III
Rauhallisen näköisenä, mutta jo suuttumisen makuun päässeenä astua pätkytti Olli työmaallensa. Häntä harmitti Suson ilkeä solvaus ja Pirhosen iva, ja luonto alkoi nousta. Hän jo ihmetteli närkästyneenä:
"Senkö juuttaan kipa sillä on sen karhun kanssa nytkin syksyllä, vaikka lehmät ovat läävässä ja karhu itse pesässään. Tervastyöt pitäisi tässä hylätä ja lähteä karhun hännässä juoksemaan! Ilmankos se Pirhosenkin mökissä se köyhyys ja risaiset vaatteet kukoistavat, kun mies ei muuta tekisi kuin lentäisi karhujen saparossa!"
Mutta hän ei saanut rauhassa loppuun asti suuttua, sillä tiellä sattui muuta ajateltavaa, joka sotki ajatukset. Kun hän näet tuli Karjakujaisnurmen veräjälle, oli se auki, ja hän yritti sitä tuketa. Mutta sitä tehdessä muisti hän että nyt on jo syksy, elävät ovat läävässä ja nurmet paljaat, joten ei ole väliä onko veräjä kiinni tai auki. Hän keskeytti työnsä, purki veräjästä jo siihen panemansa aidakset pois ja lähti jatkamaan matkaansa, kiersi Tervalammin ja lähestyi jo Harjun petäjikköä. Siinä hän oli taas alkanut muistella äskeistä solvausta, kun taaskin sattui asia, joka sotki: Tervalampiin laskeva suo-oja oli näet tulvillansa ja porraspuun oli vesi vienyt. Ylimenopaikalle tultuansa laski Jumppanen, olisiko hakata petäjä porraspuuksi, vai pääsisikö sen yli kaalaamalla, niin että ei menisi vesi varren suusta sisään, mutta ei päässyt varmuuteen, kummin tehdä. Kun ei asia muuten selvinnyt, teki hän äkkipäätöksen:
"Yleensäkään sitä ei saa selvää, onko missään asiassa pohjaa, jos ei sitä koeta!" Ja hän päätti koettaa.
Verkalleen, mutta varmasti laskeutui hän ojaan. Mutta tuskin oli hän veteen laskeutunut, kun jo varmistui:
"Jo tuosta pahuuksesta on vesi vienyt koko pohjan… Vyötäistä myöten näet on juuttaassa vettä!"
Hän kaaloi yli, istahti kivelle, riisui otrakkaat jalastansa ja valoi niistä veden pois, sekä päätti:
"Kyllä se täytyy tuo petäjä kaataa porraspuuksi! Ei siinä lempokaan enää avita!"
Niin hän tekikin: kaaloi ojan toiselle puolelle takaisin, kaatoi petäjän ja kulki nyt kuivaa siltaa myöten puron yli, istahti tupakoimaan ja tuli siinä miettineeksi vesien yleistä syvyyttä. Hän järkeili:
"Onkohan ihan pohjattomia ja perättömiä jokia ja järviä, niinkuin asioiden esikuvana puhua?" Ensin hän sitä vähä epäili, mutta sitten mietti hän Jänisjärven syvyyttä. Siinäkin sanottiin olevan pohjattomia paikkoja. Silloin alkoi hän uskoa, että on niitä pohjattomiakin vesiä, ja päätteli hän:
"Ei suinkaan se syvyyskään voi kesken loppua", ja muistettuaan, että suuremmat kalat elävät syvien vesien pohjalla, järkeili hän:
"Mutta mitenhän suuria niissä pohjattomissa vesissä ovat ne pohjimaiset kalat?"
Ei hän jaksanut päästä aivan tarkoista mitoista selville, mutta päätteli toki:
"Kyliä niiden täytyy olla saakelin suuria… Haukiakin täytyy olla ihan pitkän tukkipölkyn pituisia! Semmoinen hauki se kun rysässäkin jutkottaisi, niin paksusta nuorasta sen rysän pitäisi olla tehty, jos mieli kestää! Ja sen kun milloin sattuisi pohjakoukulla saamaan, niin olisi siinä miehelle veneesen nyhtämistä!"
Saalis huvitti häntä. Hän jatkoi: "Jos sattuisi talossa emäntä kuolemaan ja leski veisi lehmän asemesta semmoisen hauvin papille, niin tyytyisiköhän tämä meidän pitäjän pappi semmoiseen vaihtokauppaan?… Kyllä se juutas tyytyisi, vaikka on ahne! Kun vetäisi semmoisen hauvin ihan takareen kanssa sinne papin pytingin eteen ja se kun siinä reessä jötköttäisi kuin paras hirsi, niin tupakat se pappi vielä antaisi harjakkaisiksi."
Niin pääsi hän selville siitä asiasta, ihastui ojan syvyyteen, jossa sikiää moisia kalajätkiä, ja järkeili:
"Niin se on tuokin tämän ihmisen ajatuksen ja älyn syvyys kuin pohjattomat vedet ja virrat!"
Kun se asia näin oli selvinnyt, lähti hän rauhallisena jatkamaan matkaansa. Koko karhuntappoasia oli jo tyyten unehtunut.
Mutta se juohtui hänelle taas väkisinkin mieleen, kun hän saapui työmaallensa Harjun mäelle. Siellä näet oli karhu repinyt hänen lehmänsä. Paikalle saavuttuansa raapasi hän korvallistansa ja harmitteli: "Siinä se ruoja repi Punikin." Jumppasen mieleen johtuivat vakavat ajatukset. Hän alkoi miettiä Punikin elämää sen syntymästä ja nuoruudesta lähtien. Kumarassa istuen järkeili hän:
"Semmoista se oli Punikinkin vaellus: Sekin ensin syntyi, sitten oli vasikkana, sitten hiehona, kunnes tuli emälehmäksi, lypsi maitoa ja viimein joutui karhun mahaan."
Hän tuli verranneeksi sitä omaan elämäänsä:
"Ja eipä se ole paljon muuta tämäkään varsinaisen ihmisen elämä: Ensin sekin syntyy, sitte on pienenä ja saa vitsaa, kunnes pääsee housuihin, että voi jo juoksennella ympäri kylää."
Hetkisen kuluttua hän jatkoi omaa kohtaloansa:
"Niin kuin nyt näitä meidänkin joukkoa, näitä Jumppasia. Meitäkin oli jumalaton liuta ja kaikki aika vehnäsiä! Ensin me tappelimme keskenämme veljeyden alkutappelut!"
Hän mietti läpitse erään asian, josta hän oli tapellut veljensä kanssa, ja kehasi:
"Silloin täällä Pirttipohjassa olivatkin kaikki pojat oikeita jurtikoita ja rehellisiä tappelijoita… paitsi tämä Antti Luikurinen, jolla nyt on karvarinversta… Se oli joutava ja epärehellinen koiruuden tekijä."
Karvari Luikurista hän ei voinut sietää. Pikku poikana ollessansa he näet olivat laskeneet suksilla mäkeä Kokkokalliolta, josta oli korkea hyppyri. Erään kerran kun Olli Jumppanen oli jo onnellisesti laskenut hyppyristä, pistikin sen alapuolella vartova Luikurin Antti suksisauvansa Ollin suksen alle ja keikautti hänet kumoon ja sitte vielä ilkkui että Olli muka sai "akan." Heti oli siitä noussut tappelu ja siitä lähtien oli hän alkanut hautoa vihaa Luikurista kohtaan. Nahkansakin hän parkitutti Koljosella eikä voinut sietää koko miestä, varsinkin kun se vielä oli huomauttanut, että hänellä on näppylä nenässä. Tämä pieni näppylä, joka itse asiansa ei hänen nenäänsä rumentanut, oli siitä lähtien tullut Jumppasen arimmaksi paikaksi.
Nyt hän taas muisti tapauksen ja soimaili:
"Se onkin tämä Luikurinen ihan toista kansaa, eikä näitä oikeita pirttipohjalaisia ristityitä!"
Se johti mieleen toisen miehen, jota hän vieroi katkerammin kuin Luikuristakin. Se oli Pirttipohjan tuomari, kartanon herrasväen sukua, syntyään entisiä Möttösiä. Sen isän isä oli ollut ruununvoudin renkinä ja sitä tietä oli suku päässyt tuomariksi.
Eräänä päivänä sitte oli tämä tuomari lakasuttanut Jumppasella pihamaatansa koko päivän. Ahkerasti olikin hän työtänsä tehnyt. Mutta kun hän iltasella oli mennyt keittiöön ilmottamaan että työ on suoritettu, olikin tuomarin rouva nuhdellut miestänsä siitä, että hän oli laskenut hänet, näppylänenäisen ja likaisen pojan, kyökkiin.
Siitä oli hän myrtynyt tuomarille ijäksensä ja keksinyt sille haukkumanimen, ja hän oli päättänyt että ei hellitä ennen kun on Pirttipohjan kartanon isäntä, että voi tuomarillekin näyttää. Ikänsä olikin hän sitte taistellut tuomarin herrasväkeä vastaan ja tullut sen katkeraksi naapuriksi. Nytkin hän kiehahti ja vannoi:
"Ennen antaa Jumppanen lyödä halolla otsaansa, ennen kun näppyläänsä höyhenelläkään sukaista!"
Hän muisti mielihyvällä pienen jutkun, jonka oli äskettäin tehnyt tuomarille. Tuomari oli ajaa porhaltanut vastaan ja hän, Jumppanen, oli kääntänyt halkokuormaa ainoastaan pikkuisen tiepuoleen, niin että tuomarin aisa tarttui sen halonpäihin, ja sitte antanut tamman riuhtaista. Poikki lensi tuomarin aisa ja aisapuolena ajoi mies kotiinsa, että koko Pirttipohja nauraa!
Tyynnytettyään tällä vähän harmiaan, jatkoi hän elämäkertaansa, muistellen erikoisesti vaivaloista rippikoulunkäyntiä ja akan-saantia, ja päätteli:
"No muutapa sitä ei enää sitte olekaan. Kun on päässyt ripille ja saanut akan, niin elää vaan ja rehkii ja laittaa näitä lapsia, että on kuka hautaa ja maksaa papille haudan siunauksesta. Sillä sitä pääsee täältä pois, niin kuin punikkikin."
Mutta lapsista johtuikin mieleen elämän pääkysymys: Pirttipohjan kartanon lunastaminen ennen kun Pirhonen ennättää. Rauhallisena muisteli hän yhdeksää lastansa Pirhosen kuuden rinnalla ja lausui:
"Saunan karsina on, herran kiitos, ollut viljava!… Abrahamiin asti minä en itse pääse… niin jotta olisi kuin taivaan tähdet, mutta Jaakoppiin asti minä ennätän!"
Se tuntuikin riittävän. Hän järkeili:
"Eikähän se oikeastaan itsensä Abrahamin ansiota ole tämäkään varsinainen Israelin kansa. Vastahan se Jaakopin kahdestatoista pojasta lähti suuremmassa määrässä lisääntymään!"
Hän lopetti mietteensä sanoen: "Siinäpä se sitte onkin koko tämä
Jumppasen sukupuu ja Jessen juuri!"
Mutta ajatellessaan, että yhden karhun takia pitää tuotakin Pirhosen rehvanaa pitää mielillä, ei hän voinut olla halveksivasti lisäämättä:
"Riesaa siitä vaan Mikosta olisi tässä Pirttipohjan ostossa. Vaikka kepulimiehiähän se Pirhonen oikeastaan on tuon ruumillisenkin rustinkinsa puolesta… Se hyvä siinä toki on, että sen mökkiin on pesiytynyt tuo saunahalla!"
* * * * *
Mikko Pirhosesta johtui nyt mieleen se karhuntappo-asia:
"Eikö se Pirhonen, viisas mies nyt älyä, että mitä sitä nyt Suolamäkeen lähtee semmoista petoa härnäämään! Jos nyt esimerkiksi minä olisin karhu ja mörisisin Suolamäessä, enkä hätyyttelisi kenenkään lehmiä, enkä tekisi muutakaan härninkiä, ja jos sitte joku tulisi minua esimerkiksi vaan kangella mukiloimaan, niin saakeli ollen minä suuttuisin ja söisin koko Pirttipohjan lehminensä päivinensä!… Toista se olisi jos minä suorastaan jo lehmän säkään hyppäisin ja alkaisin repiä."
Mutta kun hän sitäkin tapausta harkitsi, alkoi hän järkeillä:
"Ja eikä nyt silloinkaan tarvitseisi minua suorastaan kangella päähän sukaista! Sanoisi ensin niinkuin oikea ristitty, että: Mene nyt hyvä Jumppanen matkaasi ja häpeä rauhallisten köyhien ihmisten viattomia lehmiä repiessäsi!… Ja minä menisin! No menisin saakeli soikoon! Niin mennä luikkisin häpeissäni häntä koipien välissä ja piilottelisin nurkkien takana, että ei vaan kukaan näkisikään! Ja tämä Pirhonen tulisi ja mukaseisi suorastaan kirvespohjalla!"
Hän piti karhun puolta. Tarkasti muisteli hän nyt koko viimeisen keskustelun. Sitä muistellessa johtuivat mieleen Suson halveksivat sanat, että hän "ei uskalla syöpäläistäkään tappaa."
Silloin harmistui hän, raapasi päätänsä ja päivitteli:
"No voi tuota akan raatoa miten sanoi!… Voi tuota hönkälettä minkä pakanuuden teki!"
Ilta alkoi jo pimetä, mutta hän harmitteli yhä, peläten joutuvansa ivattavaksi:
"Luuletko minun pelkäävän yhtä karhua, vaikka hän olisi koko maailman kokoinen!"
Vihoissansa sieppasi hän kirveensä, iski sen tervaskantoon ja uhitteli
Susolle:
"Noin minä antaisin sille kuonoon, vaikka itse olisit karhu!"
Hän hakkasi vihoissansa kantoa niin kauvan, että oli jo iltapimeä, kun hän astua pötkytteli mökillensä hikisenä, likomärkänä. Alkutaipaleella hän vielä kiukutteli Susolle, mutta tultuansa ojalle, jonka porraspuuksi oli petäjän kaatanut, muisti hän seikkailunsa ja vasta nyt huomasi olevansa likomärkä. Kengätkin olivat vettä täynnä.
Silloin kääntyi hänen vihansa ojaan. Hän sadatteli sitä:
"Mistähän lieneekin tuota vettä imenyt. Ikäänkuin ei olisi ennen moista rapakkoa nähty!"
Vesi purskui kengistä. Hän sydämmistyi ojalle ja ilkamoi:
"Kunhan saunaan päästään, niin nähdäänkin, eivätkö sinun vetesi kuiva."
Silloin muistikin hän, että oli ajanut lapset saunaa lämmittämään, vaikka ei ollutkaan saunapäivä. Se oli hänestä onnen sattuma.
Mutta jatkaessaan matkaa johtui hänelle mieleen se mahdollisuus, että lapset ehkä eivät olekaan lämmittäneet saunaa. Hän punnitsi sitä asiaa ja pelkäsi Suson ehkä niitä kieltäneen, kun ei kerran ollut saunapäivä. Ajatus alkoi häntä kiusata:
"Sen pitääkin pistää nenänsä joka paikkaan! Ikäänkuin hän olisi isäntä joka asiassa."
Viimein päätti hän varmasti:
"Kertakin minä näytän, kuka se on isäntä Jumppasen mökissä! joka sorkan pitää kohona hypätä saunaa lämmittämään, jos se vaan ei ole jo tehty."
Rivakasti astui hän nyt mökkiä kohti. Mutta kun hän kääntyi aittarähjän nurkan takaa mökin pihamaalle, tulikin siinä vastaan Antti Laurikaisen vaimo. Se oli ollut tulipaloa sammuttamassa ja ilmotti nyt Jumppaselle:
"Siinähän se on Jumppanen! Eikä tule aikanansa kotiin, vaikka sillä aikaa paloi sauna!"
Jumppanen ei osannut muuta kuin kirota ja huutaa:
"Voi sen vietävää! Johan minä lähtiessäni sanoin, jotta polttavat ne paholaisen vietävät sillä aikaa sen saunan!"
Juoksujalassa riensi hän saunan paikalle, jossa suitsusi enää joku kekäle. Hän menetti malttinsa ja huusi:
"Kuule Laurikaisen akka! Ota sukkelaan ämpäri ja tule kanna vettä!"
Itse hän sieppasi korvon, ammensi sen vettä täyteen, kantoi sen saunan raunioille ja alkoi valella kekäleitä. Turhaan kehotti häntä Laurikaisen Maija heittämään turhan työn. Hän ei herennyt ennen kun oli valellut koko rauniot ja sammuttanut viimeisenkin kekäleen.
Sen tehtyänsä istahti hän raunioiden ääreen ja nieli niiden häkäsavua. Viivyttyään siinä kotvan hän kömpi tupaan ja istui kauvan ääneti, sydämmystyneenä, kuulematta toisten puhettakaan. Viimein raapasi hän korvallistansa ja päivitteli:
"No voi vaivattua tätä elämää! Kaikki menee nurin päin siitä lähtien kun se peto sen Punikin repi!"
Nyt raivostui hän karhulle ja hänen päätöksensä oli valmis. Hän viskasi eväskontin selkäänsä, sieppasi kirveen olallensa ja työntäysi pimeään yöhön. Hetken kuluttua vääntäytyi hän Pirhosen mökkiin, istahti ja alkoi kaivella tupakkavehkeitänsä. Aluksi hän ei tahtonut päästä puheen alkuun, eikä talon väkikään ollut niin puhetuulella, että olisi edes kuulumisia tiedustanut. Vasta kun Jumppanen oli jo piippunsa puolillensa polttanut, kysyi Pirhonen:
"Paloiko se karsinaa myöten se teidän sauna?"
Olli sylkäsi eikä vastannut. Vasta tovin kuluttua hän sai selitetyksi:
"Sitä minä arvelin, että jos käytäisi hakemassa sen kehnon nahka karvarille parkittavaksi."