Elämän kasvot

by Maila Talvio

KUOLEMA

Entinen Kareliin talo oli hajoamistilassa. Maaliskuun ensimmäisinä helottavina päivinä oli portista ajettu kadulle suuria tavarakuormia, sekä arvokkaampia huonekaluja, jollaisia nähdään saleissa ja vierashuoneissa, että romua, jollaista kokoontuu perheen asuinhuoneisiin ja vinnille vuosien mittaan. Kirkkoherran väki oli vielä viime työkseen käynyt jäähyväisillä Karelleilla, vanhan rouvan sairasvuoteen ääressä oli juotu lähtökahvit ja itketty. Rouva Kambergin nouti tohtori itse omalla hevosellaan, Liina talutti häntä, toiselta puolelta tukien, alas portaita. Kun rouva Kamberg jo istui vällyihin peitettynä, pyyteli Liina vielä, ettei tohtori unohtaisi heidän sairastaan. Hymyillen sitä iloista leveää hymyä, joka hänet oli tehnyt niin suosituksi kylpyvieraiden kesken, tohtori huomautti Liinalle, että piti varustautua senkin mahdollisuuden varalle, että… niin, että loppu ei ollut kovin kaukana. Vanha rouva Karell oli sitkeä, hän riippui kiinni elämässä kynsin ja hampain, kuka toinen olisi läpikäynyt mitä hän, aina viime aikoihin asti. Mutta jokin raja oli hänenkin voimillaan. Oikeastaanhan hän jo viime päivät oli viettänyt kuin kuolinkamppailussa. Eihän hän enää nähnyt eikä kuullut, tuskia vain kykeni tuntemaan. Olisihan hänelle vain huojennus päästä pois. Johan tätä oli kestänyt tarpeeksi. Liina lämmitteli käsiään esiliinansa alla. Näin ei tohtori koskaan ollut hänelle puhunut. Häntä järkytti ajatus, että mamma kuolisi. Mitä tekemistä hänellä sitten enää olisi maailmassa? Hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin hoitamaan mammaa, hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä kuin mamma… Tohtori näki, että Liinan suupielet alkoivat vavahdella, naurahti taasen ja sanoi, etteihän hän mitään tiedä, rouva Karell on, kuten sanottu, niin sitkeä, että hän voi elää kauemmin kuin kukaan heistä.

Se oli leikkiä. Tohtori oli, kun rakennustöistä keskusteltiin työnjohtajan kanssa ja kun piti määrättämän miten kauan vuokralaiset saisivat asua talossa, mielipiteenään lausunut, että vanha rouva ei kestäisi edes huhtikuun ensi päivään asti. Huoleti saattoi antaa hänelle lupaa jäädä taloon vaikkapa vuodeksi eteenpäin, hän ei eläisi montakaan viikkoa enää. Ja tämän perusteella oli Karelleille annettu lupa jäädä taloon kesäkuun ensi päivään asti. Liina Karell oli silloin heti vuokrannut heille uuden asunnon, hän ei näyttänyt ottavan lukuunkaan, että äiti voisi kuolla. No niin, parasta antaa ihmisten elää toiveissaan, olivat ne sitten muille miten käsittämättömät tahansa.

Tohtori ojensi vanhalle neidille kätensä, käski tulla vain niin usein kuin tarvis vaati hakemaan, ja nousi rekeen. Liina kiitteli ja niiasi. Rouva Kambergin kalpeat, ankarat kasvot olivat käännetyt autiota rakennusta kohti, jonka ovet vielä olivat auki. Kylmä viima huiskutti vanhan tuomipuun latvoja kuistin kattoa vastaan. Jokin kirje lenteli pitkin likaantunutta ja tallattua pihahankea ja tarttui sitten aitaan, jääden siihen lepattamaan.

Talonmiehen vaimo tuli kyttyräselkäisenä tyhjästä rakennuksesta ja sulki oven. Hän oli kuin tonttu. Avaimen kiertäisyt vikisivät ja kajahtelivat. Kyyneliään kuivaten pisti vaimo avaimen taskuunsa.

— Salmiska ottaa sitten vain, mitä on jäänyt keittiöön ja kellareihin, sanoi rouva Kamberg.

Salmiska hymyili ja pyyhki kyyneliään. Rouva Kamberg vetäisi nyt lihavan, paisuneen kätensä untuvapuuhkasta ja ojensi sen Liinalle.

— Terveisiä vanhalle mammalle. Olisin mielelläni sanonut hänelle hyvästi — me emme suinkaan tässä elämässä enää tapaa — mutta kun ovat niin huonot nuo jalat. Lähdetään sitten.

— Kuulkaahan, sanoi tohtori samassa, — älkää pitäkö lasta, sitä pientä tyttöä, siellä sairaan luona. Lapsi on heikko. Pitää lähettää maalle. Onhan teillä sukulaisia maalla. Muistakaa nyt.

Liina niiasi, hieroen käsiään. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa, tempoi häntä helmoista ja röykytti vanhaa laatikkoa, joka oli jäänyt kyljelleen portaille.

— Lähdetään sitten, toisti rouva Kamberg.

Kulkuset alkoivat iloisesti kilistä. Jonkin askeleen kulki Liina reen perässä. Tuntui kolkolta ja surulliselta. Muutaman päivän perästä revittäisiin rakennukset ja vuoden perästä seisoisi tässä viisikerroksinen kivimuuri. Kesäkuun ensi päivään oli heidän lupa olla paikoillaan. Kuinka kestäisi mamma rakentamisen melun ja muuton? Mamma oli kyllä sitkeä, olihan hän kestänyt viime aikojen hirveät surutkin. Kulkusten helinä häipyi jo kuulumattomiin. Pihakoivut vapisivat ikään kuin ne olisivat aavistaneet mitä oli tulossa. Liinaa paleli. Salminen tuli hitain, raskain askelin sulkemaan suurta porttia. Romun joukossa kirkkoherran keittiönportaiden edessä seisoi Salmiska, tarkastellen vanhaa kenkäparia. Olisivathan ne vielä olleet, jolleivät olisi olleet niin pienet. Salmiska näytti kenkiä Linallekin. Ei, ei niistä ollut Liinallekaan. Sen sijaan Liina otti maasta kappaleen punaista ruutua, joka oli särkynyt kuistin ikkunoista. Lapsena oli ollut hauskaa katsella niiden läpi. Ajatellen pientä Raakelia hän hymyili ja nosti päätään. Keltaisen rakennuksen ikkunasta katselivatkin häntä vastaan kalpeat lapsenkasvot. Rakel, pieni Rakel! riemuitsi Liinan sydämessä ja hän vilkutteli ilmassa punaista ruudunkappaletta ja kiirehti sisään. Porraspalkit eivät enää narisseet, laudat hölskyivät raskaasti askelten alla.

Pieni Rakel oli ovella vastassa. Hän sai lasiruudun ynnä varoituksia, ettei vahingoittaisi käsiään. Hänen hennot hyppysensä pitelivät jännittyneinä vaarallista esinettä, ja hän etsi heti valoa saadakseen katsella, miltä näyttäisi punaisen lasin läpi. Liina meni rauhallisesti hymyillen äitinsä ääntä kohti, jonka hän oli kuullut jo ulos asti. Äkkiä hän säpsähti.

Lähettää pois lapsi! Mitä tohtori olikaan sanonut? Ei! Jos hän olisi kieltäytynytkin ilosta, jonka sen läheisyys tuotti, niin ei hän voisi tulla toimeen ilman pientä Rakelia. Kuolleen Valborg-raukan tyttärestä oli tullut valonsäde ja tehoisin apu vanhaan kotiin.

— Liinaaa… Liinaaa… ajaai, etkö sinä jo tule. Tunnin varmaan mamma on sinua huutanut. Hiero, hiero… ajaai, ajaai! Eihän lapsi jaksa sellaista. Hiero, hiero… Itkikö rouva Kamberg edes, kun läksi talosta? Niin, mitäs hän, mitäs tämä talo hänelle on ollut. Mutta minulle… ajaai, pappa-vainaja on istuttanut koivut… ne ovat nyt niin suuret ja komeat… Mene sitten nopeasti kirkkoherran puolelle, muuten Salmiska vie kaikki, vaikka hän saa siistitä rouva Kambergin keittiön, sellainen hän on, ahne ja nälkäinen. Mene nopeasti. Ruustinna sanoi, että sinne olisi jäänyt kappale lohta… ajaai, mamma kun niin pitää lohesta! Paistamme nahan hiilillä. Mene, mene, mutta älä ole kauan. Onko portti jo kiinni? Käy muidenkin huoneiden läpi, jos olisi jonnekin jotakin jäänyt. Ottikohan ruustinna mukaansa sen risaisen harmaan huivinsa, jota hän käytti päänsä ympärillä, kun hänellä oli hammassärkyä, se olisi mainio mamman päähän. Ajaai — mitä sinä viivyttelet? Salmiska voi viedä kaikki, hän ottaa lohenkin, jollet ennätä ennen häntä…

— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — avaimethan ovat minulla.

Pieni Rakel oli polvillaan tuolilla ja katseli ulos.

— Palaa, palaa, iloitsi hän. — Aita palaa, puut palavat, taivas palaa!

— Täytyy vain olla vähän varovainen, jatkoi Liina, kuulematta lapsen huudahdusta, — ettei mamma tulisi kipeäksi.

— Ajaai, ei sinun tarvitse neuvoa, kuinka paljon mamma jaksaa syödä. Ajaai, en ole moniin aikoihin syönyt niin paljon kuin olisin jaksanut. Ei sitä meidän varoillamme syödä liiaksi. Köyhyys on, nälkä on. Mutta ethän vain ole lainannut keneltäkään — Liinaaa, ajaai, oletko? Tytöiltä, se on toista, he ovat sukua, mutta ei vierailta. Vaikkei mamma koskaan näkisi yhtä läskinviipaletta, yhtä voin kipinää, niin ei lainaksi keneltäkään… Se on toista, jos saa lahjaksi ystäviltä, niinkuin nyt hyvältä ruustinnalta. Mutta ei toki hänkään ole jättänyt herkkuja naulakaupalla, ei sinun sitä tarvitse pelätä, että mamma siitä syö itseään kipeäksi.

Tyttönen oli kääntänyt punaisen lasinpalasensa huonetta kohden.

— Mummo palaa! huusi hän nauraen, — Liina täti palaa, kaikki palaa!

Isoäiti rupesi torumaan häntä tyhmästä leikistä. Eikö Rakel tietänyt, että se paikka, missä kaikki palaa, oli helvetti ja helvettiin joutuivat vain pahat ihmiset, sellaiset jotka tekivät Jumalan tahtoa vastaan. Vanha rouva oli vetäytynyt istumaan nuorien varaan, jotka riippuivat katosta hänen vuoteensa yläpuolella. Pitäen kiinni tukevista solmuista katseli hän himmein silmin lapsenlasta, joka nauroi ja hyppeli hänen edessään.

— Ajaai, ei saa nauraa, kun mummo puhuu, ajaai, Jumala rankaisee. Rakel antaa heti pois sen lasin.

Tyttönen lakkasi nauramasta ja isoäiti laskeutui nuoraa myöten solmu solmulta alemma, kunnes voihkaisten vaipui vuoteeseensa. Hän rupesi huutamaan tytärtään ja kuiskasi, kun Liina tuli, että piti ottaa pois punainen lasi, sellainen tyhmä leikkikalu.

— Mamma on taivaassa! huusi lapsi äkkiä, pitäen kaikin voimin kiinni lasista. — Mamma on taivaassa! toisti hän, suupielet väristen.

Liina otti hänet syliinsä, hän ei painanut enempää kuin kolmen vuoden vanha lapsi. He asettuivat ikkunan ääreen, Rakelin itku taukosi.

— Nyt me katsomme, puheli Liina, — mitä näkyy lasista. Katsopa nyt: on kesä. Aurinko laskee ja kaikki on punaista. Tuomenkukat ovat punaiset, koivunlehdet ovat punaiset, ruohossa hyppii sirkka ja sekin on punainen. Tässä kauniissa punaisessa talossa asuu Rakel. Näetkö, uutimet ovat vaaleanpunaiset, sellaiset kukalliset. Räystään alla on pääskysen pesä. »Kvivit-kvivit, kuinka Rakel jaksaa?» »Kiitoksia, hyvin.» Kvivit-vivit, meillä on jo poikaset pesässä, neljä kaunista poikasta. Jos Rakel on oikein hiljaa, niin voi nähdä heidät, kun äiti tuo heille ruokaa. Silloin avaavat kaikki suunsa, nielevät ja sanovat: suurkiitosta, suurkiitosta…»

— Mamma on taivaassa, keskeytti lapsi itsepintaisesti ja haki levottomana tädin silmiä.

— On, on, sanoi Liina vakuuttavasti ja hymyili. — Siellä on hyvä, siellä on vieläkin kauniimpaa kuin meillä kesällä. Siellä…

— Mutta mummo sanoo, ettei sitä tiedä.

Lapsi kuiskasi sanat Liinan korvaan, kädet hänen kaulassaan.

— Mitä Rakel sanoo…?

— Ettei sitä tiedä, missä mamma on.

— Kyllä sen tietää. Mutta nyt… nyt me panemme pois tämän lasin ja menemme katsomaan, mitä kaikkea me olemme saaneet lahjaksi. Me olemme saaneet paljon kaikenlaista tavaraa! Rakel tulee mukaan, niin auttaa tätiä kantamaan. Panemme takin päällemme ja kintaat käteen. Voi voi, nehän ovat niin rikki ja siellä on niin kylmä.

Vanha äiti ei tahtonut päästää molempia luotaan yhtaikaa. Hän kapusi istumaan, hänen sumeat silmänsä ikään kuin kokoontuivat ja hän sekä rukoili että uhkasi. Liinaa pelotti jättää lapsi hänen kanssaan kahden. Puoliväkisin he läksivät kirkkoherran entiseen asuntoon ja toivat sisään paljon tavaraa. Rakel kantoi isoäidin sänkyyn silkkihatun, joka oli kuin savupiippu, ja koreat vanhat tohvelit, ne olivat olleet kirkkoherran, niissä oli ruusuja ja lemmenkukkia. Liina kantoi sisään posliineja, joista puuttui laita tai korva, pinkan harmaita lankavyyhtejä, kellastuneita kuvalehtiä, vanhanaikaisia hameenliivejä, Alinen, tohtorinnan, tyttöaikaisen ompelupöydän — ajaai, mikä sen sisässä kolisikaan? Pari tyhjää lankarullaa, kampa, jokin pieni kirja. Kirjan sisällä oli kiiltokuva, mustakiharainen tyttö, joka kantoi kukkaruukkua. Ajaai, sehän oli Rakel! Isoäiti ja lapsenlapsi olivat yhtä onnelliset. Molemmat huusivat ja nauroivat. Molempien äänet muistuttivat toisiaan niinkuin vanhan ruostuneen ladonoven ja jonkin salinoven narina muistuttavat toisiaan. Äkkiä vanhus, istuen keskellä romua, jota oli kasattu hänen ympärilleen, kävi vakavaksi.

— Ajaai, kuinka rouva Kamberg raskii heittää pois sellaisen muistoesineen kuin kuolleen miehensä hatun. Ajaai, Jumala rankaisee sellaisesta. Tottahan teidän papan hattu on tallella? Ajaai, pitää katsoa, että se muutossa vain tulee mukaan. Se oli Karellilla päässä pormestari Corvinin hautajaisissa. Pappa oli kantajana… Liinaaa, Corvin oli sinun kummisi, mutta et sinä muista. Hän toi sinulle hopealusikan. Mutta et sinä muista. Se myytiin. Ajaai — se täytyi myydä. Ja poikien hautajaisissa oli papalla silkkihattu… Ajaai, kuinka rouva Kamberg heittää pois tällaiset liivit. Niissähän on nuoruus. Ajaai, niissä on tanssittu. Liinaaa… onhan mamman morsiusliivi tallella? Mamma oli paljon hoikempi — miltei saattoi pappa molemmilla käsillänsä ottaa mamman vyötäisten ympäri. Pappa sanoi kerrankin, että hän katkaisee mamman poikki niinkuin piparikakkutytön. Ajaai — pappa oli silloin hiukkasen iloinen. Sellainen oli pappa!… Liinaaa, mitä luulet, eihän mamma vielä kuole! Kun mammasta tuntuu, että mamma paranee… Ajaai, ei mamma muusta, kunhan mamma vain näkee toukokuun kahdeksannentoista päivän. Vain sen päivän yli mamma tahtoo elää, kun mamman kaikkein rakkain lapsi tulee rikkaaksi…

Liina oli uudestaan ja uudestaan päättänyt, ettei hän keskeytä mammaa, vaikka mamma puhuisi mistä ja kuinka kauan tahansa. Mitäpä siitä mitä sairas vanha ihminen aikansa kuluksi puhui! Mutta hän joko unohti päätöksensä tai katsoi olevansa lapsen takia pakotettu johtamaan mamman sanoja toisaalle. Se ei juuri milloinkaan auttanut, päinvastoin pahensi. Mamma ei tuntunut huomaavan ikäeroa itsensä ja lapsenlapsensa välillä.

— Ajaai, sinä et tahtoisi, että mamma puhuisi. Hiero vähän… ei, tuosta, tuosta… Nosta vähän… Sinä luulet, ettei mamma tiedä, mitä mamma puhuu. Mutta kun mamma on odottanut neljäkymmentäkuusi vuotta, niin kyllä mamma nyt tahtoo nähdä sen päivän! Ajaai, sinä pääset residenssikaupunkiin kuvernöörin tanssiaisiin, sinä…

— Mutta rakas mamma, eihän mamma nyt ole niin lapsellinen, että luulee minun ihmisarvoni siitä muuttuvan, jos…

— Ajaai, lapsellinen olet itse. Sinun arvosi muuttuu, sitä se juuri tekee. Kaikki tahtovat olla ystäviäsi. Ajaai, saat nähdä: tuomarin maisterit tulevat kosimaan sinua, Harry Tiger tulee maailman ääristä! Kaikki kosivat sinua — ajaai, sinä saat antaa rukkasia oikealle ja vasemmalle. Anna rukkaset Florille, muista se. Florin isä haki ulos velkansa heti, kun pappa tuli sairaaksi. Viisituhatta markkaa — ajaai, hän ei antanut armoa, vaikka mamma itki ja rukoili. Lumessa mamma seisoi hänen portaidensa edessä. Ehkei olisi tarvinnut myydä kaikkea… vielä silloin… Anna Florin pojalle rukkaset. Mamma tahtoisi nähdä hänen menevän talosta häntä koipien välissä kuin piesty koira. Ajaai, mamma meni hänen isänsä luota kuin piesty koira. Mamma käveli vielä silloin… Ajaai — luuletko, että mamma vielä kerran kävelee? Täällä kotipihalla mamma tahtoisi kävellä… pihan poikki, toisesta rakennuksesta toiseen. Ja koivujen alle! Ja kirkkoon asti. Ajaai, ei koskaan mamma enää pääse pystyyn! Herra Jumala, ei koskaan mamma enää näe maata vihreänä eikä koivuissa lehtiä. Te suljette mamman mustaan arkkuun, ahtaaseen arkkuun. Herra Jumala, jos mamma ei olekaan kuollut, jos mamma herää haudassa, koettaa pystyyn ja lyö otsansa kanteen ja nauloihin — ajaai, ajaai!… Liinaaa, toimitathan sinä mammalle kauniit hautajaiset! Ajaai, everstinna Allenilla oli sellainen arkku, joka maksoi sataviisikymmentä markkaa. Mutta silloinhan sinä olet rikas! Sataviisikymmentä markkaa on sinulle niinkuin nyt sataviisikymmentä penniä… Liinaaa, kaikki neljännen käskyn siunaus on tuleva sinun ylitsesi, sillä sinä et heittänyt vanhaa äitiäsi, vaan niinkuin taivaan enkeli olet sinä lievittänyt hänen tuskiansa… Annathan rukkaset Florille ja Sassu Salénille… Mitä sanot, onko hän kuollut? Koska hän olisi kuollut? Ei niin paha mies äkkiä kuole. Hän osti trillat ja hevosen ja kuljetti niissä piikaansa! Ajaai — hän käytti hyväksensä sinun isä-vainajasi hätää ja maksoi kaiken kaikkiaan viisisataa markkaa. Piikaansa hän niissä kuljetti! Milloinka hän olisi kuollut? Älä sinä luule, vaan kun mammaa lähdetään viemään, niin hän seisoo tuolla vastapäätä porttia ja katselee minkälainen arkku on ja laskee hevosia ja on iloissaan siitä, ettei häntä haudata… Katso vain, ettei häntä joskus haudata jonnekin mamman lähellekään. Papan viereen mamma tahtoo. Oi-voih, onkohan siellä tilaa? Pappa haudattiin yhteiseen riviin, postimestari Karell ei saanut omaa hautaa — oi-voih! Mutta hänen tyttärensä tulee rikkaaksi!… Liinaaa — ajaai, kun mamma näkisikin sen päivän, jolloin sinä istut silkissä ja sametissa etkä tee mitään, vaan käsket piikoja ja syöt joka päivä lohta ja juot viiniä — ja kaikki tämän kaupungin ihmiset, jotka ovat typeriä kuin pässit, tulevat rukoilemaan suosiotasi! Tiger oli mies, hän antoi heitä nenälle! Vielä jälkeenpäin he ovat uskaltaneet pilkata sinua ja Tigeriä. Älä anna heille rahaa, kun he tulevat kerjäämään. Naura heille. Sano, että vanha mamma käski nauraa. Tiger oli ainoa, joka tunsi sinun arvosi. Jumala siunatkoon Tigeriä. Mamma on häntä kironnutkin — ajaai, piru ja Jumala tahtoivat alituisesti kumpikin ottaa valtoihinsa hänen sydämensä, se on niin arvokas sydän, ei mikään lihakappale niinkuin näillä täällä — ties sitten kuka voittaa. Mutta siunaan minä häntä vielä kuolinhetkelläni siitä, että hän minun tyttärelleni antoi ne kukkaset, mutta kaikille pormestarinnoille pitkän nenän… Liinaaa, saat nähdä, että mamma vielä kuolee täällä vanhassa kodissaan. Ehkä Jumala tekee lapselleen sen armon… Ajattele, ettei tarvitsisikaan muuttaa pois. Mamma ei jaksa kestää muuttoa! Rouva Kamberg lupasi, että… Liinaaa, sinun ei tarvitse antaa Sigridille eikä Almelle mitään, he ovat pahoja lapsia, eivät mitään ole lahjoittaneet vanhalle mammalle. Mutta Sannylle anna — hänen miehensä on vain kansakoulunopettaja, mutta hän on hyvä ja kunnollinen… Valborgin lapsista pidä murhe…

— Rakas mamma, keskeytti Liina kymmenenteen kertaan, — mamma ei nyt noin väsyttäisi itseään. Sitten tulee taas niin paha…

— Ei, ei… ajaai, anna mamman puhua loppuun. Missä lapsi on? Rakel, Raakel, Raaakel, mikset sinä pysy täällä! Ette tiedä, miten kauan mamma elää… oi-voih! Anna Midalle, Armidalle, sisarellesi… Hän on… ollut hyvä lapsi… vaikka pojat ovat lurjuksia… Raakel, tule… Raakel… oi-voih!

Sairas lyyhistyi tukahtumaisillaan vuoteeseen. Hän oli hiestä läpimärkä. Tytär nuhteli ja viihdytteli. Kunhan ei tohtori olisi oikeassa niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.

Kauheaa tämä oli. Mamma puhui koko ajan, hän ei tuntenut eroa yön eikä päivän välillä, hän puhui lakkaamatta. Koko hänen liikkumattomuuteen kahlehdittu toimintatarmonsa otti oikeutensa tätä tietä. Liinan oli pitänyt koettaa tukkia ikkunat, ovenraot, jopa seinätkin, jottei hänen äitinsä puhe häiritsisi naapureja. Vieraita ihmisiä tuli hämärissä ikkunoiden alle kuuntelemaan outoa saarnaa sairaan huoneesta. Sunnuntai-illoin tulivat kaupungin palvelustytöt kaksittain tai joukoissa, niinkuin he menivät katselemaan ruumista, jos naapurissa tarjoutui tilaisuus siihen. Jos vanha rouva sitten äkkiä rupesi nauramaan tai päästi valituksen, lähtivät tytöt pelästyneinä pakoon. Sigrid Vohlström oli tietänyt rouva Kambergin ryhtyvän rakennustyöhön vain päästäkseen eroon sairaasta vuokralaisestaan, joka teki koko talon kolkoksi. Niin ainakin kerrottiin kaupungilla. Liina uskoi sen.

Kolme päivää ja kolme yötä oli Karellien vanha talo autiona. Sairas rouva tahtoi vielä kerran nähdä pihamaan, ennen kuin raa'at miehet tulisivat hajoittamaan rakennuksia. Pitkät paksut nuorat häälyivät hänen päänsä päällä, hän kävi kiinni niihin ja vetäytyi istumaan. Tytär tuli ja nosti hänet käsivarsilleen. Hän huusi. Päivä päivältä kävi vaikeammaksi tarttua häneen ja löytää kohtaa, joka ei olisi ollut kuin pakottava paise.

— Ajaai… ei siitä… ei siitä… päästä irti… Ei, ei mamma jaksa… Vai luuletko, että mamma…? Rakel… auta… ajaai, tässäkö on pöytä…? No nyt… Mamma ei löydä ikkunaa. Ikkuna! Rakel, missä on ikkuna?

— Mamman edessä, sanoi Liina ja koetti ottaa kaikki leikiksi. — Mamma katsoo nyt vain suoraan eteensä. Minä en voi nähdä mitään, sillä mamma peittää minun kasvoni… Mitä…? Eikö mamma näe?

Sairas itki.

— Ajaai… sänkyyn… sänkyyn… ei mitään… päätä… huimaa. Ajaai… lumi… päivänpaiste… Rakel… lämmittämään kättä… Tule, tule… Pian! Mummo kuolee.

Liina sai äitinsä vuoteeseen, talutti lapsen keittiöön ja rupesi lämmittämään äitinsä käsiä. Hänenkin päätään huimasi. Kunhan hän kestäisi loppuun asti. Tuntui siltä kuin voimat alkaisivat loppua kesken.

— Lumi häikäisee, sanoi hän naurahtaen, — me olemme jo maaliskuussa. Pihalla on kaikki ennallaan. Ei siellä olisikaan ollut mitään katsottavaa.

— Kirjoita tytöille, läähätti äiti, — että pian tulevat… Mamma ei näe sinun syntymäpäivääsi… Kuule, kun lipasto on avattu, niin… vie paperit kirkkoherralle, pyydä, että hän matkustaa ja tuo rahat… ja panee pankkiin. Älä pidä kotona, varastavat. Ihmiset rakastavat rahaa, varastavat…

— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — voimmehan heti avata lipaston, mitä meidän tarvitsee odottaa tuota syntymäpäivää…

— Ei! huusi sairas, — vasta sitten! Mamma on odottanut näin kauan ja mamma odottaa vielä… Et saa koskea lipastoon! Mamma ei ole mikään lapsi, joka ei voisi odottaa. Ajaai, mamma odottaa. Jumala ei voi olla niin kova… mamma elää vielä…

Liina antoi hänelle lääkettä, nieli alas kyyneliään ja nauroi.

— Mamma… mutta juuri tuo lipasto tekee meidät rauhattomiksi. Sitten olemme rauhalliset, kun olemme… kun olemme nähneet, mitä lipastossa on.

— Ajaai, ajaai, sinä et usko, että siellä on rahoja… Ajaai, jollei siellä ole… niin sitten…

Sairas tempasi käteensä nuoranpäät ja kimmahti istualleen.

Liina purskahti itkuun. Äiti ei sitä huomannut. Kauhu oli hänen kasvoillaan. Kunhan ei kävisi välttämättömäksi viedä häntä vaivaistaloon, jota hän niin pelkäsi. Siellä oli hullujen osasto. Liina rauhoittui ja alkoi valmistaa äitiään siihen, ettei lipastossa olisi mitään. Varmaan se olisikin heidän kuolemattomille sieluilleen parasta. Rikkaus oli vaarallista.

Äiti makasi silmät kiinni, hamppunuorat suurine solmuineen häälyivät katossa, uudinkin häälyi, tuuli kierteli pitkin pihamaata. Liina tuijotti tummaan, synkkään huonekaluun nurkassa. Se oli ollut isä-vainajankin huoneessa hänen sairastaessaan ja hän sairasti näin kauan kuin mammakin. Aina se oli seisonut nurkassa, harjallaan lipas peilineen, hiusharjoineen. Liinaa pelotti, vaikka ulkona oli päivänpaiste. Tuli niin heikoksi, kun nukkui niin vähän. Liina muisti, että hänen pian täytyi mennä lainaamaan hiukkasen rahaa Vohlströmeiltä. Kun saisikin jotakin vahvistavaa ruokaa, ehkä mateita, että mamma vähän voimistuisi.

— Ajaai, kuka niidenkään kuolemattomuuden tietää, sanoi sairas äkkiä käheästi ja avasi silmänsä.

Liina, joka oli unohtanut, mistä äsken oli puhuttu, kysyi, mitä mamma tarkoitti.

— Sieluja, ihmisten sieluja — ajaai, mitäs muuta.

Liina tuijotti häneen. Hänen silmänsä olivat oudon kirkkaat ja viisaat. Oliko kuoleman hetki käsissä? Liina lankesi polvilleen, painoi pään vuoteen laitaa vastaan ja alkoi kiihkeästi rukoilla.

Keittiössä lauloi pieni Rakel.

Vanhuksen vuoteesta alkoi kuulua onnellisia, epämääräisiä ääniä.
Vihdoin hän huitaisi kädellään Liinan päälakea ja sanoi:

— Ajaai, mitä siinä latelet… Tuo mammalle jotakin syötävää, eikö vielä ole sitä lohennahkaa… ja kutsu lapsi tänne. Rakel… Raakel… Raaakel…

Tyttönen tuli, päässään Kamberg-vainajan vanha hattu ja kädessään punainen ruudunsärö. Isoäiti ja täti hymyilivät häntä vastaan. Hän tuli nauraen ja hyppien, hattu lyyskähti kokonaan yli kasvojen ja keikahti sitten kolisten päästä maahan, hän paiskautui tädin kaulaan. Kaikki kolme he nauroivat, niin että huone täyttyi ilosta.

Elämä oli taas hetkeksi lähettänyt säteensä kuoleman varjojen keskelle.

Vanha rouva oli onnellinen siitä, että kaikki muut nyt olivat poissa talosta. Oli niinkuin ennenaikaan, kun mamman isä eli. Silloin ei pidetty vuokralaisia, molemmat rakennukset olivat talonväen omassa hallussa, toisella puolen asuivat sukulaiset, kun he olivat vierailulla. Siellä pidettiin myöskin häät ja hautajaiset. Pitkät valaistut ikkunarivit loistivat vastatusten niin ilon kuin surun juhlissa. Näitä kaikkia oli hauska muistella. Mutta nythän kaikki oli luhistuva.

Eräänä aamuna alkoi pihamaalta kuulua miesten ääniä. Vanha rouva kävi silloin tavallista levottomammaksi. Kun ensimmäisiä hirsiä alettiin kiskoa seinistä, ja ne ikään kuin parahtaen erkanivat sijoiltaan ja ryskähtäen putosivat maahan, parkaisi hänkin. Lapsi ei saanut hetkeksikään liikahtaa hänen viereltään. Hän piteli sen kättä, hän turvautui siihen. Hän puheli vanhoista ajoista, muisteli, mitä milloinkin oli tapahtunut missäkin huoneessa. Rouva Kambergin hiiret pakenivat heille. Liina ei ehtinyt muuta kuin seisoa halko kädessä. Ne karkasivat tyhjistä kellareista pelästyneinä ja nälkäisinä. Kesyinä kuin kissat ne menivät Karellien puuvajaan tai nousivat ylös portaita. Työmiehetkin nauroivat ja ihmettelivät.

— Sehän heiluu kuin kasakka! sanoi joku leikillä, nähdessään solassa keltaisen rakennuksen ja purettavan talon välillä laihan kalpean naisen, pitkä puu kädessä.

Itse rakennusmestari meni katsomaan solaan. Hän nosti hiukkasen lippolakkinsa toista syrjää, hymähti ja kysyi, montako rottaa jo oli tullut. Kas vain, kokonaista kahdeksan kappaletta. Kaupunki maksoi niistä nykyään viisi penniä kappaleelta, tällaisista suurista rotista. Saamarinmoisia rottia! Siinähän oli jo neljänkymmenen pennin saalis, eihän se ollut mikään hyleksittävä summa. Rakennusmestari oli pulska nuori mies, yllä lyhyt, sarkapäällyksellä varustettu turkki. Hän laski leikkiä ja katsahti tuon tuostakin Liinaan.

— Kuulkaas miehet, sanoi hän, — kaipa joku teistä on niin kohtelias, että vie nämä poliisikamariin ja tuo rahat tänne… tälle. Sillä on täällä, kuulemma, sairas hoidettavanaan.

Liina kiitti ja viskasi puun kädestään. Hän tunsi rakennusmestarin vilkkaiden ruskeain silmäin tarkastavan itseään ja punehtui. Pitkä laiha mies tuli paikalle, painui maata kohti ja otti käteensä puun, jota Liina juuri oli käyttänyt aseenaan. Hänen kasvonsa olivat punakat, suurin osa mustan parransängen peitossa. Hartiat olivat leveät ja käsivarret riippuvat ja pitkät. Kun hän työnsi karvalakkia niskaansa, näkyi hyvin lyhyt tumma tukka. Etteihän vain liene vasta istunut vedelläleivällä. Miehet jäivät nauramaan rottien ääreen, Liina meni pois. »Se se on», sanoi joku katolta. »Vai kauneuspalkinnon», sanoi rakennusmestari. »Sehän on vanha surkastunut ihminen!» Liina oli kuullut kaikki. Nopeasti hän kumarsi päänsä puuvajan ovessa ja katosi.

Mummon huoneessa istui pieni Rakel ja itki. Hänen olisi tehnyt mieli olla ikkunassa, mutta mummo tahtoi, että hän lämmittäisi hänen kylmiä käsiään. Rakel suuttui ja löi pienellä nyrkillään vanhaa kättä, joka oli kuin luu ja nahka.

— Ajaai, ajaai, huusi isoäiti, — sinusta tulee samanlainen kuin mammasi oli. Ajaai, älä sinä ensinkään luulekaan, että hän on taivaassa. Joka on tottelematon Jumalalle, se joutuu sinne, missä kaikki palaa. Jumala rankaisi mammaa. Ja Jumala rankaisee kaikkia… lapsiakin…

Tyttönen huusi ja riuhtoi. Isoäiti piteli häntä rautaisella kädellä. Hän puhui puhumistaan ja joutui aina siihen asti, että Valborg, hänen tyttärensä, Rakelin äiti, oli tehnyt itsemurhan, sellaisen kauhean synnin, joka painettiin sanomalehteen ja josta koko kaupunki puhui. Eihän mammaa haudattukaan kunniallisesti, vaan hiljaisesti, ilman kellonsoittoa ja…

— Mamma on Jumalan luona! huusi lapsi särkyneellä äänellä.

Kun Liina puusylyksineen astui portaille, kuuli hän kuin toisiinsa kietoutuneina nuo molemmat äänet, jotka niin muistuttivat toisiaan. Ja kun hän avasi oven, näki hän lapsen ja vanhuksen täydessä taistelussa. Lapsi itki ja riuhtoi, isoäiti itki ja piteli kiinni. Nääntyneinä molemmat oven avautuessa erosivat, toinen vaipuen vuoteeseensa, toinen lyyhistyen permannolle.

— Rakel, sanoi Liina, — kuulehan, täti kertoo sinulle jotakin. Sinä saat uudet kintaat, kauniit, uudet punaiset kintaat. Me kudomme ne yhdessä, täti opettaa sinuakin kutomaan. No mutta… ethän sinä nyt noin itke. Mennään keittiöön.

Vanha rouva huusi yksinään hyvän aikaa, ennen kuin Liina tuli. Liina oli niin tahtova ja tarmokas, ettei äiti yrittänytkään häntä vastustaa. Hän ilmoitti Salmiskan tulevan mamman luo siksi aikaa kuin hän, Liina, menisi kaupungille lapsen kanssa. Nuori Salminen oli kirjoittanut vanhemmilleen, Salmiskalla oli paljon kerrottavaa. No… kaikenlaista hän oli kirjoittanut. Vanhempien velka oli nyt maksettu. Tohtori Salminen oli kihloissa. Hän oli tehnyt vararikon… Niin, oli joku, joka hänet otti, vaikka hän oli tehnyt vararikon. Liina huusi niin, että hän oli tulipunainen. Mamma kuuli joskus niin kovin huonosti. Hän ei aina kuullut ihmisääntä, vaikka hän kuuli vähimmänkin ryskeen pihamaalta.

Pieni Rakel oli nukkunut itkuunsa. Liina seisoi ja katseli hänen käsiään, jotka nytkähtelivät, ja kasvoja, joille kyyneleet olivat kuivuneet. Valborg tuli hänen mieleensä, lapsessa oli niin paljon äitiään. Kauhea oli Valborgin loppu ollut — miten kuluisi lapsen elämä ja miten se päättyisi? Jumala, Jumala…! Ja kuitenkin ymmärsi Valborgin niin hyvin. He olivat, hän ja hänen miehensä, riidelleet ja sopineet, sopineet ja riidelleet, kunnes Valborg oli väsynyt perin pohjin. Hän pani vain nukkumaan vuoteeseensa. Mutta ennen kuin hän sen teki, sulki hän peltin, puut eivät olleet palaneet vielä kokonaan loppuun. Hän nukkui. Mies oli poissa niinkuin tavallisesti. Lapset löysivät äidin aamulla. Liina pusersi käsiään ristiin. Hänen sydämensä huusi armoa kuolleelle ja eläville, kaikille onnettomille, syntisille ihmisille, lapsille, jotka eivät omasta tahdostaan olleet syntyneet elämään…

Pieni Rakel jäi nukkumaan ja molemmat vanhat vaimot puhelemaan kahvikuppinsa ääreen. Pihamaalla ryski ja paukkui. Täytesammalet ja tapetinpalaset lentelivät. Eriväriset tapetit, joita oli liimattu päällekkäin, toivat mieleen eri aikakausia elämästä. Läpi kymmenien vuosien ne johdattivat muistot, aina lapsuuteen asti. Liina näki senkin paperin, jota hän oli katsellut papan huoneessa hänen maatessaan sairaana. Siinä oli sinikukkia. Hän oli aina koettanut laskea, kuinka monta oli kullakin seinällä. Ei se ollut onnistunut. Työmies tuli ja toi hänen käteensä neljäkymmentä penniä. Liinaa hävetti, hänen teki mieli pyytää miestä pitämään rahat, mutta hän oli jo mielessään päättänyt, mihin hän ne käyttäisi. Ja sitten mies niin oudosti häntä pelotti, ettei hän tahtonut ryhtyä mihinkään keskusteluun. Mistä hän oli saanut päähänsä, että se oli vanki, kukaties murhan tehnyt. Mutta nehän joutuivat elinkautisiksi. Hän otti rahat, kiitti ja kiiruhti porttia kohti. Rakennuksessa vasemmalla, johon ei vielä oltu koskettu, helisivät ikkunaruudut. Koivut värisivät.

Liina osti kauppapuodista neljälläkymmenellä pennillä punaista lankaa pientä Rakelia varten. Oli hauska tulla valaistuun kauppaan ja nähdä kaikkinaista tavaraa ja rihkamaa. Hän kysyi pilanpäiten jonkin sievän esiliinan hintaa, kysyipä mitä muuan ristinmuotoinen rintaneulakin maksoi, ei ensinkään siksi, että aikoi niitä ostaa. Tuosta hän ennenaikaan oli astellut sydän sykkien ja riemu mielessä. Siinä oli leipuri niinkuin silloinkin, mutta toinen nimi ja toinen kilpi. Pois oli Benjamin hävinnyt, ties missä olikaan, ja Hertta Nupponen, hän vietti syntistä elämää, sellaista, ettei sitä kehdannut ajatellakaan. Ja Freedi Fors — Freedi oli ollut samassa kadotuksessa. Kuinka toisin olisi voinut käydä, jos heidän, Liinan ja Benjaminin aikeista olisi tullut tosi. Mutta toisin oli Jumala määrännyt.

Vohlströmit olivat kotona, niinkuin aina. Heillä oli huone ja keittiö hautausmaan laidassa. Vanha Martinska asui heidän keittiössään. Papsi rupesi sängyssä paikalla laskemaan leikkiä pattijaloistaan.

— No, Liinukka, luulisitko tätä äijää täällä sängyssä entiseksi koreaksi ylivahtimestariksi! Niin ovat kävelyneuvot kuin hautakivet. Raatihuoneen kellarien kylmyys on pesinyt niihin. Meillä olisi hauskaa mumin kanssa, jos mumi makaisi tuolla toisessa sängyssä, meillä riittäisi puhumista. Mutta mumi on siellä ja minä olen täällä.

Eikä se ääni täältä kuulu kultani kammarin sänkyyn. Enkä minä olisi ennen luullu…

Ylivahtimestarin laulu oli käheää ja särkynyttä. Korkeissa paikoissa se kokonaan katkesi. Frans nauroi ja Liina nauroi. Sigrid ei nauranut.

Martinska rupesi puhumaan kuolevaisuudesta kaupungilla. Se oli tällä hetkellä tavaton. Lieneekö liikkunut jokin salainen kulkutauti. Joka päivä oli sanomissa tuttujen nimien yläpuolella risti. Ihan sitä kysyi itseltään, vieläkö eli vai joko oli kuollut. Postmesterska se oli sitkeä, mutta alaspäin oli kuitenkin mennyt. Silmissäkin oli jo sellainen toisenlainen maku.

— Titti, sanoi ylivahtimestari nöyrästi, — anna pieni konjakkari, vingerporillinen vain, kun noita hautakiviä taas niin kolottaa… Ja kuules, pikkuinen puteli pannaan mukaan mumille. Kippis, sinä, Liinukka! Tahdotkos sinä? Ei se sinulle miksikään pahaksi olisi. Minä naitan sinut vielä, Liinukka, Frilanderi tässä hiljan kysyi, eikö se mamma siitä jo kuole, että saisi korjata pois sen kunnon tytön. Mutta täytyy sinun vähän lihoa ennen sitä, hihi-hihi-hihi-hii.

Liina meni keittiöön Sigridin kanssa. Ei ollut pelkoa, että ylivahtimestari tulisi perässä. Liina sai Sigridiltä lainaksi kymmenen markkaa, mamman rohdot maksoivat ja ruokaa täytyi myöskin koettaa pitää hyvänä. Sitten Liina puhui pienestä Rakelista. Lapsi täytyi toimittaa Midan tai Sannyn luo. Sigrid tarjoutui heti ottamaan Rakelin. Oli niin ikävä. Toista koiraa eivät he huolineet, ne elivät niin lyhyen ajan, aina ne kuolivat sydäntautiin ja sitten seurasi pitkä suru. Mutta Liina kiihtyi. Sannyn luona oli paljon lapsia, paras oli, että Rakel tulisi sinne. Eikö Titti muistanut, kuinka vaikeaa oli ollut lapsena, kun piti olla vanhojen ihmisten kanssa ja teki mieli leikkiä. Kaikki Valborgin lapset täytyi toimittaa yhteen, kauheaa oli ollut erottaa heitä. Hän, Liina, oli päättänyt neuloa pöytäliinan ja myydä sen, ottaakseen osaa lasten elatuskustannuksiin. Kunhan vain olisi saanut irti niin paljon rahaa, että olisi voinut ostaa tarpeet. Ehkä voisi saada lainaksi Ahneita. Sigrid esteli. Se oli mennyt tähän asti, kun Mida oli pitänyt toisen lapsista ilmaiseksi ja he Almen kanssa olivat maksaneet toisen puolesta viisi markkaa kuussa kumpikin, siis kymmenen markkaa yhteensä. Mutta pitikö heidän nyt maksaa viisitoista tai kymmenen — tuskin vähemmästä Sanny kaikkia kolmea ottaisi. Ja sellaista rahaa Almen Kalle tuskin suostui maksamaan kuussa. Sehän teki vuodessa yli sata markkaa. Ei kukaan mennyt vieraitten tähden panemaan sellaisia summia. Heillähän oli omia lapsia eikä se itsenäinen kauppa niin hyvin kannattanut. Huolettomampaa oli vain ollut Frilanderilla. Ehkäpä oikeus joskus tuomitsisi rahat Lindbergiltä, lasten isältä. Mutta siitäkään ei ollut varmaa tietoa, kun isä riiteli lapsia itselleen. Hän väitti rakastavansa niitä, ikävöivänsä niitä. Ja kai se niin olikin. Olihan hän kovasti itkenyt Valborgia haudattaessa. Ja kerran hän oli tullut pihaan ja ottanut lapsen syliinsä ja luvannut pian tulla häntä hakemaan. Ehkäpä oli paras antaa Rakel isälle? Mutta jos isä juovuksissa tappaisi hänet? Sellaista oli joskus kuultu.

Liinan piti kiirehtiä. Hänen täytyi koettaa käydä kirkkoherrallakin, hän oli levoton mamman mielenlaadusta. Sen jälkeen kun kirkkoherra muutti talosta, oli mamma ruvennut puhumaan sellaisia, että joskus aivan hirvitti. Ehkä hän silloin oli sekaisin, mutta kuitenkin tuntui kauhealta, että kuoleva ihminen…

Vohlström lauloi sängyssään.

— Tuollaisia tuokin laulaa, sanoi Sigrid ja paiskeli hellanrenkaita. — Ne eivät ole virsiä. Ja kuolemaa pitäisi senkin ruveta ajattelemaan. Johan se oli vanha mies, kun mamma sen minulle naitti. Mikä kiire minulla oli? Olisin saanut nuoren ja mieleiseni. Mitäs ne ovat Valborgin lapset, että niitä pitäisi ruveta säälittelemään? Onko meitä säälitelty? Joka kerta kun tuosta kannetaan kuollutta kirkkomaahan, minä ajattelen, että… että kuinka mielelläni minä olisin sen sijassa.

Sigrid itki, painautuneena hellan ja ruskean astiakaapin väliin. Liina seisoi neuvottomana. Mutta Martinska, joka juuri tuli huoneeseen ja kuuli viime sanat, puuttui puhumaan:

— Ei Sigrid puhu joutavia. Kolkko on kuolema ja kolkoksi on Jumala sen tarkoittanut ja rangaistukseksi ihmisten synneistä. Kyllä täällä kelpaisi harjoittaa syntiä, jollei olisi tätä pelotusta. Ei, ei kukaan siihen mene vapaasta tahdostaan. Ja mikäs Sigridilläkään on hätänä? Ei yhtä hädän päivää, ei yhtä pahaa sanaa.

— Vapaaehtoisestipa meni sisarenikin, sanoi Sigrid.

— Niin, mutta ei ollut Valpori täydessä järjessään. Ei kukaan täydessä järjessään tee sellaista syntiä.

Ensi kertaa elämässä Liina palavasti toivoi, että hän tulisi rikkaaksi, että papan vanha kolkko lipasto sisältäisi rahapapereja. Hän tarvitsi noita rahoja. Välttämättä! Hänpä tarkastaa lipaston heti paikalla. Mamman täytyy antaa se tehdä.

— No niin, keskeytti hän, — kun vanhuus on niin vaikea ja kuolema on kolkko ja keski-ikä on hikeä ja vaivannäköä, niin täytyyhän ihmisen lapsuudessaan saada korvaus kaikesta tästä. Lasten täytyy saada iloa ja huolettomuutta ja opetusta hyvään. Vanhoille taas pitäisi toimittaa huojennusta…

Ja taas Liinan tuli mieleen, että jos hän saisi paljon rahaa, hän voisi toimittaa lapsille iloa ja vanhemmille huojennusta! Jospa vanha lipasto sisältäisikin rahaa! Hän tunsi, että häneen tarttui pelottava rahanhimo.

Sigrid naurahti.

— Hyvä sinun on puhua, mutta mistäpä otat ilon ja huojennuksen.

— Jumalan sanasta ne otetaan, sanoi Martinska. — Jumalan sanan viljelemiseen pitäisi opettaa niin vanhoja kuin nuoria. Silloin voi ihminen kantaa ristinsä elämässä ja kuoleman hetkellä veisata, että kuolema, missä on sinun otas, helvetti missä…

Ovi avautui, ja Vohlström seisoi hymyillen ovessa. Hän tuntui hymyllään heti pyytävän anteeksi, että uskalsi näyttäytyä, ehkäpä hän rukoili anteeksi koko olemassaoloaan. Hänen yllään oli tanakat villasukat ja paksut harmaat alusvaatteet ja hartioilleen hän oli vetänyt haaltuneen karttuunipeitteen.

— Mitä… mi-mi-mitä ne sisarukset… täällä nyt toimittavat? alkoi hän iloisesti ja nöyrästi. — Kahviako saadaan? Mi-mi-miten olisi… jos olisi pikkuruikkuiset puolkupposet…?

Hän vaikeni, sillä hänen vaimonsa paiskeli pahasti hellanrenkaita ja Martinska riensi houkuttelemaan häntä takaisin sänkyyn. Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä.

— Ei, sanoi hän, — minä tahdon nähdä Liinukan, minähän olen puhemies.
Kun mumi kuolee, niin minä naitan Liinukan ja tanssinkin niissä häissä.

— Ajattelisit omaa kuolemaasi etkä toisten, sanoi Sigrid.

Vohlström naurahti.

— Mitä siinä on ajattelemista. Nukuinpa omaan sänkyyni tai haudan poveen — yhtä kaikki!

Valkopartainen mies hymyili lapsellisesti.

— Aijai tuota Vohlströmiä, sanoi Martinska nauraen, — ero sillä on niinkuin yöllä ja päivällä, nukkuuko hautaan vaiko omaan sänkyynsä.

— Kun minut kerran nuorena miehenä tuomittiin leikkauspöydälle, sanoi entinen vahtimestari, — niin minä pelkäsin. Aijai kuinka minä pelkäsin. Ihan minä huusin, kun hoitajatar pani sen sellaisen kuonokopan suuni eteen. Puhumattomaksi ne minut tekivät, mutta ei tunnottomaksi…

— Martinska auttaa Vohlströmin sänkyyn, sanoi Sigrid tiukasti. — Kaikki ovat kuulleet nuo jutut… moneen kertaan.

Ukko hymyili ja heilautti turvonnutta kättään.

— Kun tohtori pisti veitsen nahkaani, niin oli minulta kaikki pelko poissa ja minä ajattelin, että niinhän se ratkoo auki mahaani kuin mitäkin vanhaa takkia. Ja minua nauratti, vaikka teki niin kipeää, että purin hampaani poikki. Se vain kalisi suussa, hyvä oli, etten niellyt. Mutta sen leikin jälkeen minulle on yhtä kaikki, nukunko sänkyyni vaiko haudan poveen, niinkuin jo sanoin.

— Ja uskottele sinä vain, että olet niin valmis, sanoi Sigrid.

— Kuolema pelottaa etukäteen, hymähteli Vohlström, — mutta kun se tulee, niin ei se ole sen kummempi kuin maatameno illalla. Siunaan minä itseni aina ennen maatamenoa ja heitän minä itseni Herran haltuun kuollessanikin.

Sigrid polki jalkansa maahan. Martinska talutti vanhuksen sänkyyn. Liinan silmissä hän oli ikään kuin kasvanut. Kahvi juotiin hänen vuoteensa ääressä. Puhuttiin Valborgin lapsista ja kipeistä jaloista. Jalkatauti ja sydänvika näyttivät olevan useimpien vanhojen ihmisten risti.

* * * * *

Karellien vanhalla pihamaalla ryski ja paukkui. Muutamat varhaisemmat muuttolinnut palasivat pesilleen pihakoivuihin ja saivat peloissaan lähteä hakemaan uutta asuinpaikkaa. Jokin rastas jäi, se oli sellainen rohkea ruskea lintu. Tohtorin ennustus joutui vallan häpeään: vanha rouva eli yhä. Olisi pitänyt päästä purkamaan rakennusta. Salmiset, talonmiehenväet muuttivat, Karelleilla oli lupa asua kesäkuun ensi päivään.

Vanha rouva makasi ja laski sormillaan päiviä. Ruokatunnillaan miehet joskus kuuntelivat hänen pitkiä hulluja puheitaan, ajaai'taan ja ojooi'taan. Kaikki he saivat tietää, mitä halusivat. Yhteen aikaan äiti ja tytär riitelivät pikkutytöstä, jonka tytär tahtoi lähettää pois ja jota äiti ei olisi päästänyt. Itkettyneenä tytär pujottelihe puuvajaan. Eukossa oli sisua. Hän luki lakia kaikille, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Oliko heillä odotettavissa joitakin suuria perintöjä? Eukko puhui tuhansista ja miljoonista. Hourupäissään kai puhui. Ihmettä se oli, että tytär pysyi pystyssä. Hän kuului nukkuvan yötkin lattialla äitinsä sängyn vieressä, ollaksensa aina saapuvilla. Lattia oli kuin seula, hiiret kuuluivat kapuavan olkapäille. Oli siinä tytössä uhrilampaan kuuliaisuutta.

Tyttönen, se pieni Lea tai Rakel, tai mikä se oli, joutui kuin joutuikin pois. Isä sen haki, se olutmaisteri. Pulska herra se oli ja kai sen asiatkin taas olivat hyvällä kannalla. Hyvissä vaatteissa se oli ja hyvä hevonen seisoi portilla. Ei olisi voinut oma äiti sen hellemmin erota lapsestaan kuin täti, laskiessaan tyttösen sylistään rekeen. Ja katkeamaisillaan hän itki koivujen alla, ennen kuin sai voimia mennä sisään. Ei taitanut olla niin hauskaa nyt kohdata vanhaa lohikäärmettä. »Ajaai… ojooi… Nyt olet saanut tahtosi perille… nyt on lapsi poissa! Isä on korea katsella, sen me kaikki tiedämme, mutta jos hän tappaa lapsen, niin se on sinun syysi — vastaatko Jumalan edessä siitä? Ajaai… ojooi!»

Rakennusmestari meni tohtorin puheille. Nyt olisi pitänyt päästä purkamaan hökkeliä ja vanha rouva yhä eli. Tohtori istui puolen tuntia hänen pesässään ja koetti vakuuttaa hänelle, että sairaan oli mahdoton kestää sellaista ryskettä ja pauketta, mikä talossa tästä puoleen tulisi vallitsemaan. Pihakoivutkin täytyy kaataa, tulisi niin ikävän näköistäkin. Sairashuoneessa olisi paljon parempi. Eikä neiti Karelikaan jaksaisi ilman levähdystä valvoa tällä tavalla, hänestä täytyisi tulla loppu. Tohtori lupasi toimittaa hyvän huoneen sairaalassa. Mutta vanhus tuli aivan onnettomaksi. Työmiehet, jotka jännittyneinä ja huvitettuina seurasivat tohtorin käynnin tuloksia, purskahtivat suureen nauruun, kun he kuulivat melun ja itkun, minkä vanha rouva päästi. »Ajaai, ojooi.» Tohtori tuli päätään pudistaen alas portaita. Rakennusmestari meni häntä vastaan ja he puhuivat hiljaa. Kaikki nuijat ja vasarat seisoivat hetken, miesten odottaessa neuvottelun tuloksia. Koko ajan kuului vanhan rouvan läpitunkeva, itkunsekainen valitus. Sanat »vaivaistalo» ja »hullujenhuone» toistuivat tuon tuostakin. »Jumala rankaisee!» vihlaisi tuon tuostakin räystäitten säännölliseen helähtelevään juoksuun huhtikuun harmaudessa.

— Hän on parempi, sanoi tohtori kohauttaen olkapäitään. — Hän voi elää kauemmin kuin me!

— Vapunpäivään asti hän saa elää, mutta ei sitten…! sanoi rakennusmestari. — Tai muuttakoon muualle.

— Koetetaan tarjota hänelle jokin summa rahaa, keksi tohtori, — niin hän lähtee. Jokin satanen!

Seuraavana aamuna alettiin hakata koivuja. Kirveeniskut kajahtelivat kirkkaassa ilmassa. Työmiehet löivät kirveenterän puuhun kuin vahingonilossa, kiusatakseen vanhaa rouvaa, joka ei väistynyt heidän työnsä tieltä. Kalpea neiti-raukka juoksi portaille ikään kuin anoakseen armoa. Painaen kädet poskiaan vasten hän katseli, kuinka puut huojahtelivat ja vapisivat. Ne olivat täynnä paisuvia nuppuja. Hän karkasi sisään, ennen kuin ne kaatuivat. Pian oli hän kuitenkin taas portailla. Suuri kappale sinistä taivasta oli tullut lisää näköpiiriin. Oli paljasta ja autiota. Kuin muurahaiskeossa hyörivät ihmiset ja hevoset muuriruukin, tiilien ja kaikkinaisten koneitten keskellä. Ihmisten huudahdukset hevosille, koneitten poljento, ja kaatuvien puiden ryske täyttivät ilman. Taivas oli sininen, kaupungin katot kimmeltelivät sulan lumen vallassa. Paksut jääpuikot räystäissä valuivat. Joku hidas, tasatukkainen mies, nähtävästi maalainen, joka hakkasi pienemmiksi koivuja, kuljettaakseen ne pois, tuli suoraan työmaan poikki kalpeaa naista kohti, jonka edessä portailla räystäs vuolaana tippui. Hän kantoi jotakin molemmissa kourissaan. Liina näki, että hän jo oli vanha. Oliko hänellä jotakin sanomista?

Hänen käsissään oli lintu, rastas, joka ei päässyt lentämään. Sen siipi oli nähtävästi katkennut. Liinan sydän hypähti säälistä ja ilosta. Vanhat puut lähettivät hänelle ja hänen sairaalle äidilleen viime hetkellä tällaisen lahjan, pienen kipeän linnun, joka oli voinut lentää ja laulaa ihanilla oksilla ja joka nyt tarvitsi heitä! Liina otti linnun hellästi käsiinsä ja painoi sen huuliaan vasten. Vanha mies näki, miten iloiseksi hän tuli, vaikkei hän osannut paljon kiittääkään. Linnun sydän sykki ja läähätti.

Taasen kerran oli elämä lähettänyt ilonsäteen ihmisten luo, joita kuoleman varjot ympäröivät.

Eräänä iltana pistäytyi kirkkoherra heillä yksinään Kun ruustinna oli mukana, puhuttiin kaikenlaisista kaupungin uutisista ja muista maallisista. Kirkkoherra puhui pelkästään hengellisistä asioista. Hän veisasikin sairaalle jonkin virren ja polvistui lopulta rukoukseen. Hyvästi jättäessään painoi hän moneen kertaan sairaan kättä ja heitti hänet Jumalan haltuun. Rouva Karell nyyhkytti ääneensä. Eteisessä kuiskasi kirkkoherra Liinalle:

— Suotta te surette äitinne mielentilaa. Hän on valmis astumaan
Herransa eteen.

Yöllä kesken tuskiaan sanoi äiti äkkiä tyttärelleen:

— Ajaai… kauniisti kirkkoherra veisasi… ajaai! Mutta mitä hän aina siitä kuolemasta kaunistelee. Ajaai, kauhea se on. Nuoret eivät sitä muista, se on niin kaukana silloin… Mutta vanhalla se on aina silmien edessä. Ja sen mamma sanoo, että pahinkin päivä elämässä on parempi kuin päivä haudassa. Ajaai, minä en kärsi sellaista kaunistelemista! Liinaaa… Liinaaa… mamma pelkää!

Tytär, joka nukkui lattialla vaatteet yllään, pääsi pystyyn. Hän oli niin väsynyt, että hän huojui. Hän toisteli ääneen äidin sanoja, ennen kuin käsitti ne.

— Liinaaa… ajaai… kuuletko sinä? Valvo vain, kyllä saat nukkua jahka… Kuule… älä kutsukaan tänne kirkkoherraa, niinkuin mamma käski… Hän nylkisi sinut puhtaaksi. Pakanoille menisivät rahat ja kaikenlaisille kristiveljille, jotka eivät ole mitään oikeaa sukua meille… Meille itselle Svanby on rahat tarkoittanut. Muistatko? Nukutko sinä? Tohtori on ehkä sittenkin… kuuletko sinä: tohtori! Toh-to-ri! Ajaai, jos mamma näkisikin sen päivän.

* * * * *

Äiti laski päiviä. Hän sekosi laskussaan eikä muistanut kaikkia lukuja. Hän ei jaksanut köysienkään varassa päästä istumaan. Hän kuunteli tyttäriensä nimiä ja muistutteli mieleensä kaikkien syntymäpäiviä.

— Ajaai… Liinaaa, mamman rakkain lapsi, onhan sinun syntymäpäiväsi toukokuun kahdeksantenatoista päivänä… Mida on syntynyt tammikuun kymmenentenä. Selim on syntynyt tammikuun viidentenä. Se oli sunnuntai, Selim on sunnuntailapsi. Mutta mikä on kesäkuun ensimmäinen päivä…? Joku minun lapsistani on syntynyt silloin, mutta kuka? Missä minun lapseni ovat…? Eikö kukaan ehdi? Sannyyy…! Onko Sannylla kaksitoista lasta vai onko niitä kolmetoista. Ajaai, Jumala on siunannut Sannya, hän on aina ollut hyvä tytär… Muista antaa Sannylle rahoista!

Lipasto törrötti nurkassa kuin aave. Se ei äidille ja tyttärelle enää ollut tavallinen kuollut esine. Sillä oli sielu, se kätki salaisuuden. Se pelotti ja kammotti.

Liina etsi koolle eri avaimia, joita oli kokoontunut laatikkojen pohjille ja vanhoihin kätköihin. Hän päätti koettaa niitä kaikkia saadakseen auki vanhan lipaston. Mamman täytyi kärsiä pettymys, jollei löytynyt mitään salalaatikkoa ja hänen täytyi saada kokea ilo, jos hänen kummallisessa kuvitelmassaan oli jotakin perää. Talossa löytyi paljon pieniä avaimia, jotka kulkivat laatikosta laatikkoon kuin mitkäkin isännättömät koirat. Liinaa huvitti koota ne kaikki. Tuntui siltä kuin hän olisi elänyt toukokuun kahdeksannettatoista päivää varten, jolle ei hän itse puolestaan antanut mitään arvoa, vaan joka oli määrätty joksikin kohtalokkaaksi rajapyykiksi sekä hänen että mamman elämässä. Siihen saakka kuluisivat vuorokaudet samaan tapaan kuin tähän asti. Sen takana ei hän nähnyt mitään. Oli kuin elämä siinä olisi katkennut. Ei, muutto tietenkin seuraisi sitten.

Kevät tuli humisten. Työmiehet hikoilivat paitahihasillaan auringonpaisteessa. Silloin tällöin tulvahti parvi lintuja rakennusmaalle. Ne kiertelivät levottomina sinisessä ilmassa ja menivät sitten menojaan. Pääskyset istuivat pitkässä rivissä puhelinlangalla, joka kulki portin sivu pääkatua kohti, ja vikisivät ikään kuin olisivat pitäneet neuvottelua. Kirkkopuiston latvat olivat käyneet punertavista vaalean harmaiksi, kaadettujen koivujen rungoista tulvi mahlajaa pitkin maata. Silloin tällöin tulvahti yli savisen työkentän suloinen vihreä tuoksu, ikään kuin tullen niityistä, joilla pajut kukkivat ja villit mehiläiset heräsivät eloon. Luhistuvan keltaisen rakennuksen laidalla versoi vihanta. Nokkoset nostivat voimakkaita punertavia päitään, uhmaten häviötä. Joskus tuli rankka sadekuuro. Iltaruskot olivat lempeät ja suloiset. Aamuisin helisi kiurujen ääni kaikilta kulmilta.

Ensimmäisellä laivalla saapuivat vanhan rouva Kareliin tyttäret. Midalla oli mukanaan suuri poika ja Sannylla rippikoulun käynyt tytär, paksut vaaleat palmikot niskassa. Äidit alkoivat jo kadulla valituksensa, portilla se kiihtyi ja täydessä itkussa syleilivät he portailla vanhinta sisartaan. Liina oli kuin haamu, se oli aivan kauheaa. Nuoret tulivat perässä, iloiten uusista vaatteista, jotka he olivat saaneet ylleen matkalle, eivätkä ymmärtäneet, miksi heidän äitinsä itkivät. He kursailivat ovessa — nuori Fors löi kantansa yhteen, kun serkku, nuori neiti Saarinen, astui sisään ovesta. Molemmat hymyilivät ja olisivat mieluimmin jääneet portaille keskustelemaan kahden. Sisällä oli tukahuttavaa… kauheaa. Kaikki taistelivat kyyneliä vastaan, paitsi mummi itse, joka jo oli kuin kuollut. Hän itki ääneensä ja tarttui kylmin, kankein käsin jokaiseen käteen, joka tuli hänen läheisyyteensä.

— Ajaai, onko tämä Saimi… ajaai kuinka sinä olet kaunis. Onpa sinulla tukka… ajaai! ja vaalea niinkuin isälläsi! Suutele mummoa. Ja tämä on Torvald? Oletko sinä jo viidentoista vanha? Siinä iässä melkein oli enosi Torvald, joka kuoli. Annahan kun mummo koettaa käsivartta — onpa se väkevä, ajaai. Osaatko sinä jo ampua… jäniksiä…? Mitä… mitä te olette tuoneet, tytöt? Mitä te itkette? Ajaai, ei mamma nyt kuole! Mateita! Ajaai — Liina, mateita — keitä, laita! Kuminaleipää… juustoa! Ajaai…! Siikaa. Kuinka te olette hyviä tyttöjä. Liinaaa… tuo kahvia! Korppuja… onko sinulla leipää? Ajaai, te ette usko, kuinka hyvä hän on ollut… Jumala siunaa häntä… teitä kaikkia. Kuinka teidän miehenne jaksavat… ja lapset…? Ajaai, minne ne menivät… Saimiii! Torvaaald…! Raaakeeel…!

Nuoret istuivat portailla, nauroivat ja katselivat rakentamista. Mummon talo oli niin hullunkurisen viisto ja portaat surkean rikki. Jahka vielä oltaisiin vähän aika?, niin ehkä voitaisiin lähteä kaupungille kävelemään. Torvaldin piti ostaa uistin.

Alme tuli maitse. Sigridkin saapui, ja niin olivat taasen kaikki koolla vanhassa kodissa. Valborg, niin, hän oli poissa. Liinasta ei enää näyttänyt olevan hoitamaan mammaa. Hän nukkui istualleen lieden ääreen, keittäessään kahvia. Vuoronperään tulivat sisaret ja ravistivat hänet hereille, saadakseen kuulla häneltä mamman voimisesta.

— Lopun täytyy pian olla käsissä, kuiskasi Mida itkien, — näkeehän sen… mamma on jo kuin ruumis!

— Kuinka sinä, Liina, aiot järjestää, kun mamma nyt on kuollut? kysyi
Alme.

— En minä ole mitään ajatellut, sanoi Liina, — ei mamma kuole vielä. Me muutamme kesäkuusta uuteen asuntoon.

Liina selitti hajamielisenä, mitä asunto maksoi, mitä etuja siinä oli ja mitä varjopuolia.

— Minusta, sanoi Alme edelleen, — olisi hyvä tietää, kenen meistä pitää sinut ottaa. Et suinkaan sinä aio asua yksiksesi. Meille ei sovi. Juuri oli siitä puhetta Kallen kanssa — meille ei sovi.

Liina nosti väsyneitä silmiään. Mamma huusi häntä, mutta hän ei jaksanut nousta. Sanny kiirehti heti äitinsä luo.

— Niin, sanoi Sigrid, — kyllähän Liina saisi olla meillä… pienestä maksusta… mutta siitä tulisi kai sellainen nauraminen Vohlströmin kanssa, ettei sitä jaksaisi katsella.

Mida ei puhunut mitään. Sanny tuli hetken perästä keittiöstä, kiersi kätensä Liinan ympärille ja sanoi sydämellisesti, että heillä kyllä on tilaa sekä hänelle että Valborgin lapsille. Mutta hänkin toivoi, että mamma vielä eläisi.

Vanha äiti huusi heitä. Hänen äänensä oli pelottavan rasittunut. Torvald Fors tuli ilmoittamaan äidilleen, että he Saimin kanssa aikoivat lähteä kaupungille. Hänenhän piti ostaa se uistin. Vain vähäksi aikaa.

— Ajaai… huusi mummo, — älkää olko kauan… minne te menette? Liinaaa… anna lapsille kahvia! Kyllä te jaksatte… Ajaai, ette saa mennä mihinkään, ennen kuin olette juoneet! Ottakaa nyt, olkaa niin hyvät.

Torvald meni portaille. Hän poimi käteensä Saimin palmikkonauhan, joka oli tarttunut kahden lahon nurkkauslaudan väliin. Kun Liina astui portaille kahvitarjotin käsissä, näki hän Saimin sitovan nauhaa, posket aivan hehkuvina. Torvaldinkin kasvot hehkuivat.

Kuinka hyvä, ajatteli Liina, että Saimilla on palmikoissaan punaiset nauhat.

Päivälliseksi oli mateita. Sairas hämmästytti kaikki tyttärensä ruokahalullaan. He tulivat kuin tulivatkin vakuuttuneiksi siitä, että mamma vielä paranee, eihän hän oikeastaan ole mikään vanha. Aijai, ehkä mamma voisi viettää kesän maalla, Akselin ja Midan luona!

Liinan piti saada nukkua seuraava yö. Sanny ja Alme jäivät mamman luo ja Liina läksi lasten ja Midan kanssa Punaiseen Kettuun. Freedi oli siellä pitänyt luonaan sitä hulttiota, sitä leipurin rouvaa, sitä entistä Hertta Nupposta. Mutta toki hän ymmärtäisi nyt lähettää hänet pois ja huomispäivänä aikoi äiti etsiä tuon syntisen olennon ja panna toimeen tarpeellisen puhdistuksen.

Liina nukkui kuin kivi. Kuoleman uni tuskin on syvempää. Se oli ihanaa, virkistävää unta. Häntä ei aamulla tahdottu saada valveille.

Kun hän keväisessä sateessa kiirehti läpi kaupungin kotia kohti, hän päätteli, että tänään kun tytöt kaikki ovat koolla, hän avaa lipaston. Hän tekee sen, estelköön ja kieltäköön mamma miten paljon hyvänsä.

Alme tuli kadulla häntä vastaan. Heillä oli ollut kauhea yö. Ei yhtä hetkeä mamma nukkunut eikä antanut toisten nukkua. Eikä mitään läpeä saanut avata, vaikka kaikki olivat tukahtumaisillaan. Mamma oli koko yön huutanut Liinaa ja tahtonut, että mentäisiin häntä noutamaan. Ei Sanny enempää kuin hänkään, Alme, kelvannut mihinkään. Hän löi heitä, suorastaan, kun he häneen koskivat. Ja juuri hän oli pyytänyt hieromaan tai nostamaan! Ei, ei yhtä hetkeä hän, Alme, olisi sellaisen ihmisen kanssa. Häntä inhotti, kun hän ajattelikin, että se oli hänen äitinsä.

— Hautajaisiin en minä tule, lopetti hän kotiportilla, — älä minua odotakaan. En ole koskaan nähnyt ruumista enkä tahdo nähdä. Kaikkein vähimmin mammaa!

Liina kääntyi sisään portista ja Almen vaalea hame jäi välähtelemään puhkeavien puiden alle.

Kun Liina astui huoneeseen, avasi sairas silmänsä ja hymyili avuttoman onnellisena. Liina näki, että hän tässä yhdessä yössä oli tuntuvasti heikentynyt.

— Liinaaa… ajaai… mamman rakkain lapsi… tulitko sinä! Ajaai, mamma kuolee ilman sinua… Ethän enää koskaan heitä mammaa… Jumalan siunaus lepää sinun päälläsi… Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…

Hän itki. Hän ei jaksanut kuivata kyyneliään. Liina siveli hänen kasvojaan kostealla vaatteella.

— Ajaai kuinka sinun kätesi on suloinen… sinä Jumalan lahja…

Liina rupesi iloisesti puhumaan, kuinka virkistynyt hän oli, kuinka hän nyt taas jaksaisi. Siipirikko-lintu tuotiin esiin suuresta kopasta, missä se oli ollut yötä. Se istui Liinan kädellä, viserteli ja hyppeli pitkin permantoa. Auringonsäde sattui seinään, kevätsade rapisi vielä katolla. Sairas sai lääkettä ja vaipui horroksiin.

Liina hiipi varpaisillaan huoneeseensa, haki esiin avainkimpun, joka oli sidottu kokoon punaisella langalla ja viittasi veitikkamaisesti Sannyn luokseen.

— Nyt, kuiskasi hän, — me avaamme tuon vanhan lipaston, että saamme tietää, mitä siinä oikein on. Kun lintu visertää, niin mamma ei kuule, mitä me teemme. Ajattele, jos siellä olisi rahaa!

Sanny Saarinen oli käynyt aivan vakavaksi.

— Mitenkä sinä noin puhut? sanoi hän nuhdellen, — mitä siellä olisi? Jumala varjelkoon siellä olemasta mitään. Pane pois nuo avaimet. Emme koske koko kapineeseen. Syntiä se on.

Liina nauroi ääneti. Yhden yön uni oli merkillisesti virkistänyt häntä.
Hän avasi lipaston.

Levyllä, joka aukeni heidän eteensä, oli tuttu, iänikuinen mustepullo ja kynä. Pienten laatikoidenkin sisällön he tunsivat, niissä oli vanhoja kirjeitä, se rikkinäinen kukkaro, missä Liina säilytti mamman eläkkeen, kun se vuosineljänneksittäin maksettiin, ja hiuksista tehty rannerengas. Se oli mamman hiuksista, tehty hänen nuoruudessaan, ja Liina oli sen saanut. Liina aukaisi pienen oven taustan keskellä. Veitikkamainen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan. Lokerossa olivat mamman morsiussukkanauhat, hyvin sirot, siniset, helmillä ommellut silkille. Ne oli mamma määrännyt Midalle. Tämä kaikki oli tuttua. No nyt… Liina veti lokeron takaa auki pienen laatikon. Se oli tyhjä. Tätä laatikkoa ei hän enää tuntenut. Eikä sitä pientä lukkoa, joka tuntui olevan tämän laatikon takana. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä. Hänen kätensä vapisi, kun hän avainkimpusta koetti löytää sopivaa avainta. Sanny katsahti kalpeana vuoroin nukkuvaan äitiinsä, vuoroin sisareensa ja huojutti moittien päätään. Hänkin oli kuitenkin tullut uteliaaksi. Lintu viserteli ja nokki rauhallisesti lattialla siemeniä. Avainkimpussa ei ollut ainoaakaan niin pientä avainta.

— Eivät ne sovi, kuiskasi Liina, tuntien hien nousevan otsalleen. —
Mitä me nyt teemme?

Sanny työnsi vuorostaan kätensä pieneen aukkoon. Hänenkin kätensä vapisi. Molemmat olivat yhtäkkiä varmat, että heidän edessään oli salalaatikko ja salaisuus.

— Kun auringonsäde tulee mamman kasvoille, niin hän herää, kuiskasi Sanny. — Pannaan kiinni. Minusta on niin kauheaa. Annetaan olla koko rahojen.

Mutta Liina tunki uudelleen kätensä aukkoon ja hypisteli voimakkailla kynsillään lukkoa. Se risahti tuskin kuuluvasti, pieni puulevy lensi syrjään ja hänen kätensä joutui johonkin lokeroon ja tarttui paperiin.

Liina kalpeni. Hiki pisaroi hänen otsalleen.

— Minä en uskalla, sanoi hän. — Se on siinä nyt!

Hän otti sen kuitenkin samassa esiin. Se oli kirje.

Suuri kellastunut kirje lepäsi sisarusten edessä. Päällä oli sirolla, selvällä käsialalla: Karolina Kristina Karell.

Äiti äännähti. Sisarukset seisoivat kuin permantoon naulittuina. He pelkäsivät, että heidän sydäntensä lyönnit kuuluisivat. He hiipivät Liinan kamariin, avasivat kuoren ja tutkivat papereita.

He luulivat näkevänsä unta. Kaikki oli selvästi kirjoitettuna ja kuitenkaan eivät he voineet uskoa, että se oli totta. He itkivät ja nauroivat ja alkoivat uudelleen lukea papereita. Se oli totta! Mamma oli ollut oikeassa ja he kun kaikkina näinä vuosina olivat luulleet hänen puhuvan mahdottomia! Mutta nyt piti hänen heti saada tietää, mitä oli tapahtunut. Heti piti toimittaman mamman tahdon mukaan. Kirkkoherralle piti lähteä viemään sanaa. Ei, vaan tohtorille! Ja pyytää, että hän heti tulisi tänne.

Sisarukset syleilivät toisiaan ja Sanny läksi menemään.

Liina tuli vanhan lipaston eteen ja sulki kannen. Kuinka uskollisesti se oli säilyttänyt salaisuuttaan ja hän kun oli sitä pelännyt ja pilkannut. Ilo, jollaista ei hän milloinkaan ollut tuntenut, nousi hänen rinnassaan. Hän muisti hetken unessa, kauan sitten, jolloin hän oli halunnut nostaa siipiään lentääkseen. Ei, täytyi antaa mamman nukkua. Hän asettui lattialle linnun viereen ja ajatteli, mitä kaikkea hän nyt tekeekään. Lintu asettui kesynä hänen kädelleen. Nyt mamman pitää saada savikylpyjä ja viiniä ja sitä hienoa juomaa, mitä Harry Tiger toi, shamppanjaa — niin paljon kuin mamma tahtoo! Ja Valborgin lapset, oi kuinka hyvä niille pitää tulla ja…

Auringonsäde oli jo aivan likellä mamman kasvoja. Oliko paras peittää ikkuna, vai… Liina ei jaksanut enää. Hilliten sydämensä lyöntejä laski hän kätensä mamman kädelle. Hän koetti olla aivan levollinen.

— Ajaai… äännähti äiti, — onko mamma nukkunut? Paistaako aurinko? Onko kevät?

— Mamma, alkoi Liina, — nyt mamma saa kuulla jotakin hauskaa… oikein hauskaa… Ei, ei sitä pidä pelästyä…

— Liinaaa… mamman rakkain lapsi… sinun kätesi vapisee… mamma tietää: sinä olet avannut lipaston… Oletko…? Ja sinä olet nyt rikas? Sinä olet rikas!

Liina painoi äitinsä kättä ja nyökäytti päätään. Hänen teki mieli pyytää anteeksi kaikkea epäuskoaan vuosien mittaan, kaikkea surua mitä sillä oli tuottanut, mutta kyyneleet tukkivat hänen suunsa. Äiti tuijotti häneen selkeällä pitkällä katseella. Ikään kuin sininen pilvi tuli hänen kasvoilleen. Liina pelästyi, koetti nostaa äitiään ja rupesi puhelemaan kaikesta, mitä he nyt tekisivät.

— Nyt…, sanoi äiti soinnuttomasti, — minä kuolen… Se ei ole vaikeaa…

Sanat kuuluivat aivan selvästi. Kun aurinko tuli vuoteen kohdalle, lepäsi vanha äiti liikkumattomana. Siniset poimut hävisivät hänen kasvoiltaan vähitellen. Hän näytti nukkuneen.

Liinan sydänkin hiljeni vähitellen. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että kuolema, jota he niin kauan olivat odottaneet, oli tullut. Näin helppoa se oli ollut. Kuinka onnelliselta mamma näytti.