VIII.
Lensi lintu lapsen luo.
Min se tullessansa tuo?
Syömmihin sadat suruja.
Lopultakin oli se lähetystö palannut pitkiltä matkoiltansa. Oli palannut tyhjin toimin. Luikin isännät olivat mahtavaa sukua. Kukaan ei rohjennut heidän asioihinsa sekaantua. Oli vain kehoiteltu alistumaan, tottelemaan lakia ja vakuuteltu, että Luikki kyllä tietää oikeutensa, eikä vaadi muuta kuin omaansa, sitä, joka on lain mukaan sen omaisuutta.
Ja nyt olivat ne Mainun heränneet Riekin talossa koolla. Olivat jo kuulleet palanneiden köyhät kertoilut, istuivat ääneti, emännän yksin ollessa eleillä, ja kaihoilivat uutta apua. Se Herran apu se heille nytkin kyllä hiljaa vielä sarasti, mutta se sarasti nyt etäältä ja surullisena kuten talvinen iltarusko kuoleman käväistyä yksinäisessä salotuvassa.
"Eikö tuo lie etäistä sekin", puheli jo emäntä hiljaa siitä avusta.
"Vasta tuo kuolemassa luona lienee", kaipaili hän sitä yhä hiljemmin. Lampaat olisi ollut tänään kerittävä. Hän kaihoili kuin nyt sitä asiaa muistellen:
"Kunhan on ja ahertaa. Tottapahan sitten kuolema loput korjaa."
Mutta Mainu luotti yhä siihen apuun ja koki sillä uskollansa puhua muillekin rauhaa.
"Kyllä Hän on jo näillä main, Herra nimittäin", puheli hän ja vakuutti:
"Ei Hän unohda."
Hän koki selittää, että Herra tekee työtänsä huomaamatta, vaiti, kuten hiljainen ja yksinäinen metsämaan kaurahalme ripsii ja kypsyy ääneti ja vaiti ja on vaatimaton ja vähäinen siinä ripsiensä hiljaisuudessa heloittaessa.
"Hän on niinkuin metsässä kaino kaura. Niin Hän on näillä main", todisteli hän siitä Herransa ihanasta läsnäolosta. Hän selitteli taas, että kaikki mitä tulee, se on Hänen tahdostansa tapahtunutta, sillä Hän on kaiken Jumala, Hän.
"Hänen hiljaista viisauttansa se on kaikki. Sillä Hän on Hän." Hän itsekin oli taas kuin vähäinen kaura, joka tyytyy omaan yksinäiseen elämäänsä siellä metsähalmeen hylätyssä rauhassa, maailmalta mitään pyytämättä.
"Turva on Hänessä, sillä hän on ja yöpyy meidän luona… Yöpyy, yöpyy Hän ja on turva ja tuki", toisteli hän yhä vain kuin itseksensä. Yhä vain hän uskoi ja vakuutti Herran armon ja viisauden kasvavan näillä mailla kuin sen hiljaisen kauran. Sen suojissa tuntui kaikki turvalliselta. Hän vakuutti:
"Siitä kasvaa elo."
Eivätkä ne muut jaksaneet nytkään olla alistumatta. He vain tunsivat ikäänkuin pienenevänsä ja hupenevansa sen salaisen, suuren viisauden edessä. Se viisaus, apu ja armo kyllä tuntui yhäkin etäisemmäksi loittonevan, mutta jälelle jäi toki kaihoisa rauha, kuten kuolintaloon, sitten kun jo iltaruskokin on lakannut ja tuvan kurkihirren yllä on äänetöntä ja sirkka on vaiennut kiukaassa, eikä kukaan puhu. Vaietaan vain, tajutaan yhden lähteneen vainajana talon tuvasta ja kuolinpäivän iltoinensa etääntyneen sinne tuntemattomuuksien taakse.
* * * * *
Nyt oli jo leikkuuajan alku. Siellä täällä ilmestyi ensimäinen kuhilas pienelle pellolle ja riihen edessä kapsehti mies paitahihasillaan jo valmistuksiansa.
Ja nyt oli Rounillekin lähetetty kova määräys saapua vaimoinensa Luikkiin päivätöihin, kuten ainakin alustalainen. Hän kuunteli määräyksen ääneti, jatkoi vain työtänsä ja lopuksi lausui määräyksen tuojalle lyhyen:
"Mitäpä siitä."
Mutta kun tuoja yhä siinä viivytteli, niin hän kuin sanontaansa selventääksensä lisäsi:
"Minä vain tarkoitin sitä, että sinä täytit oman tekosi… kun toit sanan, ja minä teen mitä minulle kuuluu."
Hän ei ollut tätä ennen puhunut Viemille näistä asioista vihjailuillakaan, ei rauhoittaaksensakaan vaimoansa. Mutta kun hän nyt söi ääneti ateriaansa ja Viemi tapansa mukaan hiljaa omiansa puuhasi, niin hänen tuli Viemiä sääli. Mieli teki nyt sanoa sana rauhoitukseksi. Ei vain tahtonut löytää sanoja. Vasta aterian lopetettuansa hän pääsi sanoiksi ja puheli:
"Ne tässä hätyyttävät", alkoi hän silmäillä askareitansa ja jatkoi:
"Mutta ei sinun pidä tässä hätäillä, eikä surra sitä, mitä sattuu. Kun aika tulee, niin minä kyllä teen omani." Hän ei nyt huomannut sitäkään, kuinka Viemi silloin taas vetäisi huivia alemmaksi silmillensä ja koki pysytellä selin. Hän vain heltyi ja puheli:
"Karuahan tämä kyllä tässä sinullakin on. Mutta kun tyydyt niin… ei tuo kaikki vielä lie lopussa."
Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt sanonut hellyyttä liiaksikin. Hänelle tuli sen takia aivan vaikea olla, ei hennonnut katsahtaa vaimoonsa, ei voinut jäädä sen luo tupaan. Vasta työmaalle, yksinäisyyteen päästyänsä alkoi hän tuntea itseään taas alkavan painostaa. Ja kun Mainu saapui myöhemmin luo, niin hän alkoi aivan itsestään sille nyt levähtäessään puhella, toisin kuin ennen.
"Tässä", alkoi hän. Ei tiennyt mitä ja miten sanoa.
"Mutta mitäpäs niistä", aikoi hän jo keskeyttää, vaan kun nyt mieli yhä synkkeni ja painui, niin hän taas lisäsi:
"Kun olisi vaikka lapsista jokukaan jäänyt, niin olisi siitä nyt apu ja toivo… Tässä kun nämä muutkin avut jo hupenevat." Ja kun veli kuunteli nyt ääneti, niin hän, kuin unohtaen oman osansa, heltyi sillekin sanomaan veljen sanan, kuten kyllä usein ennenkin. Hän puheli:
"Mutta samaa kovaahan se on kaikilla… Ja onhan tuo hyvä, että sinä olet tässä yksissä pysynyt. Vaikka ei tuo sinunkaan elosi lie häävi."
Ja yksissä he olivatkin elelleet ikänsä. Vaikka Mainu elikin omaa talouttansa, kierteli töissä ja saarnailuilla maailmalla, niin aina hän oli palannut veljensä luo kuten kotiinsa ja aina tuntenut veljen kohtalokkaan talon omaksensa, sen huolet ja oudot aavistukset yhteisiksi. Hän tajusi veljensä karusta puheesta sen mikä siinä oli sydäntä.
"Ne nyt ovat niitä", tapaili hän vastaukseksi. Teki mieli jotain kuitenkin vielä sanoa, mutta ei siinä ollut sanoja.
"Se on jo takana. Mikä on eletty", löysi hän toki jotakin ja lisäsi:
"Kerran vain tulee meillekin ilta. Ja silloin tehdään kaikesta tili. Ilman meitä." Hänen oli määrä lähteä huomenna saarnamatkoillensa lähiseurakuntiin. Hän toisteli, mieli omituisena:
"Ilta, ilta joutuu. Kun se tulee, niin silloin on majan harjalla yö."
Ja kun Rouni sitten iltasella päivän jo laskettua oli korjaillut pihaveräjän kiinni, niin hän jäi siihen veräjälle pitkäksi aikaa yksin istuksimaan. Lammas makasi vuonillensa rauhallisena siellä veräjän toisella puolella. Ensimäinen kuhilas pellolla antoi yölle elokuun tunnun. Metsien ja pihan yllä oli ohut hämärä, jossa kaikki näkyi kuin hauras varjo. Hän tajusi Vieron kulkevan paitahihasillaan pihan halki aittaansa ja vähän myöhemmin Viemin kokoilevan pihamaan hämyssä vähiä pesujansa, jotka olivat kuivuneet oksilla ja nuoralla. Sitten hävisi kaikki. Oli vain tyhjä piha öisine puinensa ja matalien asumuksien harmaat harjat äänettömine kurkihirsitolppinensa ja räystäät kouruinensa, jotka kaikki peittyivät yön hentoon ja herkkään äänettömyyteen.
* * * * *
On seuraava päivä.
Mainu oli jo lähtenyt saarnailuillensa sinne etäisille seuduille. Hänen oli määrä viipyä siellä useita päiviä. Hän oli lähtiessänsä hyvästellyt Viemiä tavallistansa erikoisemmin, tietämättä miksi. Ero siitä oli nyt vain tuntunut toiselta kuin ennen. Oli kuin olisi hän aavistanut poissa ollessaan jotain erikoista tapahtuvan.
"Yhdessähän tässä on aina eletty ja koettu", oli hän puhellut ja lisäillyt:
"Mutta sitä on elämässä paljon. Kullekin meistä kolkuttaa oma kohtalo ja osa."
Mutta nyt oli jo puolipäivä. Viemi leikkasi ruista kahdenkesken Vieron kanssa ja Rouni itse oli halmeella töissä. He olivat leikanneet tovin ääneti, kun työ pysähtyi kuin itsestänsä ja Viero alkoi hänelle puhella. Hän oli nyt tavallista vakavampi sen salaisen suunnitelmansa vuoksi. Siitä tuonnoisesta saunakohtauksesta hän aikoi jotakin selittää ja puheli äkkiä:
"En minä, Viemi, silloin aikonut sinulle mitään pahaa… Aioin vain sanoa, että minulla on sinun luonasi hyvä olla."
Tuli kuin vaitiolo. Viemi seisoi leikkuun rajassa sirppi kädessä. Hän taivutti sirpillä rukiin korsia niin että niiden tähkät kallistuivat hieman hänen silmiensä suojaksi. Hän ujosteli kuten kosittava neitonen.
"Sitä on aina sydämellä yhtä ja toista", jatkoi nyt Viero Viemin siinä yhä vaietessa ja pelätessä katsetta häneen kääntää.
Ja silloin heissä sykähti toisiansa kohtaan jotakin hyvin hellää. Ei siitä olisi kumpikaan hennonnut enää tämän enempää puhua, ei nyt, ei koskaan. Viemi vain seisoi ennallansa ja ikäänkuin koki yhäkin salassa taivuttaa rukiinkorsia kallistamaan tähkiänsä hänen katsettansa peittämään. Edessä oli vain hieno, pieni köyhän talon ruispelto ja sen piennar, ja ruispellon sivulla matala, yksinäinen sauna ja tuntui vain aavistuksissa hento ja tuskin huomattava näiden olojen sykähdys, niin hiljainen ja vaatimaton kuin se, kun köyhän tuvan akkunalaudalla sykähtää yksinäisen, hellän punakukan hiljainen ja kaino sykähdys.
Samassa alkoi metsän takaa kuulua yksinään vaeltavan miehen harras veisuu. Joku niitä Mainun uskolaisia vaelsi polkujansa ja miten lie mieli tehnyt siinä yksinäisyydessä veisailemaan. Veisuun rauhallinen kuulu kohosi rikkaana ylös ja ikäänkuin levittäytyi katoksi metsien, pellon, siinä pellolla leikkauksensa rajassa seisovan ihmisparin ja kaiken ylle.
* * * * *
On kulunut päivä välillä.
Nyt alkoivat oudot sanomat nopean kulkunsa. Viero oli poistunut aitastansa yöllä kenenkään huomaamatta ja palannut aamuyön aikana ilman että sitäkään kukaan tiesi.
Mutta aamusella oli Luikki kaikkinensa porona. Juopunut vouti oli palanut liekeissä, apulainen löydettiin metsästä murhattuna. Ruununmies oli yrittänyt rientää palopaikalle keskellä yötä, mutta hänkin oli matkalla hävinnyt jäljettömiin. Minne? Kukaan ei sitä tiennyt. Vasta vuosien kuluttua löydettiin joesta, sillan alapuolelta, hänen rattaansa ja hevosen luut, mutta hän itse oli ainiaaksi kadonnut. Kartanon väki oli hajautunut kyliin ja taloihin. Kaikki oli päässyt irti ja oli nyt valloillansa.
Ja nyt kulkivat puheet ja arvailut. Kukaan ei tiennyt mitään ja ne jotka tiesivät, vaikenivat kuin hauta. Kaiken entisen lauetessa oli samalla aivan itsestään ilmestynyt ankara yhteisen kurin henki. Jokainen tajusi, että siinä asiassa leikitään nyt elämällä ja kuolemalla ja yhteinen asia yhä vain sitä kurin henkeä tiukensi.
"Herrasiunaa! Mitä tästä nyt koituu!" siunailivat eukot. Mutta miehet tajusivat, että nyt oli vain kestettävä.
"Koituu mikä koituu!" puhelivat he vakaina. Itse asiassa tuntui yksinpä siinä odotuksen ja epätietoisuuden painaessa helpolta ja keveältä kun Luikki oli nyt poissa, sen rauniot savuavina. Puheltiin kostonilolla:
"Riisuuntuipas, ruoja!"
Hävisipäs, kytee raunioina. Toinen lisäsi varmalla:
"Kumossa on!"
Tuntui vain vapauden ensimäinen hengähdys, eikä silloin tehnyt mieli laskea, kuinka pitkäaikainen se tulee olemaan. Nuorten, niiden hillittömimpien kesken, pääsi ensi aluksi valtaan uhman riemuakin, ja raiteilla sen mukaista remua, sodan ja metelin remua. Avin Mieri siellä oli ylinnä muita. Heitä kulki joukko poikia kylän tiellä. Oikeastaan Mieri koki painaa mieleensä asian vakavuutta sillä remullansa. Hän kulki kaulatusten toisten kanssa ja hoilasi:
"Ja vaikka mä kahta rakastan, niin yks' on niistä oma."
"Hip vaan", remusi hän. Mutta kun he tulivat Tuovin talon pihalle, niin hän talttui kokonansa, vaikka toiset yhä remusivat. Hän istahti Lienun aitan porraslaudalle, vaipui tahtomattansa miettimään ja kun Lienu kulki ohi, niin hän tälle puheli:
"Älä, Lienu, sure, vaikka nyt näin."
Hän puhui nyt omituisesti, sillä mieli painui. Lienu pysähtyi, näytti arvaavan hänen mielialansa, heltyi hänelle ja vastaili:
"Mitä sinä nyt minun suruistani! On sitä nyt pahempiakin eletty!"
Remukin lakkasi. Mieri tapaili:
"En minä sillä mitä erikoista." Hän tuntui jo aivan surulliselta ja lisäili:
"Minä vain muutoin toivoisin sitä, että sinulla ei olisi surua. Sillä mikä tullakseen, niin se tulee. Mutta ei se sinulle tule."
Ja Lienusta näytti Mieri nyt yht'äkkiä muuttuneen nuorukaisesta mieheksi ja hänestä tuntui kuin olisi hän itsekin sen huomattuansa muuttunut toiseksi ja heidän entiset keskinäiset keveät rakastelunsa saaneet uuden tunnun, alkaneet muuttua rakkaudeksi. Hänelle kajastivat kyllä Luikin savuavat rauniot, mutta samalla hänestäkin tuntui nyt olo muulta, ei entiseltä. Kylän kesäisiin kuherteluihin ja kuhilaiden ja heinärukojen takaisiin rakasteluihin oli kauhuntapauksesta tuulahtanut uusi tuntu.
"Ja tytöt ne itki aitassansa,
vaan en minä itse sure."
Hoilasi näin joku, mutta siinä hoiluussa värisi nyt sittenkin tämän kesäisen kyläelämän outo, vakava sävy.
"Mitäpä niistä!" lopetteli Mieri omiansa. Tulee mikä tulee. Oli alkanut yleinen alistuminen tulevien kohtaloiden alle.
Ja vanhaa Tairaakin veti nyt jo tie Luikkia kohti. Kaukana hän vielä vaelsi, mutta siellä tunnettiin Luikin laajalti kuulu nimi ja sitä kohti häntä nyt ohjailtiin. Elossa tuntui olevan tytär, elossa Rounin kadonnut poika.
"Elossa, niin elossa. E-los-sa!" ilostui hän toistelemaan ja ihaili:
"Ken kerran kestääkseen niin kestää. Kestää! Kestää vain!"
Niin istui hän kerran sauvoinensa ja nyyttinensä tienvarrella. Lähes kaksikymmentä vuotta oli takana sotapakolaisen karkailuja, vankeutta, elämää vieraalla maalla, suruja viljalti, iloja vähän, tuskin ainuttakaan. Nyt tuntui pilkoittavan päivää sieltä Luikin puolelta ja hän kaihosi vain sinne. Luikissa oli hänellä nyt koko maailma. Yksinäiset kankaat siinä vain levisivät äänettöminä ympärillä ja niitä valaisi paisteellansa salomaiden ujo päivä.
Mutta palon jälkeisenä aamuna ei ollut sana vielä kantanut Luikin raunioilta Rounin metsätalolle, eikä Viero siitä kenellekään sanaakaan puhunut. Aurinko paistoi vielä matalahkolta. Varhaisessa aamussa tuntui päivännousujen jälkeinen rikas tuoreus ja pihalla se kesäaamun nuoskeus, joka on tavallista unesta heränneen väen ensi askareitansa alotellessa. Lehmä märehti veräjällä rauhallisena, lypsyaikaansa odotellen, ja juuri äsken pukeutunut Viemi ilmestyi tuvasta rapulle. Hänen kasvoillansa tuntui vielä unen jälkeinen aamun tuoreus. Korento oli pystyssä seinää vasten. Hän varusteli siinä seinävierellä korvoa kaivolle veden noutoon lähteäksensä ja tuskin huomasi kuinka hänen miehensä sillä aikaa kulki taitse suitset kädessä tuvasta pihan halki ja hävisi aitan taa, lähtien hevosta metsästä hakemaan. Viero huomasi Viemin puuhat, tuli avuksi, vei korvon kaivolle, Viemin tullessa korentoinensa jälestä.
Ja kun Viero nyt kaivolla nosti matalalla vintillä vettä korvoon kaivon kannella seisten ja Viemi seisoi siinä kaivonkannen vieressä korento pystyssä, tuntui heistä molemmista, että heidän välillänsä on jo lopullisesti jotakin sitä hyvin läheistä, joka yhdistää heidät ainiaaksi. Kaikki muu maailma oli jäänyt heille vieraaksi ja he olivat huomaamattansa muodostaneet omansa ja sulkeutuneet siihen. Korvo oli jo täysi ja nyt Viero puheli jo kuten aina semmoiselle ystävälle ja naiselle:
"Älä sinä, Viemi, sure, jos mitä sattuu ja on", puheli hän ja lisäili:
"Niitä on aina maailmassa kohtaloita, mutta kyllä se kaikki menee aikoinaan ohi."
Ei Viemi tiennyt mitä hän tarkoitti, ei halunnutkaan sitä erin tietää. Hänestä tuntui nyt vain olo helpolta ja hyvältä. Hän seisoi yhä siinä korento pystyssä, tajusi vain kaivonvintin nousseen ja laskeneen ja ystävänsä nuoren miehen nostaneen sillä vettä ja puhelleen hänelle. Hän olisi tahtonut jäädä siihen iäksi, seistä vain niin, levollisena, onnellisena, korento pystyssä, ympärillä aamun tuoreus, mielessä vielä varhaisen aamun vieno unen tuntu ja nuori mies siinä kaivonkannella hänelle puhelemassa ja nostamassa hänen korvoonsa kaivosta vettä.