IX

Nyt alkoi Pirttipohjan historiassa niin sanottu himphampun aika, jonka kehkeyttäminen paransi kokonaan Rönty-Kaisan kerjuumaat.

Jumppanen oli oikeastaan jo sen verran sulanut, että nautti siitä pulasta, johon oli Pirhosen niin helpolla saattanut. Luikurisen asia sen sijaan jäyti häntä edelleenkin.

Eräänä aamuna söi hän rauhallisena murkinaansa, kun mökkiin lennähti Luikurisen akka Rosaliina Magdaleena. Hän kävi aina rimpsuilla koristettuna ja hänen entisyydestänsä uskottiin vaikka mitä ja vakuutettiin ihan totena:

"Luikurisen akka ei ole oikeassa saunassa syntynyt!"

Yhteen aikaan uskottiin, että kaikki paha, mitä Pirttipohjassa tapahtuu, johtuu hänestä. Muassansa toi hän nyt vieraaksimieheksi Nousiaisen pojan, karvarin sällin. Hän tervehti imelällä äänellä:

"Tämäkö se nyt on sen köyhän Jumppasen mökki?"

Jumppasella oli suu ruokaa täynnä. Tulija uudisti:

"Onko tämä sen ukko Jumppasen harakan pesä?"

Silloin sanoi Suso:

"Ei Jumppanen jouda turhia lavertelemaan, kun on einehtimässä!"

Rosaliina niiskutti nenäänsä ärtyisästi ja nenitteli:

"Haiseekin täällä kuin paraassa mämmitiinussa!" Silloin Suso jo sanoi nenäkkäästi:

"Eipä tässä köyhän mökissä ole muuta mämmitiinua kuin tämä Jumppanen…
Ei täällä ole parkkitiinuja joissa mökkiläisten nahkoja parkitaan."

Rosaliina pöyhötteli hamettansa ja rykiä kakisteli, Jumppanen oikeastaan arvasi asian, mutta oli siitä suorastaan tyytyväinen. Vieras nyt jo kysyi:

"Luuleeko se tämä Jumppanen, että ei sitä Pirttipohjassa lakia ja oikeutta olekaan, kun tuli tämä uusi tuomari?"

Ei vastausta. Taas hän räkätti:

"Ikänsä ovat Luikuriset täällä eläneet ja kunniallisella karvarityöllä ovat leipänsä ansainneet ja Luikurisen parkitsemaa nahkaa ne saavat pirttipohjalaiset kiittää, että ei ole jalat jo aikoja sitte paleltuneet!… Luuleeko se Jumppanen niin? Häh? Niinkö se tämä köyhä Jumppanen luulee, että eivät ne muut Pirttipohjassa enää ihmisiä olekaan?"

"Elä nyt tuossa rallata, jotta Jumppanen saa rauhassa syödä sienensä!" tarttui jo Suso miestänsä varjellen. Mutta Rosaliina yltyi, kehuen:

"On se Luikurisen akka herrojakin nähnyt ja passannut, eikä ole kukaan siltä vielä kunniaa kieltänyt, vaikka on maita ja mantereita kiertänyt… Setänkin pojilla on iso talo Jänisjärven takana ja isän isä oli renkinä semmoisella herralla, joka kävi aina Ruokojärven takaa hevosia varastamassa ja tappoi siellä miehiä, eikä vaan uskaltanut vallesmanni tiellä kiini ottaa, sillä semmoista sukua se ukko oli, että siitä piti olla pois tieltä kun se missä ruununoriilla ajoi… Ja luuletko sinä, että sitä Luikurisen akkaa saa jokainen sormellaan osottaa? Luuletko? Ähäh!"

Suso yritti ärjästä, mutta Rosaliina ei antanut suun vuoroa, vaan kehui:

"Ja Luikurisen isän isäntä kuleksi kaikki Venäjän maat tappelemassa, mutta herrana vaan kulki ja herrana kulkee, eikä ole tuommoinen mämmitiinu kuin Jumppanen."

Suso nyt jo osotti suuttumisen merkkejä, mutta Nousiaisen poika sovitteli:

"Se on tämä meidän talon emäntä tahi oikeastaan rouva liukaskielisempää sorttia kuin nämä tavalliset pirttipohjalaiset… Niin jotta puhuenpahan ne asiat selviävät!"

Mutta riidan siitä sittekin täytyi sueta. Rosaliina jo kohentelihe likemmä Jumppasta ja uhitteli:

"Sanoppas nyt!… Sanoppas nyt vielä Jumppanen, jos uskallat!"

"Mitä sinulle nyt pitää sanoa?" kiivastui jo Suso. Rosaliina ilkkui:

"Sanoppas!… Koetappas sanoa kun on vierasmies!… Sanoppas!… Ähäh!
Sanoppas!"

"Sano tuolle nyt Jumppanen!" hönkäsi Suso. Ja kun toinen vielä kutitteli sanomaan ja Jumppasella sattui olemaan suu tyhjä, kysyi hän:

"Senkö täyteistä sinulle pitää tässä sanoa?"

"Sitähän se vaan läksi tiedustamaan, sitä Mikko Pirhosen asiaa, jotta miten se oikeastaan on", tarttui Nousiaisen poika. Mutta Jumppanen, jota Nousiaisen läsnäolo kiusasi, ärjäsi hänelle:

"Senkös täyteistä sinä täällä teet?"

Hän työnsi sientä suuhunsa ja lisäsi:

"On tuolla itselläänkin semmoinen suutorvi, jotta olisi sillä yksinäänkin ennättänyt kysyä, mokoman asian!"

Mutta Rosaliina yltyi:

"Sanoppas nyt että Luikurisen akka on ollut saunassa Pirhosen kanssa ja jotta sinä olet seipään kanssa käynyt herättämässä! On tässä maassa vielä laki ja oikeus… Luikurisen akka on… kuuletko Jumppanen!… Luikurisen akka on!…"

"On… on… ja olkoon Luikurisen akka, tahi vaikka kenen!" keskeytti jo Suso uhkaavasti. Nyt nousi ankara riita. Jumppanen alkoi kiivastua ja ärjäsi:

"Mene kotiisi harakka, eläkä räkätä, tahi minä herkeän kohta syömästä!"

Rosaliina siitä vähä säikähtikin, joten Jumppanen sai selittää:

"Kysyköön Pirhoselta itseltään, jos on ollut saunassa. En minä ole hänen vahtinsa!"

"Ikäänkuin ei tässä Jumppasella olisi työtä tosissakin!… Vielä näitä kaikkia maailman juoksuakkoja vahtia!" todisti Susokin. Mutta nyt selitti Nousiaisen poika:

"Se Luikurinenhan se uhkaa vetää tämän Jumppasen oikeuteen kunnian loukkauksesta."

Se muutti asian. Jumppaselle ei tahtonut enää ruoka maistua, sillä hän tiesi että Luikurinen, joka oli tuomarin kanssa tuttu, voitti huonotkin asiat. Susokin jo talttui ja selitti:

"No Jumppanenko se sitte on hänen akkansa kanssa elänyt! Vetäköön
Pirhosen oikeuteen!"

Rosaliina sai nyt uutta yllykettä ja meteli uudistui.

Jumppanen herkesi viimein syömästä ja Nousiaisen poika selitti:

"Se kuuluu tuo vaimon kunnia olevan nykyisen lain mukaan ihan sama kuin paremman puoleisen hevosen varkaus."

"Eihän tämä Jumppanen hänen kunniaansa ole varastanut eikä ryövännyt…
Ei ole koko akasta puhunut sanaakaan", hätäili jo Suso.

Kotvasen siinä vielä riideltiin ennen kun Rosaliina julmasti uhkaillen lähti. Silloin torui jo Suso Jumppastansa:

"Mitä sinä nyt menitkin siitä koko kylälle huutamaan, mokomasta asiasta!… Olisi hänen antanut maata!"

Nyt ei Jumppanen saanut rauhaa. Hän aikoi lämmittää saunankin ja hierottaa, mutta hieroja ei ollut kotosalla. Silloin neuvoi Suso häntä menemään kysymään neuvoa lautamies Juntuselta. Olli huomasi neuvon viisaaksi ja lähti.

* * * * *

Lautamies Juntunen oli Pirttipohjan taitavin lakimies. Jumppanen piti häntä viisaana varsinkin siitä syystä että se oli lihavin mies koko Pirttipohjassa ja lisäksi kohtalaisen varakas.

Kun hän saapui Juntusen taloon, oli tämä juuri tullut kuppuuttamasta ja tervehti tulijaa:

"Ka Jumppanenko se vielä elää ja on terveenä?… Jumppanenpahan on!… Minä tuota oikeaa jalkaa tässä vähä annoin kupata, jotta pääsisi tuo paha veri pois." Hän hieroi reittänsä ja kysyi:

"Kuuluuko sitä vielä mitä?"

"Eipä tuota erikoista."

"Ei sitä kuulu enää erikoista… ei kuulu… Tuota vasenta jalkaa vaan toisinaan syyhyttää… Mutta muutenhan tämä elämä on hiljaista täällä meilläkin… Ja mitäpä näistä liioista kuulumisista sitte onkaan!"

"Eihän niistä mitä."

"Ei niistä ole mitään… ei ole… Hoh-hoi!… Hoh-hoi!… Ei niistä liioista kuulumisista ole mitään!… Onko sillä tällä Jumppasella mitään asiaakaan?"

"Eipä sitä erikoista."

"Eihän sitä ole erikoista… eikä sitä erikoista tarvitakaan… ei tarvita, ei!"

"Ei sitä tarvita."

"Ei…"

"Ei."

Mutta tuonnempana alkoi Jumppanen jo oikaista:

"Vaikka olisihan sitä asiaakin vähä, vaikka ei sitä nyt järkiään olisi tarvinnutkaan."

"Ka minkäpäs sille tekee, kun sitä kerran on asiaa… Ja ainahan sitä tarvitaankin asiaakin, jotta pääsee edes pistääntymään toisen talon kuulumisilla… Tarvitaan sitä asiaakin joskus, tarvitaan!"

"Tarvitaanhan sitä!"

"Tarvitaan… Ja mikäpäs sitä on tarvitessakaan, kun on ihminen vielä voimissansa, eikä olisi tätä jalan kolotusta yöllä riesana… Päivällä se vielä menisi sekin, mutta yöllä on ilkeä kun ei anna nukkua… Mitä asiaa sitä tällä Jumppasella on?"

Koetti siinä nyt Jumppanen tavalla jos toisellakin selittää, mutta kun hän ei ilennyt suoraan sanoa asiaa, ei Juntunen saanut siitä mitään selvää. Hikisenä, kyynärpäihinsä nojaten hän viimein jo puolustautui Juntuselle:

"Se on yleensäkin tuo asia hyvin vaikea näin selvin päin sanoa, niin jotta sen tää tuhmempikin ymmärtäisi… Humalassa ollessa se vielä paremmin selviää ronkelitonkin ja selvä asia, mutta näin kun minäkin en sitä viinaa viljele, niin se tuo kieli tahtoo kuivua ja kangertaa."

"Niinhän se kuivaa kieli ja kangistuu… kangistuu se… Ei taida muuta erikoista kuulua sinne teille?"

"Eipä sitä muuta kuin tämä asia."

Ja nyt hän taas mietti ja hikoili ja jo puolustautui, kun ei ollut kieltänsä liukastuttanut. Hän selitti:

"Mutta kun viina sitte tahtoo toiselta puolen villitä miehen, niin kuin sen Pirhosenkin, niin ei kannata köyhän sitä viljellä."

"Villitseehän se viina, villitsee se viisaankin… Ei meilläkään sitä viljellä muuta kuin tätä kotiväkeä varten, jotta ei vieraita villitse… Vai ei kuulu muuta kuin tämä asia?"

"Ei osu kuulumaan."

Mutta viimein Jumppanen rohkasi itsensä ja sanoi suorempaan:

"Eikä siinä tässäkään asiassa ole muuta ihmeellistä kuin että minä vaan tulin siitä Luikurisen akka vaivatusta sanomaan vähä sitä pirtti pohjalaista."

Nyt oli Juntunen selvillä. Hän alkoi selittää lakia:

"Eihän sitä paljo tarvitse tämän nykyaikaisen lain mukaan sanoa väärää todistusta lähimäisestänsä, kun ne jo antavat manuun… Se on pirttipohjalainen jo hyvin kiellettyä tavaraa tällä turmeltuneella ajalla."

Jumppanen huokasi raskaasti. Toinen jatkoi:

"Minä en enää sano kestään mitään pahaa… en mitään pahaa, että ei vaan joutuisi oikeuteen pirttipohjalaisesta… Minä vaan kehun kaikkia, vaikka eihän täällä koko Pirttipohjassa enää ole yhtä ainoaa kunnon ihmistä… Varsinkin se Luikurisen akka on oikea keuhko… Mutta sitä vaan pitää kehua… kehua ja kiittää niitä pitää!… Kenenkä hännässä se Luikurisen akka nyt juoksi?"

"Pirhosenhan se", murahti Jumppanen tosissansa. Toinen lohdutti:

"Vai Pirhosen se… Se Pirhonenhan se on jo entuudestaankin tunnettu…
Jouti vietelläkin, niin viisastuu siinä Pirhonenkin ja tulee mieheksi."

Niin jatkettiin. Viimein tiedusti Jumppanen:

"Ei suinkaan se laki ole tuosta järin kova?"

Juntunen syyhytteli jalkaansa, mietti ja selitti:

"Sitä ei tätä nykyajan lakia tunne kukaan… niissä kuuluu olevan näissä lakikirjoissa jos mitkä pykälät."

Jonkun aikaa mietittyään hän lisäsi:

"Sitä on ihmisen oltava varoillansa sitä pirttipohjalaista vastaan… sitä on hyvin varottava ja kartettava! Minua kun se rupeaa vaivaamaan ja tämä Pirttipohjan pappi kun on huono saarnamies ja suuri juoppo ja syntinen, jotta ei viitsi sen kirkossa käydä, niin minä aina himon tullessa haetan Rönty-Kaisan ja kuppuutan… Se auttaa… Hoh-hoi tätä syntistä ihmistä!… Sinullakin taitaa olla vielä iltatyöt tekemättä!"

Masentuneena lähti Jumppanen taivaltamaan mökillensä. Lähtiessä lohdutti häntä toki Juntunen:

"Se oli sinulle vielä onni, että sen vanhan tuomarin sijaisena istuu nyt tämä Matikaisen poika… Se on onni sinulle. Sillä entisellä on sinua vastaan."

Hän vihelsi ja jatkoi:

"Hui-uuu!… Sen lakikirjassa on sinua vastaan ne haukkumanimet ja tämä aisan katkaseminen!… Ukko paha kun joutui sinun toimestasi ajamaan aisapuolena!"

Se oli ainoa selvä lohdutus minkä Jumppanen sai tältä matkaltansa.

* * * * *

Paluumatkalla kohtasi Jumppanen Tuunaisen, joka kantoi pyttytakkaa Luikuriseen. Se oli matkalla poikennut Jumppasen mökkiin ja kertonut Susolle kaikki mitä oli Pirhoselta kuullut Jumppasen ja Ökö-Antin akan väleistä. Kun hän nyt tapasi itsensä Jumppasenkin, ei hän malttanut olla hieman pistämättä, sillä se porraspuujupakka kaivoi mieltä. Hän tarjosi tupakkaa ja tervehti:

"Johan sitä olet sinäkin ikämies!… Siinä se vaan tuo aika kuluu… Ja entäs tämä sinun akka?… Onko jo vanhempi sitä Ökö-Antin akkaa?"

Jumppanen ei oikeastaan tiennyt Susonkaan ikää vuosissa, mutta näöstä päättäen myönsi:

"Eikö tuo tämä minun liene nuorempi."

Tuunainen korjaili pyttytakan paremmin hartioillensa ja laski:

"Ei siinä sitte kaupassa voittaisi… jos sattuisi milloin niiksensä käymään."

Mutta ei Jumppanen käsittänyt tarkotusta. Mökillensä hän saapui niin sekaantuneena, että ei huomannut Susossa tapahtunutta muutosta, vaan istahti tapansa mukaan ja saatuaan puhelahjan jurisi:

"Niin se sanoi Juntunenkin, että kyllä se on se lakiasia tälle koulunkäymättömälle niin ronkelinen, jotta ei sitä rylliä tämän tuhman pirttipohjalaisen luut kestä, vaan siinä voi horjahtaa ja joutua ijankaikkisestikin kärsimään."

Tämä huokaus joudutti vaan asian selvenemistä. Suso luuli hänen näet jo puolustelevan itseänsä ja kiivastui:

"Lyhyet ne ovat, kuule Jumppanen, synnin ja pahuuden jälet, ja aina se riettauden poluilla kuuluu itku kapaloista, niin jotta et tarvitse uskoa, että siellä pääset salassa lurkkimaan ja saat jälkesi peitetyksi… niin se on!"

"Mistä sinä Suso oikein puhut?" yritti Jumppanen, mutta Suso siitä yltyi:

"Mene ja kysy Ökö-Antin akalta, senkin kahmu!"

Jumppanen muisti nyt epäselvästi, että oli halaillut viinapäissänsä Kaisaa, mutta ei hän käsittänyt mistä oli oikeastaan kysymys. Ymmälle joutuneena hän valitti:

"Nyt tässä jo häviää ajatuksestakin tuo selkeys ja sisälläpito!"

Mutta asia rupesi selviämään, kun Suso haukkui aikansa. Se olikin jo selvä silloin kun Suso pauhasi:

"Luuletko, jotta Pirhonen ei sitä Tuunaiselle kerro, vaikka annoit karhun nahkat Ökölle!… Elä murjota!… En ole ennättänyt vielä suutani kunnolla avata, kun Tuunainen lähti tästä ja kertoi juurtamyöten koko asian!"

"No voi tuota Pirhosen syötävää!… Voi sen kattilassa keitettävää!" pääsi nyt Jumppaselta. Se vahvisti Suson uskoa, hän haukkui ja itkikin välillä, eikä vaan antanut Jumppaselle suun vuoroa. Viimein hän potkasi Jumppasta polveen, mutta tämä pysyi vielä ulkonaisesti tyynenä. Suso siitä vain raivostui, ja nyt hän jo koski Jumppasen arimpaan paikkaan, kiroten:

"Senkin nyppylänenä, en paremmin siunaa!"

Jumppasen mitta täyttyi siitä rutosti. Rajusti löi hän nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

"Akka hoi!… Minä julmistun!"

"Tuleppas!" uhitteli silloin Suso turvautuen leipälapioon. Jumppanen raapi niskaansa, nousi ja työntyi ulos ovesta valitellen:

"No voi sitä Pirhosen paistia, miten väärin julkesi todistaa läheisestänsä."

"Tuoss'on sinulle läheiseltäsi!" huusi Suso, viskaten hänen niskaansa kauhallisen vettä.

* * * * *

Hän pakeni nyt kuoppaansa, saunaan, kuin vainottu peto. Tuntikauden oli hän jo siellä istunut ja miettinyt sekavaa elämäänsä, ja vasta silloin oli hän selvinnyt niin paljon että epäili:

"Tokkohan se tuo ajatus enää pääseekään siihen entiseen selkeyteensä ja kirkkauteensa!"

Koetti hän pinnistää kaikki ajatuskykynsä, että se selkeneisi, mutta epäselvältä näytti kaikki. Hän valitti:

"Kyllä se kun tuo akka oikein sydäntyy, niin pimittyy siinä selkeänkin miehen ajatus."

Mutta viimein selkeni ajatusvoima sen verran että hän tajusi asemansa vaikeuden. Käsi tahtoi nousta korvalliselle. Pirhonen ja Luikurinen ja koko maailma sekottui yhteen ja näytti nousevan häntä vastaan. Hän murisi:

"Kyllä kun tämä paha maailma ottaa ihmisen ryllätäksensä, niin eivät siinä muokissa köyhän luut ruhjoutumatta kestä!"

Ja hän kuvitteli olevansa koko maailman vainooma ja varustautui puolustautumaan. Hän painautui kuoppaansa kuin ahdistettu peto luolaansa, muisti Pirhosen kertomuksen karhusta ja kuopasta ja vannoi:

"Mutta nyt tulkoon vaikka koko maailma yhtenä karhuna, niin terävällä heinähangolla minä sitä tuosta kuopan suulta turpaan suhautan ja häntää myöten pitää pään puheta!"

Hän tunsi olevansa yksin jätetty, hylätty. Sitä miettiessänsä hän päivitteli:

"Kun vielä akan ja pereen vierottivat paholaiset minusta… Ihan täydelliseen pakanuuden pimeyteen ja yksinäisyyteen sulkivat hylyt minut!"

Se häntä eniten masensi ja sai epätoivoiseksi. Mutta puoliyön aikaan selkeni hän niin paljo, että siitä vihollisten ja vainoojien suuresta joukosta karisi pois muu maailma ja jälelle jäi Luikurisen akka ja Pirhonen. Niille hän vannoi kostoa ja niitä soimasi. Kun aamu läheni, karisi Luikurisen eukko pois ja syylliseksi jäi yksin Pirhonen.

Rehellisesti vihasi hän nyt Pirhosta. Hautoessaan taas Pirhosen levittämää juttua hän julmistui ja vannoi: "Mutta siitä pitää tulla oikeusjuttu ja käräjä! Moseksen lain mukaan on hänet tuomittava siitä että sanoi väärän todistuksen lähimäistänsä vastaan." Hän aivan hihkasi, vannoen:

"Minä käräjöin niin kauvan ja niin julmasti, että koko Pirttipohjan maan pitää mennä käräjäkuluista huutokaupalla myötäväksi!"

Oli jo aika päivä, kun hän seuraavana aamuna nousi saunastansa liikkeelle. Hetken taivasteltuansa ryhtyi hän hakkaamaan havuja lehmän alusiksi. Silloin saapuukin lautamies Juntunen, ja alkaa asiansa:

"Huonoksi näkyy menevän tämä sinunkin mökkisi… Ja huonopa se on
Pirhosenkin mökki… huono on ja rähjäinen… Mutta siinäpä tuo
Pirhonen vaan elää kituuttaa ja ahertaa ja leivissä pysyykin."

Jumppanen puri hammasta. Toinen jatkoi:

"Ja nyt vielä miesparka saa manuun Ökö-Antilta akan kunnian loukkauksesta."

"Ähäh!" pääsi Jumppaselta ilo. Juntunen jatkoi: "Manuun saa Pirhonen Ököltä, manuun… Olen tässä juuri sitä viemässä… Kuuluuko sitä muuten mitä!"

"Ei tuota!… Vai saa Pirhonen toki manuun!" riemastui taas Jumppanen, ja päivä tuntui aivan kirkastuvan. Juntunen jatkoi puhettansa ja Jumppasen mieli keventyi.

Mutta Pirhosta haastamaan lähtiessänsä lisäsikin Juntunen:

"Ja yksillä teilläpä se sitte menee käräjäkutsu sinullekin, kun tähän satuit… Se Luikurisen akkahan se vaan tahtoo sinulta sitä kunniaansa oikeudessa perätä."

Jumppanen sylkäsi kiivaasti. Oltiin hetkinen vaiti. Mutta jo lisäsi lautamies:

"Ja samallapa se menee tämäkin Pirhosen laittama käräjiin pyytäminen! Sekin kärttää sinua oikeuteen siitä Luikurisen akan herjasta… Tahtoo näet oman akkansa silmissä puhdistautua. Se kun on asiatta saunaan lähtenyt se akka."

Nyt ei kyennyt Jumppanen mitään sanomaan. Juntunen päivitteli:

"Vaikka olisi tuossa hänelle jo ollut joukkoa!… jo olisi saanut antaa akan mennä."

Hän oli jo menossa, kun Jumppanen tointui ja huusi:

"Kuulehan Juntunen!… Eikö siinä laissa ole ankarampaa parakravia tästä, jos sanoo väärin lähimäisestänsä."

Arveli Juntunen siellä olevan hyvinkin ankaroita. Silloin käski
Jumppanen rutosti, huutaen:

"Käske sitte se Pirhonen käräjiin vastaamaan kaikista ankarimman pykälän mukaan!"

"Ka voihan sen käskeä. Mistä asiasta se olisi käskettävä?"

Jumppanen oli sekaisin, tapaili sanoja, ei löytänyt selviä ja sanoi umpimähkään:

"Ka, siitä kun minä halasin sitä Ökön akkaa… josta se Ökökin sitä
Pirhosta kärttää!"

Hän iski kirveensä pölkkyyn ja Juntunen lähti Pirhosta käräjiin haastamaan.

* * * * *

Jumppanen oli taas lähtenyt tervasmaallensa mieli mustana. Hänelle oli selvinnyt, että Tuunainen oli ollut Pirhosen apuna perätöntä juttua levittämässä, ja luonto oli alkanut myrtyä Tuunaisille. Ei hän käsittänyt mitä Tuunaisellakin olisi ollut hänelle kostettavana.

Niissä ajatuksissa saapui hän ojalle, josta hän oli oman porraspetäjänsä pois vetänyt. Ojan yli oli juuri tullut Joonas mustalainen porsaansa ja suuren joukkonsa kanssa, kulkien Tuunaisen kaatamaa porrashirttä myöten, ja levähti nyt rannalla, jonne oli hevosensakin uittanut, ja siunaili:

"Siunaus vuotakoon hänelle joka on porraspuun hakannut ja mustalaiselle tien valmistanut!"

Sitä ei Jumppanen enää sietänyt. Hän tiesi että porraspuu oli Tuunaisen kaatama, ja Tuunaista siunasi nyt mustalainen. Joonas lähestyi häntä ja kerjäsi tupakkaa.

"Annan minä sinulle tupakat!" murahti jo Jumppanen. Mustalainen hämmästyi. Jumppanen kiukutteli itseksensä:

"Se siunaus pitää lähteä Tuunaiselta ja vuotaa Jumppasen porraspuulle!"

Ja oitis käskikin hän mustalaista:

"Mene sukkelaan siitä ojan yli takaisin niine rutajoukkoinesi ja tule toista porraspuuta myöten yli!"

Toinen ällistyi, mutta Jumppanen sanoi siinä olevan toden edessä:

"Luuletko sinä minun joutavan mustalaiselle joutavaa leikkiä puhumaan!"

Mustalainen jo kirosi, mutta Jumppanen vannoi:

"Vaikka mahani syön, mutta mustalaisen pitää totella!"

Mustalaisen akka sekaantui asiaan ja syntyi riita. Lapsijoukko huusi ja kiroili vanhempiensa apuna ja mustalainen oli kova.

Silloin sieppasi Jumppanen seipään ja ajoi koko joukkueen takaisin, työnsi oman hirtensä portaaksi ja pakotti joukon palaamaan sitä myöten uudestaan takaisin. Kiroillen lähti mustalainen pyrkimään kylää kohti, kiersi Jumppasen mökin aikoen yöpyä Pirhosen mökille, ja Jumppanen lähti työmaallensa.

Mutta työstäkään ei nyt tullut mitään. Kun hän oli asiaa miettinyt, löysi hän yhden ainoan valopilkun. Hän päätteli:

"On se toki hyvä, jotta se aisapuoli tuomari on jo virkaheittona ja tämä nykyinen toki on siksi älykäs että ymmärtää tämän yksinkertaisenkin ihmisen asiaa puolustaa!"

Mutta kauvan ei sekään ilo jaksanut mieltä virkeänä pitää. Mieleen johtui taas tilan koko toivottomuus: Vaimo oli vierotettu, Pirhosen joukko voi lisääntyä. Hän koetti ajatella lepytellä Susoa, miettien:

"Jos sille heittäytyy oikeaksi vehnäseksi niinkuin oikeana kosinta-aikana, niin sulaa sen sydän!"

Mutta silloin muisti hän, että Suso oli koskenut hänen nenänsä näppylään. Sitä hän ei voinut sietää, vaan vannoi:

"Ei!… Ei vaikka mikä!… Hän on ruvennut tuomarin akankin kanssa vetämään yhtä köyttä tästä näppylästä!"

Sitä ajatellen ryhtyi hän juurittamaan kantoa kuin karhu.