VI
Yö oli jo yli puolen, kun molemmat miehet lähtivät vaivoin kompuroimaan kotia kohti. Olivat jo taivaltaneet Tahvo Holopaisen kasken ohi ja saapuivat Immosen kuusikkoon. Kaunis kuun kiekura paistoi kuusen oksien lomitse ja näytti heille hymyilevän. Jumppanen huomasi sen ja kehotti Pirhosta:
"Mikko! Kuletaan kaulatusten, niin se ei ilku!"
Ei Pirhonen tajunnut minkä ilkkumisesta Jumppanen puhui, mutta suostui, ja kaulatusten vaelsivat he nyt polkuansa.
Mutta Jumppasta ärsytti kuun nauru. Hän pysähtyi, otti palikan, viskasi sillä kuuta ja ärjäsi:
"Häh! Elä yhtään irvistele!"
Taas vaelsivat he, kunnes Pirhonen kysyi:
"Olli! Oletko sinä se entinen Olli Jumppanen?"
"En! Entäs oletkos sinä se Mikko Pirhonen, jolla on Liisa-niminen akka?"
"Liisako?… Onko minulla Liisa akkana?" äkäili Pirhonen, mutta
Jumppanen rauhotteli selityksellä:
"Kuule Pirhonen! Elä sure, vaikka sinä olet naimisissa!… Eläkä sinäkään luule että minä olen enää se Jumppasen Olli, vaikka minulla on Suso akkana… Eheh! Minussa ei ole enää entistä Jumppasta muuta kuin nämä housut ja se Suso."
"Mikäs sinä nyt olet?" tenäsi Pirhonen epäselvää asiaa. Toinen ilmotti:
"Minä olen nyt itse se kadotuksen pääisäntä, jolla on Pekka Seppäseltä varastetut housut jalassa!"
Pirhonen ehdotti:
"Lauletaan Jumppanen!"
He alkoivatkin hoilata.
"Syleillään!" pyysi Jumppanen, kun lauluun väsyttiin. He syleilivät, ja
Jumppanen ylpeili:
"Eikä se Susokaan saa olla enää minun akka… Minä otan uuden ja ihanan akan!… Kuule Pirhonen: Minä nain koko tämän kauniin ja ihanan Pirttipohjan."'
Niin saapuivat he kuusikon tiheimpään kohtaan. Mutta siinä väsyivät voimat, ja miehet istahtivat kuusen juurelle havuläjään. Siinä Jumppanen tunsi päätänsä painostavan ja kehui:
"Ei, Mikko Pirhonen! Jos mies kerran poikkeaa kehnon asunnolle, niin omassa lihassansa se ei sieltä pois tule… vaan uusi Jumppanen siitä maailmaan syntyy."
Mutta nyt jo loppui puhelahjakin ja miehet nukahtivat havuläjälle.
* * * * *
Siinä nukkuessansa näki Jumppanen unta: Hän oli olevinansa piru, jonka nahkana oli karhun nahka. Hän asui Itkukalliossa paaden alla olevassa saunassa, jossa oli suuri uuni, ja hän lämmitti sitä uunia, niin että se porotti ihan tulipunaisena.
Mutta kerran tuli Pirhonen ja kertoi että Ökö-Antti ja Punkki-Matti keittävät viinaa hänen saunansa katolla. Hän raivostui ja ärjäsi:
"Ja minä kun juuri lämmitin saunan helvetiksi tuomarille ja Luikuriselle, jotta he paistuisivat ja jäisivät siihen ikuiseen vaivaan! Nyt ne pakanat polttavat koko saunan ja Luikurinen pääsee rangaistuksetta!"
Ja kiiruulla nousee hän tikapuita myöten ylös paaden alta ja alkaa riidellä:
"Senkö täyteistä te siinä tuherratte ja poltatte vielä koko tämän helvettirähjän, jotta ei ole missä tuomaria ja Luikurista kylvettää."
Mutta miehet vastasivatkin:
"Tule pois Jumppanen ja juo tästä ryyppy!"
Hän suostuu. He juovat ja tanssivat. Viimein hän nukkuu. Miehet silloin iskevät toisillensa silmää, yks' kaks' on niillä puukot kädessä ja nyt ne ryhtyvät nylkemään hänestä karhun nahkaa. Hän huutaa riivatusti ja rukoilee:
"Elkää hyvät miehet nylkekö, halkeea maha ja suolet putoavat!"
Mutta ne eivät hellitä. Nyt on hän jo nyletty. Veresliha on joka paikassa ja häntä hävettää mennä kotiin. Kun hän siinä töllistelee, vievät miehet hänet kallion reunalle ja potkasevat siitä alas. Hän lähtee kömpimään kotiinsa ja on tullut närepölkyn luo, kun muistaa Pirhosen kertoneen, että hän on nauriskuopassa karhua piilossa. Hän kuopalle ja rukoilee Pirhosta:
"Anna hyvä Pirhonen takki, jotta ilkeää mennä kotiin!"
Mutta Pirhonen tökkääkin häntä heinähangolla leukaan, niin että kolme hammasta katkeaa ja ikenistä vuotaa veri. Pelokkaana luikkii hän nyt mökillensä, piilotellen nurkkien takana, että ei kukaan näkisi hänen tilaansa. Mutta silloin näkeekin hän, miten Ökö-Antti ja Punkki-Matti keskustelevat, mille karvarille viedä hänen nahkansa parkittavaksi. Joukkoon saapuu Pirttipohjan tuomari ja tuomitsee:
"Koska Jumppanen on katkaissut minun rekeni aisan, niin nahka vietäköön
Luikuriselle!"
Nyt hän raivostuu ja vannoo:
"Ei vaan Luikuriselle vaikka hitto olisi! Ennen sitte Koljoselle, sillä se on toki oman kylän alkuperäistä väkeä!"
Ja vaikka hän onkin vereslihalla, ryntää hän pelastamaan nahkaansa Luikurisen parkkitiinuun joutumasta. Syntyy ensin riita ja lopuksi tappelu, sillä miehet eivät hellitä. Hän ottelee henkensä takaa, mutta kolmea miestä vastaan hän ei jaksa puoliansa pitää, ja ne viskaavat hänetkin Luikurisen parkkitiinuun.
Tiinuun pudotessansa hän kirosi täyttä voimaa, herätti sillä Pirhosen ja heräsi itse.
* * * * *
Nopeasti vääntäytyivät miehet istuallensa ja haparoivat lakit päähänsä. Päätä pakotti ja kummallekin selkeni asema, mutta eivät ilenneet siitä mitään hisahtaa. Vasta kun olivat panneet tupakan, pään selvitykseksi, murahti Pirhonen kuusta silmäillen:
"On siinä aika kuusen jurtikka!"
Jumppanen raapi korvallistansa. Viimein löysi hänkin puheen jatkon:
"Haralautoja siitä olisi saanut hyviä, kun olisi pienenä ollessa hakannut ja tehnyt haran."
Mietiksiessään asemaansa muistivat he, että olivat juoneet karhun nahat ja luvanneet ne parkituttaa. Paremman puutteessa jatkoi taas Pirhonen:
"Kun tuommoisesta kuusen jättiläisestä tekisi haran, niin se olisi jo pellon pituinen!"
Jumppanen silmäili kuusta ja murisi:
"On se hirvittävän iso!"
He alkoivat nyt miettiä, millä maksaa nahkojen parkitsemishinta. Kauhea unikin vaivasi vielä Jumppasta kuin paha painajainen.
Kauvan istuivat he. Viimein huokasi Jumppanen, kömpi ylös ja sanoi:
"Kotiinkin tästä olisi lähdettävä!"
* * * * *
Äänettöminä taivalsivat he nyt polkua myöten. Kumpikin laski ja suututteli yöllistä kauppaa. Itse karhun nahkojen menetys ei vielä niin harmittanut kuin se, että piti ne omilla varoilla parkituttaa. Kummassakaan mökissä ei näet ollut rahoja. Mutta ei vaan kumpikaan asiasta hisahtanutkaan.
Siinä astuessa tuli nyt kumpikin itseksensä laskeneeksi, paljonkohan menee parkitsemispalkkaa. Vertailivat karhun nahkan kokoa lehmän nahkaan, mutta eivät päässeet varmuuteen, kun eivät tienneet vaikuttaako ehkä nahkan laatu ja paksuus sen parkitsemishintaan.
Niin saapuivat he siihen närepölkylle, istahtivat ääneti ja miettivät.
Viimein arveli Pirhonen:
"Ei suinkaan se karhun nahkan piskuutus ole sen kalliimpi kuin muunkaan ison härän nahkan!"
Nyt jo oli Jumppanen saada selvän. Hän ilmottaa mörisi:
"Kuusi markkaa se Koljonen oli ottanut siitä Jääskeläisen ison härän nahkasta!"
Pirhonen vähän hätkähti kuullessansa Koljosen nimen. Hän muisti miten sen akka oli häntä solvannut. Ja Koljonen itse oli ilennyt vaatia 50 penniä kakarapytystä. Lisäksi tuli uni: Hän muisti pudonneensa Koljosen kakarapyttyyn. Vaikka he olivat siihen asti olleet hyvät ystävät, ei hän nyt olisi antanut sille nahkojansa parkittaviksi, vaikka hän olisi ilmaiseksi parkinnut. Jumppanen hautoi omaa untansa ja mietti, mitä ihmettä se merkitsee. Jo vilahti ajatuksissa Luikurisen parkkitiinu.
Aikansa siinä istuttuansa nostivat he näreen puoliskot pääpuiden päälle, koholle maasta kuivamaan, ja lähtivät.
Ja nyt kaiveli Pirhosta koko Koljonen. Hän muisti myöskin, että Jumppasella on ijankaikkista vihaa Luikurista kohtaan, eikä muita karvareita Pirttipohjassa ollut. Hän mietti, millä lemmon jutkulla sen tuon Jumppasen pötkylän saisi taipumaan Luikuriseen.
Niin tulivat he Luikurisen tiehaaraan. Nyt oli aika täpärällä, ja kiireesti päätti Pirhonen asian ja ehdotti:
"Jos mentäisi tuosta Luikurisen tervahaudan kautta, niin nähdään onko se vettä täynnä!"
Jumppasta se vahinko olisi huvittanut ja hän suostui ihan äänettömänä.
Tervahaudan pohjalla olikin vettä ja hän siitä jo iloitsi:
"No ei siinä ensi kesänä tervakset ihan iltikseen pala, jos ei vesi kuiva!"
Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta Pirhonen puhui taas:
"Häviää se koko Luikurisen talo rähjä. Sen akkakin kun menettää ja hurvittelee rahat… Ostaa tuomarin akan kaikki vanhat hameet ja muut rimpsut!"
Jumppanen ei kiirehtinyt. Toinen lisäsi:
"Nytkin sanotaan sen ruispellon olevan tulvan alla… Lieneekö sitte totta!"
Jumppanen epäröi. Toinen lisäsi:
"Kun viitsisi kiertää sen talon kautta, niin sittepähän näkisi…"
Hän muljautti tutkivasti Jumppaseen ja lisäsi:
"Mutta maksaneeko tuo vaivaa tehdä semmoista kierrosta!"
Ja hän yritti jo kääntymään takaisin, mutta nyt huomautti Jumppanen:
"Ka eipä tuo suurta kierrosta tee!"
"No kun sinä nyt niin haluat, niin eipähän tuo matka koko ikää ota!" suostui silloin Pirhonen.
* * * * *
He näkivät ruispellon. Nyt oli heidän kulettava aivan talon rappusten editse. Mutta siihen tultua työntäytyikin Pirhonen taloon, selittäen:
"Jos käytäisi vaikka talossa!"
Ja Jumppasen täytyi tulla mukana. He istahtivat, ja Luikurinen, jonka karvariversta oli tuvassa, tervehti:
"Eipä tätä Jumppastakaan ole näillä mailla näkynyt kotvaan aikaan.
Vieläkö tämä on hengissä?"
Jumppanen murjotti syrjäsilmällä parkkitiinuun. Luikurinen lykki karvoja nahkasta ja kysyi kuulumisia. Pirhonen mietti kotvasen ja alkoi:
"Nahkaako se tämä Luikurinen vaan parkitsee?"
"Nahkaa parkitsee Luikurinen, nahkaa… Ja Luikurinen kun sen parkitseekin ja siitä tekee otrakkaat miehen jalkaan, niin työihmisestä se mies menee vaikka hän muuten olisi paljas kyntöhärkä!… Pane siitä savut… Ja kyllä sitä onkin tuossa parkkitiinussa jo toisenkin pirttipohjalaisen tavara liuonnut ja rahaa tulee Luikuriselle, niin jotta ilettää!"
"Vai tulee! Paljonko tulee noin isonpuoleisen kyntöharän nahkasta?" pääsi Pirhonen likemmä asiaansa. Luikurinen kehui:
"No tulee siitä minkä vaan ilkeää tinkiä. Eikä vaan alle kymmenen tarvitse tämä Luikurinen oikean härkäkarhun nahkaa piiskata."
"Mhyy!"
"Ei tarvitse, ei… Vai ei Pirttipohjaan sen parempia kuulu", toisti Luikurinen. Pirhonen muisti, että rahaa ei ollut. Piti siis maksaa tavarassa. Hän penäsi:
"Mutta jos niin kuin luonnossa tahtoisi maksaa… olisikohan huokeampi?"
"No sama se! jos antaa lehmän viimeisen vasikan, kun se jo on yli kesän elätetty, niin oli menneeksi!" suostui Luikurinen. Pirhonen raapasi korvallistansa muistaen, että hänellä samoin kuin Jumppasellakin oli yksi vasikka, ja karhuja oli kolme. Hän yritti viekkaudella tinkiä, kysyen:
"Vaikka kyllä kai niitä karhun nahkoja menisi kolme kahdesta vasikasta?"
Jumppanen arvasi jo asian ja rykäsi varotukseksi. Mutta se panikin
Pirhosen hätäilemään, että saisi vaan kaupan päätetyksi. Hän joudutti:
"No mitäpäs siinä sitte on sen enempää! Meillä on tämän Jumppasen kanssa tasan kolme karhua kierroksessa, ja saa olla sitte kauppa päätetty!"
Jumppanen nousi ja työntäytyi ulos ovesta.
* * * * *
Hieman pahalla omallatunnolla kiirehti Pirhonen Jumppasen jälestä, saavutti hänet pellolla ja miettiä pinnasi sovittelun alkua. Ei tahtonut löytää sopivaa lähtökohtaa.
Hän astua reuhkasi jälestä ja yritti jo selittää:
"Se tämä Luikurinen tekee hyvän työn… Eikä ole järin kallispalkkainenkaan!"
Olli kiirehti astuntaansa. Toinen koki päästä perästä ja taas huomautti:
"Vaikka sama tuo nyt olisi kenellä parkituttaisi. Mutta kun se Koljonen on jumalaton sitä hintaa kiskomaan, niin mitäs sitä turhaa rupeaa liikoja maksamaan."
Jumppanen turisti nenäänsä. Pirhonen yritti taas:
"Ja se on se Koljonen muutenkin semmoinen hyvin koirasa mies… Sen metkujahan se oli sekin Simosen ja Ratisen käräjöiminen… Se levitti syyttömästi jutun jotta Simonen on elänyt Ratisen akan kanssa, ja siitä se alkoi…"
Jumppasta se ärsytti. Hän polki kiivaasti eteenpäin päästäksensä eroon koko Pirhosesta. Mutta tämä vaan jatkoi:
"Ja tämä Luikurinen on muutenkin siistimpi mies jo varallisuutensakin puolesta ja enemmän herrasväkeä kuin näitä tavallisia tuhmempia pirttipohjalaisia!"
Se kuohautti Jumppasta.
Oli tultu veräjälle ja sen yli noustessa polkasi Jumppanen jo porraspuun poikki, että rusahti.
Mutta ei Pirhonenkaan hellittänyt selitystänsä. Ketterästi kiepsahti veräjän yli ja taas puolusteli Luikurista, sanoen viekkaasti:
"Eikä sen akkakaan ole pahinsuisia, eikä kiehu keuhkona toisten soppakattiloissa, niin kuin tämä Koljosen akka sinustakin juoruaa."
Viimein hän jo vaikeni, ja he kulkivat tovin ääneti. Viimein pysähtyi
Jumppanen rutosti Pirhosen eteen ja sanoi:
"Kuule Pirhonen! Minä en pääse varsinaisen suuttumisen alkuun, mutta kun minä siihen pääsen, niin minä olen julma mies enkä lepy maailman lopussakaan!"
Kiivaasti pyörähti hän taas jatkamaan matkaansa. Vähän matkan päässä osui tien varrella olemaan Jääskeläisen tyhjä tervakorvo. Hän löi sen kirveshamaralla laudoiksi. Vihdoin tiehaaraan tultuansa erosivat he toisiinsa katsomatta ja Jumppanen oli jo aika taipaleen vaeltanut omaa kotitietänsä, kun hän pysähtyi ja huusi:
"Kuule Pirhonen! Sen minä vaan sanon, että Luikuriselle niitä nahkoja ei viedä!"
Mutta Pirhosenkin sisu oli täysi. Hän uhitteli:
"Mutta ei niistä vaan Koljosenkaan pidä hyötyä saada!"
"Nähdäänhän!" ärjäsi julmistunut Jumppanen ja toinen tiuskasi yhtä kovasti:
"No vaikka sata kertaa nähtäisi, niin Pirhosen vasikka ei ammu Koljosen navetassa, ei vaikka naukuisi!"
"Paholaisen vietävä!" huusi sydämmistynyt Jumppanen. Pirhonen siihen ärjäsi:
"Senkin täyteisen näppylänenä!"
"Hä-häh!" karjasi nyt jo Jumppanen täyttä voimaa ja lähti synkkänä painautumaan mökillensä.