Elämän kasvot

by Maila Talvio

MAMMONA

Liina Karell oli nyt rikas, hyvin rikas.

Oliko se todella näin onnellista? Hän ei koskaan ollut saattanut aavistaa, että se oli tällaista. Ymmärsi todella, minkä tähden ihmiset ajoivat takaa rikkautta.

Ei huolta huomisesta päivästä. Saattoi tehdä, mitä tahtoi. Olisipa mamma elänyt, kuinka hän olisikaan iloinnut tästä huolettomuudesta ja onnesta.

Liina eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan, vuoronperään toista ja toista, aamusta iltaan ja läpi rusottavien suvisten öiden, jotka hehkuivat hänen aittaansa. Ei, ei hän ollut saattanut aavistaa, että elämä olisi näin ihanaa ja rikkaus näin iloista. Hänen päivänsä ja yönsä olivat kuin yksi ainoa loputon ylistyslaulu.

Hän vietti kesää sisarensa Sanny Saarisen luona. Talo oli täynnä väkeä, nuoria ja vanhoja.

Vallitsi kuumeinen kiire. Nukuttiin aitoissa ja luhdeissa, muualla ei ollut tilaa. Kullakin oli oma työnsä. Toiset tekivät pelto- ja puutarhatyötä, toiset olivat keittiössä, toiset kutoivat kangasta, toiset hoitivat kanoja, toisten hallussa olivat mehiläiset. Ateriat syötiin yhdessä suurella kuistilla, johon näkyi kirkko, kirkonkylä ja järvi. Opettajalla oli vuokralla kappale maata ja se antoi tämän työn. Hänelle itselleen oli välttämätöntä näin kesän aikana uudistua maatyössä, hänen henkensä kokoontui, hän jaksoi sitten taasen talvella jakaa varastoistaan. Niin hän sanoi.

Liina oli koonnut ympärilleen kylän lapset ja piti heille leikkikoulua. Heitä oli yli puolensataa, heillä oli oma kasvitarhamaa, lavoja kukkineen, vihanneksineen, leikkikenttä, hiekkaläjä, siroja pieniä työkaluja. Mikäpä oli hankkiessa, kun oli rikas. Kaikki oli käynyt niin äkkiä ja itsestään, ettei Liina voinut ymmärtää, että se oli totta. Alussa oli hän illansuussa kertonut satuja vain sisarensa nuorimmille lapsille. Sitten oli tullut lapsia naapurista ja ennen kuin hän tiesikään, oli hänen ympärillään monta kymmentä lasta, eri-ikäisiä, enimmäkseen risaisia, hoitamattomia lapsia, joita alituisesti oli kotona rangaistu pahanteosta. Mikä lieneekin heti tehnyt heidät tässä uudessa leikkikoulussa kilteiksi, tottelevaisiksi ja iloisiksi. »Täti» itse oli kaikista iloisin, hän kertoi satuja, hän lauloi ja leikki, hän kaivoi maata, kylvi ja kasteli. Hän juoksi kilpaa lasten kanssa, hän neuloi heille vaatteita, vanhemmat lapset saivat itsekin neuloa. Mikä oli tätä kaikkea tehdessä, kun oli rikas! Päivät kuluivat tällaisessa onnellisessa, iloisessa hälinässä ja koko yön sai nukkua. Mamma olisi varmaan sanonut: ajaai, että viitsitkin, eiväthän lapset ole sukuakaan! Liinasta tuntui, että he olivat sukua. Eivätkö itse asiassa kaikki, jotka syntyivät maailmaan ja joiden oli määrä kuolla, olleet sukua. Mamma ei ymmärtänyt tätä, vaikka hän ymmärsi niin monet muut asiat. Liina koetti mikäli mahdollista noudattaa mamman tahtoa. Hän ei ollut antanut rahoja kenellekään, vaikka sisarukset heti hautajaisten jälkeen olivat niitä pyytäneet eri tarkoituksiin. He olivat suuttuneet, sillä he katsoivat niitä yhteisiksi, mutta Liina muisti mamman käskyt ja tahtoi harkita asiaa. Mitäpä hän niillä itsekään tekisi, siltä oli hänestä kyllä alussa tuntunut, mutta tohtori oli heti lohduttanut häntä sillä, että rahat löytävät paikkansa, ja nyt alkoi Liina itsekin käsittää, mihin niitä saattoi käyttää. Hän tahtoi niin monelle lapselle kuin suinkin tuottaa iloisen, valoisan lapsuuden. Hän oli varma, että se auttaisi heitä elämässä ja tekisi heidän vanhuutensa helpommaksi kantaa. Ja vanhoille, heille hän tahtoi toimittaa kodin, jossa he saisivat hoidon ja kaiken lievennyksen, mitä oli mahdollista antaa ihmiselle ennen kuolemaa. Harry Tiger oli konsertillaan pannut alulle vanhojen rahaston, sitä piti kartuttaa, asiasta piti tulla tosi. Liina kuvitteli, että molemmissa laitoksissa, sekä leikkikoulussa että vanhojen kodissa, piti olla paljon kukkasia, iloa, hyvyyttä ja aurinkoa. Ehkäpä säleaita vain välillä, jotta vanhukset saisivat iloita lasten leikeistä ja lapset tottua näkemään vanhuutta. Ehkäpä vanhojen kodin saattaisi omistaa Sofia Kareliin muistolle. Sellaistahan oli tapa tehdä. Siitä mammakin pitäisi.

Onnellista oli olla rikas! Silloin tällöin kesken työtään Liina äkkiä pysähtyi tämän ajatuksen eteen ja kysyi itseltään, oliko se totta, että hänen köyhän äitinsä hauta kaupungin hautausmaalla nyt oli kaikkein kaunein ja parhaiten hoidettu, että hän saattoi tulevaisuudessa rakentaa kokonaisen kauniin kodin sadoille köyhille äideille ja leikkitarhan yhtä monelle lapselle. Kun joku oli köyhä tai iloton ja kääntyi hänen puoleensa, saattaisi hän sanoa: mene sinne ja sinne, siellä on iloa ja työtä.

Onnellista oli olla rikas!

Illoin, kun rusko hohti sisään aitan harvoista seinistä, yön linnut kaihersivat ja ääntelivät ja ilma oli täynnä kuivavien heinien tuoksua, oikaisi Liina työstä ja leikistä väsyneet jäsenensä vuoteelleen, ajatteli äitiään ja rikkauksiaan ja nukkui rukoukseen. Ja koko yö meni kiinteässä, keskeytymättömässä unessa kuin lyhyt hetki vain ja kun aamulla työnsi auki aitan oven, oli silmien edessä kasteinen pihamaa ja vastapäätä maitohuoneen kuisti ja hylly kuivavine peltiastioineen, joihin aurinko paistoi. Ja pian alkaisi tieltä kuulua lasten ääniä ja käsissä olisi uusi työ ja uusi ilo. Tuomas Saarinen tunsi työn, laulut ja leikit ja auttoi saattamaan ne kaikki järjestelmälliseen kuntoon.

Tuomas Saarinen oli valoisa, tyyni mies, jota eivät ilot eivätkä surut saattaneet pois tasapainosta. Hän antoi Liinalle hyviä neuvoja kaikin puolin.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun kylän nuoret olivat leikkimässä koulun pihamaalla ja opettaja vaimonsa kanssa istui portailla, otti hän Sannya, vaimoansa kädestä ja pujottelihe siihen riviin, missä Liina Karell seisoi, päivettyneenä, punaposkisena ja hehkuen leikin kiihkosta ja innostuksesta.

— Tule juttelemaan, Liina, sanoi hän.

Ja Sanny jäi siihen missä hänen sisarensa Liina oli seisonut ja tähtäsi silmänsä suureen palloon, joka huutojen ja naurun kaikuessa lenteli leikkijäin päiden päällä.

Liina seurasi opettajaa, mutta hänenkään silmänsä eivät vielä voineet kokonaan irtaantua pallosta ja leikkitovereista, jotka juoksivat edestakaisin. Kun hän näki, että hänen puolueessaan jotakin laiminlyötiin, lähti hän yhtäkkiä vaistomaisesti juoksemaan takaisin. Tuomas Saarinen nauroi. Eikö Liina huomannut, että Sanny oli hänen paikallaan? Eikö hän luullut Sannyn ymmärtävän hänen tehtäväänsä? Sanny oli tosin kahdentoista lapsen äiti, mutta hän oli samalla leikkimestari Saarisen rouva ja sellaisena hän kyllä osasi leikkiä. Liina pysähtyi kuin pyörryksissä ja pyyhki otsaansa. Vihdoin hän tuli järkiinsä ja asettui portaille vastapäätä lankoaan.

Maisema lepäsi heidän edessään sydänkesän kukkeudessa, kypsytellen viljojaan ja kasvatellen niitä lukemattomia eläviä olentoja, suurempia ja pienempiä, jotka oman onnensa nojassa tai emonsa turvissa ottivat ensi askeliaan tai tekivät ensi siivenlyöntejään. Kaukainen järvenselkä huokui uneliaassa autereessa, lähimmät rannat kuvastivat muotojaan oudon selvästi vedenkalvoon. Taivas siinsi lämpöisenä ja lempeänä.

— Katso tuota nientä tuossa, sanoi Tuomas Saarinen siihen hiukan opettavaan tapaansa, minkä hän oli saanut pitkän opettajatoimensa aikana, ja ojensi kätensä.

— Niemi on ihana, vastasi Liina.

Hän oli jo tyyntynyt leikistä ja sunnuntai-illan hartaus lankesi vähitellen hänen mieleensä.

— Minä olen niin ajatellut, alkoi opettaja, — miten sinä parhaiten hoitaisit ja kartuttaisit sitä Jumalan lainaa, mikä on sinulle uskottu.

— Niin, toisti Liina koneellisesti, — sitä Jumalan lainaa, mikä on minulle uskottu…

Tuomas Saarinen alkoi puhua siitä, miten kaikki omaisuus, mitä ihminen eläessään nautti tai hallitsi, — oli katsottava vain Jumalan lainaksi, lainaksi, joka oli annettu hänelle väliaikaisesti. Jollei ihminen tältä kannalta ottanut omaisuutta, niin joutui hänen sielunsa vaaraan. Se oli ainoa tapa säilyttää sydämensä puhtaana ja vapaana. Silloin ei nurissut, jos toimeentulo oli niukempi, silloin ei niskoitellut, jos esimerkiksi isänä tai äitinä joutui kokemaan sen, mikä tuntui kaikista vaikeimmalta: että lapsi tyytymättömänä ja ylimielisenä läksi kodista. Kun lapsikin oli vain Jumalan laina, niin täytyi olla minä hetkenä tahansa valmis luopumaan siitä. Silloin ei myöskään paisunut, jos sai haltuunsa suuren omaisuuden: kun ei se ollut oma, vaan Jumalan laina, niin tunsi vain vastuunalaisuutta siitä, miten se tuli käytetyksi. Tämä oli, kuten sanottu, ainoa tapa millä sai sielunsa säilymään puhtaana ja vapaana. Opettaja puhui katse tähdättynä kaukaisuuteen ja käsillään muovaillen näkymättömiä mielikuvia, niinkuin hän olisi pidellyt savea. Hänen edessään tuntui olevan suuri näkymätön kuulijakunta, jolle hän esitti tärkeää kokemusten summaa, tai oli hän aivan yksin ja toisti itselleen taasen kerran asiaa, josta hänen sielunsa rauha riippui. Häntä vastapäätä istuva valkopukuinen tyttö, jonka hiukset olivat harmahtavat, ilme kuin nuoren tytön ja silmät kuin lapsen, kuunteli ääneti, hyväksyen joka sanan ja iloiten siitä, että asia tuli näin täysin selvitetyksi.

He vaikenivat molemmat hetkisen ja katselivat pääskysiä, jotka lentelivät pesilleen, ja väsymättömiä leikkijöitä pihakentällä.

— Minä olen ehkä liiaksi iloinnut rikkaudestani, sanoi Liina hiukkasen säikähtäen. — Ehkä minä olen unohtanut, että se on Jumalan laina.

— Älähän nyt, hymähti opettaja. — Etkö olisi ollut iloinen, etkö olisi ollut kiitollinen! Mutta katsohan nyt tuota nientä tuossa. Se on totisesti kaunis. Jos ostaisit sen, rakentaisit mökin ja jatkaisit leikkikouluasi kesät talvet? Sinun oppilaasi tulisivat sitten kansakouluun, minä jatkaisin sinun työtäsi ja sinä saattaisit seurata oppilaittesi vaiheita kauas elämään.

Liinan kasvot hehkuivat.

— Niemi on ihana, toisti hän.

— Sinun täytyisi tietysti myöskin rakentaa koulu, jatkoi lanko, — sillä ei talvella käy pitäminen tunteja taivasalla ja ladoissa. Sinulla riittäisi työtä yllin kyllin, kylä on niin suuri. Tulet myös pian näkemään, että tämä työ on kaikkein rasittavimpia. Siitä ei koskaan saa kiitollisuuden palkkaa eikä myöskään tunnustusta. Mutta kun kerran väsyt, niin heität, ja asut punaisessa mökissäsi. Tuossa… tuossa noin se kohoaa. Kolmelta taholta näkyy ikkunoihin järvi. Minä tiedustelen, saako niemen ostaa.

Niemi kohosi kuin ääretön vihreä koivukimppu keskellä sinistä vettä. Koivut vanhalla Karellien pihamaalla tulivat mieleen, nämäkin olivat niin voimakkaat, suorarunkoiset ja sirot. Kuinka olikaan tuo niemi jäänyt niin yksinäiseksi ja koskemattomaksi keskelle kylää. Liinan sydän alkoi sykkiä. Jos voisikin tehdä sinne punaisen tuvan, pitää kissan, koiran ja ehkä lehmän. Vanhan Martinskan hän ottaisi kanssaan asumaan. Ja kaikki koivut saisivat kasvaa, ainoastaan niin paljon hän raivaisi peltoa, että saisi perunamaata ja vähän vihanneslavoja. Koulu olisi täällä ylempänä, sen yhteydessä olisi suuri kasvitarha. Kunhan mamma eläisi, että hän näkisi, miten onnellinen hänen tyttärensä on!

Mutta sill'aikaa kun Liina Karell vietti myöhästynyttä lapsuuttaan ja nuoruuttaan kaukana maalla, missä ei hänen rikkauksistaan tiedetty mitään, antoivat samaiset rikkaudet hänen kotikaupungilleen paljon päänvaivaa. Liina Karell rikastunut — sekö laiha vanha neiti, joka asui yhdessä äitinsä kanssa ja joka silloin tällöin kiersi kaupunkia kauppaamassa joitakin käsitöitään? No, jo nyt olivat rahat joutuneet vääriin käsiin, mitä sellainen surkea vanha neiti niillä teki? Se oli toki tottunut kituuttamaan päivästä päivään eikä edes ymmärtänyt, mitä rahoilla voitiin tehdä. Oliko todella mahdollista, että Liina Karell oli saanut periä? Sehän oli sen hullun rouvan tytär, jolle se maailmankuulu hullu taiteilija kerran vuosia sitten antoi kauneuspalkinnon? Se se sama, kaikki tunsivat Liina Kareliin, hän oli kaupungin alkuasukkaita niinkuin hänen äitinsäkin. Vanhan rouvan hautajaisissa se jo nähtiin, ettei enää oltu köyhiä ja oikein puutarhuri oli sittemmin pannut kuntoon haudan — ei siinä oltu säästetty. Kuinka paljon tuo vanha neitonen sitten oli oikeastaan perinyt? Satatuhatta? Kaksisataatuhatta? Puoli miljoonaa? Miljoonan? Ihmisten hämmästys kasvoi kasvamistaan ja päättyi toisilla suuttumukseen, toisilla pilantekoon. Taisi siitä laihasta vanhasta immestä paisua vielä kaupungin tavoitelluin tyttö. Kauneuspalkinnon saanut ja miljoonan omistaja, eikä mitään halpaa sukuakaan — totta totisesti, sitä kannatti ruveta ajattelemaan!

Ei ollut kaupungissa sitä ihmistä, joka ei olisi puhunut Liina Kareliin miljoonasta. Ja jokainen tuli siihen johtopäätökseen, ettei se kuulunut sellaiselle köyhälle raukalle, joka ei osannut sitä käyttää, vaan sille, joka ymmärsi panna sen liikkeelle. Jokainen piti tietysti juuri itseään tuona valittuna, jonka käsiin Liina Kareliin miljoonan täytyi joutua. Jokainen mietti keinoja, miten saada rahat itselleen tai omiin tarkoituksiinsa. Kaikkinaiset köyhät vanhat muijat, jotka olivat seurustelleet Karelleilla, olivat tietenkin itseoikeutetut jakamaan onnen Liinan kanssa. Hehän olivat niin vanhoja ystäviä, vieneet vanhalle postmesterskalle ja hänen tyttärelleen mikä luudan, mikä kimpun katajia, mikä juurimaton, mikä mitäkin. Toki Liina muistaisi heitä ennen muita. Hehän aina olivat sinutelleetkin Liinaa! Ja Liina oli aina ollut niin nöyrähenkinen ja hyväntahtoinen — postmesterska se oli ylpeämpi, se muisti tarkoin ylhäiset sukulaisensa ja niiltä kai ne olivat tulleet nämä suuret perinnötkin. Mutta Liina, jos hän nyt ketä muistaisi, niin toki niitä, jotka hänen köyhyytensä päivinä olivat olleet hänen ystäviään. Kaupungin mahtihenkilöt taas, jotka tohtorilta olivat onnistuneet saamaan täsmällisempiä tietoja tuosta satumaisesta rikastumisesta, toivoivat pääsevänsä siitä osallisiksi, jolleivät juuri mieskohtaisesti, niin kaupunkinsa puolesta. Täytyi saada neiti Karell ymmärtämään, miten palveltiin yhteishyvää, hänen nimensähän voi suorastaan tulla kuolemattomaksi, jos hän antoi rahansa sellaisiin laitoksiin kuin koulut, niin, ja vaivaishoidon uudestijärjestämiseksi. Täytyi myöntää, että nykyisessä vaivaishoidossa oli toivomisen varaa. Ne leikkikoulut, joita tohtori puolusti, niistä nyt eivät herrat olutpatruunat, kauppiaat ja kauppaneuvokset ymmärtäneet sanoa sitä eikä tätä. Mitäpä kasvattamista lapsissa oli ennen kouluikää, vitsa siinä oli tehokkain ja sitä hoitivat parhaimmin isä ja äiti. Mutta miksei sellainenkin leikkikoulu voinut olla kaupungissa, jos sen ilmaiseksi sai, kai tohtori asian ymmärsi. Itse pormestari, joka selvästi muisti Liina Kareliin käynnin hänen eteisessään, mietti keinoa, millä parhaiten saattaisi lähestyä rikasta neitiä. Hänen rouvansa, joka oli neiti Kareliin vanhoja tuttavia, oli kaiken aikaa suhtautunut häneen niin ylpeästi, että ehkä oli vaikea yhtäkkiä tekeytyä ystäväksi. Pormestarinnasta se kuitenkaan ei ollut ensinkään vaikeaa. Hän puheli oikealle ja vasemmalle »lapsuudenystävättärestään Liinasta» ja odotti odottamalla tätä palaavaksi kaupunkiin. Hänen oli tätä oikein ikävä, sellainen herttainen tyttö.

Pahin päänvaiva oli kaupungin hienoimmilla naisilla. Pitikö heidän tästäpuoleen alkaa lukea neiti Karell kuuluvaksi seurapiiriinsä? Pitikö heidän pyytää hänet kutsuihinsa? Nimi- ja syntymäpäivänvietoissa keskusteltiin tästä asiasta innokkaasti, jopa kiihdyttiin ja kiivastuttiinkin. Mikä oli neiti Kareliin syntyperä? Mikä hänen sivistyksensä? Kuinka hän käyttäytyi, oliko hänellä tapoja? Niille rouville, joiden kodissa oli tulossa kuudeskymmenes syntymäpäivänvietto, tai häät tai hopeahäät, niille oli asia polttavin. Eräs leipuri oli kosinut neiti Karellia — se ei ollut hänelle eduksi. Hän oli perheissä kaupannut käsitöitään — se ei myöskään ollut hänelle eduksi. Muodostui puolueita myötä ja vastaan. Oteltiin myrskyisesti, niin vilkkaita yhdessäoloja ei ollut kaupungin hienoilla naisilla ollut sitten, kun he aikoinaan olivat kiistelleet Harry Tigeristä. Niin, ja se kauneuspalkinto, jonka neiti Karell oli saanut, se nyt oli suorastaan naurettava. Tohtorinna ajoi kiivaasti Liina Kareliin asiaa, puhui muistelmistaan jo siltä ajalta, jolloin hän kuuli hänen kertovan satuja, ja esitti miehensä, tohtorin, mielipiteet kiistanalaisesta naisesta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset päättivät alkaa seurustella neiti Kareliin kanssa, toiset asettuivat jyrkästi tällaista seurustelua vastaan. Apteekerska ei kahteen kuukauteen puhunut yhtään sanaa tohtorinnalle. Kaikkein hienoimmat rouvat päättelivät tohtorinnan puolustuksen johtuneen siitä, että tohtorilla noiden hämäräperäisten rikkauksien hoitajana nähtävästi oli niistä odotettavissa suuria etuja.

Kirkkoherra Lehto ja hänen rouvansa pitivät itseään ennen muita oikeutettuina neuvomaan Liinaa, miten Jumalan suuri lahja oli käytettävä.

— Hän saa lahjoittaa meille sohvamaton saliin, sanoi ruustinna. — Ja sen hän tekee mielellään. Kyllä minä olen eläissäni niin paljon auttanut häntä. Se ei hänen nykyisissä varoissaan tunnu ensinkään.

— Mutta, rakas ystävä, sanoi kirkkoherra, — emme saa olla itsekkäitä. Kirkkoa neiti Kareliin täytyy muistaa. Ja sen hän tekeekin, tunnen hänet, hän on herännyt ihminen. Aion ehdottaa, että hän lahjoittaa alttaritaulun, se ei maksa kuin pari tuhatta, hän tulee iloiseksi, kun saa tämän ajatuksen. Tosin vähän olemme ajatelleet rukoushuonettakin peräkulmille — sinä tiedät, sinne, missä minä aina käyn silloin tällöin. Ehkäpä hänen paljon kärsinyt sydämensä voisi löytää lievennystä siitäkin rakkaudentyöstä. Ja seurakunnan köyhät, ne toivon voivani sulkea hänen huomioonsa. Voisimme ajatella joulujuhlaa, jossa jaetaan lahjoja köyhille, rahaa, vaatteita, ruokaa. Kyllä Liina Karell vielä muistaa, mitä köyhyys on…

— Jaa mutta sohvamaton hän saa antaa minulle joululahjaksi, keskeytti ruustinna, — kyllä minä niin monta kertaa hyppäsin pihan poikki vanhan sairaan äidin luo…

— Vaimo, vaimo, naurahti kirkkoherra, — älä päästä tätä ajatusta pesimään sydämeesi. Jos Liina Karell huomaa, että haluamme jotakin itsellemme, vetäytyy hän kuoreensa eivätkä yleisetkään asiamme voita hänen myötätuntoaan.

— On tämä yhtä kaikki ihmeellistä Jumalan johdatusta, sanoi ruustinna. — Minkä tähden juuri tuollaisen vanhan yksinäisen tytön pitää saada käsiinsä sellainen summa rahaa! Kun perheellistäkään miestä ei muisteta. Onhan Liina Karellilla omaisia, on kyllä, ja nehän ne nämä rahat vievät, vanha rouva oli kovin sukurakas. Kuinka monta kertaa minun pitikään hänelle muistuttaa, että muutkin ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme. Jos nyt tytär muistaisikin tämän. Ja täytyy minun sekin sanoa, etten minä sentään ymmärrä, kuinka Liina Karell antaa tohtorin hoitaa rahojaan. Olisihan hänen pitänyt ajatella, että Lehdon kodissa ne hänen parhaimmat ystävänsä aina ovat olleet…

Ei, kuten sanottu, ollut sitä kaupunkilaista, jonka ajatukset eivät olisi askarrelleet Liina Kareliin salaperäisen miljoonan ympärillä. Jokainen tunsi, että hetki oli tuleva, jolloin hänen oli astuminen esiin saamaan osuutensa aarteesta, tai paremmin sanoen avustamaan avutonta naista sen oikeinkäyttämisessä. Liina Kareliin miljoona oli koko kaupungin miljoona.

Ainoastaan vilkas kylpykausi sai pienen yhteiskunnan kauniiden järvien varsilla kesäkuukausiksi rauhoittumaan.

Eräänä heleänä syyspäivänä, kun kylpykausi jo oli loppunut, ajoi niin satumaisella tavalla rikastunut neiti Karell röykyttävillä maalaisrattailla kaupunkiin. Nyt olisi ollut tilaisuutta yllin kyllin katsella häntä, sillä pitkillä peninkulmilla väsynyt hevonen kulki ajomiehen kaikista ponnistuksista huolimatta käyden, vaikka hyvä maalaistapa vaatii, että sekä kylissä että kaupungeissa on näytettävä, mihin hevonen kelpaa. Liina oli puettuna vanhoihin tamineihinsa, jotka kaupunki hyvin olisi tuntenut, jos se olisi viitsinyt aikoinaan kiinnittää huomiota äitiin ja tyttäreen heidän jokapyhäisillä kirkkoretkillään. Kaupunki ei ollut käyttänyt hyväkseen tilaisuutta tutustua tulevaan rikkaaseen tyttöönsä ja niin ei se häntä nytkään huomannut, kun hän säkkien, pyttyjen ja koppien ympäröimänä kesän poissaolon jälkeen palasi syntymäseudulleen.

Esplanaadit ja puistikot olivat jo keltaisinaan, pihamailta kallistui lauta-aitojen yli vaahteroja, joiden oksat olivat sinipunervat kuin mitkäkin satumaiset hedelmätertut. Kaupunki näytti maalta tullessa suurelta, kauniilta ja niin ihmeen tutulta. Muistojensa vallassa Liina katseli milloin talorivejä, milloin kauppoja, milloin kirkontornia, milloin raatihuoneen muhkeaa julkisivua, milloin hautausmaan väriloistoa, milloin kylpylärakennuksia. Hän tuskin uskalsi katsoakaan sinnepäin, missä vanha kotitalo oli, mutta niin paljon hän tahtomattaan näki, että sieltä kohosivat tiilimuurit, jotka näkyivät yli kaikkien muiden talojen. Kaikkialla oli muistoja, näitä katuja oli hän koko ikänsä polkenut, noihin ikkunoihin katsellut. Yhden kesän vain hän oli ollut poissa, mutta kaikki oli käynyt entistä kauniimmaksi, rikkaammaksi, tyhjemmäksi ja kaukaisemmaksi. Hänhän oli jo toisella jalallaan muualla, hänelle rakennettiin omaa punaista tupaa niemelle koivujen keskelle ja omaa leikkikoulua väkirikkaan kylän laitaan. Hän palasi kaupunkiin vain siksi kuin hänen uusi kotinsa valmistuisi. Mitäpä hänellä enää oli tekemistä täällä, mamma oli tuolla heleässä puistossa, Valborg oli siellä. Laskeva aurinko loi juuri sinne lämpöisimmän hohteensa. Samassa alkoi raatihuoneen kello lyödä. Liina ei enää voinut voittaa liikutustaan. Hän painui suurta saaliaan vasten ja koetti tukahduttaa nyyhkytystään. Kellon lyönnit valuivat kuin muistojen kyllästyttäminä alas korkeudesta. Kellon sävelissä yhtyi koko mennyt elämä, niissä oli lapsuus, niissä olivat valvotut yöt, niissä olivat keväiset päivät sellaisina kuin ne olivat puistojen vihannoidessa ja lintujen laulaessa hymyilleet kaupungille.

Kenenkään huomaamatta saapui Liina Karell sille uudelle asunnolle, jonka hän talvella oli vuokrannut äitiään ja itseään varten ja jonne heidän huonekalunsa olivat äidin kuoltua kuljetetut. Hän pääsi sisään, vaikka keittiön asujain, Martinska, oli poissa. Siellä oli lämmin, kahvipannukaan ei ollut ehtinyt vielä jäähtyä. Muut huoneet olivat lämmittämättömät, matalissa ovissa täytyi astua kumartaen. Toisessa kamarissa olivat ne huonekalut, jotka Liina itse oli kyhännyt kokoon omaa vanhaa huonettaan varten, toisessa seisoi vanha lipasto yksinään keskellä lattiaa, kansi avoinna ja laatikot vedettyinä auki ikään kuin varkaiden jäljeltä.

Miksi he olivat jättäneet vanhan huonekalun sillä tavalla? Liinasta tuntui käsittämättömältä, suorastaan pahalta, kiittämättömältä. Kuinka he olivat voineet? Muut huonekalut olivat poissa, sisaret olivat jo vieneet osansa. Mutta vanha lipasto, joka aikoinaan oli palvellut isää ja jossa Jumalan laina sittemmin oli ollut piilossa kuin siemen maassa…

Liinan tuli äkkiä ikävä kesäistä elämää, opettajaa ja kylän lapsia.
Miksi hän olikaan lähtenyt tänne, mikä häntä täällä odottikaan — tuo
vanha huonekalu avonaisena ja raastettuna vaikutti kuin paha enne.
»Kun Herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu», tuli Liinan mieleen.
Opettaja oli viimeisenä iltana lukenut psalmin, ennen kuin erottiin.

Liina purki ajomiehen kanssa kuorman ja keitti kahvia. Hevonen söi, kaurapussi kiinnitettynä pään ympäri. Ajomies istui sillaikaa naapuriperheen portailla ja jutteli vaimon kanssa, joka asteli edestakaisin askareissaan. Kun kahvi oli valmis, kutsui Liina miestä juomaan. Hän läheni omituisesti hymyillen eikä asettunut pöydän ääreen, mihin hänelle oli varattu tuoli, vaan ovensuuhun. Keskustelu, jota he koko matkan olivat toverillisesti ylläpitäneet, ei sujunut ensinkään. Vihdoin mies, kopeloidessaan lakkiaan tuolin alta ja kiitellessään virkkoi:

— Kun en minä ensinkään tietänyt… eikä kukaan muukaan siellä meidän puolella, että… että neiti oli niin rikas. Oikein kuulutte olevan satojen tuhansien omistaja. Olisihan sitä kohdeltu toisella tavalla, jos olisi tiedetty…

— Miten niin? sanoi Liina.

— No totta kai.

Liinaa kylmäsi.

— Ei minulla mitään ole, sai hän vaivoin suustaan.

Mies hymähteli.

— Tuolla kertoivat. Ja sellaisessa kaapissa olivat paperit… Kuuluu käyneen paljon ihmisiä katsomassa sitä kaappia. Onhan se täällä… eikö sitä saisi nähdä?

Veri nousi Liinan kasvoille.

— Ei siinä ole mitään näkemistä.

Mies ei pyytänyt uudestaan. Kun Liina maksoi matkansa, huomasi hän, että toinen katui pyytäneensä näin vähän. Hän ei kuitenkaan antanut enempää kuin sovitun summan. Mies läksi ikään kuin tyytymättömänä, sama mies, jonka kanssa pitkin matkaa niin hauskasti oli puheltu. Ja siitä syystä, että hän oli kuullut Liinan olevan rikkaan! Nyt hän menee sinne kotipuoleensa ja kertoo kaikille, että leikkikoulun neiti on rikas ja kukaties tulevaisuudessa kaikki muuttavat kohtelutapaansa.

Martinin leski hänelle tiesi kuvata, mikä melu kaupungissa oli noussut. Sellaisetkin paremmat henkilöt, niinkuin esimerkiksi tuomarin rouva, olivat pysähdyttäneet hänet kadulla ja kyselleet, oliko se totta, että Liina oli saanut niin paljon rahaa. Ja sitten he olivat tahtoneet nähdä kaapin. Alhaisempaa kansaa oli kaiket sunnuntait käynyt sitä katsomassa ja jotkut paremmatkin, sellaiset kuin ruustinna ja pormestarinna — vaikkeihän se pormestarinna alkuaan mikään parempi ollut — olivat käyneet viikolla. Kerran olivat jotkut poikaviikarit särkeneet ikkunan, kun hänen, Martinskan, poissaollessa olivat nousseet kiville ja katsoneet ikkunasta. Siinähän se kaappi oli seisonut keskellä lattiaa kaiken suvea. Hän oli lopulta aivan tuskastunut, hiekkaa olivat kantaneet huoneisiin, niin ettei muuta ehtinyt kuin siivota, eivätkä hänen ollessaan työssä hautuumaallakaan antaneet olla rauhassa: aina tulivat kysymään niitä Liinan rahoja. Ja kaikkien puheista tuntui siltä, kuin he olisivat katsoneet vääräksi, että Liina oli ne saanut, ja oikeastaan pitäneet niitä itselleen kuuluvina.

Eivät saa mitään! ajatteli Liina kiihdyksissään. Hän muisti äitinsä. Mamma oli arvannut jotakin tällaista. Kuinka oikein mamma olikaan tuntenut ihmiset. Pitikö heitä nauraa vaiko itkeä?

Vohlströmillä tuli sairas pappa hyvin iloiseksi Liinan nähdessään.

— Aijai Liinukka, no nyt… nyt sinua vasta kelpaa naittaa! Sinähän olet kuin viidenkolmatta vanha tyttö… Sinä olet kerrassaan lihava ja korea, olisipa vanhan mamman kelvannut sinua katsella!

Äijä hieroskeli paisuneita sinipunaisia käsiään ja siveli pitkää valkoista partaansa. Rastas hyppeli pienessä häkissään ikkunalla. Se oli nyt Amin sijaisena, Vohlström kutsuikin sitä Amiksi, mutta siitä ei Titti pitänyt. Amin nimeä ei saanut antaa kenellekään eikä millekään. Ami oli ollut sellainen melkein pyhä, parempi kuin lapsi onkaan. Mutta Vohlströmin mielestä Amiksi täytyi kutsua kaikkea, mistä piti. Vaikkapa tuota Liinukkaa. Pitää siitä täytyi, kun ei se ensinkään ollut muuttunut eikä tullut ylpeäksi, vaikka se nyt oli niin rikas, ettei ihmisille uskaltanut kertoakaan, miten paljon rahaa sillä oli — olisivat pian tulleet varkaisiin!

— Eihän minulla mitään ole, sanoi Liina ja pudisti päätään.

Oli alkanut tuntua kummalliselta. Koko kesän oli rikkaus ollut suuri onni, ja nyt… Liina meni häkin luo, avasi oven ja pisti sormensa sisään. Olikohan lintukin muuttunut! Se ei enää tullut hänen sormelleen niinkuin ennen. Hän päätti hankkia sille suuren häkin.

Sigrid keitti kahvia keittiössä. Liinaa pelotti mennä sinne, hän tunsi, ettei Sigrid ollut hänelle hyvillään. Sigrid ei häntä myöskään kutsunut. Vohlström kuiskasi hänen korvaansa, että Lundin, kauppias, Almen mies, aikoi nostaa oikeusjutun häntä vastaan, rahat kuuluivat muka kaikille sisaruksille yhteisesti, vaikka ne olivat pannut vanhimman nimelle. Flor oli sanonut, että Lundin voittaisi, hän oli luvannut ajaa asian vaikkapa senaattiin asti.

Kahvi ei maistunut. Puhe sisarusten kesken ei luistanut. Vohlströmin leikinlasku tukahtui rouva Vohlströmin ivallisiin oikaisuihin ja opetuksiin. Keittiössä seisoi mamma-vainajan sänky kokoontyönnettynä.

Kun Liina pääsi kotiin, istuivat Freedi Fors ja entinen Hertta Nupponen
Martinskan luona keittiössä. Freedi nousi iloisesti.

— No kas täti, ja noin nuortuneena! Aijai, ollapa nyt poikamies eikä liian läheistä sukua… Tässä saan esitellä morsiameni… Meidät on jo kuulutettu.

Liina kalpeni. Hän muisti sunnuntain monta vuotta sitten, jolloin tämä sama nainen oli kuulutettu toisen kanssa. Rouva Laurén ojensi hänelle naurahtaen kätensä ja rupesi puhumaan vanhasta tuttavuudesta. Hänen hampaansa olivat kuluneet tyngiksi. Hänen yllään oli jotakin tulipunaista.

He olivat kuulleet, että Liina oli tullut ja heti kiiruhtaneet tervehtimään. Niin, Laurén oli kuollut, eikö Liina ollut sitä kuullut. Jo kevättalvesta. Hävinneethän he olivat siitä liikkeestä. Mitäs, kun Laurén oli käynyt sellaiseksi puhumattomaksi ja synkkämieliseksi. Ei ollut välittänyt puvustaankaan enää. Lopulta oli saanut sellaisen päähänpiston, ettei leivottaisi muuta kuin limpunkokoisia piparikakkusydämiä. Niillä pelkästään hän itse eli. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Freedillä, hänellä oli suuria tuumia. Oli perustettu uusi laivayhtiö, ja jo ensi kesänä piti laivan välittää liikettä. Freedi aikoi puhua herroille, että pantaisiin laivan nimeksi »Sofia», mummon muistoksi. Varmaan ehdotus menisi läpi, jos… No niin, mitäpä täti siitä ihmetteli, hyvä eukkohan mummo oli ollut. Kai täti nyt ottaisi yhtiössä osakkeita — varmasti hyvä kauppa. Ja »Sofiakin» menisi läpi siinä tapauksessa. Noo, eihän sitä nyt sopinut kieltää läheiseltä yritteliäältä sukulaiselta! Ja lapsuuden leikkitoverihan Herttakin oli. Hotellia täytyi sitäkin laajentaa. Puolella sadalla tuhannella toivoi Freedi pääsevänsä. Hopeiseen Kettuun piti tulla kaikki mahdolliset eurooppalaiset mukavuudet. Kai täti antaisi nuo rahat — lainaksi, jollei muuta?

Illalla makasi Liina kauan valveilla vanhassa kapeassa sängyssään ja mietti maailman menoa. Siis oli Benjamin Laurénkin nyt kuollut. Olisiko suru lopulta vienyt hänet hautaan? Liina mietti ja mietti ja kysyi mitä Jumala tarkoitti.

Aamulla tuli ruustinna visertäen ja läähättäen ylös mäennyppylää, jolla pieni puurakennus seisoi. Hän hymyili jo kaukaa ja piteli rintaansa, hänellä oli niin kova hengenahdistus. Sitten hän karkasi Liinan kaulaan ja kyseli kymmentä asiaa yhtaikaa. Lehto olisi myöskin tullut, mutta ei hän voinut, kun piti mennä kansliaan. Mutta hän lähetti terveisiä. Ja kaikki lapset. Elli oli nyt kihloissa… No, sen valkotukkaisen maisterin kanssa, joka häntä jo katseli koko viime talven. Ja eikö neiti Liina nyt heti tulisi heille… kulta rakas neiti Liina, oli niin hauskaa nähdä, oli niin paljon puhumista. Lehtokin halusi puhua niin monista asioista. Ensi sunnuntaina olisi heillä raamatunselitys. Sinnehän kai neiti Liina toki tulisi. Hän, ruustinna oli kuullut, että aiottiin pyytää neiti Karellia samaksi päiväksi rehtorille päivällisille, oli rehtorskan syntymäpäivä — vasikka oli juonut kolmatta kuukautta näitä päivällisiä varten —, hekin, Lehdot olivat pyydetyt. Mutta Lehto ei koskaan tahtonut laiminlyödä virkatehtäviään. Eihän raamatunselitys nyt sitä suorastaan ollut, mutta kuitenkin sinnepäin. Ja neiti Liina, kulta rakas neiti Liina… tulisihan neiti Liina heille.

— Rehtorille, toisti Liina ja väri hänen kasvoillaan vaihtui, — eihän minua toki sinne pyydetäkään, mitä minä siellä, enhän koskaan ole ollut — muuta kuin asialla… eteisessä…

— Niin, pani ruustinna, pää veitikkamaisesti kallellaan ja syleili häntä, — mutta se on toista nyt! Hopeahäihinkin teidät pian pyydetään! Ja kuulkaa sitten, te kulta herttainen, Lehto on ajatellut… kai te nyt tahdotte tukea harrastuksiamme… rahallisestikin. Olemme esimerkiksi ajatelleet joulujuhlaa köyhille… vaatteita, ruokaa… Mutta saamme sitten puhua niistä, kun te tulette! Kuulkaa… Liina, olemme olleet niin kauan tutut: emmekö voisi sinutellakin toisiamme. Sano Fiina vain… Minä olen sitä jo niin monta kertaa ajatellut…

* * * * *

Tohtorin väet asuivat tutussa paikassa likellä kasinoa. Liina astui ylös tuttuja portaita ja tuli keittiöön. Syyshämärässä istui rouva Kamberg lieden ääressä, yllään paksu kudottu villaröijy, ja jutteli palvelijan kanssa lähestyvistä markkinoista, silakoiden ja voin hinnasta. Hän katseli tulijaan pitkään ja kun hän tämän tunsi, vetäytyi pieni ivallinen viiva hänen suupieliinsä.

— Noo… noo… vieläkös… vieläkös nyt kuljetaan keittiönportaista? Parempien ihmisten kirjoihinhan sitä… kun on rahoja… Menee vain peremmälle, kyllä siellä ollaan kotona… Tai, kysynhän samalla, mitä siellä maksettiin voista, siellä missä… oli… oltiin suvea, että jos rupeaisi hankkimaan jostakin muualta, kun täälläpäin niin ovat kallistaneet. Eiväthän ne nuoret kysy, mitä maksaa, tohtorinnakin… se minun tyttäreni… suoraan kouraan vain, mitä pyytävät. Mutta pian sitä sillä lailla tavaroistaan pääsee, jos niitä vähän onkin saanut kokoon. Kauankohan — jaa, minä sanon nyt vaan Liinaksi, kun olen ikäni sanonut, vaikka tulisitte kuinka rikkaaksi — niin, sitä minä vaan, että kyllä ne vievät rahat Liinankin kynsistä, niitä on niin paljon ottajia. Parasta olisi, että Liina uskoisi tohtorin taakse. Sen taakse minäkin olen uskonut ja rehellisesti se on hoitanut, ei yhtään itseensä päin. Vaikka senhän ne kaikki ovat sitten, kun minä kuolen, mutta niinkauan pidän itse enkä anna pois, kun en tahdo olla velkaa kenellekään.

Liina oli jäänyt seisomaan rouva Kambergin eteen. Palvelustyttö mittaili häntä silmillään kiireestä kantapäähän.

— Jos tohtori vain tahtoisi minua auttaa, sanoi Liina ja hänen tummat silmänsä katselivat kiitollisen odottavina lihavaan vanhaan rouvaan, joka painui kuin iäksi, siihen mihin hän keppiensä varassa oli siirtynyt.

— Eiköhän tohtori auta, sanoi rouva Kamberg — mutta täytyy siitä antaa vähän vaivanpalkkaa, annan minäkin, en minä huoli ilmaiseksi, vaikka hän onkin tyttäreni mies. En minä tahdo ketään kiittää. Mutta tohtori tahtoo aina jotakin sellaisiin yhteisiin tarkoituksiin. Minunkin omaisuudestani menee kymmenentuhatta markkaa sairashuoneelle… kuolemani jälkeen. Tohtori olisi tahtonut testamenttiin viittäkymmentätuhatta. Omia rahojaanhan ne silloin ovat! Mutta sellainen se tohtori on. En minä ruvennut sellaisten summien alle panemaan puumerkkiäni. Lahjoittakoon hän itse sitten, mitä tahtoo. Mutta siinä tapauksessa hän kyllä Liinankin rahat ottaa taakseen tai niihin pankkeihin, että Liina antaa sairashuoneelle tai koululle tai sellaiselle… kuolemansa jälkeen.

— Minä annan mielelläni eläessänikin, sanoi Liina alttiina.

Rouva Kamberg naurahti.

— Ja joutuu vielä itse näkemään sellaistakin aikaa, että taas pitää muita kiittää. Minä en kiitä.

Terveet lihavat lapset tulivat keittiöön ja Liinan kädet sujuutuivat heti niiden pyöreiden käsivarsien ympäri ja hänen äänensä kävi pehmeäksi. Rouva Kamberg katseli iva suupielissä ryhmää, joka heti nauraa helistellen muodostui keskelle permantoa. Lapset vetivät Liina-tädin luokseen maahan, nojautuivat hänen polviaan vastaan ja kietoutuivat hänen kaulaansa.

— Miksi sinä olet ollut niin kauan poissa?

— Täti on ollut kaukana maalla. Siellä oli paljon lapsia. Leikittiin ja laulettiin koko päivä.

— Meidän puutarhassa oli paljon marjoja.

— Vai niin, vai marjoja! Mutta oletteko te nähneet, mitä siellä nyt on? Kuulkaahan nyt: siellä on tänään jotakin aivan erikoista. Siellä on suuret, suuret leikit ja tanssit, Tuuli soittaa ja kaikki lehdet tanssivat. Vaahteranlehdet ovat pukeneet ylleen kauneimmat keltaiset pukunsa, orapihlajanlehdet ovat vihreät tai punaiset, koivunlehdet ovat ruskeat. Ne ottavat toisiaan kädestä ja juoksevat, juoksevat pitkin tietä. Nurmikolla mennään kuperkeikkaa… huppis! Mutta ei ensinkään itketä. Noustaan ylös ja juostaan taas… suuremmat odottavat pieniä. Nyt kädestä kiinni taas! Sireenien lehdet ovat vielä puussa. Niistä olisi kovin hauskaa leikkiä muiden kanssa, mutta niiden pitää suojella pieniä lintuja. Keltainen talitiainen on jo tullut. Kuinka hänellä on kaunis valkoraitainen takki! Pian tulee kylmä talvi… on vaikea löytää ruokaa… Kaikkialla on lunta. Mitä lapset silloin tekevät?

Käsi, joka ei ollut lapsenkäsi, kietoutui takaapäin Liinan kaulaan.

— Tervetuloa! sanoi tohtorinna sydämellisesti.

Kyyneleet nousivat Liinan silmiin, sillä hän tunsi lapsuudentuttavansa tervehdyksessä vilpittömän ilon. Sen erotti heti kaikista niistä ystävällisyydenvakuutteluista, joita täällä oli näinä parina päivänä lausuttu. Tohtorinnan oli ollut Liinaa ikävä. Kun Liina voisikin joka päivä oleskella joitakin tunteja hänen lastensa kanssa. Saduilla ja leikeillä niitä täytyy kasvattaa.

— Minähän olin suuri tyttö, kun istuin ja kuuntelin Liinan satuja! muisteli tohtorinna. — Kuinka se oli kaunis se satu pienestä Matti Rehellisestä, joka ei suostunut sanomaan väärää sanaa, vaikka olisi saanut sata markkaa…

Rouva Kamberg naurahti.

— Ajattelin tässä juuri, sanoi hän, — kuinka tuo Liina viitsii pitää noita vanhoja vaatteitaan, vaikka nyt olisi varaa uusiinkin. Mutta parhaiksi ovat, koska niillä on määrä rypeä lattioilla.

Aline tulistui.

— Mamma ei ymmärrä mitään, sanoi hän. — Silloinkin ennen mamma keskeytti Liinan sadut. Muistaako mamma?

— Taitaisi sinulla olla keuhkotauti, jos olisit saanut mielesi mukaan istua kuuntelemassa Liinan loruja, nauroi vanha rouva.

Tohtori oli hyvin ystävällinen. Liina kertoi hänelle aikeistaan ja tohtori lupasi ajatella niitä. Omasta puolestaan aikoi hän koettaa saada kaupunkiin vesijohtoa, muuten ei terveydellisissä oloissa tulisi tapahtumaan parannusta. Hänen täytyi juuri tämän vesijohtohankkeen vuoksi tänä syksynä paljon olla matkoilla. Jonkin verran rahaa tahtoi Liina luovuttaa sukulaisilleen. Äitivainaja oli kyllä ollut sitä vastaan, mutta hän tahtoi välttää riitaa. Se sisaruksista, rouva Saarinen, jolle äiti olisi tahtonut antaa rahoista, ei ottanut niitä vastaan. Eikö se ollut kummallista!

Liina läksi kiitollisena ja iloisena tohtorin talosta. Kuinka oikein mamma viime hetkessä oli huomannut asian, kun hän muutti edellisen määräyksensä ja käski pyytää tohtoria auttamaan rahoja nostettaessa, eikä kirkkoherraa.

Ei, ei ollut rikkaus niinkään huoletonta. Ei ollut koskaan rauhaa niinkuin ennen, kun eli unohdettuna ja köyhänä. Yhtä mittaa tuli tuttuja ja tuntemattomia. Mikä tarvitsi ompelukonetta elättääkseen sillä henkensä, mikä lainaa mennäkseen seminaariin, mikä takuuta ostaakseen lehmän, miltä oli kuollut hevonen ja täytyi saada toinen, minkä oli mies sairashuoneella eikä päässyt pois, ennen kuin maksoi laskunsa. Alituisesti tuli kaupustelijoita. Millä oli kopassaan villasukkia ja käsineitä, millä vehnäleipää, millä mustia tauluja hopeakirjaimisine raamatunlauseineen, millä paperia ja kirjekuoria, millä hiivaleipää, millä esiliinoja ja alusliivejä. He olivat kaikki tuttavia, joskus oli istuttu samoilla penkeillä Karellien, äidin ja Liinan kanssa kirkossa, oltu postmesterskalla pyykillä, silloin kun postimestari vielä eli, tai seisottu monet kerrat Liinan kanssa maitokuormien ympärillä torilla. Liina ei voinut muistaakaan kaikkia, ainakaan ei hän vuosikausiin ollut nähnyt näitä ihmisiä, mutta nyt he tulivat, joivat kahvia ja viipyivät niin kauan, että Liina luuli heidän aikovan jäädä yöksi. Vihdoin hän painoi pienen rahan heidän käteensä. Jotkut olivat tyytyväiset ja lähtivät heti, jotkut lähtivät vitkastellen ja tyytymättöminä. Liinan täytyi jo pyytää Martinin leskeä auttamaan kahvinkeitossa, sitä täytyi keittää koko päivän, onneksi oli syksy eikä kaupungin istutuksia enää pidetty kunnossa. Hautausmaalla täytyi kyllä käydä lakaisemassa lehtiä, mutta Liina kävi vanhan vaimon apuna, hän teki sen huvikseen, hautausmaalla sai suorastaan levätä, siellä oli rauhassa vierailta ihmisiltä.

Martinin leski luki heille lakia. Mitä tämä uusi ystävyys oli muuta kuin halua saada rahaa. Ei kukaan löytänyt postmesterskan luo, kun hän sairasteli ja mielellään olisi ottanut puhekumppalin. Hävetkööt! Liinan täytyi rauhoittaa vanhusta. Piti kärsiä ihmisiä. Rikkaus näkyi olevan sellaista, ettei saanut tehdä mitä tahtoi eikä olla kuinka tahtoi. Kadullakin ja kirkossa kääntyivät ihmiset katsomaan rikasta ihmistä, oli hän sitten kuka tahansa.

Tuli kirjeitä. Liina oli huono kirjoittamaan. Hän oli tuskissaan noiden kirjeiden vuoksi. Joku sanoi, että takuiden tähden myytäisiin kaikki mitä hänellä oli ja hän joutuisi vaimonsa ja seitsemän lapsensa kanssa talven selkään. Ensi hetkessä Liina päätti, ettei lähetä mitään vieraille ihmisille, mitäpä hän tietää, vaikka he valehtelisivat. Ja voiko hän nyt kaikkia auttaa. Mutta hän ei saanut rauhaa ja hän lähetti kuin lähettikin vaaditut rahat. Joku tarvitsi matkarahoja Amerikkaan. Niitä ei Liina lähettänyt. Tarpeita oli monenmoisia.

Eräänä sunnuntaiehtoona tuli muuan mies mustiin puettuna. Eikö neiti tuntenut häntä? Hänhän oli tehnyt työtä siellä tohtorin työmaalla keväällä… Hänhän oli antanut neidille linnun, rastaan — missä se nyt oli, oliko kuollut? Ja hänhän oli tullut auttamaan, kun vanhan mamman arkkua piti nostettaman rakennuskaivantojen yli. Hän oli tuonut lautoja lisää, että silta tuli leveämmäksi, siinä olisi muuten helposti voinut käydä huonosti, eikö neiti muistanut? Kyllä, kyllä hän jo muisti. Lintu oli jäänyt maksamatta, se oli hyvin paha. Se ei ollut kuollut, se oli entisellä vahtimestari Vohlströmillä, he kun siitä niin pitivät. Liina punastui, kun huomasi, että linnusta olisi pitänyt maksaa ja meni nopeasti lipastonlaatikolleen. Mutta mies ei ollut tullut sille asialle. Aivan toinen asia hänellä oli. Hän oli jo silloin katsellut tätä neitiä, kuinka se oli nöyrä ja kärsivällinen. Hänelläkin oli vanha äiti ja hän tahtoi täyttää neljännen käskyn. Mutta olisi tehnyt mieli niinkuin naimisiinkin, ja he olivat äidin kanssa yhdessä ajatelleet, että jos niinkuin tämä neiti Karelli…

Neiti oli sen näköinen, että mies-raukka heti huomasi tilansa toivottomuuden. Neiti oli noussut ja pani kokoon käsityötään. Pöydänkulmalla oli maksu linnusta.

— Ei neiti tykkää pahaa… Jollei, niin ei…

— Ei, sanoi Liina ja meni toiseen huoneeseen.

Jonkin hetken kosija odotti hänen palaavan sanomaan hyvästi, mutta kun ei häntä kuulunut, mies murahti jotakin, otti setelin pöydänkulmalta, painoi lakin päähänsä ja läksi.

Rakennusmestari samaiselta työmaalta pidätti Liinan kadulla. Liina muisti heti sen pulskan ruskeasilmäisen miehen, joka oli toimittanut hänelle rotista neljäkymmentä penniä. Rakennusmestari pyysi torttuja syömään konditoriaan. Kun Liina katseli häneen epäluuloisesti, selitti hän olevan asiaa. Olisi ehkä vaikea puhua täällä sateessa. Liina punastui muistellessaan rottia. Saadakseen pienelle Rakelille kintaita hän oli ottanut rahat. Yhtä kaikki oli monessa suhteessa onnellista olla rikas. Olikohan se punakka, pelottavan näköinen työmies vielä siellä. Kun rakennusmestari huomasi Liinan aikovan valita sateen mieluummin kuin kaupungin vastaperustetun ainoan konditorian, jossa sekä vanhemmat ihmiset että koululaiset niin mielellään istuivat leivosten ääressä, kumarsi hän mitä kohteliaimmin, mutta hiukan loukkaantuneesti ja ilmoitti kuulleensa tohtorilta, että neiti Karell aikoi perustaa kaupunkiin sekä leikkikoulun että vanhojenkodin. Tästä yrityksestä ja siihen sopivista paikoista hän aikoi puhua. Silloin Liina astui ylös konditorian portaita.

Hän ei ollut koskaan käynyt tällaisessa paikassa eikä hän tietänyt, miten täällä käyttäydyttäisiin. Tämä oli aivan toista kuin Laurénilla ennen. Mutta eikö se ollutkin rouva Laurén, Freedin morsian, joka istui tuolla takahuoneessa? Liina ei halunnut tavata häntä ja kiiruhti pienen pöydän ääreen, missä rakennusmestari odotti häntä. Mitä tällaisessa paikassa oikein tehtiin? Rakennusmestari tiedusteli hymyillen jotakin, vihdoin viimein Liina ymmärsi hänen kysyvän, halusiko neiti Karell itse valita leivokset vai soisiko hän hänelle, rakennusmestarille, tämän onnen. Liina ei vastannut ja rakennusmestari toi hänelle niin paljon kuin pienelle lasilautaselle mahtui. Liina ei ollut maistanut tällaisia herkkuja sen jälkeen kuin hän ja Laurén joutuivat eroon. Ei koskaan, ei koskaan hän unohtaisi Laurénia.

Rakennusmestarin kohteliaisuus ei olisi voinut kohdata epäkiitollisempaa naista. Komea herra puhui kyllä Niemelän maakartanosta, jonka vanhojen haltijoiden kaikkien luonnon lakien mukaan pian täytyisi kuolla, mutta Liina vainusi kaiken aikaa, että hän halusi päästä hänen onnettomien rahojensa kimppuun. Tuntui niin vastenmieliseltä, että tuskan hiki pisaroi hänen otsalleen. Ehkäpä rakennusmestarikin aikoi pyytää häntä vaimokseen. Kylläpä hänet oli alennettu! Kuinka ylhäinen ja turvattu hän olikaan ollut ennen, yksinäisyydessään ja köyhyydessään.

— Kas, alkoi rakennusmestari puoliääneen ja taittoi lusikan avuksi sormillaan leivosta palasiksi, — kas, ensinnä ei sellaista paikkaa kuin Niemelä ole mailla halmeilla, ilman puolesta ensiluokkainen, lähdevesi ja siksitoiseksi puisto ja sitten se saamarinmoinen näköala! Ja aivan kaupungin laidalla — maalla ja siksitoiseksi kaupungissa! Saisi siis kaikki nämä etuudet, mutta pääsisi irti maista — kas Niemelässä on saamarinmoiset maat, mutta ne ostaa kaupunki, kun ovat juuri kaupungin laidassa. Ja vanhukset kuolevat, täytyyhän niiden kuolla… ja siksitoiseksi koetamme tohtorin kanssa saada kaupungin ryhtymään kauppoihin nyt jo heidän eläessään…

Rakennusmestari puhui varsin järkevästi. Kunhan hän vain ei olisi puhunut noin kuiskaten ja painunut yli pöydän. Liina ei päässyt kauemma, hän istui seinää vastaan.

— No, neiti nyt söisi, nämähän ovat niinkuin siirappia söisi. Eikö neiti pidä plommoneista… tai manteleista? Ja tämä ruskea velli, mitä tämä onkaan… suklaata kai… Minun mielikseni…!

Liina punehtui ja laski lautaselle lusikkansa. Hän hämmästeli itsekin tuhlaavaisuuttaan: rahat olivat maksettavat ja tavara jäisi tänne. Pianpa tuhlaavaisuus tarttui. Mutta hän ei voinut. Hän rupesi vetämään kintaita käsiinsä. Takahuoneessa nauroi Hertta. Hän oli ollut mukana silloin kerran, kun oltiin soutelemassa… Kauan sitten. Silloinkin oli syöty torttuja, Laurén niitä oli tuonut mukanaan. Liina nousi.

— Niin, sanoi hän, — kyllä kai se Niemelä voi olla hyvä paikka. Minä lähden sinne katsomaan. Ja puhun tohtorin kanssa.

Rakennusmestari istui vielä, niellen viimeistä palaansa.

— Mihinkäs nyt on sellainen kiire? Miten olisi, jos mentäisiin katsomaan sitä Niemelää… Emmehän me sateessa sula. Ja siksitoiseksi taitaa ilmakin kirkastua. Minä vain sitä, että olisihan sitten nähtynä… Jaa tottakin, maksaa pitää kanssa. Mitäs meillä tässä on? Kahdeksan leivosta, vaikkeihän niistä tullut puoliakaan syödyksi…

Rakennusmestarin lompakossa oli paksu pinkka setelirahoja. Hän levitteli niitä ikään kuin tahallaan.

— Täysi arvo niillä on, sanoi hän hymähtäen, kun näki Liinan katseen tähtäävän rahoihin, — vaikka ovatkin vähän likaisia. Rahat niin helposti likaantuvat.

Rakennusmestari tuli saattamaan kotiin. Liina ei voinut sitä estää. Hän kulki katsoen katuun. Rahat niin helposti likaantuvat.

— Kai sitä sitten on jotakin itselleenkin jäämään, vaikka annatte näihin julkisiin? sanoi rakennusmestari.

— Ei, kävi Liina kiivaasti kiinni, — ei! Minä annan kaikki pois… tai melkein kaikki. Saanhan sitten asua siinä kodissa, mikä rakennetaan vanhoille. Lahjakirjat laaditaan niin pian kuin tohtori ennättää.

— Vai niin, vai niin, nauroi rakennusmestari, — ihmisiä on monenmoisia.

Sitten hän rupesi puhumaan tohtorin matkoista ja vesijohdosta. Toimen mies oli tohtori, siitä täytyi olla yhtä mieltä.

He kulkivat ääneti. Lehdet putoilivat raskaina ja märkinä, liimautuen maahan. Siinä maatessaan ne muistuttivat vanhoja, mätäneviä setelejä. Postikonttorin kulmassa sanoi rakennusmestari hyvästi. Liina naurahti ja polki tukevalla jalallaan suureen lehtiläjään. Hän nauroi. Hetkisen perästä hänen kuitenkin teki mieli itkeä. Surullisina putoilivat lehdet, ikään kuin kokonaiset kyynelsateet olisivat painaneet niitä maahan. Satoi hiljaa tihuttaen. Taivas oli kauttaaltaan harmaa.

Omituisen kihlatarjouksen esitti Liinalle Blonda Boucht, kaupungin vanha ravintoloitsija. Hän toi muassaan mamman hopeamaljan ja kysyi jalomielisesti, halusiko Liina ostaa sen, nyt kun on tullut rikkaaksi. Samalla hinnalla kuin se silloin oli myyty ei hän kuitenkaan voinut sitä antaa, ravintola kannatti huonosti, Hopeinen Kettu oli tehnyt suurta hallaa. Kun oli sovittu hopeamaljasta, esitti ryhdikäs vanhus kauppaneuvos Helinin kosimatarjouksen. Se oli varakas mies, kaikin puolin kunnon mies, ei liian nuorikaan — kaikenlaiset nuoretkin olivat kehoittaneet häntä kosimaan Liinaa puolestaan, mutta siihen ei hän ollut ryhtynyt —, vaan tämä Helin, se…

Nuorin Kareliin sisaruksista, Alme Lundin ja hänen miehensä, kauppias, saapuivat omalla hevosellaan tervehtimään Liinaa. He toivat mukanaan kaikenlaisia lahjoja. Oli pari kaunista esiliinakangasta, kalossit, kuminaleipää ja pieni nelikollinen joitakin erinomaisia silakoita. Jälleennäkeminen oli mitä ystävällisin. Kaikki ne kovat sanat, mitkä mamman kuoleman jälkeen olivat lausutut, tuntuivat unohtuneen, mistään käräjäkäynnistä ei ikinä näyttänyt olleen puhettakaan. Päinvastoin olivat Lundinit nyt laajentaneet asuntoaan, siellä oli kamari Liinaakin varten, ja Kalle, hän oli valmis ottamaan hoitaakseen Liinan asiat. Viisaalla hoidolla saattoi pääoman saada tuottamaan uskomattomia. Nyt oli kireä aika, saattoi saada hyviä korkoja. Kallella oli valmiina joukko ehdotuksia. Alme puheli jo sillä tavalla kuin olisi ollut sovittu asia, että Liina muuttaisi heille. Heidän hevonen saattaisi tulla noutamaan Liinaa, se oli vahva ja kaunis hevonen. Ja trillatkin olivat uudet ja mukavat.

Illalla kun oltiin Vohlströmeillä, saivat he kuulla Liinan suunnitelmista. Lundin nauroi ja läjäytteli kädellä polviaan.

— Se on vanhapiikamaisuutta, sanoi hän, — anna anteeksi, paras käly.

— Se on runoutta! sanoi Vohlström, nauroi hänkin ja veteli pitkää partaansa.

Ja kun häneltä kysyttiin, mitä tämän viisauden piti merkitä, selvitti hän tarkemmin, että runous oli sitä mikä ei lyönyt leiville ja kuitenkin löi, eli toisin sanoen samaa kuin totta puhuminen ja hyvä tuuli ja muut sellaiset. Kaikki ivasivat tuota ikuisesti nauravaa pölkkyjalkaa. Mutta pian Vohlström pääsi loistavasti voitolle. Liina ilmoitti, että hänen tarkoituksensa oli jakaa sisarilleen melkoinen osa varoistaan. Siitä nousi ilo. Sigrid suli ja toi pöytään suuren rommipullon. Alme suuteli ja taputteli vanhinta sisartaan, vakuutellen, että he huomisaamuna vievät hänet mukaansa sinne heille nummikkoon. Lundin tuprutti suuria sauhuja, läjäytteli polviansa ja puhui osakkeista ja suurista voitoista. Lintukin rupesi äännähtelemään räkättirastaan karkealla suulla. Sigridin täytyi paremmin peittää lintuhäkki. Nyt nousi Vohlström istumaan vuoteessaan. Hän loi veitikkamaisen silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin, kohotti Liinalle ryyppylasiaan, jossa oli kirkasta rommia ja sanoi:

— Kippis, Liinukka! Se oli runoutta.

Ja hän tyhjensi mielihyvän irvistyksellä lasin ja pyyhki partansa.

Nyt ymmärsivät kaikki runouden ja antoivat sille arvoa.

Lauhana syyspäivänä, kun lehdet jo olivat varisseet, ajoi Liina tuttua tietä oluttehtaalle. Hän ikävöi sisarvainajansa lapsia ja pelkäsi heidän isäänsä.

Jo matkan päähän kuului kartanolta posetiivin soitto. Koira ulvoi ja muutamia lapsia seisoi vanhan etelämaalaisen miehen ympärillä, ihaillen kuvaa soittokoneen takana ja lintuhäkkiä sen päällä. Siinä oli pari vierasta lasta, mutta Liinan käsivarret ojentuivat vavisten niitä kohti, joiden kasvoilla oli Karellien tutut piirteet. Vaivoin saattoi hän hillitä mielenliikutustaan. Lasten sukat ja kengät olivat risaiset, heidän takkinsa niin pienet, että kapeaa rannetta oli hyvän matkaa alastomana hihojen ja kintaiden välillä. Nappeja oli poissa. Salatakseen kyyneliään painoi Liina kasvonsa lasten olkapäitä vastaan ja teki siinä joukon kysymyksiä. Lapset saivat kukin rahansa ja antoivat sen vanhukselle. Lintu hyppeli ahtaassa häkissä ja tarjosi onnenlehtiä. Niitäkin ostettiin. Kiitollisuudessaan väänsi vanha etelämaalainen konettaan kauemmin kuin vieras olisi halunnut häntä kuunnella. Liina paloi halusta sada tietää jotakin lapsista ja suuntasi askeleensa portaita kohti.

— Ei, Liina-täti, virkkoi vanhempi tytöistä, Ruth, äkkiä ja tarttui tädin käteen, — täti ei voi tulla sisään. Pappa on suuttunut tädille.

He pysähtyivät kaikki neljä ja pienemmät lapset katsoivat viisaasti Liinaan ja toistivat Ruthin sanat. Hetkisen seisoi Liina neuvottomana hiekalla portaiden edessä, sitten hän alkoi kiertää rakennusta ja käski lasten juosta edellä puutarhaan, ettei heidän tulisi kylmä. He tahtoivat häntäkin juoksemaan, ei heidän ollut kylmä, he olivat aina koko päivän ulkona. Liina tuli hiljaa heidän jäljessään saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Varisseeseen sireenimajaan he asettuivat. Siinä olivat vanhat penkit, täällä oli usein istuttu, silloin kun Valborg oli onnellinen nuori rouva.

Liina antoi lapsille makeisia ja levitti käsivartensa heidän ympärilleen lämmittääkseen heitä. Heidän kalpeista kasvoistaan katsoivat varhain viisastuneet silmät ja heidän äänensä soivat vuoroin lapsellisina ja tietämättöminä, vuoroin huolestuneina ja aavistaen sitä onnettomuutta, missä he elivät.

Ei, täti ei voinut tulla sisään. Pappa oli paraikaa kovin juovuksissa. Fanni-täti oli mennyt vinttikamariin ja sulkenut oven. Ei heillä enää koskaan ollut tunteja eikä läksyjä, Fanni-täti oli enimmäkseen papan kanssa, hän auttoi pappaa, hän oli papan konttoristina. He riitelivät useammin kuin pappa ja mamma. Ei, Liina-täti ei voinut tulla sisään, pappa oli suuttunut tädille! Pappa oli sanonut, että täti, nyt kun on tullut rikkaaksi, luulee, että ihmislapsiakin voi ostaa. Mutta hän ei luovu lapsistaan, ei vaikka mikä olkoon. Hän ei huoli Liina-tädin rahoista! Ei, ei pappa ollut heille paha. He eivät menneet lähelle, silloin kun hän oli juovuksissa. He ottivat keittiöstä voileipiä ja menivät latoon, jos satoi. Fanni-täti ei ollut hyvä eikä paha. Mammaa heidän monta kertaa oli ikävä. Kun Fanni-täti oli kerran pannut rintaansa mamman kauniin kultaisen neulan, jossa on se sininen kivi, oli Rakel lyönyt häntä ja itkenyt. Fanni-täti oli suuttunut, mutta pappa pani pois neulan, lipastoonsa kai. Mamman kuva oli taasen salin seinällä, se oli välillä ollut poissa.

Lapset saattoivat itkevän tätinsä rattaille. Hän sanoi kirjoittavansa papalle. He saivat kääsien laatikosta kukin käärönsä. Jokainen käärö oli sidottu erivärisellä nauhalla, Ruthin sinisellä, Rakelin punaisella ja Selimin keltaisella. Nyt puhkesi lapsi esiin noista varhaiskypsistä kalpeista olennoista. He hyppelivät ja nauroivat lahjojensa ääressä, muistamatta sitä, joka läksi talosta. Liina katseli heihin, kunnes metsä asettui seinäksi väliin. Ja kauan hän itki.

Päivät kuluivat. Hän ei tehnyt mitään ja kuitenkaan ei hänellä ollut vapaata hetkeä. Hän otti vastaan vieraita, kirjoitti kirjeitä ja kävi vieraissa. Rahahuolet painoivat häntä lakkaamatta. Ne häiritsivät unta yölläkin. Nimittäin ei huolet rahojen puutteesta, vaan niiden olemassaolosta. Hän teki tyhmyyksiä, kun ei saanut tavata tohtoria. Hänen neuvonantajansa olivat tohtorinna, Bertta Frilander ja Martinska.

Eräänä päivänä tuli tohtori, muassaan kaunis pystykorva koiransa.

— Minä tulen torumaan, huusi hän Liinalle jo ovelta ja nauroi. — Te lahjoitatte oikealle ja vasemmalle ja saatatte aikaan paljasta pahennusta. Olkoon vielä menneeksi alttaritaulu, jos luulette sillä tekevänne Jumalalle palveluksen — minusta suorastaan teemme syntiä, jos hylkäämme sen iloisen Taivaaseenastumisen, jota montakymmentä vuotta olemme hartaudella kirkossamme katselleet. Olkoon menneeksi, että haluatte sisarvainajanne lapsille tai muille varattomille antaa jotakin. Mutta mitä varten te menitte lainaamaan Hopeisen Ketun isännälle ja hänen ystävilleen? Kolme päivää ja kolme yötä he nyt ovat mellastaneet teidän rahoillanne. Henkikirjurilta oli henki mennä, olivat korttipöydässä riitaantuneet, minut noudettiin keskellä yötä heitä parantelemaan. Tunnustan suoraan, että olen teihin suuttunut, neiti Karell. Hyvä sydän on toista, toista raha-asiat. Kuinka monta kertaa te luulette auttavanne, kun lainaatte rahaa? Niin, niin… tultiin tänne itkemään, että tehdas on joutunut tilapäiseen pulaan. Pankit ovat käyneet varovaisiksi eivätkä anna luottoa. Koko työväki, vaimot ja lapset joutuvat kurjuuteen, jos nyt yhtäkkiä tulee vararikko! Kun ei onnistuttu saamaan rikasta tätiä ottamaan niitä laivaosakkeita, niin täytyi ryhtyä muihin keinoihin. Työmiesten vaimoja ja lapsia… tietenkään ei hyvä sydän voi vastustaa! Ja sellaisen summan te lainaatte — sehän on kokonainen omaisuus. Menette ja panette nimenne vekseliin, josta ette ymmärrä mitään. Ja te puhuitte niin kauniisti Jumalan lainasta — luuletteko te, että tätä lainaa oli käytettävä tällä tavalla! Menkää katsomaan Hopeiseen Kettuun.

Jollei tohtori olisi pitänyt saarnaansa naurussa suin, niin olisi Liina masentunut maan tasalle.

— Jumalan laina! puheli hän päätään pidellen. — Silläkö lailla minä olen käyttänyt Jumalan lainaa? Jumalan lahja, eikö kirkkoherra sanonut niin? muisti hän samassa, — minä olenkin taitanut viime aikoina ajatella kaikkea Jumalan lahjana.

Tohtori purskahti suureen nauruun ja taputteli koiraansa.

— Sitä veitikkaa, sitä Lehtoa, sanoi hän, — menee ja sekoittaa käsitteet »lahja» ja »laina». Ero on varsin tuntuva ja myöskin seuraukset. Lahjaa käytetään aina kevytmielisemmin, lainasta tunnetaan sentään vastuunalaisuutta.

— Ei, sanoi Liina, — minä olen lainannut hyvin monelle ihmiselle, kun he hädässään ovat tulleet luokseni, mutta kukaan ei ole pitänyt sanaansa.

— Niin, kun olette lainannut sellaista, mikä ei ole omaanne, ja ihmisille, joita ette tunne, ilman takuita. Varmaan Jumala lainatessaan teille, neiti Karell, luuli olevansa tekemisissä hyvän tutun ja luotettavan henkilön kanssa.

Liinakin rupesi nauramaan. Tohtori oli mainio leikinlaskija.

— Varmaan, jatkoi tohtori, — Jumala muisti teidän vanhan äitinne ja luuli, että tytär on samaa maata. Keneltäkään ei lainattu, velka oli pelottava ja vakava asia…

Liina oli käynyt totiseksi. Hän oli kuulevinaan äitinsä äänen: oletko sinä lainannut joltakin — ajaai!

— Ei, lopetti tohtori, — raha on myrkkyä, jota anniskellaan vain reseptin mukaan. Ja jos te nyt sallitte, niin minä rupean kirjoittamaan reseptit. Olen riippumaton mies, en tavoittele rahojanne. Yleishyvä on minun keppihevoseni. Minulle riittää huvi, että saan ratsastaa sillä.

Juuri joulun alla sai Liina maksaa vekselin. Se teki tuntuvan loven hänen jumalanlainaansa. Hänen viimeinen pettymyksensä kaupungissa oli se joulujuhla, joka hänen varoillaan pidettiin köyhille vanhuksille niinsanotussa kunnantuvassa. Oli hänen äitinsä syntymäpäivä.

Muhkea joulukuusi tuikki permannolla, veisattiin virsiä ja kirkkoherra piti selityksen. Kaupungin köyhimmät, toistasataa henkeä, naisia ja miehiä, oli kutsuttu. He saapuivat juhlatamineissa, omissaan tai lainatuissa, ja istuivat kunniasijoilla etupenkeissä keskellä harmaata, matalaa huonetta. Harmaat ja sammuneet olivat he itsekin, tutisevat, tihrusilmäiset ja nälkäiset. Siihen kimeään kuoroon, jonka muodostivat ruustinnan, Kareliin sisarusten, Sigridin ja Liinan, sekä jonkun toisen naisen äänet, yhtyivät he yskinnällä ja tuhinalla. Kun kahvitarjottimet alkoivat kiertää, tuli heihin eloa. Suuret vehnärinkilät hupenivat toinen toisensa jälkeen. Ja kun vanhukset keksivät joululahjakäärönsä, jotka kuin mikäkin vuori täyttivät yhden kulman huoneessa, tuntuivat heidän katseensa ja ajatuksensa olevan vain siellä, vaikka he ristissä käsin olivat kääntyneinä kirkkoherraan päin. Hermostunut elämä tuli harmaaseen joukkoon, kun kääröjä alettiin jakaa. Kaikki se tuli, mikä vielä oli jäljellä näissä sammuvissa ihmisissä, leimahti. Ja kun jokainen sitten oli saanut lahjansa, kerääntyivät he neiti Kareliin ympärille, kiittivät, siunailivat ja itkivät. Liina muisteli äiti-vainajansa iloa, kun sisarukset tulivat ja toivat tuomisia — köyhän, nälkäänähneen ihmisen iloa. Mutta pian alkoi hänen luoksensa tunkea vanhuksia, jotka eivät olleet saaneet mitään: miksi olivat he jääneet ilman? Tämä ja tämä olivat köyhemmät kuin tuo ja tuo, jotka olivat saaneet — miksi heidät oli jätetty ilman? Kirkkoherra, ruustinna ja poliisi selittivät, ettei heitä oltu tänne kutsuttu, miksi he olivat tulleet, oli omantunnon mukaan kutsuttu köyhimmät. Syntyi sanasota. Ovenpuolella sätti joku äänekkäästi sellaisia rikkaita, jotka tekivät vääryyttä ja ovat olevinaan jumalisia. Joku vanha vaimo itki, että hänen rahansa oli häneltä varastettu: hän oli laskenut setelin penkille siksi hetkeksi, kun veti toista kinnasta käteensä ja silloin se oli viety. Porstuasta kuului täysi tora. Naiset alkoivat, nopean neuvottelun jälkeen, veisata virttä, jottei joulujuhla toki päättyisi tällä tavalla. Vain osa vanhuksia kuunteli virren loppuun. Lausuessaan suloisen joulupsalmin sanoja Liina mietti, mikä oli tämän Jumalan ihmiskunnan, ettei se onnekseen voinut suhtautua taivaallisen isän lahjoihin eikä lainoihin.

Pari päivää ennen jouluaattoa jätti Liina Karell syntymäkaupunkinsa asettuakseen Rauhalaan, vastavalmistuneeseen kotiinsa koivujen varjostamalle niemelle. Vanha lipasto ja muut tavarat olivat lähteneet aikaisemmin. Lyhdyn valossa kannettiin viimeisiä kapineita rekeen. Oli onneksi tullut lunta, ei enää ollut niin pimeäkään. Kissa oli köytetty vaatteen alle koppaan, koppa liikkui itsestään pitkin autiota keittiön permantoa ja epämääräinen mourunta kuului silloin tällöin. Naiset, Liina ja Martinin leski, juoksivat edestakaisin rekien ja tyhjentyvien huoneiden välillä.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä saapuivat muutamat ystävät sanomaan hyvästi. Ruustinna tuli tuoden sokerikakkua, jonka hän oli illalla leiponut, kun oli sattunut saamaan munia. Se ei ollut oikein onnistunut, uuni oli ollut nähtävästi liian kuuma.

— Ja kuule nyt, sinä rakas herttainen: mikä pitkä suuri käärö se on ilmestynyt meidän eteiseemme? Siinä on minun nimeni ja »avattava jouluaattona». Mitä sinä nyt ajattelet! Sellainen kallis lahja… ja sinä kun kuulut saaneen maksaa niin suuria takuitakin. Minä aavistan, että se on sohvamatto, jota minä niin kauan olen tahtonut, mutta eihän siihen ole ollut varaa. Minä tyhmä ihminen kun silloin raamatunselityksessä tulin siitä maininneeksi — enhän minä voinut ajatella! Lehto on minua niin torunut. No, joka tapauksessa, sinä rakas herttainen: kiitos ja Jumala sinua palkitkoon…

Bertta Frilander toi ystävättärelleen pienen kukkasen. Ruukku oli kääritty niin hyvin, että kukkanen varmasti säilyisi. Heti joulun jälkeen piti Bertan tulla perässä, heidän piti yhdessä tehdä työtä leikkikoulussa, Liina toivoi Bertasta leikkikoulun johtajatarta tänne kaupunkiin, sitten kun koulu täällä Niemelässä valmistuisi. Keväällä piti ruvettaman rakentamaan.

Tohtori ja tohtorinnakin tulivat. Tohtori toi Liinalle rahaa ja nuoren koiran, jota hän talutti nuorasta. Se oli Vahti, heidän koiransa pentuja. Se kyllä menisi, kun hän sille sanoisi, että oli mentävä, se oli ihmeen viisas ja tottelevainen koira. Aluksi oli paras pitää sitä reessä, sitten se kyllä juoksisi perässä. Tunsihan se jo uuden emäntänsä. Se tulisi hyvään tarpeeseen siellä Rauhalassa, Vahti. Ja tohtori piti sille, etusormi pystyssä, varoituspuheen.

— Minun tulee sinua äärettömän ikävä, sanoi tohtorinna, itki ja syleili Liinaa. — Uskon, että sinäkin vielä kaipaat takaisin tänne vanhaan kotikaupunkiisi ja että tahdot johtaa tätä leikkikoulua täällä, jahka se valmistuu. Kuinka minä olisin iloinen — ja entä lapset!

Lapset olivat lähettäneet kukin pienen joululahjansa, eilen illalla ne juhlallisesti oli pakattu. Onneksi eivät lapset tänään olleet heränneet, muuten kaikki olisivat tahtoneet mukaan.

Täytyi kiirehtiä, päivänvalo taivaanrannassa alkoi jo tuntua.

Martinin leski asettui kissakopan kanssa toiseen rekeen. Hän nauroi ja viihdytteli kissaa kuin lasta. Liina astui alas portaita, yllään äitivainajansa turkki ja kädessään hänen kainalosauvansa, huolellisesti köytettyinä papereihin ja kankaisiin. Tohtorinna piteli lyhtyä, tohtori auttoi isällisesti Liinan istumaan ja kääri hyvin tottuneesti hänen jalkansa rekipeitteihin. Kainalosauvat olivat reen pohjalla vieressä. Tohtori tuuppasi vällyt laidoilta syvälle heinien alle, hän oli mestari siinäkin taidossa. Onneksi oli lauha ilma, juuri sen verran pakkasta, ettei lumi sulanut. Tohtori komensi koiran Liinan viereen ja antoi nuoranpään hänen vasempaan käteensä. Naiset syleilivät toisiaan ja itkivät. Valo lyhdystä lankesi suoraan Liinan kiitollisille, hartaille kasvoille.

— No niin, neiti Karell, sanoi tohtori ojentaen kätensä — ei, älkää toki ottako kinnasta kädestänne! — te olette nyt nähnyt, kuinka ihmiset seisovat lakki kourassa pokkuroiden mammonan edessä. Toivottavasti te siellä maalla näette ihmisten lähestyvän ihmistä. Ja kun teidän tulee ikävä vanhaa kotikaupunkia, niin tervetuloa. Älkää hukatko mammonaa, jonka teille äsken ojensin. Onko hyvässä turvassa? Hyvästi, hyvästi.

Tohtori painoi hänen kättään. Seisoen takana reen jalaksilla tohtorinna syleili Liinan hartioita. Viisaana ja valppaana nousi koiran pää hänen viereltään. Kyynelten tukahuttamina kuuluivat Liinan viime sanat, sitten liukui reki pois ja sitä seurasi heti toinen, jossa vanha vaimo nauraen viihdytteli kissaa.

* * * * *

Oli mahdoton kuvitella mitään kauniimpaa kuin Rauhala riippukoivujensa keinuvan katoksen alla. Jäätä ei vielä ajettu, eheänä ja valkoisena riitti sen pintaa niin kauas kuin silmä kantoi. Rauhalaan ei kuulunut mitään muita ääniä kuin kellonsoitot kylästä ja kirkolta. Kellot kylällä kutsuivat ihmisiä työstä levolle ja kirkonkellot kokosivat heitä Jumalan huoneeseen. Sielunkelloilla oli oma aikansa, ja niiden läppäyksestä tiesi heti mies vai nainenko oli jättänyt kauniin, lumen peittämän maan.

Vanhat huonekalut alkoivat jo sopeutua yhteen uusien kanssa, joita oli tehty täällä tai tuotu kaupungista. Isän lipasto seisoi Liinan makuuhuoneessa. Se sisälsi taasen rahaa, työpalkkoja ja muita menoja piti pian suorittaa. Martinin leski nukkui keittiössä kissan kanssa. Koira oli ulkona. Se kaivautui lumeen ja vartioi uutta kotiaan. Se kuuli hienolla korvallaan kylältä ääniä, joita eivät ihmiset Rauhalassa erottaneet. He kuulivat enimmäkseen vain kellonsoitot.

Pian alkoivat kuitenkin lasten äänet yhtyä kellonsoittoihin, jotka kantoivat Rauhalaan. Pian tallattiin koululta alas mäkeä kiinteä polku niemelle koivujen suojaan. Polku oli lasten jalkojen tallaama.

Eräänä pakkasaamuna, kun lapset punaposkisina saapuivat, huomasivat he lumessa suuret miehen jäljet, jotka kiersivät kulman ja palasivat rakennuksen toiselta puolen.

— Täti, täti, kuka setä täällä on käynyt?

— Suuri setä!

— Sedällä on ollut naulat saappaissa!

— Se on ehkä ollut joku setä, sanoi Liina, — joka on luullut, että tätä tietä pääsee kylään. Vahti kovin haukkui yöllä.

Vahti haukahteli vieläkin, nuuskiskellen jälkiä. Lapset ilakoivat niiden ääressä ja koettivat, miten monta heidän jalkaansa mahtui suuriin jälkiin.

Seuraavana yönä alkoi Vahti taasen haukkua niin äkäisesti, että naiset heräsivät. He vaihtoivat keskenään pari sanaa keittiöstä kamariin ja Martinska nousi varovasti vuoteestaan. Kissa nukkui hänen jalkapäässään eikä sitä saanut häiritä. Hän katsoi ikkunasta, mutta ei nähnyt mitään. Koiran haukunta oli edennyt toiseen päähän rakennusta. Äkkiä se katkesi ikään kuin koiraa olisi lyöty. Martinska otti tulta kynttilänpätkään ja tuli kamarin kynnykselle. Liina nousi istumaan sängyssään. Molemmat kuuntelivat. Selvästi saattoi erottaa liikettä ikkunoiden alla. Koira haukahti ja vingahti samassa surkeasti. Ruudun taakse ilmestyi varjo. Liina voihkaisi ja veti peitettä kireämmin ympärilleen, mutta Martinska kiirehti hakemaan asetta. Ruutu helähti rikki, myrttiruukku putosi ja mies kapusi sisään. Hän oli nähtävästi haavoittanut sormensa, hän kirosi.

— Hyvä ihminen, huusi Liina, — mitäs te tahdotte?

Silloin kuului vanhan vaimon ääni miltei leikillisenä keittiöstä:

— Kyllähän sen tietää, mitä tahdotaan, kun keskellä yötä tullaan ikkunasta…

Hän pääsi kynnykselle, toisessa kädessä halko, toisessa kynttilänpätkä.
Ulkoa tulvi huoneeseen kylmä yöilma.

Särkyneestä ikkunasta nousi taasen käsi ja sitten mies. Hänellä oli lyhty. Liina tunsi hänet heti, hän oli punakka ja mustapartainen. Kauhu, joka teki liikkumattomaksi, oli vallannut Liinan. Hän pusersi peitettä käsissään, ikään kuin hänen suontaan olisi vetänyt, hampaat kalisivat suussa. Martinska ei saanut häntä nousemaan. Halko pystyssä hän asettui hänen eteensä. Kiroten kohotti punakka mies kirveensä häntä kohti. Vanhus sai halon eteen.

— Vai täällä sitä nähdään, huusi hän kimeästi heidän kamppaillessaan, — muistanhan minä teidät, sieltä tohtorin työmaalta. Taidatte toimittaa minut pikakyydillä toiseen maailmaan.. Kuolisinhan minä muutenkin pian… Mitäs sillä on väliä…

Liina tahtoi rukoilla, etteivät he tappaisi… saisivathan he rahat muutenkin… Jumalan tähden!

Mutta hänen kielensä oli jäykistynyt eikä ääni lähtenyt rinnasta. Hikeä vain pisaroi otsalta.

Taistelevat olivat joutuneet nurkkaan. Vanhan vaimon sanoja ei enää voinut ymmärtää. Vihdoin kuului raskas isku ja jysähdys.

Liina ei sittenkään päässyt paikalta. Hän näki liikkumattomin silmin, miten lipasto kirveen terällä murrettiin auki ja miehet häärivät sen ympärillä. Hänen päässään kumisi ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan, koko maailma oli halkeamaisillaan. Äkkiä alkoi koira ulvoa ikkunan alla. Liina vavahti. Sen luo hän tahtoi paeta! Hänen elämänvaistonsa kerääntyivät, hän pääsi pystyyn ja juoksi keittiöön. Koira parahti ja ulvonta siirtyi kauemma. Liinan kaikki vaistot riippuivat kiinni tuossa ystävällisessä äänessä, hän pyrki kaikin voimin sitä kohti. Ääni läheni taas, hänen voimansa kasvoi. Hän löysi ovelle ja sai kätensä lukkoon. Silloin tarttuivat lujat kourat hänen hartioihinsa ja paiskasivat hänet maahan.

Kaikki vaikeni.