VI
Tämä välikysymys oli keskeyttänyt varsinaisen asian, mutta pian siihen taas onnistuttiin palaamaan. Väiteltiin yhä, kierreltiin ja kehuttiin. Viimein muisti Pekka Puavalj asiansakin, tosin himmeästi, tajusi jo ajan olevan kiirehtiä ja myönsi rutosti:
"Ka, kun oot kerran pettee jutkauttanna hevoskaupassa, niin pettee jysäytä yhellä tielläsj tässä piippukaupassakii… Sittepähään on sinullaa jo helevetin molemmat avaimet vyötäisilläsi … niin jotta piäset kolokuttamatta sinne sisään!"
Niin se alkoi kauppa valmistua. Tingittiin vain välirahoilla. Markasta lähdettiin, mutta loppujen lopuksi tuli siitäkin huikkokauppa. Kun kaupat oli tehty, järkeili Pekka Puavalj:
"Yhellä tielläpähään suop nyt akka soimata minuukii molemmista kaupoista … tään piipun ja hevosen, niin ei tarvihe kahteen erään riijellä."
Miten tyytyväisenä polttelikaan nyt Pekka Puavalj uutta piippuansa! Ei hänellä ollut elinikänänsä vielä ollut näin komeaa piippua. Väkisinkin veti se aina silmäyksen puoleensa, ja aivan vaistomaisesti taivutteli hän sen notkeaa vartta.
Ja lopuksi alkoi kauppojen jälkiarvostelu. Siihen johtavan puhelun alotti Pekka Puavalj, tyytyväisenä leikkisästi järkeillen: "No, nytpä se onii tää imeinen niin täyvellisesti uuvessa mynstingissä, jotta ei oo enee jälellä muuta vanhoo kuin ijäisyyven toivo ja sittä se perjsynt."
Siitä sukeutui juttelu. Puhuttiin kaupan eduista yleensä. Lopuksi vahvisteli Ierikkä:
"Ka, paljasta etuuhaan sitä on kaupasta, kun sitä teköö niin rehellisesti, jotta ei jiä sitä pahoo omootuntuu."
"Etuu … etuuhaan siitä kaupasta on", myöntelivät toisetkin, ja lämpimässä tuvassa vallitsi purkuilman sula sovinto.
Mutta sitte syntyi taas vaitiolo. Heleka teki kuontaloa. Viänänen leikkeli tupakkaa äänettömänä. Asiat tuntuivat jo loppuneen. Pekka Puavalj muisti nyt taas asiansa ja varustautui pyytämään lainaksi nuoraa, jota hakemassa hän oli. Tarpeellinen puheen alkukin oli hänellä jo valmiina kielellä. Hän aikoi vain imaista vielä savut ja sitte sanoa.
Mutta silloin sotkikin Viänänen alun. Tämä näet muisti jotakin ja katkaisi äänettömyyden, oudostelemalla äkkiä:
"Vai et sitä siekään, Pekka Puavalj, parane akan riitelyistä!"
Siitä kehittyikin vilkas pohdinta, joka toki onneksi johti Pekka Puavalin asiaan: hiehon kaivossaoloon ja nuoraan. Siinä pohdittaessa selitteli Pekka Puavalj kerrankin:
"Ka, eipähään tuota oo tullut miullakaan kallistetuks korvoo niille akan torille senkään vertoo, jotta ois suanut selevän, onko se oikiita riitoo, vaiko vuan erityistä rakkautta."
Heleka oli jo aikoja tarrannut puheluun. Hän puolusti sukupuolensa oikeuksia ja äänsi nyt äskeisen johdosta hieman jo suuttuneena ja kuin moittien:
"Kyllähän työ miehet ootta hyvii kaluja!… Ensin otatte akan ja sittä piettä vuan pilikkanannu… Vaikka toisella oisj kuin tärkii asii riijeltävänä!"
Mutta miehet puolustivat tosissansa Pekka Puavalia, vaikka sanat olivatkin maan tavan mukaan leikkisät. Ja Pekka Puavalj itse selittää jauhoi:
"Mitees siitä on sittä hyötyy, jos niille kallistaa korvasa…"
Hän sylkäsi suun puhtaaksi ja selitteli edelleen:
"Niinkuin nyt sekii ukko Uatam, kun kallisti korvasa akkasa, sen Ievan lirkutuksille, niin…"
Se oli aivan lyövä todistus. Miehet olivat voitokkaat, tosissaan, aivan innostuneina. Heleka oli voitettu, ja hän selvittäytyi koko asiasta ynseällä äännähtämisellä:
"Kyllähään työ ootte yksii Uatamloita koko tään Pieksänmäin miehet!"
Miehet olivat aivan kuin lämmenneet keskustelusta. Pekka Puavalj oli itse tyytyväisyys, ja ikäänkuin selittääksensä, että hänen väitteellänsä oli perustus nykyoloissakin, alkoi hän kertoa kaivonkaivustansa ja kuvailla siitä johtunutta hiehon onnettomuutta. Rauhallisena alotti hän:
"Niinkuin nyt tääkii miun akka … tää Ieva…"
Ja hän kertoi nyt, miten Ieva Liisa oli neljäkymmentä vuotta, aivan häistä asti kiusannut häntä kaivontekoon, miten hän oli pysynyt sille kiusaukselle kuurona, ei ollut kuulevinansakaan, kunnes nyt viime kesänä oli erehtynyt, ja mikä oli seurauksena. Hän lopetti:
"Mutta kun se vatkutti ja vatkutti, jotta ei hänelle kelepoo tää järv-vesj, vuan pitää suoha kaivo, jossa on muavettä, vaikka Muavettähää tää on koko tää puolj Pieksänmäkii" — hän näet asui Pieksänmäen Maavedenkylässä — "niin mie kaivoinj, ja nyt on hieho kaivossa, kun tottelin akkoo."
Nyt se siis alkoi selvitä Pekka Puavalin varsinainen tehtävä, se jonka vuoksi hän oli täällä piippua ja hevosta vaihtamassa sekä pohtimassa syviä asioita. Kohta se valkenikin koko väelle aivan juuriansa myöten, ja Heleka siunaili:
"No herraisä varjelkoon!… Johaan mie ennustin, kun kiärme viime kesänä tulj pihaan, jotta tässä kylässä tapahtuu kerran vielä onnettomuus."
Hän touhusi ja lopetti voitokkaalla:
"Ja niinpäs käv… Niin käv kuin olj ennustettu."
Näin oli Pekka Puavalj saanut asiansa toimitetuksi, oli saanut nuoran ja varustautui tyytyväisenä lähtemään, uusi piippu hampaissa.
Mutta juuri silloin saapui häntä kiirehtimään lähetetty Lopo. Lumisena työntyi hän tupaan, puisteli itseänsä, siunaili ja sadatteli ilmaa. Viänänenkin yhtyi siihen purkuilman sättimiseen, myönnytellen:
"Onhaan siellä nyt ilima… Niin jotta ei siellä kuulu tavallinen hevosen tirjkellon kilikatuskaan…"
Sen myönsi Lopokin, siunaillen:
"Ei tuolla nyt enee kuulusj vaikka alakasj ihtesä kuoleman iso tirjkello kalakattoo ja kumista tuolla Pieksänmäin tapulin tornissa!"
Ihan sitä vaiettiin ajatellessa, että ei satuttaisi senkään kellon moiketta kuulemaan. Vaiettiin kunnes Pekka Puavalj oikasi huomauttaen:
"Kyllä sen tok sen kellon kilikatuksen kuuloo…"
Toisetkin miettivät samaa ja Vienänen vastasi vakavana:
"Kuuloohaan sitä sen…"
Kuulee … kuulee… Se oli varma. Ja se kello voi kilahtaa purkupäivänäkin, keskellä sen rauhaisaa tuvanlämpimää…
Semmoiseksi oli nyt äkkiä muuttunut mieliala. Ja siksipä kiirehtikin Pekka Puavalj lähtöänsä, auttaakseen hiehoa pois kaivosta. Mutta nyt viivytti Lopo, joka oli uneuttanut kuppasarvensa Pekka Puavalin mökille, eikä siis voinut lähteä Ierikän vaimoa kuppaamaan, ennenkuin nouti sarvensa. Pekka Puavalin reessä lupasi hän lähteä niitä peräämään, mutta joi nyt kahvia, ja siksi täytyi Pekka Puavalin vieläkin hetkinen odottaa.
Lopultakin oltiin jo lähdössä. Pekka Puavalj haparoi hattua päähänsä, yhä toki penkillä istuen, ja varustautui jo viisastelemaan leikkisiä jäähyväisiänsä.
Mutta silloin tunkeutuikin tupaan Mikko Suruton. Tämä oli ajanut Pekka Puavalin mökin ohi. Ieva Liisa oli kertonut asian ja käskenyt ilmoittaa, ettei tarvinnut tuoda nuoraa, sillä hieho oli jo kuollut kaivoon.
Apu olisi siis tullut liian myöhään.
Hetkinen vaiettiin. Äänettömyyden katkasi nytkin Viänänen arvellen:
"Ka, se sitte kilikaht hänelle se kuoleman iso tirjkello!"
Heleka siunaili, Lopo päivitteli ja Ierikkäkin nyt vahvisti:
"Niin jotta näkyy se toillaa se tirjkello osoovan kilikattoo niin, jotta hiän kuuluu purkuilimallakii."
Se oli panna muut jo miettimään Pekka Puavalia kohdannutta vahinkoa, ja ehdittiin olla pikku tovi ääneti, kunnes Pekka Puavalj huomautti rauhallisena:
"Ka, sittäpä tässä ei oo enee mitään niin tulista kiirettä … kun se hieho jo kuitenii kuolj!"
Eikä hän siis ruvennutkaan lisäämään surullansa pituuttansa. Maallisessa kuten hengellisessäkin asiassansa hän oli niitä kadehtittavia luonnon ihmisiä, jotka eivät tarvitse uudesta syntyä tullakseen siksi — lapseksi — joiden on taivaanvaltakunta. Hän ja he kaikki oli aina valmis kuulemaan kuolemankin tirjkellon kilahdusta.