XV
Mikko Pirhosen mökissä elettiin oikeastaan samanlaista elämää kuin Jumppasenkin. Sielläkin kypsytettiin sovintoa, mutta vaikka Pirhonen olikin Jumppasta liukkaampi mies, ei hänkään jaksanut alkuun päästä. Mutta avioelämä ja -sopu oli rakentunut. Pirhonen oli käynyt maksamassa käräjäkapat ja siltavoudin jyvät, palannut sieltä ja imeksi nyt piippuansa onnellisena. Liisa kampasi pojan päätä.
"Panisit nyt nuo puhtaat alushousut jalkaasi!" kehotti hän tehtävänsä lomassa miestänsä. Tämä tajusi onnensa. Kaikki oli rauhallista. Kissa hyrräsi.
Niin oli perhe-elämä yhteiskuntajärjestyksen avulla pelastunut. Nyt oli vielä yleinen naapurisopu kypsymättä.
Mutta molemmat miehet etsivät jo tilaisuutta missä saisivat toisiansa tavata. Kerta he huomasivatkin toisensa metsässä, ja saadaksensa aihetta pysähtyä toistensa lähettyville, ryhtyivät kuin sopimuksesta kiskomaan virsutuohta, kumpikin tahollansa. Joskus kolauttivat kirveellä koivuun ja sadattelivat sen huonotuohisuutta.
Vähä kerrassansa he sitte koivu koivulta likenivät. Mutta kun pääsivät jo niin likitysten, että voi erottaa silmän valkuaisten välähdykset, erosivat he eri suunnille ja kumpikin istahti ahollensa tekemään virsuja. Se oli ensimäinen välitön sovintoyritys.
Kauvan saivat he etsiä toista yhtä sopivaa tilaisuutta. Mutta vihdoin tarjoutui sekin: Heidän kauramaansa sattuivat olemaan nyt rajatusten. Aita vaan sattui olemaan välissä. Eräänä päivänä huomasi Pirhonen Jumppasen olevan siellä kyntämässä. Hänkin lähti omalle vainiollensa ja alkoi kyntää.
He olivat alottaneet kynnön vastaisilta reunoilta, niin että vako vaolta lähestyivät toisiansa. Ensimäinen päivä otti niin kovalle, että täytyi lopettaa kesken päivän. Toisillensa eivät puhuneet, mutta sen sijaan kiukutteli Pirhonen kerrankin ruunakopukallensa:
"Etkö sinä, pattijalka, pääse eteenpäin!… Kaurahan siinä ennättää ripsille asti kasvaa ennen kun pääset toiseen paikkaan!"
Jumppanen tiesi sen olevan hänelle aiottua. Hän yritti sanoa sovittavan sanan, mutta kun ei löytänyt, vaikka miten mietti, tuskastui hän tammallensa ja ärjäsi:
"Etkö komppuroi siinä vaolla!"
Kohta kuului kyntömaalla ainainen riitely hevosten haukkumisen muodossa. Hevosetkin tuskastuivat, luimistelivat korviansa. Jumppasen tamma viuhautti jo häntäänsäkin. Pirhosen aura oli tarttunut kantoon kiini ja kun Pirhonen silloin löi ruunaansa kyntövitsalla, ei tämä enää sietänyt, vaan rupesi potkimaan.
Viimein ei Jumppanenkaan enää jaksanut kärsiä, vaan riisui tammansa, ärjäsi sille ja laski syömään.
Hän palasi mökillensä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lämmitti saunan. Kylpyjä odotellessa istui hän saunan suulla päivän paisteessa ja mietiksi sovinnon vaikeaa kysymystä. Sitte hän kylpi perinpohjaisen kylvyn. Ei koskaan elämässä ollut hän niin juurtajaksaen kylpenyt.
Lauhtuneena palasikin hän mökkiinsä ja toivorikkaampana lähti hän huomenna kynnöksellensä. Alku näytti lupaavalta. Pirhonenkin jo hyvitteli ruunaansa:
"So, ruuna! So, so!… Elä nyt nelistä, jotta ei ennätä jälestä hanttuuttaa!"
"No tamma! Prtuu! Otetaan tiero takaisin!" hyvitteli Jumppanenkin hevostansa.
Mutta ennen päivän laskua oli nytkin työ lopetettava. Karhun mörinä kuului aina vaan metsistä, ja Pirttipohja oli pelon vallassa. Ei kenenkään karja ollut turvattu. Pakostakin oli pyrittävä yksimielisyyteen.
Entistä raskaammin miettiä väänsi Jumppanenkin sitä asiaa. Alkoivat siitä verkkaisat neuvottelut Suson kanssa. Jumppanen koki niillä pyrkiä siihen, että Suso haettaisi Rönty-Kaisan kuppaamaan. Hän alkoi selittää tautiansa, sanoen sen olevan veressä.
Suso katsahti mieheensä. Kovin se olikin näinä aikoina muuttunut, ei tosin niin paljon ruumiillisesti kuin mieleltänsä. Hän huokasi. Jumppanen sai siitä rohkeutta valaista kuppauksen tarvetta selityksellä:
"Se tämänkään lihavan Juntusenkaan tauti ei hätkähdä muusta kuin kuppuutuksesta!"
Sillä lailla oli jouduttu asian ytimeen ja nyt voi jo Jumppanen sanoa:
"Olisihan se Rönty-Kaisa kuppari!"
Mutta asiaa vaikeutti se, kun ei oltu varma Kaisan mielialasta. Kauvan neuvoteltua lähetettiin poika tiedustamaan, joko Kaisalta oli lopussa talven kerjuulla kootut leipävarat. Poika palasi ja sanoi, että lopussa olivat. Se oli ilosanoma. Heti lähetettiin noutamaan Kaisaa. Tämä tuli ilolla, ja niin alkoi Jumppasen lopullinen parantaminen.
* * * * *
Lämpimänä höyrysi nyt kuoppa. Jumppanen itse virui mahallansa leveällä laudalla, jota käytettiin ruumislautana, ja Kaisa hääri sarviensa kanssa. Niitä varustellen hän kehui:
"Niillä sarvilla on Kaisa ollut toisenkin kerran pirun kanssa puskusilla, kun se rietas on imeytynyt ihmisen vereen… Mutta pois on ruojan täytynyt verestä lähteä, kun Kaisa koko sarvivoimallansa päälle hyökkää!"
"Siinä se nyt on! Johan minä arvasin, että sarvi se pitää olla sarvea vastaan", riemastui Jumppanen itseksensä ja Kaisalta hän kysyi ääneensä:
"Taitaa olla oikeaa sakramentillista työtä tämä sarvipään pois imeminen?"
Kaisalla oli jo kuppuuveitsi valmiina. Hän kerskasi:
"Viimeksi kun imasin Mikko Pirhosenkin niskaan kaksitoista sarvea ja luvut luvin, niin niin sanoi Mikkokin, jotta 'toista se olisi ollut jos olisin sinut nainut tämän Liisan asemasta!'"
Jumppanen oudostui. Hän koetti urkkia syytä, miksi Pirhonen oli kuppuuttanut. Varovasti kysyi hän:
"Vai oli se kuppuutuksillansa tämä Pirhonenkin! Ei suinkaan se sen paljaan naimisasian tautta?"
Kaisa sanoi senkin olleen syynä, ja selitti vielä piippua täyttäessään ja sytytyssavuja vetäessään, että Pirhonen ei ollut sanonut pääsevänsä puheen alkuun eräässä tärkeässä asiassa.
Jumppanen ilostui siitä ja tiedusti:
"Ja lähtikö tuo Kaisan sarvipäätä pakoon Pirhosesta… se toinen sarvipää?"
Kaisa uskoi puhuvansa totta vakuuttaessaan:
"No ei muuta näkynyt kuin häntä, kun livahti saunan ovesta pellolle. Saunan katolla vaan rääkäsi kerran ja sinne tuntui Itkukalliolle päin lähtevän lentää kahnuuttamaan! Ja paikalla sanoi Pirhonen helpottaneen!"
Päästiin siitä jo työn alkuun. Kaisa imasi loppusavut piipusta ja alkoi hakata Jumppasen selkään reikiä veren tulla. Sarvi sarven perästä kiintyi Jumppasen selkään, ja kun niitä törötti siinä jo tusina, arveli Kaisa riittävän.
Mutta Jumppanen halusi päästä Pirhosta terveemmäksi ja vaati imemään toisen tusinan lisäksi. Kaisa pani välillä uuden tupakan ja siivosi varpaittensa välit. Sen tehtyään lisäsi hän Jumppasen selkään toisen tusinan sarvia. Selkä oli jo yhtenä sarvimetsänä. Kaisa otti havuvastan, kylvetti sillä Jumppasen jalkapohjia ja loihti:
"Lähde lempo miehen luista, kehno ihmisen lihasta! Herkeä härisemästä, tottele toran pidosta, heitä kehno käräjän käynti tämän miehen mahanahassa, tämän jätkän jänterissä, että saisi raukka rauhan, säästyis suurista sakoista sekä akkansa vihoista, naapurinsa katehista, nukkuisi levossa yönsä, pötköttäisi niin kuin pölkky, päivät työssä myllertäisi, niin kuin karhu kankahalla,"
Hän aikoi jo lopettaa toimituksen, kun Jumppanen pyysi:
"Jos sinne keskiruumiillekin vielä imastaisi muutama varovaisuuden vuoksi!"
Kaisa täytti pyynnön.
"Ja jos sitä suullistakin sakramenttia vielä annettaisi", pyysi
Jumppanen. Kaisa loihti:
"Heitä hullu huutaminen, paha henki paukkaminen tämän härän hartioilla, Suson miehen selän takana! Jos et lähde niin lähetän, jos et poistu niin saat potkun!"
Toimitus oli lopussa. Kaisa kiskasi sarvet selästä, pesi verisen selän, lakasi saunan havuilla, riisuutui, löi löylyn ja kylpi Jumppasen kansaa herkullisen kylvyn.
* * * * *
Uutena miehenä kyntivät naapurukset seuraavana päivänä kauramaillansa. Nyt he eivät enää hevosillensa riidelleet enempää kuin oli tarpeellista maan kannokkuuden takia. Puheen alkuun eivät vieläkään päässeet.
Mutta jo seuraavana päivänä tapahtui käänne. He olivat jo likenneet raja-aitaa ja lepuuttivat hevosiansa. Silloin asettuivat he raja-aitaa vastaan seisomaan, kumpikin omalle puolellensa, noin viiden metrin päähän toisistansa, tupakoivat siinä ja katselivat toistensa mullosta. Noin puoli tuntia odottelivat he siinä asennossa alkua. Viimein teki Jumppanen äkki päätöksen ja kysyi:
"Kyntämässäkö sinä olet?"
"Niinhän minä arvelin, että jos tuohon mullokseen olisi kylvää ripsua niitä kauran akanoita, jos tuo miten kasvaisi!" vastasi Pirhonen hyvillä mielin. Sen pitemmälle ei vielä päästy. Mutta kun olivat taas tunnin kyntäneet ja hevoset lepäsivät, seisoivat he samoilla paikoin samassa asemassa, ja nyt kysyi Pirhonen vuorostansa:
"Kyntämässäkös sitä sinäkin olet?"
"Ka sitähän minä arvelin, jotta jos tuo aho jotain törkyä kasvaisi, kun häntä tonkii!" jurnutti Olli. Siihen loppui sen päivän yritys. Illalla toki Jumppanen kehasi eukollensa, kuten Pirhonen häntä:
"Hyvä ja siivo mieshän se on tämä Pirhonen, vaikka sillä on ne omat pahat puolensa."
* * * * *
Kirkkaana paistoi aurinko seuraavana päivänä. Rauhallisena lenteli varis ja kuivumaan levitetyt lapsen rievut paistoivat valkeina nurmella. Meskipehmeä lehmän kellon kilahdus aivan hiveli korvaa.
Miehet olivat nyt pysäyttäneet hevosensa veräjän kohdalla. Jumppanen kömpi Pirhosen mullokselle ja poleksi paakkuja, muka tarkastaaksensa miten kuohkeaa on multa. Sitten istahtivat he kivelle selin toisiinsa ja hautoivat eilisen sovinnon ja puhelun jatkoa. Puoli tuntia miettivät, ennen kun Jumppanen taas voi alkaa. Hän sanoa jörähti selkänsä takana istuvalle Pirhoselle:
"On se kaunista maata tämä Pirttipohja, kun ei olisi vaan riitaa!"
Silloin pääsi Pirhosen kieli irti. Selin hän kyllä istui, mutta rehellisellä mielellä hän innostui:
"On se kaunista!"
Molempien mieltä rupesi nyt omituisen ihanasti vellomaan, että ei kumpikaan jaksanut enempää puhua. Hevoset saivat rauhassa levätä, kun miehet nauttivat maan ihanuudesta.
* * * * *
Kului aika. Molemmat miehet sattuivat samalle työmaalle ja lepäsivät nyt lojuen nurmella mahallaan ihan nenätysten. Jumppanen oli tarjonnut Pirhoselle piipun perät ja Pirhonen Jumppaselle omansa. Nyt he nauttivat tätä toistensa vierasvaraisuutta pureksien mälliänsä.
Ja siinä otti Jumppanen asian puheeksi. Hän ehdotti:
"Vaikka kyllä se on varovinta, että hävitetään se Itkukallion viinasauna ja metsä poltetaan tervaksi!… Sillä kuka sitä muuten osaa mennä takuuseen tästä syntisestä ihmisestänsä!"
Sitä oli Pirhonenkin ajatellut. Jumppanen vielä lisäsi:
"Niillä tavaroilla maksetaan ne Ökön viinat ja kun tätä veljeyttäkin ja sovintoa nyt on näin piisalle asti, niin mikäs se on elää pötköttäessä!"
Ja siinä päättivät he asian lopullisesti. Pirhonen rakensi sovintoa edelleen. Hän lähti kiertämään Jumppasen saunan rakentamisasiaan, sillä hän oli aikonut puuhata sitä varten talkoot ihan omin varoinensa. Hän alkoi asian:
"Vielähän se sinäkin olet miesijässä oleva mies!"
"Ka onhan sitä niitä vielä elonpäiviä jälellä", karnautti toinen.
"Ja eikähän se tämä Susokaan ole vielä ihan ikäkulu!" läheni Pirhonen asiaa, pureksi mälliä ja meni yhä likemmä sanoen:
"Vielähän se tämä Liisakin eilen tarvitsi saunaa."
Ujostutti aivan. Sitä salatakseen hän kehui:
"Niin jotta kuka sen tietää jos Susokin vielä terhistyy…"
"Vai vielä se Liisakin lisäsi sitä perikuntaansa!" älysi nyt Jumppanen ja kysyi:
"Pojanko tuo toki teki?"
"Pojan!"
Sitte vaiettiin, kunnes Pirhonen taas lähestyi asiaa:
"Niin jotta jos Susokin vielä villiintyisi semmoisiin toimiin, niin ei olisi kunnollista saunaa…"
Monesti oli Jumppastakin se jo huolestuttanut, mutta hän valitti:
"Eipä tässä ole ollut varsinaista tilaisuutta saunan tekoon, kun on ollut vähin erin näitä maatöitäkin!"
Silloin Pirhonen ilmotti suoraan:
"Minä siitä näille pirttipohjalaisille juttusin, jotta jos tehtäisi talkoolla se Jumppasen sauna, niin olisihan toki siltäkin kohdalta se asia selvä."
Jumppanen iloitsi naapuristansa, ja huomenna lähetti hän Suson lapsisaunoihin, viemään piirakoita ja verestä leipää Pirhosen Liisalle. Sitä seuraavana päivänä lähetti hän ainoat voinsa papin voista ja selitti:
"Sitä pitää semmoisesta naapurista osata kiittää ja antaa kymmenyksensä!"
Ja vaimollensa hän vielä todisti:
"Se on jumalattoman rehti mies se Pirhonen! Saunatalkootkin lupasi laittaa… niin että ei sinullakaan enää ole huolta perekunnan puolesta!…"
* * * * *
Alkoi yleinen sovinnon teko. Hitaasti se kävi, mutta varmasti. Jokainen sovitti omat asiansa.
Silloin huomattiin, että eräs pirttipohjalaisista puuttui. Tarvittiin jo kuoharia ja silloin muistettiin, että Hilppa oli, kuten jo kerrottu, erehdyksessä lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen kylään. Heti lähetettiin miehiä sitä noutamaan vaimonsa mökille omaistensa pariin.
Mutta vieraassa kylässä epäiltiin miehiä veijareiksi, sillä pidettiin mahdottomana että on muka erehdytty niin hullusti, että oma mies on lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen maahan. Kahdet hakijat oli jo palautettu ruunun kyydillä tyhjin toimin Pirttipohjaan ja lopuksi kielletty useampia enää lähettämästä.
Mutta kuoharista oli kova puute. Täytyi ponnistaa viimeisetkin voimat. Viimein yritys onnistuikin ja iloisena palasi Hilppa Pirttipohjaan, jossa ensiksi joutui tekemisiin Pirhosen porsaiden kanssa ja sopi välinsä hänen kanssansa.