VII.
Miks' on eukot suruiset?
Kysyt. Saatko vastuun? Et.
Vait' on, vaiti vaimon mieli.
Luikin herrat asuivat nykyään vuodet läpeensä kaupungissa. Tänäkään kesänä ei ollut kukaan heistä käynytkään hovissa. Ne ankarimmat toimenpiteet täytyi siis lykätä siksi, kunnes ovat ehtineet neuvotella isäntiensä kanssa ja saada niiden tarkat määräykset. Nieriä kyllä etsittiin vangittavaksi voudin apulaisen pahoinpitelystä, mutta toiset suojelivat ja piiloittivat häntä visusti.
Eikä ryhdytty vielä vangitsemaan Rounia, kun sitä vastaan ei ollut mitään sitovia todistuksia. Vouti sitä vaati, mutta muut selittelivät hänelle lakiansa; ei sanonut nimismies uskaltavansa vielä vangita, sillä voisi joutua siitä itse ehkä syytteeseen. Hän pelkäsi sitä sen vuoksi, kun tiesi sen lähetystön olevan matkoilla, vaikka se olikin pitänyt asiansa salassa. Mutta hän neuvoi:
"On parempikin näin", neuvoi hän voutia, ja selitteli:
"Antaa niiden aluksi rohkaistua ja pitää vain sitä tarkemmin silmällä." Hän puhdisteli silmälasejansa, näytti samalla syventyneen siihen tehtävään ja jatkoi kuin sen työn sivussa:
"Silmällä pitää ja… Vapautta saatuaan ne rohkaistuvat ja silloin, kun on jo todistuksia, niin voidaan tarttua."
Mutta kun aika kului ja vouti yhä vaati, niin suostui asettamaan Rounin julkisen silmälläpidon alaiseksi, kieltämään hänen poistumaan talostaan ilman viranomaisten lupaa. Hän oli tullut nyt sitä määräystänsä Rounille ilmoittamaan ja vouti oli hänen mukanansa. He tapasivat Rounin sen työmaalla, ruununmies ilmoitti asiansa, antoi määräyksensä. Rouni kuunteli tyynenä ja vastaukseksi puheli:
"Taisi olla turha puuha."
Ja selventääksensä, mitä oli tarkoittanut, hän entistäkin jykevämmin jatkoi:
"Minä en ole ennenkään talostani pakoillut, vaikka on tässä sattunut toinenkin asia. Niin että on turhaa luulla että nytkään. Tuli mikä tuli, tässä minä seison, enkä rävähdä."
Ja kun ruununmies ja vouti poistuivat ja hän oli taas kahdenkesken veljensä kanssa, niin hän sille puheli:
"Ne luulevat, mutta turhia luulevat."
Turhaan luulevat, että hän talostansa pakenee, hän tarkoitti. Mutta taas hän painui raskaaksi ja miettiväksi ja lisäsi:
"Olkoot ne nyt niin ja vaikka mikä miten, niin tässä kynnän viimeisen vakoni." Veli tajusi hänen mielialansa ja alkoi taas puhella niitä omiansa. Hän puheli:
"Vaot on vakoja." Hän koki taas lauhduttaa ja kohottaa veljensä synkkää mieltä.
"Se", puheli hän, "se tietysti tahtoo olla aina mielellekin kova. Mutta ei sille pidä antaa valtaa."
Epätoivolle, mielenmasennukselle ei pidä antaa valtaa, hän tarkoitti ja lisäsi:
"Köyhyydessäkin voi olla rikkaus ja surussa lohtu."
Se tuli sydämestä, itsestään, ilman miettimisiä. Mutta Rouni voimistui taas nuoreksi. Hän puheli raskaasti:
"Ei se, Mainu, ole ihan niin."
Ei hän kieltänyt sitä, että köyhyydessä on rikkaus. Päinvastoin. Hän jatkoi:
"Minä en ole koskaan köyhyyttäni nurkunut, enkä piikkoista paitaani vieronut ja vähäksynyt, ja pahin, mitä minulle voisi sattua, olisi sittenkin se, että minä olisin rikas, sillä rikkaus on varastettua. Toisen työtä ja ryövättyä se on. Ja se olisi paha merkki minun otsassani." Mainu vaikeni. Veljen sanat olivat taas tulleet jykevinä kuin hirsi. Rouni varustautui tarttumaan työhönsä ja lopetti:
"Minä olen maailmalta toivonut ainoastaan sitä, että se antaa minun rauhassa omaa kohtaloani kantaa. Kun minäkään en kerran kenenkään varpaille astu."
Hän painui työhönsä. Tuli ilta. Hän oli jo kylpenyt ja istui yksinänsä saunansa oviseinän vieressä. Myöhäisen illan päistäreinen valo käärieli huntuunsa pihaa, sen puita ja matalia asunnoita. Hän vaipui taas omiin ajatuksiinsa. Hän näki Viemin käyvän noutamassa viimeistä sangollista iltavettä, näki matalan kaivonvintin liikkuvan ja Viemin poistuvan sankoinensa. Mieleen muistuivat entiset ajat. Tässä samassa saunassa, tai sen samalla sijalla sen edellisessä, oli hänen vaimo-vainajansa synnyttänyt ne monet lapsensa, joista oli vain muisto jälellä. Mieleen palasivat niiden synnytysten monet raskaat, puutteiset päivät ja hän muisti niinä päivinä täällä matalassa saunassa eläneensä elämänsä monet hellimmät hetket. Vaimon alistuminen yhteisen kohtalon alle oli hänet silloin aina saanut sanattomaksi. Hän oli vain tuntenut aivan vihlovan hellyyden povessansa piikkopaidan alla. Nyt oli se vaimo poissa, sen viime kohtalot häneltä salassa, kuolo tuntematon. Hän istui ja istui, yllä lempeä yö ja sen palttinainen hiljainen hämärä valo ja edessä kova maailma ja sen loittoisimmilla sijoilla vaimon unohdettu hauta, jolla kasvaa ruoho ja josta ei miehelle vihi koskaan saavu.
* * * * *
On jo keskikesä.
Kun lähestyi Vaitin taloa, sen vähiä viljelyksiä, pisti ensimäisenä silmiin matalan tuvan ylettömän pitkä viirinsalko. Se tuntui aivan suhdattoman pitkältä verrattuna talon pienoisiin asumuksiin, tuvan pikku akkunaan ja kaikkeen. Kun nyt, hiljaisen päivänlaskun edellä, lähestyi samaista taloa, pilkotti sen pieni akkuna kartanopuun alta iltahohteen häikäisemänä. Varjoon tuntuivat silloin jäävän pystyn turvekaton jykevä harjahirsi, aidan seipäissä kuivuvat lehtikerput, matalat aittaset ja kaikki muu. Ainoastaan vähän loitommalla oleva riihi kuvastihe selvempänä tässä omituisessa iltanäyssä.
Nyt tiesivät siellä kertoa yhä ja yhä uutta niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Vouti oli siitä juovuspäissään aivan kerskunut, halventanut eukkoja ja eukot olivat heltyneet omaa sisartansa uhkaavasta tuhosta ja oman, yhteisen kohtalonkin vuoksi.
Siitä nyt juttuiltiin. Viero oli siinä muiden kuulijoiden lisänä. Vaitin emäntä oli juurikään juottanut vasikat, puhdisteli nyt kiulujansa ja puheli siihen puheen sekaan surullista:
"Sehän se on naisen osa. Kestä vain ja kärsi. Olipa vouti tai jos mikä."
Miehet vaikenivat. Emäntä jatkoi, sureili: "Hivu vain ja hivise. Mutta siitä elä hiisku, että onko se minullakin oma onni ja osa."
Ja toiset eukot kiukuttelivat samaa, kuten kaakkurit kuikuttavat yhteisessä hädässä.
"Niin justiinsa! Hivu vain ja sano että: mitäpä tässä minusta. Ihan se on", kaihoili Lamun Mai, ja monet toiset säestivät samaa.
"Se on onni yksillä ja toisilla kipu", puheli taas emäntä. Tuoreita humaloita siinä oli pöydällä punainen koppa kaljaa varten, vaikka eivät nuo näkyneet vielä olevan muuta kuin alkuja. Hän puuhasi sitä asiaansa ja lopetteli kaipaavalla:
"Koska tuo sitten tullee kaikille se kirkas!"
Se oli kuin hautajaismenoa ja mielialaa. Kukin näki vain pimeän osansa ja harmaan maailman, jossa vain yhdet valitut loistivat harmauden seassa onnellisina kuten tämän tupasen pieni ikkuna siinä iltahohteensa valossa, loistaessaan harmaan talopahan ainoana ihanana valona, samalla kun tuvassa hiipi mielissä huoli siellä matalien, nokisten orsien alla.
Vaiettiin, Äkkiä lausui silloin Viero lyhyen:
"Mutta älkööt vielä luulko."
Se Viemin kohtalo oli häntä nyt liikuttanut, koskenut hellästi. Hän lisäsi:
"Mutta mitäpä niistä sanoista! On sitä vielä muuta."
Ja jos hän aina oli ollut vähäpuheinen, niin kävi hän nyt entistäkin vaiteliaammaksi. Hän päätti vain toimia. Hänessä heräsi isänsä peru, niin toisenlainen kuin hän ulkonaisesti jo monessa suhteessa olikin. Hän poistui, haki Mierin ja Laukon Juhan, ja sopi heidän kanssansa asioista, tulevista tapauksista vähin sanoin. He päättivät panna kaiken alkuun kolmenkesken ja kutsua muut valmiille. Laukon Juha ihastui häneen.
"Se on toista", puheli hän ja todisti:
"Sinä olet kuin Rounin poika." Hän innostui puhumaan omia katkeruuksiansa, ynseillen:
"Hiivatti! Turise. Kumarra omaasi. Me työssä, herrat jouten. Kolkuta ja kolista kirkon oville ja ano. Tuleeko? Huut hiiteen! Ne ovat yhtä."
Hän kiehahti ja vannoi:
"Mutta nosta vain oma pääsi pystyyn ja sano että: tässä seistään, niin hellittää osa. Hellit-tää vaan. Kun vaan oma pää pystyyn"; tipan hän vielä lisäsi:
"Muuten vie vaoltasi joka jyvän vieras."
Mutta kun Viero sinä iltana vaelsi yksinänsä kotimatkalla, oli hän tavallista vakavampi. Hän johtui nyt ensi kertaa elämässänsä muistelemaan niitä monia mieronteitä, joita hän oli kierrellyt, ensin ihmisten armoilla, sitten pikku kerjäläisenä, myöhemmin talojen ja hovien työläisenä. Paljon hän muisti sieltä selvästikin, enemmän kaukaisena hämäränä. Siellä oli vieras riihi, jossa hän oli puinut, siellä luhti, jossa oli nukkunut, kaikkialla miero, jota oli vaellellut. Hän muisti talon, jossa oli jättänyt kerjuupussinsa ja lähtenyt kerjäämään työtä. Se kaikki oli nyt siellä takana kuin öinen, määrätön taival, jossa ympäröi korpi ja jota vaeltaessa alati kaipaa siltä taipaleelta pois, johonkin talon tupaan pääsyä.
Kunnes sitten vasta nyt, Rounin kohtalokkaaseen taloon päästyä, oli hänellekin avautunut se kaivattu tupa — ei talo itse semmoisenansa, vaan sen nuori emäntä Viemi. Koko hänen vähä maailmansa oli nyt samaisessa Viemissä ja hän tunsi olevansa rikas.
Oli jo sydänyö. Korven puut seisoivat aaveisina epäselvässä yövalossa. Kuului jo sen ison kosken kohina, jonka niskasta oli yli melottava. Ei yhtään ääntä. Kun hän silloin, sydänyön hetkellä, meloi joen poikki ja mela kolahti kiveen, pelästyi siitä havahtanut lintu ja läksi vaakkuen lentoon. Hän huomasi, että se on korppi, ja sen öinen koikunta sekoittui omituisesti yksinäisen kosken jymisevään kohinaan ja kuohuun.
* * * * *
Ja yhä se vanha Tairakin niillä teillänsä vaelteli. Hän oli taaskin löytänyt ne jo kerran kokonaan kadonneet jälet ja lähestyi näitä Luikin maita, vaikka olikin vielä kaukana, tuntemattomilla tienoilla. Hän istuksi nyt sauvoinensa Hiekin talossa. Siinä ohjailtiin edelleen ja hän kertoili siinä kohtaloitansa ja tyttärensä tähän astisia kohtaloita samalla.
"Kärsiä, kärsiä on saanut lapsi. Kokea on saanut monia!" kaihoili hän surullisena.
"Johan ei! Jo-han ei olisi kokenut!" madaltui siinä äidin onneton mieli. Kuulijat heltyivät. Hiekki puheli:
"Se on osa kova."
"Johan ei olisi! Näyttää vain, vaan ei anna!" sureksi äiti vastaan ja puheli:
"Itket. Luulet että lauhtuu. Mutta ei lauhdu. Ei lauhdu. Kellä on osa kova, niin ei lauhdu. Jo-han!" Hiekin vaimo puuhaili hänelle syömisiä, mieli hänelläkin monena ja puheli:
"Se on tämä maailma."
Oli sitä hänkin monia kokenut. Hän lisäsi:
"Mutta kun se on kerran niin sallittu, niin minkäs sille voit."
Paras siis alistua. Taira toistelikin:
"Paras! Paras että vain niin… Että jos et kestä, niin sorrut. Sorrut vain. Sor-rut. Ei se avutonta avita", kaihoili hän yhäkin surullisempana, ja lopetti:
"Jos kerran sortuakseen niin sorrut. Sorrut vain, sor-rut!"
Ja kun hän sitten taas edelleen lynkytteli, kuvastui hänen mielessään aina ja yhä vain lähempää se hänen ainoa tyttärensä, joka, jos on kerran sortuakseen niin sortuu.