästä alkuun. Siinä kierreltiin ja kaarreltiin, soudettiin jos huovattiinkin. Päästiin toki niin likelle asian ydintä, että Pekka Puavalj näön vuoksi ja kauppansa eduksi vastusteli:
"Ka, eipä miusta oikiistaan oo kaupantekiiks."
Hän imasi savut ja selitti syynkin:
"Kaupassa pitäsj toista aina pettee jymäyttee, ja miulla kun on tää rehellisyys jo veressä ihan perjsyntinä, niin se ei tuo luonto anna pettee."
Samaa vakuutti Ierikkäkin, ja taas kierreltiin. Päästiin askel eteenpäin, mutta taas väitti Pekka Puavalj:
"Ja toisekseen, kun tää on miulla niin hyvä piippu, jotta ei sitä sen parempoo tupakkamyöpelii oo kaikissa herraspaikoissakaan … niin jotta mitäpä tää just vaihtain paranoo!"
"Onhaan siulla hyvä luuvarspiippu", myöntää äännähti Viänänen, mutta huomautti samalla, asiaa edistääksensä:
"Mutta tällä Ierikällä on sen sijaan lankvars."
Niin. Siinäpä se. Mieli sitä teki, hiljakseen, mutta sitä varmemmin.
Vielä hän esteli hetkisen, mutta sitte jo myönnytteli:
"Vaikka mitäpäs tuosta siks toisekseen suris, jos niinkun kaupakskii sattusj tulemaan!"
Ja niin päästiin varsinaiseen alkuun. Tarkasteltiin jo piippuja. Pekka Puavalj puhalsi Ierikän piippuun niin että posket olivat pullollansa ja morkkaili:
"Ahashenkinen se on… Niin on tuo hikreikä ahas ja tukossa kun tään syntisen autuuven tie."
"Ka, eipä se oo paljo seleväreikäsemp kuin tääkään siun piippu", moitti
Ierikkä vuorostansa hänen piippuansa.
Mutta miten pehmeältä ja notkealta tuntuikaan Pekka Puavalista tuo letkuvarsi, nyt kun hän sitä käsissänsä piteli ja taivutteli! Hänen mielitekonsa kehittyi herttaisimmillensa. Mutta hän yritti toki olla mies, jota ei petetä, mies, joka ymmärtää miehen asiat. Hän kehua väännätteli omaa piippuansa, tai luuvarsipiippua yleensä ja arvosteli letkuvartta:
"Ne ovat yleesä nämä lankvarret ronkelisii… Kun vuan vähäkää polttaa, niin jo rupijaa kerääntymään sitä hikii savureikään ja kohta haisoo koko vars piipun ihvelle… Piipun, piipun ihvelle haisoo koko myöpelj!" lopetti hän siivota tuherrellen piestikalla piipunperää ja kun Ierikkä kehui letkuvarren retvakkuutta, sen notkeutta, vänkäsi hän vastaan, väittäen:
"Ka, miteepäs hyvee siitä on tässä tupakan poltossa siitä paljaasta varren viäntymisestä… Ihe savuhaan se on siinä se piäasii."
Ja taas hän tuhraili, piipunvartta puhdistellen ja letkuvartta piippua soimaillen, ja kun Viänänen siihen huomautti, että savuahan sitä tulee letkuvarrestakin, tenäsi hän tuhertaessansa:
"Ka, eropa sillä on savullakii, jos se tuloo puhtaasta luuvarresta, tahi siitä ihvisen langin läp."
Mutta silloin tarttui asiaan Heleka, tokaisten ynseästi:
"No mikähään välj tuolla nyt on!… Savu kuin savu, tuljpa häntä vaikka kissan hännästä!"
Tämä rutto puhe pani kaikki vähäksi aikaa vaikenemaan. Mutta kohta selvisi toki Pekka Puavalin äly, ja hän äännähti:
"Ka, eipä ne akat ymmärrä savun piälle mitään!"
Siitä saivat toisetkin miehet rohkeutta ja alkoivat puolustaa omaansa.
Ensiksi murahti vielä Pekka Puavalj lisäksi äskeiseen:
"Sillä on sillä tok savulla välj."
"O-on … on sillä välj!" vahvisti Viänänenkin innokkaasti ja Ierikkä ihan lämmiten huudahti:
"No ilimankos se oisj ero maulla, jos ei ihellään savulla ois mitään välii, vaan kaikki ois vuan yhenlaista kitkeree … jotta vetjpä häntä henkeesä vaikka puun savuu!"
Siitä sukeutui omituinen välikysymys, onko yhden tupakan savu parempaa kuin toisenkaan. Väiteltiin aivan tosissaan. Asia rupesi jo ottamaan niin kovalle, että Viänäsen käski vaimoansa:
"Oo joutavoo kinoomata… Eivät ne akat kuitenkaan ymmärrä tupakan piälle mitään, enemmän kuin piru autuuven."
Mutta Heleka koki sitä lujemmin pitää yksinään puoliansa kolmea miestä vastaan. Tiukasti väitti hän oman kantansa puolesta:
"No, sillä nyt ei oo mitään eruu, palopa siinä nokan eissä mitä rutoo hyväsä … kunhaan vuan tuloo piipun vartta myöten savuu suuhun, niin sillä hyvä… Ei sitä piäse yhellä savulla enemmän autuvaaks kuin toisellakaan."
Sillä tavalla alkoi inttely laajeta. Pekka Puavalj selittää tökersi
Helekaa vastaan:
"Vaikka nyt ei järkijään autuvaaks asti tulosta oo välii, niin on siitä tok oikiiulle tupakan tuntijalle tässä muallisessa suhteessa toisen tupakan savusta etuu enemmän kuin toisen."
"O-oon … on siitä", puolustivat toiset yhtenä miehenä omaansa ja tupakka-asian kunniaa, ja Pekka Puavalj vielä lujitti:
"Ka, sanoohan sen jo tääkii seleva järk."