IV

Sumuisena valkeni seuraava aamu. Jumppanen oli yöpynyt Pirhosen mökillä ja nyt varustautuivat he lähtemään kierrosmatkallensa. Pirhosen eukko, Liisa, oli jo laittanut eväät valmiiksi ja supatti miehensä korvaan vielä viimeisen varotuksen:

"Anna nyt tuon Jumppasen kulkea etumaisena… Kuka tämän joukon jaksaa yksinään elättää, jos hyvinkin sattuu pahasti käymään."

Pirhosta alkoi moinen varovaisuus tuskastuttaa. Närkästyksissään joi hän vettä vaikka ei janottanutkaan, pyyhkäsi kämmenselällä suunsa ja varustelihe jo viskaamaan eväskonttia selkäänsä. Liisaa miltei itketti. Sitä salataksensa otti hän jauhovakan, ripotti siitä pari kourallista jauhoja sian kakarapyttyyn suuruksiksi, kumartui hämmentämään kakaraa ja valitteli suruansa salatakseen hiljaa, murheellisena:

"Minnehän lienee sekin sika taas juossut, kun ei tullut yöksikään kotiin!" Silloin sattui syrjätapaus, jolla oli suuri vaikutus asian lopulliseen kehkeytymiseen. Saapui näet karvari Heikki Koljosen eukko. Leena, veljensä Antti Pinnasen kanssa. Pari kertaa ryäistyänsä alkoi hän selittää riitelemällä:

"Siellä se nyt on se teidän sikahankura!… Viisikymmentä penniä määräsi Koljonen siitä kakarapytystä, jonka se kaatoi."

Talon väki arvasi asian menon. Moinen vaatimus suututti varsinkin kun talon rahat olivat ihan lopussa. Ei kukaan puhunut mitään. Liisa vaan lisäsi jauhoja, jatkoi hämmentämistä ja nurkui paremman sanottavan puutteessa asiaa painaaksensa:

"Noitakin jauhoja menee niin että ei enää piisaa maat eivätkä mannut!"

Antti Pinnanen istui sammunut piippu lerpallansa ikenissä. Leena tarkasteli talon väkeä. Se näytti synkältä. Hän luuli niiden varustelevan tinkimään alennusta vahingonkorvauksesta, ja turvautui juoneen, jonka oli jo sikaa tuodessansa siltä varalta valmiiksi punonut. Hän päätti torailulla ja asian liiottelulla masentaa Pirhosen tinkimisaikeet. Hän alkoi:

"Laskevatkin sikansa lentämään pitkin kyliä, jotta eivät yöksikään hae kotiinsa!"

Pirhosen sydäntä kaiveli sattunut onnettomuus ja röyhkeä vaatimus.
Aluksi hän todellakin masentui ja yritti voittaa Leenan veljen Antti
Pinnasen puolellensa. Siinä tarkotuksessa tekeytyi hän sen ystäväksi
kehottaen:

"Olisihan siinä pölkyssä talon tupakoita!"

"Ka vieläpä tämä piippu palaa entuudestaankin", valehteli siihen Pinnanen tyhjä, sammunut piippu suupielessä. Leena arvasi juonen ja yltyi toraillen muka itseksensä:

"Mitä ihmisiä he lienevätkin koko pirttipohjalaiset!… Sikojansakin elättävät paljaalla nälällä!… Ei ole kumma jos ne sitte toisten taloihin telläytyvät!"

Nyt suuttui jo Pirhosen Liisa ja väitti pisteliäästi vastaan:

"No kenenpä siat nuo sitte riisiryynipuuroa saanevat! Vaikka on toisilla ihmisten nahatkin parkittavina, niin jotta luulisi tuota kannattavan!"

"Kuka tässä nyt sinua tarkotti", ähähti silloin Leena, tekeytyen viattomaksi. Kaikki olivat jo suutuksissansa, joten oli syntynyt vaitiolo. Se rohkasi Leenaa:

"Ikäänkuin ei tässä olisi omissakin töissä jo kylliksi! Kaikkien nälkäisiä sikoja tässä pitää vahtia ja paimentaa!"

Pirhosen sisu alkoi jo kuohua. Viisikymmenpenninen pisteli mieltä. Leena ryki, Jumppanen imeksi piippuansa ja Pinnanen näytti aivan torkkuvan. Leena huokasi katkerasti:

"Hoh-hoi… hoh-hoi, tätä köyhän elämää!"

Ei kukaan ääntänyt vastaan. Kotvan odotettuansa toisti Leena kuivasti:

"Viisikymmentä penniä se Koljonen määräsi siitä kakarasta."

Ja kun taas syntyi äänettömyys, uudisti hän entistä katkerammalla ja kovemmalla äänellä:

"Viisikymmentä penniä se Koljonen siitä kakarapytystä käski ottaa."

Mutta silloin ärjäsi Pirhonen:

"Senkös täyteistä te ette pidä veräjiänne kiini, jotta eivät ihmisten siat pääse!"

Leena säikähti ja alkoi ryiskellä. Pinnanen ymmärsi sisarensa hädän ja murisi hänen puolestaan:

"Ka mitäpä niistä veräjistä näin talvea vastaan tukkeaa!… Ei tainnut se Pirhosenkaan portti tulla viime kesänä valmiiksi, kun näkyy tuo pellon veräjä olevan auki, jotta sikakin pääsi pois omasta pihasta."

Pirhonen joutui neuvottomaksi.

Mutta Liisa suuttuikin siitä ja vihotteli vastaan:

"Akathan ne aina vaan saavat Pirttipohjassa hyvät ja huonot kestää. Vaikka miehissä itsessänsä ei ole sen vertaa että veräjän tukkeaisivat!"

Koljosen Leena huomasi olevansa voitolla. Hän oli jo kuullut Jumppasen
Suson soimauksesta ja menestys innostutti häntä pistellen lisäämään:

"Johan näistä nyt Pirttipohjan miehistä olisi sen vertaa, jotta lutikan tappajiksikaan."

Se pisti Olli Jumppasta. Ääneti nosti hän eväskontin hartioillensa ja kehotti Pirhosta:

"Mitäs tämä nyt riitelemällä paranee!… Anna akkojen selvittää välinsä ja tule sinä pois!"

Pirhonen riemastui neuvosta, joka hänet selvitti niin vähällä. Miehet lähtivät ja vaimot jäivät jatkamaan riitaansa.

* * * * *

Äänettöminä astua jumppasivat miehet Suolamäkeä kohti. Tapaus oli myrkyttänyt molempien mielen.

Tunnin ajan kulkivat he siten ääntä päästämättä ja tulivat Matkalammin päähän. Siinä kelletti tien varrella suunnattoman paksu, oksainen närepölkky, jota Pirhonen oli yrittänyt kolme eri kertaa laudoiksi särkeä, koettaaksensa vain saako mies moisen oksikkaan hirviön halkeamaan. Mutta turhia olivat olleet ponnistukset.

Kun he nyt saapuivat pölkyn kohdalle, oli molempien viha parhaiksi hautunut, eikä Pirhonen voinut sitä enää hillitä, vaan iski kirveensä närepölkkyyn täyttä voimaa, näennäisesti ikäänkuin muka huviksensa, ohimennen. Oikeaa tarkotustaan salatakseen hän vielä äänsi:

"Siinä se on pölkky!"

Mutta Jumppanen tarvitsi samaa aihetta sisunsa purkaukselle. Hänkin iski kirveensä pölkkyyn, että jysähti, ja äänsi:

"On siinä pölkky!"

Enempää ei tarvittu. Aivan kuin sopimuksesta ryhtyivät he verkalleen puuhaillen halkasemaan pölkkyä. Äänettöminä ponnistivat he viimeisetkin voimansa ja iskivät pölkkyä niin että kirveet uppoilivat silmäänsä myöten. Paukkeen seasta kuului ainoastaan vihaista vuoronperäistä ähkinää.

Pölkky alkoikin jo irvistyä. Oksat paukahtelivat halki ja poikki, että ryski. Kerran vaan ehti Pirhonen sadatella:

"Etkö sinä pahennus halkea!"

Ja pölkky halkesi. Rusahtaen erkanivat puoliskot toisistansa. Miehet istahtivat kivelle lepäämään, läähättivät ja olivat hikiset. Viimein ilmotti Jumppanen:

"Nyt se on kahtena palana!"

He panivat tupakan, nostivat kontit selkäänsä ja lähtivät pyrkimään karhun kierrospaikoille.

* * * * *

He olivat jo lähellä suurta Rämesuota, jossa karhun piti asustaa. Mitä likemmä suota he tulivat, sitä vakavammaksi kävi mieli. Kumpikin myönteli itseksensä, että karhu ei ymmärrä leikkiä.

Mutta aivan Rämesuon reunassa lähellä Itkukalliota, jossa pirun kerrottiin asuvan, oli Kosken Mikki ampunut viime viikolla hirven. Sen suolet ja osa lihojakin oli hänen täytynyt jättää tappopaikalle, Itkukallion juurelle, tiheään näreikköön, ettei joutuisi sala-ammunnasta kiinni. Korppijoukko oli kokoontunut niillä aterioimaan. Nälkäisinä rääkyivät ja tappelivat korpit keskenänsä. Kylmä vihmasade ja seudun autius, sekä Itkukallion läheisyys täydensivät kuvan yleistä kolkkoutta. Kumpikin mietti, että olisi vähä varustauduttava, sillä molemmat olivat varmat että näreikössä metelöi Itkukallion piru.

Mutta luonto ei antanut alkaa, ettei toinen huomaisi mitään semmoista.
Astuntansa toki hiljensivät.

Mutta Tiilikaisen tervahaudan luo tultua, kun rähinä yltyi näreikössä, rohkaistui Pirhonen väkisinkin sanomaan:

"Tämä on vähä kolkko ja kamala paikka!"

Jumppanen pysähtyi kiitollisena ja murahti asian peitteiksi:

"Jopa tässä on tupakoimisaika!"

Mietiskeltiin, kumpi lähtisi etumaisena. Pirhonen uskalsi etemmä, arvellen kuin ohimennen:

"Mikähän siellä ihan korpin äänellä rääkkyy ja rähisee?"

Toinen vaikeni. Silloin hoksasi Pirhonen sanoa viimeiset sopivat sanat:

"Vaikka eipä tämä oikea ristitty yhtä pimeyden valtakunnan kehnoa hätkähdä!"

Silloin oli Jumppanen valmis. Hän virkkoi verkallensa:

"Mikäpäs siinä on. Kun katsoo, niin sittehän näkee mikä se on."

Ja enempiä puhumatta nousi hän ja alkoi varmasti työntäytyä tiheään näreikköön ääntä kohti. Pirhonen seurasi jälestä. He jakoilivat näreiden oksia ja kurkistelivat varovasti eteensä. Molempien polvet tahtoivat hervota.

Niin saapuivat he lähelle haaskaa. Jumppanen iski kirveshamaralla puun kylkeen ja karjasi.

Korppiparvi säikähti ja pakeni rääkkyen. Miehet rohkaistuivat siitä, tunkeutuivat haaskan luo, tarkastelivat sen, ja Jumppanen sanoi viimein:

"Kah! Hirven raato!"

"Hirvenpähän on!" myönsi toinenkin. Enempää eivät he siitä asiasta puhuneet. Oli vähä noloakin alussa. Mutta Jumppasta oli tapaus rohkaissut ja hän päätti näyttää jo urhokkuutensa toisellakin tavalla. Oli jo lounaan aika. Koko ikänsä oli hän, kuten kaikki muutkin pirttipohjalaiset, pelokkaasti kiertänyt Itkukalliota. Mutta nyt lähti hän työntymään näreikön halki suoraan sitä kohti. Hämmästyneenä tiedusti silloin Pirhonen:

"Minnekkä sinä menet?"

"Lounatta syömäänpä tästä on jo aika… Tuolla Itkukalliolla on vähä kuivempaa!" murisi Jumppanen rauhallisena, iski joskus pirua pelotellaksensa kirveshamaralla puun kylkeen, mutta ihmetteli samalla:

"Kovasyistä petäjää siinä kasvaa kun se noin kumisee kuin paras honka."

Juhlallisesti nousivat he matalalle kalliolle, josta lirisi pieni puro. Jumppanen viskasi konttinsa rennosti sammalikolle ja he alkoivat aterioida. Siinä syödessä tuli nyt Jumppanen jatkaneeksi puhettansa hirvestä:

"Eikö tuo liene Kosken Mikki tappanut sitä hirveä! Sehän se lurkkii joka paikassa."

"Eikö tuo se liene!" vahvisti Pirhonen tosiasian.

Itkukalliolle näkyi Rämesuon huikea ulappa, jonka keskellä kohosi pieni tiheän näreikön peittämä kumpu. Puhumatta varmistuivat miehet siinä uskossa, että siellä sen karhun täytyy olla jo pesässänsä.

Kolealta näytti seutu semmoista näköalaa katsellessa, varsinkin kun oli niin vakava tehtävä edessä. Lisäksi painosti mieltä ruokapaikan salaperäisyys. Ei tahtonut ruokakaan maistua näin pyhässä metsässä, ja vähäsen haukattuansa kiirehtivät he verkallensa pois koko paikalta. Lähtiessä Jumppanen, varoen kaikkea arkuuden ilmausta, ihaili toki vielä paikkaa, kehuen kallion pehmeää havumetsää:

"Ihania kuusia siinä ryökäleessä kasvaa!"

Nyt oli kierros alettava. He alkoivat aivan suon reunasta, tarkastellen kaikkia eteen sattuvia jälkiä. Katselivat välistä aukeaa suotakin, ja silloin kuvastui mielessä karhun voima. Molemmat mietiskelivät että mitähän jos sieltä äkkiä karhu pölähtäisi vastaan. Pirhonen alkoi silloin epäillä Jumppasen uskollisuutta ja ryhtyi sitä valmistamaan. Hän alkoi:

"Se on sukkelajuoksuinen elävä, se karhu!"

"On se känttyrä!" täytyi Jumppasen myöntää. Pirhonen selitti:

"Se jos aukealla suolla äkkiä eteen pölähtäisi, niin ei siinä pako auttaisi!…"

Jumppasesta ei olisi juoksijaksi kyllä ollutkaan, se häntä itseäänkin nyt harmitti. Toinen jatkoi:

"Siinä olisi viisainta, jotta koettaisi vaan lyöttääntyä yhteen."

"Ka mikäpäs muu se näin huonojuoksuisella auttaisi", erehtyi Jumppanen.

Taas neuvoi Pirhonen: "Se vielä kuuluukin aina ensimäisenä lähtevän sen aremman perästä painamaan."

Karhun moinen tuhmuus suututti Jumppasta. Pirhonen vielä lisäsi:

"Niinkun nyt luonnollista onkin, jotta urhokkaampaahan se aina viimeiseksi kiertää!"

Kauvan mietti sitä Jumppanen. Viimein hän jo arveli:

"Kun sitä olisi ihminen jänis, niin ei sitä pelkäisi mennä ihan karhun nenän eteen! Jäniksen käpälillä kun sitä pyyhkäisisi viime tiukan tullessa pakoon, niin tyhjälle siinä saisi karhu viheltää!"

Pirhonen hätäytyi siitä, peläten jäävänsä tiukan tullessa yksin. Jumppanenkin huomasi, että ei ollut osannut aivan selkeästi puhua, ja koetti oikasta, valittaen:

"Se on oikeastaan jokainenkin asia tälle ihmisälylle hyvin vaikea ihan meiningilleen sanoa… Kun se tämä ihmiskieli tahtoo olla semmoinen kaksiteräinen miekka, niin siinä ei se järkikään kaikistellen avita!"

Se sotki vaan asiaa. Pirhosen epäluulo lisääntyi. Kotvasen kierreltyään terotti hän Jumppasen uskollisuuden tarvetta toisellakin tavalla: uhkauksella. Hän ilmotti:

"Vaikka jos taas juoksusta tulisi puhe, niin en sitä minäkään takimaisena hyökkäisi!"

Jumppanen tunsi naapurinsa lahjat siinä asiassa ja nyt hän puolestaan yksimielisyyttä terottaakseen huomautti:

"Mutta ei siinä vetelällä suolla jänistä huonompi juoksija pitkälle potkisi semmoisen juoksuoriin edessä!"

Suo oli jo reunojaan myöten kierretty. Oli lähdettävä aukealle. Turvattomuuden tunne enentyi. Oli alkanut epäluuloinen äänettömyys. Ei ollut mistä puhua.

Mutta vihdoin tarjoutui puheen alku itsestänsä: Tähän asti he eivät olleet löytäneet suolta mitään varmaa eläimen jälkeä, sillä suon kuopista ei saanut selvää olivatko ne ihmisen vaiko eläimen polkemia tai ehkä tavallisia suoreikiä, joita koko räme oli täynnä.

Mutta nyt he tapasivat ensimäiset varmat merkit ja Pirhonen riemuitsi:
"Kah! Lantaa!"

"Lantaapahan on… Ihan oikeaa eläimen tekemää!" myönsi Jumppanenkin, mutta epäili vielä rauhottuaksensa:

"Vai jospa se onkin hirven."

He ryhtyivät sitä tutkimaan, mutta eivät päässeet selvyyteen. Jumppanen valitti:

"Kun olisi joku hirven tappaja, joka osaisi erottaa karhun tavarat hirven lannasta!"

Mutta kun asiantuntijaa ei ollut, täytyi jatkaa kierroksen supistamista saadakseen lisävarmuutta. Hajusta päätteli toki Pirhonen:

"Kyllä se haisee vähä karhulta, kun sitä näin läheltä nuuhkasee."

Niin oli päästy taas puheen alkuun. Pirhonen lähti kehittämään asiaa edelleen:

"Se on aika väkevä elävä se karhu… Eikä se voi enää olla yhäti kaukana, kun sen tavaroita jo on täällä asti."

"Kukapa ne tietää kenen tavaroita ne ovat", väitti Jumppanen. "Sitä ei yleensäkään minkään elävän eväistä saa oikeaa selvyyttä!"

Pirhonen yritti taas johtaa asiaa, sanoen:

"Ja eikä sen karhun laisen elävän kanssa yleensäkään ole leikittelemistä."

"Mitäpäs hänen kanssa turhia kujeilee… Antaa vaan rienalle kuonoon, jotta pääluut soivat kuin honka", myönsi Jumppanen painaen edelleen. Pirhosta alkoi epäilyttää Jumppasen uhkarohkeus ja se sai hänen huokaamaan:

"Kun olisi ihminen orava ja karhu hyvässä kuusikossa, niin kun sitä oikein suureen kuuseen kapahtaisi ja sieltä laukaseisi, niin eiköhän tuo leppyisi!"

Mutta asia sotkeutui yhä enemmän, kun Jumppanen siihen huomautti:

"Eihän siellä kuusessa sylipainiin joutuisi!… Vaikka mitäpä nauriita sitä sielläkään ikänsä söisi!"

* * * * *

Oli tullut ilta. Miehet palasivat suolta korven reunaan, yöpyäksensä siellä ja tiukentaaksensa seuraavina päivinä kierrosta. Kuusen juurelle laittoivat nuotiotulen, söivät illallisensa äänettöminä ja laskeutuivat havuvuoteelle nukkumaan. Ilma oli seestynyt. Otava kurkotteli kuusen oksien lomitse ja vetre kuusen lehvä tuoksui pään alusena.

Mutta päivän tapauksien jännittämä mieli oli herkkä. Pirhonen alkoi nähdä outoa unta: Hän on menevinänsä Jumppasen kanssa kasken polttoon. Eväspussi on kummallakin selässä. Tiellä alkavat he keskustella karhun metsästyksestä. Siitä sukeutuu väittely. Hän selittää Jumppaselle:

"Jos karhu tulisi vastaan, eikä saisi sitä suorastaan nujerretuksi, niin silloin on paras kavuta kuuseen. Sieltä sitä sopii vaikka kivillä pommittaa ja saa näyttää pitkää nenääkin."

Jumppanen ei siihen suostu. Se väittää:

"Ennen minä vaan pistääntyisin Tiilikaisen nauriskuoppaan ja kyköttäisin siellä siksi kunnes se ruoja menee ohi."

Kotvasen siitä väiteltyä alkaa häntä jo suututtaa Jumppasen tuhmuus.
Hän selittää:

"Sitäkö lempoa sinä siellä kuopassa kykötät?"

Jumppanen siitä nenäytyy ja alkaa pistellä:

"Entäs senkö vietävää sinä siellä tyhjässä kuusen latvassa kuvattelet?
Sylelläsikö sinä sitä kivität kun ei ole kiviä?"

Siitä nousee kova kiista. Hän riitelee Jumppaselle:

"Luuletko, että se ei sinua nauriskuopasta ylety kaivamaan kynsiinsä?"

"Syömättäkös sinä elät ikäsi siellä kuusen latvassa, senkin koppelo?" ilkkuu siihen Jumppanen. Hän harmistuu ja kiroaa, mutta Jumppanen vaan selittää jauhaa:

"Mikäs minun on täydessä nauriskuopassa, kun vielä suun tukkean, niin ettei jää kuin pieni reikä… Sinne jos se sitte kuononsa pistää, niin vaikka terävällä taikon kärellä kun pistää tökkään siihen, niin ei tee ruojan mieli toiste yrittämään!"

Niin riitelevät he kauvan. Viimein raivostuvat he molemmat ja alkavat tapella, niin että lopulta säkit ovat tappuroiksi piiskatut, kun he viimein väsyvät. Jumppanen vetää remelinsä tiukemmalle ja he eroavat vihoissansa.

Nyt astua murjottelee hän ja saapuu sen paksun närepölkyn luo, jonka he juuri olivat halkasseet. Mutta pölkky onkin muuttunut karhuksi, möyryää ja murisee ja aikoo jo hypätä niskaan. Hädissään huutaa hän Jumppasta avuksi.

Ja Jumppanen juoksee hätään. Yhdessä kellistävät he karhun ja rupeavat sitä halkasemaan, kuten närepölkkyä. He lyövät vimmatusti, ja rusahtaen halkeaa karhu!

Mutta voi kauhua taas! Karhun mahasta kömpii toisia karhuja laumottain. Kauhuissansa hyppää hän kuuseen ja pääsee jo ensimäiselle oksalle, kun karhu saakin hänet housun lahkeesta kiini ja alkaa kiskoa alas. Siellä ammottavat sadat karhun kidat valmiina. Mutta Jumppanen on pujahtanut nauriskuoppaan ja järsii siellä naurista rauhallisena. Kun hän rukoilee apua, niin Jumppanen vaan irvistää nauris kädessä ja ilkkuu:

"Kukas sinun käski kuuseen kiivetä!"

Mutta juuri kun hän on putoamassa, lennättääkin Koljosen akka kuusen juurelle kakarapytyn. Se alkaa kasvaa suureksi tiinuksi. Vetelä kakara siinä vaan huppelehtaa. Hän on juuri siihen tipahtamassa, riuhtoo jalkansa irti ja parkuu täyttä voimaa:

"Etkö sinä paholaisen Jumppanen tule apuun! Jumppanen hoi!"

Juuri silloin tipahti hän vetelään kakaratiinuun. Viime sanat hän huusi unissansa aivan ääneensä, heräsi itse siihen huutoon ja herätti sillä Jumppasen.

Nuotio oli puoleksi sammunut. Jumppanen latoi siihen uusia puita sillä aikaa kun Pirhonen selvittäytyi kauheasta unestansa ja pyyhki hikeä otsaltansa. Ei kumpikaan ollut asiasta tietävinänsäkään. Äänettöminä istua kyköttivät vaan polvet pystyssä rovion ääressä. Vasta kun nuotio oli taas syttynyt täyteen lieskaansa, kysyi Jumppanen:

"Mitä sinä äsken huusit?"

Puolisen tuntia mietti Pirhonen vastausta. Otava alkoi näyttää aamun tuloa ja Jumppanen kopisteli jo eväskonttiansa. Vasta silloin oli Pirhonen ennättänyt miettiä puheen alun, millä lähteä kertomaan untansa ja selittää sen perusteella yksimielisyyden etuja. Hän alkoi:

"Ei se närepolkky olisi halennut jos ei olisi yksissä voimin sitä yritetty."

Jumppanenkin syventyi miettimään. Pirhonen jatkoi:

"Sitä on kahdesta miehestä aina etua enemmän kuin yhdestä muulloin paitsi henkirahan ja papin saatavien maksussa."

"Onhan niistä", myönnytti Jumppanen piippu ikenissä. Pirhonen täydensi ajatustansa, oikasemalla:

"Paitsi sitte taas ihan suoranaisessa tappelussa… Siinä jos ei olisi yhtä miestä enempää, niin moni tappelu jäisi tappelematta."

"Eihän sitä yksi mies osaa tapella muuta kuin akkansa kanssa", myönsi Jumppanen asiaa käsittämättä, ja sotki siten koko asian alun. Ja sitä etemmä ei Pirhonen enää jaksanut selityksessänsä päästä.

Jumppanen oli haudannut nuotion poroon muutamia nauriita. Nyt ne olivat jo kypset. Päivä alkoi sarastaa. He söivät murkinansa ja lähtivät jatkamaan kierrostansa.