XIV
Oli kevät. Käräjään lähtiessä oli lehmät päästetty ulos etsimään ruokaansa. Aurinko paistoi keväisesti, kiuru lauleli ja jo alkoivat urvut lehdiksi puheta.
Pirttipohjan väki vaelsi käräjistä kotiinsa. Yksinänsä kulki jokainen, eikä kuulunut puhelua, ei naurua. Ainoastaan Pirhonen oli lyöttäytynyt eukkonsa seuraan, ja Jumppanen koki pysytellä Susonsa takana sen läheisyydessä. Mutta aivan äänettöminä vaelsivat nämäkin kaksi paria ja eri teitä.
Mutta Susonkin mieli alkoi nyt lopullisesti heltyä. Hän ei vaan löytänyt sanoja, että olisi päässyt sovinnollisen elämän alkuun. Siinä miehensä edellä eväsnyytti kädessä kiirehtiessänsä ja puhelun alkua miettiessänsä kuvastui hänen sielussansa koko asian kauheus semmoisena, kuin Jumppanen oli sen oikeudessa unensa perusteella selittänyt. Sydän heltyi ajatellessa mitä kaikkea hänen miehensä oli kärsinyt. Hän kuivasi salaa kyyneleensä ja silloin tuli sovintopuheen alku aivan itsestänsä. Hän ei näet voinut olla torumatta miestänsä hellällä varotuksella:
"No mikä nyt pitikin miehen villitä semmoisille retkille! Kun alappa nyt ja rupea piruksi ja sitte anna vielä nylkeä itsesi!"
Ei hän sitä aivan sanan mukaisesti tarkottanut, mutta ei osannut paremminkaan säälitellä. Jumppanen mietiskeli vaan, ja vaikea oli Susonkin jatkaa. Ei taas keksinyt semmoista tavallista, josta olisi yhä heltyvä sisu antanut puhua. Paremman puutteessa täytyi siis lempeästi nuhdella:
"Ja sitte vielä menee oikeudenkin edessä roikalehtamaan paljaalla vereslihalla… jotta ei ole edes vaikka paitariepua päällä!"
Ei Jumppanen nyt osannut millään puolustautua: Hän koki vaan pysytellä
Suson kanssa hyvissä väleissä.
Niin jatkoivat he matkaansa kunnes tulivat Matkalammin päähän, näreen puoliskojen luo. Siinä istahti Suso, avasi eväsnyyttinsä ja kehotti Jumppastakin:
"Syö nyt sinäkin tuosta tuota pappilan rouvan antamaa otrarieskaa!"
Syötyänsä siinä lähtivät he sovinnossa jatkamaan matkaansa. Jouduttiin tiehaaraan, jossa yhtyi käräjäpaikalta tuleva syrjätie. Siinä osui heihin yhtymään Pirhosen pariskunta, joka oli valinnut eri tien, ettei tarvitsisi Jumppasen matkueessa kulkea. Teki jo mieli lyöttäytyä yhteen joukkoon, mutta mieli ei ollut aivan valmis, ja Pirhosen eukko ryhtyi korjailemaan kengännauhojansa voidaksensa siten jättäytyä jälelle.
Nyt saapuivat molemmat parit veräjälle, josta alkoi Koistisen ja
Malisen raja-aita. Sen molemmilla puolilla oli polku, joten voi valita
kumman puolen hyvänsä. Jumppanen valitsi Koistisen puolisen polun ja
Pirhonen Malisen.
Tie oli metsäistä. Sekaisin kasvoi siinä koivua ja tuonta ja pihlajaa, ja rauhallisena vaelsi kumpikin pariskunta. Jo läheni metsän reuna, josta alkoi aho. Sen ahon keskellä oli iso muurahaiskeko.
Äkkiä alkaa silloin kuulua outoa mörinää aholta. Kulkijat eivät siihen kääntäneet alussa huomiota, sillä mielessä liikkuivat helpotuksen tunteet. Vasta ahoa lähestyessä sattuivat molemmat miehet arvelemaan vaimoillensa:
"Koistisen iso härkäkin mörisee jo ulkona."
Mutta silloin tupsahtikin silmiin outo näky. Jumppanen sen huomasi ensiksiki ja ärjäsi:
"Karhun vaivattava!"
Ja todellakin mörisi karhu muurahaiskeon ympärillä. Nyt kirosi
Pirhonenkin hätäytyneenä:
"Ja sillä eväällä onkin kuusi pentua, vaikka Kokko valehteli olevan kaksi!"
Kulkijat olivat jähmettyä. Jumppanen selviytyi ensiksi ja ärjäsi kauhuissansa lehmäänsä muistaen:
"Jos nyt ne pennut ovat päästäneet jo sen viimeisenkin lehmän läävästä!"
Karhu ärjyi muurahaiskeolla ja repi maata. Pirhonenkin muisti lehmänsä kohtalon, menetti harkintakykynsä ja syöksyi suin päin metsän peitossa mökillensä päin kankea noutamaan ja huusi:
"Hae kanki, Jumppanen, ja tule apuun!… Hae sukkelaan kanki!"
Vaimot eivät kyenneet pakenemaankaan, Jumppanen tyrmistyi aluksi, mutta selvisi pian siksi, että huomasi huutaa:
"Pirhonen!… Kuule Pirhonen! Elä heitä akkaasi yksinänsä!… Elä heitä akkaasi tahi ei jää lehmän lypsäjää!"
Mutta ei Pirhonen kuullut, vaan ryntäsi kankea hakemaan ja pelastamaan lehmäänsä. Karhu mörisi kamalasti. Jumppanen sieppasi aidasta aidaksen ja yritti hätäissänsä syöksyä aholle, mutta aidas oli niin laho, että tynkä vain jäi käteen. Kiroten viskasi hän senkin pois ja huusi Pirhosen Liisalle:
"Tule h—tissä tälle puolen aidan ja juostaan tuosta heinätietä myöten
Koistisen nauriskuopan kautta pakoon!"
Liisa yritti kavuta aidan yli, mutta tarttui hameistansa kiini, Jumppanen kiskasi hänet irti, että hame repesi, ja kolmin alkoivat he juosta Koistisen nauriskuoppaa kohti. Jumppanen hoki juostessansa:
"Kunhan Mansikki saadaan korjuuseen ja minä ennätän suuttua, niin näytän minä sille!"
Alkuaan hän ajatteli viedä akat turvaan nauriskuoppaan ja itse rientää Mansikkia pelastamaan. Mutta kuopalle tultua olivat kaikki niin kiihkoissansa, että kukaan ei kuoppaa huomannutkaan. Ohi juoksivat ja vasta Immosen kasken luona hoksasi Jumppanen asian ja noitui juostessansa Mansikin turvaksi:
"Pimitti näet selvän älyn niin että ei huomannut sitä Koistisen kuoppaakaan, johon olisi vaikka nuo akat sullonut!"
Hengästyneenä saapuivat he Jumppasen mökille. Mansikki ynisi karjapihalla, sillä se oli vainunnut karhun olevan likellä ja haki suojaa. Tuohtuneena löi Jumppanen sitä takkavitsalla lautasille, ajoi läävään ja riiteli:
"Etkö kestä läävässä, vaan lennät suoraan karhun suuhun!"
Pirhonen oli sillä välin pelastanut oman lehmänsä ja palannut kanki kädessä aholle. Mutta kun Jumppasta ei näkynyt, ei auttanut muu, kun palata mökille ja jättää karhu rauhaan. Palatessansa iski hän kangella petäjän kylkeen ja ärjäsi karhua pelotellaksensa.
Muurahaiskeolta alkoi silloin kuulua entistä kamalampi mörinä. Se kuului Jumppasenkin mökille. Suso kävi murheelliseksi ja Jumppanen painui synkkänä tupakoimaan. Suso otti vanhan virsikirjan ja alkoi veisata. Veisuuseen yhtyi lopulta Pirhosenkin Liisa.
* * * * *
Kauran kylvöaika lähestyi. Siementen itävyys oli koeteltu, ja harattiin kauramaita.
Uusi sovintokausi alkoi nyt hiljaksensa valmistua Pirttipohjassa. Sen tarpeen tunsi jokainen, mutta ei kenenkään sisu ollut vielä niin kypsi, että olisi sallinut siitä puhua.
Eräänä päivänä tupakoi Jumppasen mökissä Pirttipohjan puheliain ja pienin miehen rehvana, joka ujosteli pienuuttansa ja siksi kerskui suuruudellansa. Tämä mies, Pekka Kuikka, otti nyt karhun puheeksi ja sanoi:
"Ei sitä oikeastaan sitä niin suurta karhukarjaa ilkeä mennä yksinään ryskyttämään tämä isokaan miehen härkä!"
Hän imasi savut, sylkäsi terhakasti ja kehasi:
"Mutta kun sitä oikein yksipuraisiksi heretään ja otetaan seipäät ja niillä mojautetaan sivuille rietasta, niin kystä siitä pitää tulla!"
Hän valehteli nyt pitkän karhuhistorian, jonka hän lopetti näin:
"Mutta kun me kaikki Kuikan pojat tarrasimme sen emäkarhun partaan yksimielisinä kuin yksi tuulen vihuri, niin takakäpälilleen istumaan kapsahtivat pentukarhut ja armoa uikuttivat ja veli-Tahvo sanoi silloin, jotta ollappa tuossa pilli millä puhaltaa, niin tanssia pitäisi joka turrikkaan, että parta vaan leuhkaisi!"
Jumppasen hartiat olivat kumarassa ja piippu oli sammua.
"Vai mitä sinä Jumppanen ajattelet?… Niin jotta painostaako tämä asia sinua, kun olet synkeä tuossa tupakkameiningissäsi?" kysyi silloin Kuikka.
"Eipä tämä erikoisesti… Tämä on ainoastaan semmoista tavallista tupakoimissynkkyyttä", epäsi Jumppanen. Kuikka selitti:
"Se on yksinpä tässä avioelämässäkin se yksipuraisuus semmoinen voima, että ei siinä akka uskalla miehellensä torailla. Siinä Kuikankin talossa jos vaan akka rupeaa rykimään ilman yskää ja minä vaan nostan oikean miehen luonnon ja sanon että: ak-ka! niin letti ojona siinä akka laputtaa ulkotöillensä!"
Jumppanen mietti. Kuikka puhui nyt Pirttipohjan yleisestä voimasta ja kehui:
"Sitä tässä jo yhdessäkin suuremman puoleisessa miehessä asuu semmoinen voima, minkä nyt tässä minunkin kokoisessa miehen jätkässä, niin mitä sitte tässä koko Pirttipohjassa! Karhun tanssia siinä pitää petojen tanssia, kun täältä nousee miestä kuin karpaloa mättään alta!… Siinä se voima on siinä sovussa!… Silloin, kuule Jumppanen, ei tarvitse muuta kuin vähä hönkäistä ja näyttää kurassia, niin häntänsä uneuttaa karhu aholle, kun hätäpäissään lähtee pakoon latmistamaan!… Vai mitä sinä Jumppanen syleksit?… Minä jo sanoin Pirhoselle: 'Pirhonen', sanoin minä Pirhoselle, 'turvaannu sinä Pirhonen vaan Kuikkaan ja pole rikki se eripuraisuus sen Jumppasen kanssa, ja Kuikka kun on etukynnessä, niin suolla se vaan karhu soittaa mennessänsä!'…"
Jumppasella ei ollut vastaamista mitään. Kun Kuikka lähti, kypsytteli Jumppanen taas sovinnon tarvetta, kuten Pirhonenkin. Kertakin hän taas valitti Susollekin:
"Se on yleensäkin koko se varsinainen sovinto niin monien sakkojen ja käräjöimisien takana täällä Pirttipohjassa!"
Mutta rehellisesti hän siihen pyrki ja koetti keksiä keinoa miten lähestyä Pirhosta. Asia alkoi häntä painaa. Lisäksi harmittivat häntä vielä maksamattomat viinat. Hän synkkeni viinalle yleensä ja uudisti lupauksensa hävittää koko viinasauna.