VII
Lopultakin ajaa lasketteli hän kotiin. Itse hän kökötti rekipahasensa sepipuolella polvillansa, ja Lopo istui kantapuolella. Hevosparka kahlasi kinoksissa vaivaloisesti ja rekivaivainen souteli joskus niiden selällä kuin venerämä aalloilla. Siinä näyssä oli jotakin hauskaakin, vaikka samalla hyvin pienen ja vaivaisen näköistä.
Ja siinä ajaa körötellessänsä alkoi hän nyt Lopo Leenalle puhella asiasta. Ensiksi hän ihmetteli:
"Vai herkesj ja kuolj se hieho!… Ei ois luullut, jotta ilikijää tehä semmoisen pillan taloon, jotta hyppevää kaivosta kuolemoo ehtimään!"
"Ka, tottapa se hänellekii pist piähän, jotta pois sitä pitää mualimasta lähtii", arveli siihen Lopo. Pekka Puavalj tarkasteli uuden tammansa menoa, mietiksi ja puheli taas kuin jostain puhuaksensa:
"Kun saikii se kaivo kaivetuks siihen keskelle pihoo… Ikäänkuin tätä eto heroo, kuin nyt tätä vein-joutavoo, ei oois suanut avannostaa sen vertoo, minkä tää köyhä tarvihtoo sitä juuvakseen ja vuatteihen pesuveiks!"
"Ka, siihenpään tuon kaivotj!" sanoa tokaisi Lopo. Pekka Puavalista tuntui kuin olisi Lopo noilla sanoilla syyttänyt häntä, ja hän alkoi puolustautua, selitellen:
"Ka kunpa se tää Ieva Liisa jo riijellä räkätti aina hiäpäivästä asti, elikkä siis jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun ei oo kaivuu, vuan pitää vesj kantoo talavellakii avannosta asti, niin mie lopulla sittä tässä jo arvelin jotta: ka, kaivaa hänet kaivon, niin ei oo tok sittä akalla enee asiita niistä riijellä!… Ja sillä lailla se sittä tulj kaivetuks."
Hän oli siis mielestänsä syytön. Lopokin sen myönsi, mutta huomauttaa tokaisi toki:
"Kas, kun et pannut silloin järkiään jo kantta!"
Siis se aamullinen Ieva Liisan syytös. Vaistomaisesti etsi hän sillekin seikalle taas selitystä, ei niin suuresti puolustusta, vaan ei löytänyt kiireessä parempaa kuin:
"Ka, eipä meillä vielä sillonj ollut tätä hiehuukaan, kun tää olj vasta vasikka … niin jotta mistäs sen eiltäpäin näk!"
Se selitys tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän jatkoi valaistukseksi:
"Ja kun ei siks toisekseen kerran sekään emälehmä oo siihen hypännyt, niin kukas sitä luul, jotta se tää hieho on emeesä tuhmemp ja mänöö kylymään talaviveteen kuolemaan."
Niin hän järkeili, rauhottui ja lohdutteli Lopoakin selittämällä:
"No, jos hiän kuolj, niin suophaan tok nahkan ja lihat… Ja ainahaan emälehmä pitää uuvesta hiehosta huolen."
Jo mieli rohkaistuikin oitis aivan ennallensa. Hän nykäsi ohjaksesta ja selitteli: "Sitä tää imeinen aina kestää hiehon kuolemat ja muut mualliset asiit kun teköö vuan kovasti muatyötä ja uskoo."
Siinä siis hänen elämänviisautensa. Kun me ylpeät henki-ihmiset liikuttavan nöyrinä ja toimeliaan liikemiehen taidolla etsimme kansanvallanaikoina kultaa kansan karkean kuoren alta, etsi hän sitä maan kovasta kuoresta. Ja siksi maata pötköttääkin hän nyt Aabrahaamin helmassa, sielläkään omia ihailtavia luonnontapojansa, omaaitseänsä ujostelematta.
Niin: Siellä hän makaa ja anteeksiantavasti hymyilee hän meille kuivuneille hengille, meille joilla on tärkeämmät hiehot kaivossa, meille jotka väärästä paikasta kultaa etsiessämme hävitämme maailmasta luonnonhelmen, Pekka Puavalin, hänet jonka sieluelämä oli arkipäiväisen koruton, viaton haluissansakin, hänet jonka henki oli aina, onnettomuuksissakin, terve, luonnontuore ja mehevä kuin keväisen pihlajan tyvi.
Niin: Hänen hävittyänsä on maailma köyhä ja kuiva kuin mauton ja pihkaton puu ja sairashenkinen kuin kultakuumeisten ja spitaalisten lohduton maa.
* * * * *
Mutta menemme asian loppuun.
He lähestyivät jo kotimökkiä. Eräässä alamäessä, suojapaikassa, jossa oli vähimmin lunta, oli tamma alkanut juosta lökötellä. Pekka Puavalj siitä innostui, muisti hevoskauppaansa, piteli jo tammapahaista ohjaksista kuin kelpo juoksijaa ja jo kehuksi:
"Vaihonj Ierikän kansa tässä tammoja niin jotta piäsj nyt irti siitä aitimuksesta riesasta, jolta ei enee säilynnä mikää, vaikka oisj ollut kirkon tornin korkuinen aita sen ympärillä!"
Ja herkässä mielessä kuvastui oitis kuin olisi hän kaupassa voittanut ja se voitto korvaisi nyt hiehon menetyksestä tulleen vahingon ja kaiken muun. Hän puheli ja kehuksi ja oli kuin lapsi, joka on saanut lelunsa. Ei hän vielä aavistanutkaan, että tammalla oli pahoja tapoja; että se iukui ja potkikin, joten hän ei siis ollut voittanut, jos ei hävinnytkään. Innostuneena kehui hän:
"Siinä on nyt tamma, jolla ei oo pattii polovessa eikä oo pahoja iliveitä, mutta sen pitää olla niin siivoluonteinen elävä, jotta se on kuin syntiinlankiimaton pienj laps joka ei ies itkiikään osoo."
Ei se Lopoa innostuttanut, mutta kuunteli hän kuitenkin ja myönnytteli, pyyhkien karvavantuulla nenänsä aluksen. Yhä innokkaampana ylisteli Pekka Puavalj:
"Ja juoksemaanni se on semmoinen lintu, jotta jos sille ruoskoo antaa ja ärjäsöö, niin nuokii mehän puut mänöö silimissä ihan yhtenä vilinänä, josta ei sua enee mitään selevee!"
Hän innostui siitä niin, että riuhtasi tammaa ohjaksista, lyödä sukasi ja karjasi:
"Häh!"
Tamma läksi juosta könttyyttämään ja oli jo kerran tupertua turvallensa lumeen. Ajaja äyskäsi uudestaan ja antoi ohjaksen perillä minkä ennätti, tahtoen Lopolle näyttää tamman juoksun. Nyt tamma jo nelistää könttyytteli ja reki-rähjä reuhkasi perästä. Tuntui aivan mahtavalta se meno. Oli kuin olisivat todellakin puut vilisseet silmissä. Hän piteli ja sosotteli hevosta, ärjäsi joskus ja antautui siihen menoon kokonansa, ja sitä kyytiä porhalsivat he mökin pihalle, Pekka Puavalin yhä kehuessa:
"Kyllä se on miulle niin eullinen kauppa, jotta ei tarvihe pelätä Ierikän puolella olevan siinä tulevassa elämässä vastuuta siitä, jotta muka ois hiän onnistunna kaupassa minuu pujauttamaan."
* * * * *
Ja entäs kotona? Siellä odotti Ieva Liisa rippisanat valmiina, ja nyt niitä alkoi tulla. Mutta rauhallisena kuunteli mies. Tyynenä riisui hän hevosensa, ei ollut riitaa kuulevinansakaan, kehasi vain Ieva Liisalle uutta tammaansa ja kehotti tulemaan katsomaan.
Mutta ei Ieva Liisa tullut, ei välittänyt koko hevosesta, vaan hääri kaivon luona. Pekka Puavalj aherteli yksin, taputteli ja tyynnytteli uutta tammaa, pyyhki sen selästä lunta ja aikoi viedä sen suojaan.
Mutta sitä ennen päätti hän koputtaa sen takajaloista tierot. Turvallisena kömpi hän sen taakse ja tarttui takajalkaan, aikoen sitä nostaa.
Mutta silloin! Tamma oli päässyt pelostansa. Se iukasi, potkasi ja luimisti. Potkaisu sysäsi Pekka Puavalin pehmeään lumikinokseen kumoon. Hän hämmästyi, kömpi nietoksesta jaloilleen, raapasi niskaansa, oli hämmästyksestä kuin pilvistä pudonnut ja pökertynyt ja huusi torailevalle Ieva Liisalleen ihmeissänsä:
"Ieva Liisa hoi! Tää uus tamman pahulainen onii iukujoo sorttii!"