V
Tänä päivänä painosti Pirhosta tavallista enemmän. Hän pelkäsi unen olevan enteen, uskoi Jumppasen pettävän hänet vaaran hetkellä. Eikä ollut kepeä toisenkaan miehen mieli.
Puolipäivän seudussa rämpivät he keskisuolla, kiertäen näresaarta. Jo alkoi näkyä epäilyttäviä jälkiä ja yhä läheni kierros saarta. Nyt löysivät he taas eläimen lantaa. Jumppanen ilmotti:
"Tämä on vielä ihan tuoretta… Kun ei liene viime yönä tehtyä!"
Se oli varma merkki että karhu oli näreikössä. Pirhonen puristi lantaa ja ollen kiihtynyt oli hän huomaavinansa siinä lämpöäkin:
"Kun olisi vähän ennen tultu, niin se olisi vielä höyrynnyt."
Kotvasen seisoivat miehet sanattomina. Viimein pyyhki Jumppanen nutun hihalla suunsa, lähti rämpimään edelleen ja järkeili:
"Jänis ja orava se ei saisi karhua tapetuksi!"
Pirhonen muisti kauheaa untansa. Taas huomautti Jumppanen:
"Mutta ei se karhukaan saisi jänistä tahi oravaa tapetuksi, jos lähtisi metsästämään!"
Sitä hän mietti syvästi ja lisäsi:
"Se on niillä molemmilla oikeastaan tuo voima käpälässä, sekä jäniksellä että karhulla!… Kun se olisi tämä ihminen semmoinen kaksiteräinen miekka, jotta sillä olisi toisella puolen karhun ja toisella puolen jäniksen käpälät."
"Mitä sinä oikeastaan sillä tarkotat edessanoa?" tiedusteli nyt
Pirhonen. Toinen selitti:
"Se vaan tämä ihmisen ajatus muuten selkenee ja pyrkii viisauteen näin vaaran ovella, jotta sitä ei tuota kuolemaa huomaakaan!" selitti Jumppanen tilansa aivan oikein.
Silloin löysivät he vieläkin vereksempiä karhun tavaroita, ja niiltä johtivat jälet suoraan näreikköön. Jumppanen sanoi:
"Siellä se nyt on!"
Jälellä oli siis vaarallisin kierros: Oli tarkastettava johtivatko jälet isompaan saareen asti vaiko vain sen sivulla olevaan pieneen näretupsuun. Sitä tehdessä piti kulkea molempien näreiköiden välitse, ehkä aivan karhun nenän alitse. Jumppanen alkoi jo kahlata, mutta silloin teki Pirhonen ruton päätöksen puhua asia loppuun. Hän alkoi päättävästi:
"Kuule Jumppanen! Sinä olet yleensä rehti mies ja minä sinusta pidän.
Istuhan tänne kelolle!"
Toinen suostui, Pirhonen mietti hetken ja jatkoi:
"Kyllä se on yksimielisyys hyvä asia tässä ajallisessa elämässä."
Jumppanen myönsi. Pirhonen rohkaistui ja jatkoi:
"No esimerkiksi tämä hirvi: Jos nekin olisivat kestäneet yhdessä joukossa ja karanneet sarvet ojoina Kosken Mikin niskaan, kun se salolla lurkki, niin tokkohan nyt emähirven suolet tuolla näreikössä happanisivat! Kuuseen siitä olisi pitänyt Kosken Mikin kiivetä, jos hirvet vaan olisivat yksimielisesti rynnistäneet."
"Kuuseen… Tahi sitte vaikka nauriskuoppaan", myönsi Jumppanen.
Mutta tästä huomautuksesta välittämättä ehdotti Pirhonen suoraan:
"Kuule Jumppanen! Jos tulisi tiukka paikka, niin seisotko takana kuin mies?"
Jumppanen kuohahti ja kiivastui:
"No perhana vieköön! Onko Jumppanen ennenkään oikeassa tappelussa jäniksen käpälällä miestä lyönyt?"
Pirhonen heltyi Jumppasen urhoollisuudesta ja kehasi hänkin:
"Sen saat nähdä, Jumppanen, että vaikka tuossa paikassa karhu eteen tuprahtaisi, niin Pirhosen Mikko ei sinua heitä. Ennen riisuu vaikka oman nahkansa karhulle."
Sillä puheella syntyi lopullinen sovinto.
* * * * *
Onnellisesti olivat miehet lopettaneet kierroksensa. Täysi varmuus oli saatu siitä, että karhu oli pesiytynyt pääsaaren näreikköön. Ja reippaina vaelsivat he Itkukalliota kohti, jonka ohi kulki kotipolku. Hyvin onnistunut kierros oli rohkaissut ja reipastuttanut mieliä ja vilkastuttanut puhelahjat. Karhujuttuja jutellen saapuivat he Itkukallion juurelle.
Mutta siinä he hätkähtivät. Kuului näet epäilyttävä risahdus kalliolla pimeässä kuusikossa. Vaistomaisesti puristivat miehet kirvesvartta, pysähtyivät ja tarkkasivat.
Eikä kauvan viipynytkään ennen kun näkivät tulen kiiluvan metsästä.
Veri oli jähmettyä, ja Jumppaselta pääsi vaistomainen kuiskaus:
"Pirun silmä!"
"Voi paholainen!" sanoi Pirhonen hädissään.
Hetkisen seisoivat he vielä äänettöminä. Tulinen silmä kiilui selvemmin, ja taas kuului risahdus. Jumppanen valmistautui ja kehotti Pirhostakin:
"Tuli mikä tuli!"
Mutta silloin tupsahtikin puun varjosta aivan heidän eteensä mies, puutakka sylissä. Ja vaikka olikin yö, valaisivat tähdet toki sen verran että he tunsivat tutut Pirttipohjan miehen kasvot ja Jumppanen huudahti tulijan nimen:
"Ökö-Antti!"
Tämä säikähti, viskasi puut sylistänsä maahan, sieppasi niistä halon ja karkasi päälle. Mutta nopeasti syöksyi Pirhonen häneen sylin ja silloin alkoi paini.
"Matti! Tule apuun ja tuo pyssy! Ruunun miehiä on… Kaada viina korpeen!… Joutuin vaivattu!" huusi Ökö-Antti.
Toveri riensikin metsiköstä ja uhkasi:
"Nyt karkkoa tahi muuten pamahtaa!"
Mutta onneksi hoksasi Jumppanen että kyseessä oli salaviinanpoltto. Ja sen hän tiesi jo miehistäkin. Hän huusi:
"Senkö vallesmanni täällä on! Pirhonen vaan ja minä… tullaan karhua kiertämästä."
Asia selvisi nopeasti, ja Ökö-Antti pyyteli kiroillen Pirhoselta anteeksi erehdystänsä.
* * * * *
Ökö-Antti ja Punkki-Matti olivat Pirttipohjan perimäisiä mökkiläisiä.
He asuivat lähellä Jänisjärven seutuja ja olivat kovia työkarhuja.
Mutta syksypimeillä oli heillä tapana keittää viinaa. Ja ollaksensa varmassa turvassa olivat he perustaneet polttimonsa Itkukalliolle. Sieltä heitä voitiin kaikista vähimmin etsiä, sillä kukapa olisi uskonut heidän uskaltavan sinne asettua varsinkin pimeiksi syysöiksi ja vielä synnin töille.
Nyt oli heillä siellä pieni pannu kuusen juurella höyryämässä. Tuli palaa lekotteli sen alla rauhallisena, valaisten havumajaa. Majassa oli lauta pöytänä, siinä muutamia reikiä, ja reijissä töröttivät pyöreät tuohitötteröt pikareina.
Ja tänä yönä olikin majassa tavallista eloisampaa. Ökö-Antin eukko Kaisa oli tullut omansa ja Punkki-Matin tyttären kanssa tuomaan miehille evästä, ja kun ilta pimeni, olivat he yöpyneet majalle ja hääräilivät nyt siellä miesten apuna.
Lähdettiin siitä miehissä havumajalle. Oli tyyni ilma. Yö oli juuri pimennyt. Tähdet tuikuttivat laihalla valolla.
Joukolla kohottiin siitä viinatulen ympärille ja oitis alkoi kieli herketä. Hymyillen katselivat metsästäjät rauhallisena lekottelevaa tulta ja porisevaa pannua, ja jo sanoi Pirhonen:
"No nyt se on jo tuo karhu kierretty ja tämäkin Itkukallion piru voitettu."
Ökö-Antti kantoi miesjoukkoon laudan, jossa töröttivät ne tuohitötteröt, ja kehotti:
"Siinä olisi sitte sitä tämän lehmän maitoa."
Pirhonen muljautti Jumppaseen, odottaen esimerkkiä. Tämä punnitsi asiaa, mutta koetti voittaa kiusauksen. Kun ei uutta kehotusta kuulunut, kiirehti Pirhonen itse pitämään tarjoamisasiaa vireillä, vastustellen:
"Olisiko häntä ottaa!"
Hän muljautti samalla Jumppaseen tutkivasti. Ökö lisäsi:
"Se karhu on siitä hyvä, jotta se ei tätä viinalehmää revi!"
Kierosti katseli Jumppanen viinatötteröitä ja vastusteli kaksiteräisesti:
"Eipä siitä viinan juomisesta oikeastaan ole mitään hyötyä… paitsi jos humalaan tulisi!"
Kaisa sattui nyt jouduttamaan alkuun pääsyä laululla, jota hyräili mäskipyttyä hämmentäessään. Laulu näet liikutti aina Jumppasen mieltä. Nytkin hän heltyi:
"Se tuo laulu on niin kuin viina: ei sitä luonto kestä heltymättä!"
Mutta sitte taas jouduttiin pulaan, kun ei kukaan kehottanut. Pirhonen hätäytyi vähän ja pitääkseen asiaa vireillä murisi paremman puutteessa estellen:
"Ka välttäisipä tässä ilman sitäkin!… Mitä hänestä niin tarjoaa!"
Mutta nyt tuli Kaisa avuksi ja sanot:
"Ka ota nyt pois! Ei siitä suu ijäkseen väärään muikistu!"
"Eihän se muikistu!" kiitti Jumppanen ja ryyppäsi. Pirhonen seurasi esimerkkiä ja todisti:
"Kylläpä on viinan voima pakanassa!"
Ryypättiin, Kielen kantimet heltyivät, puhelahjat liukastuivat.
Pirhonen jo toisti:
"Voitettu, voitettu on se piru, ja karhun koivissa on kierros kahleena!"
"Voitettu on piru! Mutta kyllä siinä pojassa olikin voittamista!" alotti Ökö-Antti yht'äkkiä oman urotyönsä kertomista. Varovaisuuden vuoksi muljautti Jumppanenkin pimeään kuusikkoon, kun Ökö alkoi pirusta puhua. Kaisa, joka huolehti että paikka ei menettäisi pyhää kammoansa ja siitä johtuvaa turvallisuutta, pisti askareittensa lomasta väliin:
"Mitä tuon nimestä mainitsee! Suuttuu vielä ja ties herra minkä elämän nostaa."
Aluksi se tuntuikin hillitsevän Ökön kertomishalua, ja vakavana murahti
Pirhonen:
"Vai oli voittamista! Tietäähän sen… Satuitko ihan näkemään hittoa?"
Maistettiin tuohitötteröistä ja Ökö kehasi:
"Ei suinkaan sitä näkemättä semmoista herraa kellistetä! Kyllä siinä oteltiin, mutta lopulta täytyi pahuuksen myönnyttää, jotta on se Ökö aika pökö!"
Syntyi kaamea epäilyaika. Teki väkisinkin mieli maistaa, että pelko haihtuisi. Kotvasen kun oli vaiettu, väitti jo Pirhonen:
"Niin ettäkö sinä itse rytyytit?… Sitä pirua nimittäin?"
Mutta epäily haihtui kun otettiin uudet kulaukset. Silloin jo uskoi
Jumppanenkin sanoen:
"On siinä täytynyt olla voimaa liikkeellä! Mitenkä tuo oikein ötäköi?… Niin jottako sinä oikein Zebaotin voimalla sitä rönkytit?"
"Ka mitenkäkö se ötäköi! Minä tässä näin tupakoin ja pannu tuossa porisee, kun tuo iso kivipaasi alkaa kohota ja sen alta nousee rietas tikapuita myöten."
Vaistomaisesti ryyppäsivät miehet paateen muljauttaen. Ökö-Antti jatkoi:
"Nousee vääntäikse sieltä sarvipäänä… kohottaa tuon pannun kantta, nuuhkaisee nenällään ja kysyy: 'Viinaako sinä Antti keität?'"
"Vai semmoisia kuulumisia kysyi?" ihmetteli Pirhonen.
"Semmoisia se kysyi… Maistahan sinäkin Jumppanen, eläkä murjota!"
Juotiin. Kertoja yltyi:
"Minä sitä alussa suinailin, enkä muistanut, missä minä olin niin paikkaiset sarkahousut nähnyt. Mutta sitte hoksasin, että sen jalassa olivatkin ne Pekka Seppäseltä varastetut housut."
Hämmästyttiin siitä.
"Vai Seppäsen housut sillä olivat?" ihmetteli Jumppanen.
"Seppäsen. Minä sitä jo sille ihmettelin, että mitenkäs ne minua syyttivät näiden housujen varkaudesta, mutta se vaan ruuvaa sarven päästään, täyttää sen viinalla niin kun tämän tötterön ja… No ryypätään!"
Jumppanen mietti ja kysyi:
"Ihan omin lupinsako tuo sen sarvensa otti ja täytti?"
"No johan se nyt tämmöiseltä mieheltä lupaa kysyisi!… Jotka eivät älyä käskeä vieraita housuja pois heittämään!" äkäili Kaisa, mutta Ökö puolustautui käskien Kaisaa:
"Pese sinä vaan sitä viinalaskua eläkä hänklätä, ja anna rauhassa kertoa!… Tottapahan selviää sitte asia!"
Miehet raapivat päätään ihmetyksestä. Ökö pyyhki peukalon takapuolella nenänsä alustan ja innostui:
"No mitäs muuta kuin ryypätään!… Tämä juo ja juo sarvestaan eikä puhu maksusta mitään. Lopulta minä jo suutuin ja hönkäsin: 'Kenenkä housut sinulla on jalassa?'… Ei vastaa."
"Vai ei äännä juutas", vilkastui jo Jumppanen.
"Eikä tässäkään Ökössä ole sen vertaa miestä, että olisi suorastaan
sivaltanut halolla päähän ja vetänyt housut pois jalasta", toraili
Kaisa ja huljutteli vettä laskussa että kohisi. Pirhonen koki estää
Kaisan enempää sekaantumista kysyen Ököltä:
"Entäs sitte?"
"No se vaan vekaroipi ja kuvattelee, eikä vastaa. Viimein minä hönkäsin uudestansa: 'Mistä sinä ne housut varastit?'"
Silloin Jumppanen hymyili. Asia innostutti häntä, Ökö jatkoi:
"Ei vieläkään vastaa. Irvistää vaan. Nyt minä jo yritin tarrata ruojan niskaan, mutta tää rietas yrittää kapsahtaa kuuseen."
"Kas kun ei kuoppaansa pujahtanut", ihmetteli Pirhonen moista varomattomuutta. Kaisa oli ryhtynyt pesemään huiviansa. Miehet maistoivat taas tuohitötteröä ja Ökö kehui:
"Mutta ei päässyt tuota alinta oksaa ylemmä, kun minä tarraan housun lahkeesen ja ärjäsen: 'Anna pois ne Seppäsen housut!'"
Miehet nauroivat. Kertoja jatkoi:
"Se potkii ja sätkyttää mutta" — hän nyhti oksalla kuivavaa Kaisan hametta näytteeksi ja selitti: "mutta minä vaan nyhdän näin lahkeesta ja sanon: 'Anna pois ne Seppäsen housut, tahi koko kinttusi nyhtäsen!'"
Jumppanenkin oli yhtenä hymynä ja raapi korvallistansa ilosta. Pirhonen tiedusti:
"Antoiko housut pois?"
"No se huutaa ensiksi: 'Elä revi housuja! Elä revi, Ökö, housuja!'"
Nauraa rähistiin ja juotiin.
"'Elä revi housuja!' huutaa vaivattu taas, mutta minä vaan nyhdän lahkeesta ja sanon: 'revin uhallakin!' Viimein pudota ropsahti pakana maahan."
"Vai putosi rietas!" innostui Jumppanen.
"Putosi. Ja silloin minä julmistuin, sanoin: 'Nyt sitä koitellaan oikeata käsirysyä!' Mutta entäs tämä: rimpsauttaa näin jalkaansa, kiskasee sarvet päästänsä, kuumentaa ne tulessa, jotta niiden piti paistaa kuin tulinen rauta, ja pistää ne taas päähänsä!… Ja meneppäs silloin sylipainiin!"
"No on pakanalla metkut!" ihmetteli Pirhonen ja Jumppanen huomautti:
"Kun et hoksannut pahuusta viinalla narrata… jotta olisit humalassa ollessa köpertänyt!"
Kertoja sai siitä jatkon. Hän selitti:
"Ka tarvitaanpa ne viinat parempiinkin suihin… Mutta sitte me istuimme tähän laudan ääreen ja minä sanoin: 'Juodaanpas nyt näistä tuohisista sarvista kilpaa.' Se suostuu ja juotiin siinä toinenkin mahallinen, ennen kun pää tuli täyteen! Mutta kun oli jo kuudes mahallinen juotu, niin jo ukko sanoo: 'Eikö Antti tanssita?' kysyy."
Kaikki olivat yhtenä korvana.
"Ka voihan tuota pyörähtää, suostun minä ja ukko tiedustaa:
'Melkutostako tanssitaan vaiko kappia?' Minä ehdotan melkutosta, ukko
tahtoo kappia ja lopulta me tanssimme molempia, näin… Tulehan
Pirhonen pariksi… Tule vaikka Punkin tyttö sieltä kolmanneksi…
Tule, tule! eläkä vänkäile! Jumppanen lyö tahtia!"
Tyttö totteli, samoin Pirhonen. He alkoivat tanssia, vaikka Kaisa torailikin. Lauloivat vielä tanssiessa:
"Minäpä se tanssin melkutosta
kultani kanssa kappia."
Se kerrattiin ja jatkettiin:
"Onkos sinun rinnassasi kiiltäviä nappia?"
Kun tanssi oli tanssittu, naurettu ja ryypätty, alkoi Kaisa jo surkeilla viinoja, kun ei ollut maksusta puhetta. Hän rupesi riitelemään miehellensä:
"Eikö sinullakaan ole parempaa tehtävää kuin tanssia melkutosta ja juottaa pirulla viinat ilmaiseksi!"
Punkki-Matti lepytteli Kaisaa:
"Elä Kaisa suutu! Kyllä piru aina nahallansa viinat maksaa!"
Kaisa tyyntyi, äkäillen ainoastaan viinapannulle, Ökö jatkoi:
"Mutta viimein kellistyi ukko tuohon havun oksille näin."
Hän näytti miten se oli kellettänyt, toiset nauraa rähisivät, hän kömpi taas pystyyn ja lopetti:
"Silloinpa se olikin asia valmis: Minä ruuvasin sarvet sen syötävän päästä irti ja päästin remelin vyöltä, jotta housut putoaisivat jalasta, kun se lähtee juoksemaan. Herättyänsä tapasi sarviansa ja kun ei löytänyt kirosi: 'Voi perhana!'"
"Vai ei omalla nimellään kironnut!" — hymyili Jumppanen. Ökö ylpeili:
"Mutta ei auttanut muu kuin housut näpissä piti ukon lähteä mennä junttuuttamaan näreikköön. Tuossa kallion reunalla minä sitte annoin vaan potkun peruukseen ja sinne se kalliolta alas pyllähti!"
Nyt miehet nauroivat ja joivat. Viina teki asian uskottavaksi.
Ainoastaan Jumppanen epäili:
"Entäs ne sarvet?"
"Ne minä möin ukko Parikalle muka pukin sarvina ja Parikka sorvasi niistä Pälkjärven papille piipun varren jolla se nyt polttaa tupakkaa maailman loppuun asti."
Loppu huvitti eniten. Väkisinkin veti riemu juomaan ja ilo alkoi nousta päähän.
* * * * *
Oli jo päästy karhujuttuihin, Pirhonen lämpeni, lähenteli Kaisaa, taputti sitä olalle ja hyvitteli:
"Elä sinä, Kaisa, joutavia toraile ja äkäiie sillä… kuule Kaisa: on se Pirhosen Mikko jo karhulta ennenkin kuonon polttanut."
"Etkö mene siitä!" äyskäsi Kaisa ja uhkasi märällä rievulla. Pirhonen ryyppäsi, istahti ja alkoi karhujuttunsa, jonka oli unensa avulla sommitellut, sillä aikaa kun Ökö-Antti oli oman karhutarinansa valehdellut:
"Vaikka ei se tuo karhukaan ole mikään kumma elävä, vaikka vastaan tulee, kun vaan mies kestää omissa housuissansa", alkoi hän ja pääsi siten pitkän kierroksen perästä varsinaiseen asian alkuun, ja kertoi nyt reilusti:
"Satuin sitä minäkin kerran, vaikka ei ole tullut siitä mainituksi: Minä olin menossa naurismaalle, kun tämä ruotus vierittelee sitä paksua närepölkkyä ja katsella tihraa onko siinä rakoja. Silloin se Mikko Pirhosen luonto nousi!.".. Hän puhui ihan pauhaamalla: "Kuule Ökö: Mikko Pirhonen julmistui silloin ja päätti: Kun täyttä kurkkua ränkäsen: 'he-hei!' niin säikähtää pitää pölkynkin ja häntä ojona juosta näreikköön… Sillä aikaa kun se on siellä näreikössä, arvelin minä halaista raon pölkkyyn, ja kun se sitte tulee sitä suinailla tihrailemaan, niin tarttuukin kynnestään rakoon, ja silloin Pirhonen lentää kirves kädessä niskaan ja muks vaan!"
"No ränkäsitkö sinä?" innostui Ökö-Antti. Pirhonen ylpeili:
"Ränkäsin. Ensin arvelin nousta kuuseen ja sieltä karjasta, mutta sitte pujahdinkin siihen Takkusen nauriskuoppaan ja karjasin: Häh! Korven sen vaan piti kaikua, ja töpi ojona karkkosi riivattu pölkyn luota. Minä sillä aikaa halkasin raon pölkkyyn, ja sitte taas kuoppaan!… Kaisa! Elä äkäile, vaan tuo sitä viinan lientä!… ja sitte sitä koitettiin!"
Hän sytytti piippunsa ja jatkoi:
"Mutta tuo pakana hoksasikin jutkun eikä pistänyt kynsiänsä rakoon, vaan tulee kuopan suulle ja alkaa möyrytä ja repiä maata!"
"Olipas rutkaleella älyä!" päivitteli Punkki-Matti.
"Oli. Mutta ei se Mikkokaan kuopassa hätäillyt. Naurista vaan pureksin ja lopulta arvelin jotta: osaa se Pirhonenkin! Minä aloin könytä kuopassa karhuna, murisin ja väliin kuopasin takajalalla kuopan pohjaan… näin… näin… jotta nauriit vaan lentelivät kuopan lakeen!"
"No uskoiko tuo asian?" tiedusteli Jumppanen innostuneena. Toinen vannoi:
"Uskoi ruotus! Ja pois otti häjyltä luonnon, kun se luuli kuopan olevan karhuja täynnä! Käpälillensä rupesi kuopan suulle ja sovintoa hieroessaan uikutti siinä kuin koira oven takana huoneeseen pyrkiessään."
Jumppanen ihastui naapuriinsa, ryyppäsi ja raapi korvallistansa suu hymyssä. Punkki-Matti viritteli viuluansa ja Kaisa hääräili pannun luona. Pirhonen jatkoi:
"Minä heittäännyin samalla lailla ystäväksi, mutta olin sillä välin tehnyt kuoppaan tulen ja korventanut siinä tulisen kekäleen. Ja silloin kun Pirhosen Mikko surautti sitä tulisella kekäleellä ikeniin, niin kolme hammasta lensi poikki ja jälet yhtenä nuorana se painoi kangasta pitkin pakoon!"
Kertomuksesta innostuneena oli Jumppanen kavahtanut pystyyn, riuskautti jalkaansa ja hihkasi:
"Hei Pirhonen!… Tuo Kaisa viinaa! Hih!"
* * * * *
Yö oli kauneimmillansa. Komea kuu nousi kuusikon takaa ja kumotti pehmeiden havuoksien lomitse. Tähdet näyttivät nukkuvan rauhan unta ja Otava koreili kuin taivaalle hylätty viikate.
Olli Jumppasen mieli oli kuin läikkyvä vesi, johon kuvastui kotimaan ihana yötaivas ja rantametsien pehmeä, leppoisa kauneus. Hän uskoi nyt mahdottomankin todeksi, niinkuin toisetkin.
Mutta Jumppanen ei olisi vielä yltynyt liikoihin kaduttaviin tekoihin, jos ei taas olisi sattunut pieni syrjätapaus, joka näkymättä kietoutui hänen ja koko Pirttipohjan kohtaloihin: Ökön tyttö näet oli äskettäin käynyt Ruta-Leenan luona nostamassa lempeä Turusen poikaan. Se oli tehonnut. Hän istui nyt kuusen juurella lähellä maan rajaa kasvavalla kuusen oksalla keinuen ja lauleli lemmen kaihosta ja ikävästä, keskellä yön salaperäistä runoutta. Sanat olivat suruisat ja sävel kaunis.
Kun Jumppanen oli hetken laulua kuunnellut, nousi hänen kätensä korvalliselle ja hän sanoi:
"No jo on Ruta-Leena pannut tyttöön oikeat lemmen hiivat!… No on tuo osannut panna, kun tyttö jo noin suloisesti yösydännä laulaa."
"Jumppanen!… Kuule Jumppanen!…" yritti Pirhonen pyytää häneltä tupakkaa, mutta Jumppanen luuli tämän varottavan häntä juomasta ja hän siitä jo kiivastui keskeyttäen:
"Elä mukise Pirhonen!… Laulu on näin ihanassa maassa semmoinen kapine, että se villitsee miehen viinaan ja siihen lemmen luritukseen."
Ja nyt kun viinakin oli jo tekonsa tehnyt, alkoi hänkin kertoa omaa karhutarinaansa: kehua Pirttipohjaansa, jonka voittamista oli ikänsä valmistellut:
"Mutta ei se ihme ole, jos karhun tekee mieli sieltä Rämesuolta
Pirttipohjan ahoille, sillä…"
Hänkin taputteli jo Kaisaa poskelle ja jatkoi reilusti:
"Sillä tuommoisia kukkasia vaan ei kasva karhun omilla soilla… Kaisa! No elä nyt tyrki ja ole olevinasi, Kaisa, vanhalle akalliselle miehelle!"
Ökö-Antti kituutti viuluansa. Soitto hellytti Jumppasta ja hän jatkoi:
"Katsohan koko tätä Pirttipohjaa! Kuu tuolla soutaa Tervalammin ja Vahvajärven pohjassa ja naureksii Otavalle ja rannoilla siellä nukkuu niin saakulin pehmeä havu, jotta sillä pätisi nukkua vaikka morsiamensa kanssa."
"Oon… on tämä korea korpi tämä Pirttipohjan salo!" myönsi
Punkki-Matti, Kaisakin oli heltynyt ja lisäsi:
"Kunpa vaan osaisivat ristityiksi elää ihmiset, niin mikäpä täällä olisi toimeen tullessa! Katso vaan tyttö, jotta se viinapuolikon tappi ei rupea tippumaan siitä hanikan juuresta", lopetti hän puhettansa korostaen. Jumppanen innostui:
"Anna, Kaisa, hanikan tippua, jotta saa ilonestettä Pirttipohjan siunattu maakin! Kun siinä maassa sitte kesällä putkikko kasvaa ja käki riivattu kukkuu koivikossa ja karhu kun siihen vielä viheltää salolla, kuin paraalla pillillä soittaisi, niin mieltä sen pitää himaista kuin paraan vihille vietävän morsiamen!… No, juo Pirhonen eläkä sure lehmää. Repiköön karhu vaikka joka kantturan, kunhan vaan jää tämä Pirttipohja!… No Punkki ja Ökö! Juodaan! Eläkä sinä Kaisa toraile enään koskaan!"
Kaisa kuivasi silmäkulmaansa huivin kolkalla. Mutta Jumppanen jatkoi:
"Senkö saakurin hätä meillä on tämmöisessä maassa eläessä, vaikka olisi karhuja metsät täynnä! Orava nukkuu tuolla kuusessa makeasti ja Tervalammissa makaa hauki akkansa vieressä ja näkee unta täkykaloista! Ja tähdet tuikuttavat havunoksien lomitse. Kun siihen vielä viinapannun alla palaa lekottelee tuommoinen punainen korpituli tuossa havumajan edessä keskellä yötä, niin taivaan autuudella sen pitää mieltä himauttaa ja riemusta heilauttaisi ihminen häntäänsä, jos sillä se olisi!… Hih!"
"Hih!" hihkasi Pirhonenkin, ja toiset miehet kertasivat huudon yhdessä.
"Siinä maassa himoitsee mies viinaa kuin kuiva maa vettä, ja kun laulu helähtää, niin on ihminen kuin taikinapytty, jossa makea ja suloinen lemmen taikina nousee!… Laula Pirhonen!… Tahi Kaisa!… Laula sinä Ökön akkal… Laula Jumppaselle!"
Kaisa jo sylkäsi alkaaksensa laulun, mutta ei ennättänyt ennen kun
Jumppanen itse ja alkoi laulaa vedellä.
Laulettuaan hän ryyppäsi taas ja riemuitsi:
"Elä sinä Pirhonen nyt murjota, kun on jo karhukin pentuinensa ansassa!… Meillä, Pirhonen, on semmoinen maa tämä Pirttipohja, että me emme siitä pääse mihinkään putoamaan. Eikä sitä lehmää karhu revi… Vai mitä, Kaisa?"
"Kunhan vaan osaisit siinä kunnolla elää, että et tuhmuuksiasi tekisi", tarttui puheeseen Kaisa.
Jumppanen alkoi leikitellä Kaisalle, mutta tämä löi häntä rievulla ja torui:
"Etkö kestä etempänä, nainut mies!… Kyllä niitä tuhmuuksia osaisi jokainen tehdä, kun vaan varat kannattaisi!"
Mutta Jumppanen kiehahti:
"Jottako minun varat eivät kannattaisi. Ne kannattavat, sillä minä syön kovasti ja minun talossani on aina kova ruokahalu… Ja kuulehan Kaisa!"
Hän korotti äänensä kun lisäsi:
"Ja minun saunankarsinani viheriöitsee ijankaikkisesti kuin Libanonin maan nurmi; siellä laskevat kuninkaan pienet tytöt häränpyllyä ja pojat tappelevat keskenänsä ja… Kuule vielä Kaisa: ruoka ja nälkä ei pidä minun majastani loppumaan hamaan ijankaikkisuuteen asti. Kenen silloin kannattaa tuhmuutta tehdä, jos ei Jumppasen Ollin!… Ja jos minä tämän Mikko Pirhosen kanssa vähän joskus kompastunkin, niin omaan maahan minä lankean! Kestää sen kamara, kun siitä taas ponnistaa noustaksensa ja kun pääsee pystyyn, niin mieltä vaan himasee tuo maan ihanuus, niin että sitä taas lähtee uuteen vauhtiin kuin nuori ori, joka hirnahtaa ja potkasee pyllyään ja viuhauttaa häntäänsä, kun on päässyt tallista irti, ja riemastuu kukkaisesta nurmesta ja porhaltaa sinne, että sieramet vaan pärähtävät: prtuu!… Tuo, Kaisa, viinaa, eläkä mukise!"
* * * * *
Mutta Kaisaa alkoi viinan meno jo harmittaa, kun ei maksustakaan ollut puhetta. Hän jo kiukutteli:
"Millä häntä päässee taas talven yli, kun viinatkin menevät ihan noinka-tuonansa!"
Jumppanen ymmärsi sen ja kerskui:
"Elä napise, Kaisa, vaan ole oikea ristitty! Jumppanen maksaa ja sillä on millä maksaa!"
"Onhan sinulla!… Yksi ainoa lehmän kanttura on koko mökissä… Eikä akallakaan ole eheää hametta päällä!" vihotteli Kaisa. Se nosti Jumppasen luontoa. Hän ylpeili:
"Elä sano niin, Kaisa! Entäs karhut! Kolme karhua on Jumppasella ja Pirhosella kierroksessa. On silloin millä yhdet viinat maksaa! Ja jos on akan hameessa reikä, niin se on vaan sitä varten että olisi mihin panna paikkatilkut paikaksi. Sillä risaisia vaatteita ja paikkatilkkuja pitää Jumppasen majassa yltäkyllin olemaan!… Kuule Pirhonen! Ostetaanko koko tuo viinapuolikko ja juodaan ja juotetaan itse paholainenkin humalaan!"
Kauvan ei tarvinnutkaan Pirhosta houkutella, kun jo yhdessä alkoivat tinkiä viinapuolikon hinnasta. Miehet olisivat luovuttaneet sen kolmen karhun tuoreesta nahasta, mutta Kaisa äkäili tinkimispuuhissa:
"Kukahan noita parkitsemattomia nahkoja huolii… Menee vielä toiset viinat karvarille!"
Pirhonen rupesi tinkimään, mutta Kaisa koveni:
"Enkä anna puolikkoa, jos ei ole nahkat parkittu!"
Silloin Jumppanen käski Pirhosta:
"No maksetaan se karvarin palkka, niin heittää äkäilemisen! Sillä kirjoitettu on että: parkitsemattomalla nahalla ei sinun pidä lähimmäisellesi viinoja maksamaan, eikä rippikouluttamatonta miestä avioksi tarjoomaan!"
Kaupat tehtiin. Karhun nahoilla ostettua viinapuolikkoa ruvettiin tyhjentämään. Kaisa oli toki olevinansa vastaan ja torui näön vuoksi:
"Tarvitsisit tuota Jumppanenkin ne karhun nahkat parempiin asioihin, kuin tähän viinaan!"
Mutta Jumppanen ei nyt surkeillut. Hän otti Kaisaa kaulasta kiini, likisteli ja retusi:
"Elä sinä, Kaisa, katso Jumppasta ylen, sillä pitää sillä
Jumppasellakin olla oma akka ja oma maa ja omat vikansa!"
"Niin!" muikisti Kaisa ylenkatseelliseksi tekeytyen. Mutta Jumppanen tenäsi:
"Niin niin Kaisa! Usko sinä Jumppasta kun se sanoo, että joka maalla ja joka miehellä pitää olla omat vikansa!"
"Pitää, pitää ne olla vikansa", myönsivät toiset miehet riemuissansa.
Jumppanen ihaili viinatulta ja vannoi:
"Jos ei olisi Pirttipohjassa muuta kuin paljaita ahoja, niin tuo tuli ei näyttäisi miltään… Mutta tuota pimeää kuusikkoa se vietävä koristaa. Siksi se Jumppanenkin ottaa ryypyn. Mutta annahan metsät loppuisivat, että viina pitäisi ruveta kaupungin viinasaunoissa keittämään, niin jumaliste en pane sen näköistä vettäkään suuhuni, vaikka ratilla valettaisi väkisin!… Mutta niin kauvan kun yksikään näre huojuu Pirttipohjan maalla, ottaa Jumppanen ryypyn, jotta viinatuli ei pidä lakkaamaan maan kauneutena lekottamasta… No ryypätään!"
He ryyppäsivät. Kaisa murisi taas:
"Ikäänkuin siitä olisi sitte mitä hyötyä. Riitaa vaan nostaa ja epäsopua, koko liemi!"
Nyt kiehahti taas Jumppanen:
"Kai-sa! Vai riitaa! Kuule Kaisa: Jumppanen ja Pirhonen on jo syleillyt veljen syleilyn, että Pirttipohjassa ei pidä enää olla muutaa riitaa kuin harakoiden rähinää… ja harakoidenkin pitää rähistä supattamalla, että ei ristisielu sitä kuule!… Kuule Pirhonen: Syleile minua!"
Tämä totteli. Jumppanen syleili Kaisaakin ja vannoi:
"Aina maailman loppuun asti ei Pirttipohjasta enää kuulu muuta riitaa kuin harakan supatusta!… Soita Ökö viulua, sillä nyt tanssitaan, nyt tanssitaan Pirhonen ja Punkki ja akkaväki melkutosta Jumppasen kanssa!"
Ei auttanut naisten vastustelu, Ökö soitti ja kolme paria tanssi kuusikossa melkutosta.