NAISEN ONNI
Sairaanhoitajatar oli mennyt, maalaissisar Sanny oli mennyt, vuode oli lykätty kokoon ja sairas julistettu terveeksi. Tohtori oli hymyillyt, taputtanut häntä olalle ja sanonut, ettei häntä enää vaivaa mikään.
Se olikin totta, hän ei enää huutanut eikä pelästyellyt, suonenvetokohtaukset olivat lakanneet, hänen silmänsä eivät enää nähneet pelkkää punaista. Kuitenkin oli se side, joka yhdistää ihmisen maailmaan häneltä poikki. Hänellä oli elämää taaksepäin, hän saattoi muistaa, mutta eteenpäin ei ollut mitään, hän ei saattanut suunnitella. Ja elämä takanapäinkin oli joutunut outoon, kaameaan valaistukseen, hän ei enää nähnyt sitä auringon valossa, vaan oli niinkuin suuri punainen koura olisi pidellyt jotakin pientä tihruista lyhtyä ja sillä valaissut menneisyyttä. Edessäpäin ei ollut mitään. Tohtori puhui leikkikoulusta, hän meni ikkunaan ja näytti mäkeä, jolla vanha maakartano kohosi tumman puistonsa keskellä. Vuoden perästä siellä vallitsisi ilo ja riemu, sata lasta, parisataa lasta parveilisi silloin tämän Liina-tädin ympärillä. Liinan suupielet tavoittelivat hymyä — kun hän olisi voinutkin löytää entisen ilonsa ja rakkautensa! Oliko hänestä tuona kauheana yönä kuollut jokin hermo, jolla tunnetaan ja rakastetaan?
Pari kertaa päivässä tulivat tohtorin lapset äitinsä kanssa häntä tervehtimään. Hyvät tohtorinväet olivat uudessa kivimuurissaan järjestäneet hänelle kauniin asunnon, kauniimman kuin hänellä koskaan oli ollut. Hänellä oli suuri kaunis vuode, johon vaipui kuin unhotuksen syliin, hänellä oli uusi hieno sohva, nojatuoleja, tauluja, ruokasäiliöt kiilsivät ja hohtivat, kaikki oli uutta ja kaunista, kaikki vanha oli jäänyt sinne niemelle riippukoivujen alle. Bertta Frilander uskalsi asua siellä, ei hän, Liina Karell, hän ei milloinkaan saattaisi palata sinne. Kun hän vain muististaankin alkoi etsiä sitä nimeä, jonka hän oli antanut kodilleen, niin häneen teki kipeää. Täällä oli parempi, täällä oli vierasta, hän ei tuntenut seiniä, jotka häntä ympäröivät, ei vuodetta, jossa hän nukkui, hän ei tuntenut suurta kaunista peiliä, johon ilmestyi kuva, kun hän läheni. Hän ei tuntenut kuvaakaan, jonka hiottu peililasi näytti: ne olivat hienohipiäiset kalpeat kasvot — pitkä sairaus ja työttömyys olivat tehneet hänet hennoksi ja hempeäksi. Hänen kätensäkin olivat hienot kuin jollakin ylhäisellä naisella. Täällä saattoi viettää varjoelämäänsä, tässä asunnossa ei ollut muistoja.
Ja kuitenkin oli hän syntynyt tällä samalla paikalla, missä hänen vieras kotinsa nyt oli. Täällä oli koko hänen elämänsä kulunut, tällä samalla kohdalla olivat muinoin heidän pihakoivunsa humisseet. Jossakin syvällä maan sisässä, kaikkien niiden tiilikerrosten alla, joissa nyt asuttiin ja elettiin ihmiselämää, kuolivat paraikaa ne hiushienot juuret, jotka kerran olivat imeneet elinnesteet heidän pihakoivujensa oksille ja lehdille. Toisenlaista elämää oli kohonnut humisevien pihakoivujen tilalle: kivistä elämää niinkuin jonkin jättiläismäisen näkinkengän kuoren elämä, jonka sisäpuolella synnytään ja kuollaan. Kylmää elämää se oli hänelle, Liinalle, elämää ilman toivoa ja huomista päivää.
Tuon tuostakin tölmäsivät tohtorin lapset sisään, vaatteissaan lumen lemu, poskillaan elämän ruusut ja rinnoissaan äänet kuin kevään solina. He tulivat ja vaativat satuja. Mutta hän ei enää voinut niitä kertoa: vanhat sadut olivat kuolleet eikä uusia syntynyt. Hän lahjoi heidät makeisilla. Kuinka rikas hän olikaan ollut ennen köyhyydessään, kun hän tuhlasi satuja kymmenille lapsille! Nyt miltei vaivasivat häntä lasten äänet, hänen ruumiissaan jyskytti pieni lähestyvä särky, jollainen on paiseessa sen ensimmäisellä asteella. Tuntui helpommalta, kun lasten äänet loittonivat ja vaikenivat. Kerran tulivat lapset suoraan kelkkamäestä. Oli suoja ilma ja permannolle jäi kokonaisia lumiläiskiä, joissa oli heidän pienten jalkojensa kuva. Liina muisti erään pihamaan uuden punaisen rakennuksen edustalla koivujen alla, joka oli ollut pienten askelten tallaama. Oli kuin hänen paiseeseensa olisi pistetty neuloilla. Hänen tuli ikävä kyyneliä, omaa muinaista hymyään, joka paistoi kilpaa lasten hymyn kanssa, hänen tuli ikävä muinaisia kovettuneita, karkeita käsiään, jotka hän oli kietonut hentojen pyöreiden lastenkäsivarsien ympärille. Nyt olivat hänen käsivartensa kuin poikki, hänen hymynsä oli kuollut, hän pelkäsi ihmisiä eikä hän voinut lähestyä Jumalaa. Miksei hän ollut saanut kuolla tuona kauheana yönä, miksi oli köyhän, viattoman ihmisen pitänyt heittää henkensä hänen, rikkaan ja syyllisen vuoksi?
Liina seisoi ikkunassa ja silmäili kivimuurin korkeudesta alas syntymäkaupunkiinsa. Toinen pää rakennusta vasta oli asuttavassa kunnossa, toisia osia vielä muurattiin. Näkyi kauas. Teki mieli levittää siivet ja lähteä lentoon kohti noita lumen peittämiä järven selkiä. Alhaalla kapusivat kaupungin tutut talot ylös pieniä mäennyppylöitä ja laskeutuivat varovaisesti alas ahteitaan. Tuolla puistikossa kirkon ympärillä oli vanhan Martinin lesken elämä kulunut. Satoja kertoja, tuhansia kertoja, miljoonia kertoja oli hän tuolla taivuttanut selkänsä ja taas ojentanut sen suoraksi. Hän oli koonnut jätteitä, mitä ihmiset kulkiessaan viskasivat pois, jokaiselta savukkeenpätkältä, jonka jokin nuori mies kevyesti heitti kädestään, oli hänen vanha selkänsä taipunut. Rikkaruohoja hän oli kitkenyt, tehnyt kaikkein halvinta työtä. Kuka oli koskaan ajatellut, että hänen työnsä oli jonkin arvoista! Hän ei koskaan ollut pyytänyt tunnustusta, hän ei koskaan ollut valittanut. Karua, järeää leikkiä hän oli laskenut. Hän oli naurahtanut, kun hänen kipeät jäsenensä illalla vuoteeseen mennessä olivat rusahdelleet. Kuka hän oli? Liina muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän oli aina ollut »Martinska» tai »Martinin leski», hänen miesvainajansa muisto eli tässä nimityksessä. Kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Martinin leski ei ollut milloinkaan palvellut. Hän oli käynyt auttamassa perheissä, heilläkin, koppa kainalossa. Hänellä ei ollut omaisia, kaikki hänen tavaransa mahtuivat siihen koppaan, jonka hän jaksoi kantaa. Kun kajastus lankesi lempeästä illasta huoneeseen. Tornikellon lyönnit putoelivat ikään kuin villahahtuviin. Hänen mielensä oli pitkästä aikaa rauhallinen. Hän ei pelästynyt, vaikka hän kuuli outojen askelten nousevan portaita, nousemistaan nousevan läpi neljän kerroksen ja hapuillen pysähtyvän hänen ovelleen. Oveen koputettiin, lujasti ja varmasti.
Liinan ohimoissa jyskytti, kun hän pimeästä eteisestä huusi:
— Kuka siellä on?
— Tuttu vieras, kuului oven takaa. — Kaukaa. Avatkaa ovi, neiti Karell.
Kuuma liekki oli silmänräpäyksessä karannut läpi Liinan ruumiin ja sielun, hän olisi tuntenut äänen kaikkien muiden äänten joukosta, hänen kätensä vapisivat, niin ettei hän tahtonut saada tulta lamppuun eikä ovea auki.
Mies astui sisään. Katto tuntui häntä varten olevan liian matala, hänen kalpeutensa ikään kuin valaisi. Hän vetäisi päähineen hiuksiltaan ja tarttui molemmin suurin, lämpimin käsinsä Liina Kareliin käteen. Käsi oli kylmä ja vavahteleva.
He seisoivat ääneti ja katselivat toisiaan. He tulivat vakaviksi, ikään kuin he olisivat käyneet läpi joitakin suuria totisia muistoja.
— Herra Tiger, sanoi Liina vihdoin, — kuinka te olette täällä?
— Olen tullut teitä tapaamaan.
— Minua?
Väkivaltainen puistatus kävi läpi Liinan olennon. Hän oli kiitollinen, että lumilohkarekin samassa vyöryi alas katolta. Harry Tiger vei hänet ikkunan luo ja, pidellen käsiään hänen olkapäillään, katseli häntä kuutamon valossa. Molempien kasvot loistivat toisiaan vastaan.
— Minä tiedän kaikki, sanoi Harry Tiger, — kertoivat hotellissa. Te olette siis sitten viime näkemisemme oppinut tuntemaan kaksi suurta mahtia, Kuoleman ja Mammonan.
— Niin, sanoi Liina Karell ja hymyili.
Molemmat mahdit, sekä kuolema että mammona tuntuivat hänestä nyt omituisen pieniltä ja kaukaisilta. Raskaat kokemukset, joiden alla hän oli huokaillut kuin paasien painamana, missä olivat ne nyt? Menneet ne olivat, kaukana ne olivat, jossakin siellä, missä isän sairaus ja kuolema, jossakin hyvin etäällä. Vai oliko niitä ensinkään ollut? Ehkä ne olivatkin vain unta? Hänen olkapäidensä oli suloisen lämmin, ja lämpöä vuoti kuin auringon valoa hänen lävitseen. Hän ei voinut muuta kuin hymyillä.
— Minä toivoin tapaavani teidät köyhänä ja vapaana, sanoi Harry Tiger, — ja täällä kiiltävät peilit ja kattokruunut.
— Ne eivät ole minun, sanoi Liina Karell, — olen köyhä ja vapaa.
Harry Tiger pudisti häntä olkapäistä, vei sitten kätensä hänen päälaelleen ja silitti hänen hiuksiaan. Hänen vanha tukkansa oli sairauden aikana huvennut ja sijaan tullut uutta lyhyttä tukkaa, joka ei tahtonut pysyä neulojen pitimissä. Harry Tiger etsi Liinan silmiä, mutta ne olivat peitossa.
— Sanokaa, puheli hän, — ettehän ole minua kokonaan unohtanut, sanokaa! Minä, minä olen teitä muistellut. Keskellä elämän valhetta olen ajatellut teitä kuin lapsuuttani. Kun palavimmin olen ikävöinyt totuutta, olen muistellut teitä.
Liina puisteli säikähtyneenä päätään.
— Se on mahdotonta, mahdotonta, vastusteli hän hiljaa.
— Minä olen ikävöinyt teitä. Yksinäisyydessäni, kodittomuudessani olen ikävöinyt teitä.
— Ei, ei, ei, älkää pilkatko, sanoi Liina ja kävi yhä vakavammaksi.
Harry Tiger vaikeni ja katsoi häneen pitkään.
— Onko mahdollista, että te olette voinut minut näin kokonaan unohtaa?
Ja minä kun luulin, että olin teille jotakin. Sanokaa…
Liina taisteli itseään vastaan. Toinen ääni hänessä sanoi, ettei ollut lupa kuunnella tällaista puhetta, toinen sanoi, että täytyi kuunnella ja totella. Vähitellen hän nosti silmiään ja kohtasi Harry Tigerin palavan, rehellisen katseen.
— Kuinka minä olisin uskaltanut teitä muistella? sanoi hän. — Kaikkihan oli vain muutama kerta lyhyenä kesänä. Mikä minä olin? Ja mikä minä olen: köyhä vanha ihminen. Sellaisia on tuhansia.
Harry Tiger suuteli hänen käsiään.
— Te olette ainokainen, ainokainen, puheli hän, kasvot Liinan käsiä vasten.
Liinan kyyneleet alkoivat vuotaa. Ne olivat kauan olleet poissa, nyt ne tulivat. Hän ei voinut niitä kuivata, sillä Harry Tiger piteli hänen käsiään. Kyyneleet vuotivat Harry Tigerin hiuksille.
— Liina Karell, alkoi Harry Tiger päättäväisenä — minä olen tullut teitä noutamaan, ymmärrättekö?
Liina kävi hyvin kalpeaksi. Hän pudisti päätään.
— Työntäkää minut pois, jatkoi Harry Tiger, — tehkää se, pelastakaa itsenne, ehkä minusta tulisi teidän turmionne, mutta minä koetan onneani, minä turvaudun teihin, minä tarvitsen teitä, en tule toimeen muuten, menehdyn valheeseen. Ettekö te voisi… ettekö te kuitenkin voisi?
Liinan kasvot jännittyivät.
— Voisinko minä sitten olla teille jotakin?
Harry Tiger naurahti. Hän alkoi puhua ihmisistä, heidän valheellisuudestaan ja imartelustaan. Hän tarvitsi Liinaa, juuri häntä, ei ketään muuta. Liina tunsi vastustuskykynsä heikkenevän. Hänen kyyneleensä putosivat, hänen huulensa olivat mykät, hän huusi luokseen äitiään, Jumalaa. Hänen äitinsä vastaus oli valmis. »Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin.» Hän kuuli äitinsä äänen kevätyöstä, vuosien takaa. Mutta Jumala, mitä hän sanoi? Liina ymmärsi äkkiä, että kuutamo piti häntä sadunomaisten lankojensa verkossa, hän riistäytyi irti ja sytytti tulta. Hän pani valkean kynttilöihin, kaikkiin kynttilöihin. Täytyi tulla järkiinsä, täytyi päästä selvyyteen.
Liina ajatteli ihmisiä sellaisina kuin he olivat olleet silloin, kun hän äkkiä tuli rikkaaksi. Hän ymmärsi, että heidän joukossaan saattoi käydä hyvin yksinäiseksi. Hänkin oli käynyt yksinäiseksi — entä sitten Harry Tiger. Ja kun Liina ajatteli suuren taiteilijan yksinäisyyttä ja sitä, mikä voima hänestä oli virrannut silloin, kun hän tuli hänen ja hänen sairaan äitinsä kotiin, niin täyttyi hänen rintansa hellyydellä ja kiitollisuudella. Hän meni Harry Tigerin luo ja tarttui hänen käteensä.
— Minä en ymmärrä tätä, minä en ymmärrä mitään, sanoi hän, — kaikki tuntuu niin mahdottomalta. Mutta jos minä voisin teille jotakin olla… jollette löydä ketään muuta… ketään parempaa… Mutta täytyyhän teidän löytää, minähän olen vain halpa vanha vaimo…!
Harry Tiger otti hänen päänsä käsiensä varaan ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.
— Sinä suostut, sinä tulet! riemuitsi hän.
Ja hän nosti Liinan syliinsä ja painoi päätään hänen rintaansa vasten. Sadut olivat kuolleet sadunkertojattaren rinnasta, mutta itse hän oli joutunut keskelle satua, ihmeellisempää kuin kaikki sadut, mitä hän elämässään oli kertonut.
— Sinä olet siis todella valmis seuraamaan minua vieraille maille, sinne minne kiertolaisen elämä vie? kuiskasi Harry Tiger.
— Jos te tahdotte.
— Mutta lapsi, etkö ymmärrä, että minä olen matkustanut päiviä ja öitä sitä varten.
Harry Tiger päästi hänet maahan. Liina hapuili huoneessa kuin pyörryksissä, Harry tuki häntä ja nauroi. Yhtäkkiä hän muisti jotakin, jota hän oli tuonut mukanaan. Se oli kevyt, ohuista laudoista kyhätty laatikko, kansi ja sivut täynnä lippuja, merkkejä ja kirjoituksia. Polvillaan kattokruunun alla alkoivat he avata laatikkoa.
Ruusuja! Tummia ruusuja pitkien varsien päässä, varsissa suuret palavat piikit. Kymmeniä… kymmeniä! Kauan pidätetty tuoksu levisi heti vapaaksi päästyään ilmaan ja täytti huoneet. Liinalla oli kädet täynnä ruusuja, syli täynnä, hän ei enää tiennyt, minne olisi niitä pannut. Hän seisoi kuin lumottuna.
— Ole hiljaa… ole tuolla tavalla! huudahti Harry Tiger. — Sinä olet kauneus… sinä olet puhtaus… sinä olet hyvyys… anteeksianto… Miten minä rohkenen sinua lähestyä? Minä olen syntinen, kuuletko, ei mitään muuta minulla ole kuin syntinen sydämeni. En tiedä mitään huomisesta päivästä, en tiedä, kestääkö rakkauteni, tiedän vain, että se on kestänyt siitä asti kun sinut ensi kerran näin. Minun sieluni hiljeni niinkuin kirkon hämärässä — muistatko. Sinä laskit käteeni kylmän työkätesi. Ensi kertaa elämässäni kunnioitin naista, näin naisen, jonka kanssa ei leikitellä. Sanotaan, että kasvilla on yhtä paljon ulottuvaisuutta ylöspäin kuin alaspäin. Jos minun rakkauteni siis taaksepäin on niin vanha kuin meidän tuttavuutemme, niin pitäisi sen kestää eteenpäin niin kauan kuin minä näen sinun puhtaat kalpeat kasvosi… Tahdotko todella olla minulle koti, ystävä, isä, äiti, isänmaa, rakastettu, kaikki mitä ihminen voi tarvita? Minä kuljetan sinun persoonassasi mukanani tätä kaikkea… Kirkkoni, rippituolini, alttarini… Sinä olet suostunut, sillä sinun armosi on niinkuin meri.
Liinaa pelotti.
— Näin ei ole lupa puhua muuta kuin Jumalalle, sanoi hän vaivoin.
Harry Tiger nauroi.
— No niin, puhukaamme siis Jumalalle!
Hän meni ja työnsi auki ikkunan. Se oli uutuuttaan paisunut ja hän sai käyttää voimaa, ennen kuin se aukeni. Esikevään tuoksuva ilma tulvahti huoneeseen. Oli kuin talvi olisi suudellut kesää, kun se syöksähti ruusujen tuoksua vastaan. Harryn huulilla oli ylpeitä sanoja. Hän vaikeni kuitenkin, kun näki loputtomat hanget kuutamossa.
— Kevät! sanoi hän vihdoin hiljaa. — Sinä Jumala, joka annat kevään tulla ja ihmislasten rakastaa, siunaa meidän rakkautemme.
Liina tarttui hänen käsiinsä ja katseli häntä kiitollisesti silmiin.
Harry Tiger sulki hänet syliinsä. Vedossa lepattivat kynttiläin liekit.
Katolta vyöryi lumi meluten alas. Tornikello löi. Harry laski lyönnit.
— Aika loppuu, sanoi hän, — minun täytyy lähteä. Hän sulki ikkunan.
Liina havahtui. Aavistus sanoi hänelle, että hän oli kihlautunut kohtaloihin, joiden moninaisuudesta ei hänellä ollut mitään käsitystä. Ei hän katunut, hän oli valmis kalliisti maksamaan ihanan onnensa. Harry Tigerin oli mahdoton viipyä. Hän oli tilannut hevosen Hopeisesta Ketusta. Kaiken aikaa hän oli tietänyt, ettei hän voisi viipyä, mutta hän oli sittenkin tullut. Hänen oli täytynyt. Ja oikein hän oli ystävättärensä tuntenut.
Tämä oli kaikki kuin unta, mutta onnea anniskellaan vain hetkittäin ja olihan heidän onnensa jo kestänyt tunteja. Hän otti esiin sormuksen.
— Se on vain hiiltä, sanoi hän, nähdessään Liinan hämmennyksen.
— Hiiltä?
— Kun hiili joutuu hyvin suuren paineen alle, niin siitä tulee timantti.
— Timantti!
Liina ei milloinkaan ollut nähnyt timanttia, vielä vähemmin ajatellut, että omistaisi sellaisen. Harry nauroi ja suuteli hänen kapeaa kättään.
— Koska minä sitten saan tulla sinua noutamaan?
— Koska te tahdotte… koska sinä tahdot.
Liina punehtui lausuessaan viime sanat. Harry Tiger toisteli niitä, ikään kuin ne olisivat olleet se vala, jota hän oli odottanut.
— »… koska sinä tahdot… koska sinä tahdot…» Sanoitko sinä sen todella! Pian, pian minä tahdon. Kuinka kauan sinulta menee aikaa? Minä olen ajatellut, että minä puolestani voin palata kolmenkymmenen päivän ja kolmenkymmenen yön perästä. Siksi puhkeaa etelän kevätkin. Etelän kevään tahdon yhdessä sinun kanssasi elää.
He tulivat ikkunaan odottamaan. He eivät enää puhuneet. Sormus kimalteli Liinan sormessa. Paksu jääpuikko riippui räystäässä, sekin kimalteli, sekä kuunvalo ulkoa että sähkövalo välkkyivät sen pinnoissa. Kaupungin kadut olivat kuin kuolleet, ei yhtä ihmistä näkynyt, vain jokunen öljylamppu paloi patsaansa päässä. Hiljaisuus ympärillä värisi keskeytymättömänä niinkuin ne lumikentät, jotka kaukaisuudessa yhtyivät taivaanrantaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, he kahden vain jääneet. Ja he olivat matkalla johonkin kaukaiseen, ihmeelliseen maahan. Äkkiä tuli musta piste näkyviin valkoisen kadun päässä. Kulkusten helinä kajahti hiljaisuuteen. Jota selvemmäksi piste kävi, sitä lujemmin pitelivät he toisiansa kädestä. Reki pysähtyi talon eteen. Harry Tiger painoi morsiamensa huulille suudelman.
Nopeat, kajahtelevat miehenaskeleet nousivat ylös portaita ja Hopeisen Ketun isäntä tölmäsi sisään entisellä vauhdillaan. Se mitä hän oli aikonut lausua, ei tullut sanotuksi, kun hän näki huoneen täynnä ruusuja, palavat kynttilät ja Liinan, puna poskilla, hiukset epäjärjestyksessä…
— Oletteko te todella kihloissa? toksautti hän tulemaan. — No Herran tähden, ottaakos nyt herra Tiger tuon minun vanhan tätini…? Teillä mahtoi kaikki olla valmiiksi puhuttuna jo silloin… No Herran tähden… Kyllä tälle kaupungille nyt tulee ihmettelemistä. Täti ei tiedä, mitä lahjalaatikkoja tämä hovisoittaja on tuonut, siellä ovat Hopeisessa Ketussa… No että tuo vanha Liina Karell nyt vielä meni kaupaksi…!
— Onneksi ei nuoruutta jaeta yksin vuosien mukaan, sanoi Harry Tiger, — sitten olisimme me taiteilijat hukassa.
— Niin, mutta kyllä teitäkin mieluummin katselee, kun olette nuoret ja kauniit! huudahti Hopeisen Ketun isäntä. — Aijai herra Tiger, kun sattuvat tiellenne sellaiset kauniit kosmopoliitat niinkuin sekin pulska Adela, tai se…
— Herra hotellinpitäjä saa itse koettaa onneaan heidän joukossaan, keskeytti Harry Tiger.
Kuin kuvassa astuivat Liinan silmien eteen äkkiä kauniit nuoret tytöt, hypellen toinen toisensa jäljessä kasteisella pihamaalla. Nuoruus! oli äiti huudahtanut. Liinaa kylmäsi. Mitä hän olikaan uskaltanut? Silloin tarttui Harry Tiger hänen käsiinsä ja katsoi häntä silmiin. He olivat molemmat rehelliset. Ja niin he erosivat.
Reki liukui nopeasti pois ja kun Liina seisoi yksinään ruusujensa keskellä, katsellen timantin loistoa, kyseli hän itseltään uudelleen ja uudelleen oliko hän nähnyt unta. Sen hän selvästi tunsi, että sekä menneisyyttä että nykyisyyttä taasen valaisi aurinko, aurinko ja heleä kuutamo.
* * * * *
Jos Liina Kareliin rikastuminen aikoinaan oli herättänyt huomiota, niin vielä enemmän teki sitä tämä kummallinen kihlaus. Olipa sen vanhan hullun rouvan tytär valmistanut kaupungille monta yllätystä. Olisikohan tämä nyt viimeinen? Varmaan ei. Satuprinsessan viimeinen ilmestysmuoto olisi ehkä kerjäläishahmo. Freedi Fors kertoili ravintolassa, klubilla ja pankissa, kaikkialla missä liikkui, ihmeellisiä juttuja sulhasen tulosta kuutamoyönä. Niin oli hevonen ollut vaahdossa, että ties ajetaanko sillä hevosella enää koskaan. Ja kaikkinaisia kalliita lahjoja hän oli tuonut mukanaan. Kyllä näytti olevan tytöstä varma. No niin, saattoihan sitä ajatella, ettei sen ikäisellä immellä enää joka päivä hyppää kosijoita. Ja kai niillä oli asiat valmiiksi puhuttuina jo silloin, kun hän sen kauneuspalkinnonkin aikoinaan jakoi tälle Liina Karellille, vaikka sinä kesänä oli koolla kaupungissa kaunista naisväkeä enemmän kuin ehkä koskaan tulisi olemaan. Herrasväkeä kelpasi katsella aamupuoleen yötä, kun hän, Freedi Fors, meni tätinsä asuntoon. Kerrassaan siellä oli juhlallista: kynttilöitä paloi kymmenittäin ja punaisia ruusuja oli mätetty kokonaiset vasut täyteen. Hovisoittaja oli tuonut ruusut mukanaan suoraan etelästä. Se oli hovisoittaja nyt, Harry Tiger. Kai rouvakin joutuisi hoviin. Ilmankos sulhanen määräsi, että vaatteet pitää teettää komeat. Ja kolmenkymmenen päivän perästä tämä Liina sitten viedään, siksi ovat ne suuret konsertit annetut ja nuori pari voi lähteä häämatkalle. Siksi on kevätkin siellä etelämaissa ehtinyt panna itsensä juhla-asuun. Kovin se muuten on salaperäistä koko nuoren parin tulevaisuus. Ei tiedetä, minne asetutaan, taiteilijalla kuuluu olevan toinen huvila merenrannalla, toinen vuoristossa. Niin että ainakin näyttää toimeentulo olevan hyvä. Ja hellät olivat sitten aamulla rakastavaisten jäähyväiset. Ja niinkuin humaus vain ajoi sulhanen läpi nukkuvan kaupungin. Morsian jäi itkemään ruusujensa keskelle! Olihan hänellä lohdutuksenaan sormus: timanttia kelpasi katsella. Morsian katselikin, ikään kuin hänen silmänsä olisivat jääneet siihen paikkaan.
Vieraat ihmiset laskivat leikkiä ja tekivät pilkkaa. Se oli heidän huviaan. Omaiset kävivät kiinni kovakouraisemmin. Oliko Liina vanhoilla päivillään tullut aivan hulluksi? Eikö hän aavistanut, mikä olisi hänen kohtalonsa? Saattoiko hän ajatella, että hän kestäisi kilpailussa suuren maailman naisten kanssa? Eihän hän osannut edes niitä kieliä. Toki hänen täytyi tulla järkiinsä!
— Ja me kun aina luulimme, että sinä olit jumalinen ihminen, sanoi Sigrid Vohlström. — Ja maailman kunniaa sinä tavoitteletkin! Tuossa olisi sinulle kyllä työtä, ei kuole tuo Vohlström tuosta, ei ole elävä eikä kuole. Mikä sinun oli hoitaessa mammaa, mamma puhui ja sanoi, mitä milloinkin tarvitsi, mutta tuolta on puhumisen lahja mennyt eikä tulekaan takaisin. Ja tohtori sanoo, että vuosia voi kestää. Mikä se on minulle koskaan ollut, Vohlström? Te minut mamman kanssa naititte, ota nyt haltuusi ja hoida!
Liina seisoi halvaantuneen vanhuksen vuoteen ääressä. Hänen silmistään näki, että hän kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki. Hänen osakseen oli tullut tyhjentää vanhuuden kalkki pohjaan asti.
Alme ja hänen miehensä tekivät erityisen retken kaupunkiin saattaakseen
Liinan järkiinsä.
— Saa hävetä silmät päästään, sanoi Alme, — kun kaikki sinua nauravat. Aina sinä olet tuottanut häpeää meidän suvullemme. Milloin sinulle on annettu kauneuspalkintoja, milloin sinulle on pudonnut rahoja kuin taivaasta. Ajattele nyt toki kerran omaisiasi. Mikä sinun olisi asuessasi meillä? Mamma kääntyisi haudassaan, jos tietäisi.
— Pidän itsestään selvänä, sanoi Kalle Lundin, — että sinun varasi, parhain käly, nyt jäävät sukulaistesi käytettäviksi. Olisi toki suorastaan rikollista viedä varat ulkomaille ja hajoittaa ne tuhkana tuuleen. Vai ehkäpä herra hovisoittaja haluaakin juuri sinun rahojasi — oletko ajatellut sitä? No niin, jollei, niin kai hän sitten pitää sinusta murheen kuolinpäivääsi asti. Mitä taas tulee leikkikouluihin ja vanhojenkoteihin, niin mitäpä sinä niitä nyt rakennat, kun itse menet pois? Suoraan sanoen, paras käly, pidän sinun menettelyäsi niin hupsuna, että olen valmis turvautumaan vaikkapa oikeudenkäyntiin puolustaakseni vanhaa sukuperintöä joutumasta vieraisiin käsiin.
Sanny Saarinenkin riensi kaupunkiin. Ei hän mitenkään nuhdellut Liinaa, hän oli ainoastaan huolissaan. Hän tunsi varmasti, etteivät he milloinkaan enää tapaisi. No niin, kaipa he kohtaisivat toisessa maailmassa, se ei merkinnyt sen enempää. Mutta että Liinan omasta vapaasta tahdostaan piti syöstä itsensä sellaisiin suruihin ja huoliin! Liina sanoi:
— Mitenkä kallis tämä minun elämäni nyt sitten on, etten voisi antaa sitä, kun joku sen huolii…?
— Lapsilta sinä sen otat, sanoi Sanny, — sadoilta lapsilta, joille sinun piti valmistaa iloinen lapsuus.
— Mutta Harry Tiger valmistaa ilon tuhansille ihmisille. Hän saattaa soittaa sairaatkin terveiksi.
— Mamman terveys kesti lyhyen ajan, sitten hän tuli entistä huonommaksi.
— Mutta hän istui kerran portailla, hän näki kerran nurmen ja koivut ja auringonpaisteen.
Sanny Saarinen itki katkerasti ja heitti sisarensa Jumalan haltuun.
Toisessa elämässä he tapaisivat.
Kun merkillinen huhu Liinan kihlauksesta tuli kirkkoherran ja ruustinnan korviin, eivät he uskoneet siihen. Ruustinna pisti heti paikalla lämpimän vehnäleivän kääröön ja lähti liikkeelle. Hän näki kukat, hän näki Liinan punastuvat kasvot ja kävi sanattomaksi. Sitten hän rupesi kyselemään, koska Liina oli mennyt kihloihin. Varmaan jo kesällä… Hän oli sitä kaiken aikaa epäillyt! Eikö Liina ollutkin rakastunut juuri silloin portailla, kun puhuttiin niin paljon rakkaudesta? No, saattoihan sen nyt tunnustaa näin vanhalle ystävälle. Milloin tulisivat häät? Täälläkö kirkossa…? Niin pian? Aijai, ompeluseuran naiset saisivat koristaa kirkon…!
— Mutta kulta herttainen, etkö sinä yhtään pelkää — muistele vain sitä tyttölaumaa, mikä aina seurasi herra Tigeriä… Kuule, saanko minä nähdä sinun kihlasormuksesi…! Mutta… hyvä isä…! Onko se timantti! Tiedätkö, kulta herttainen, on se sentään ihmeellistä, miten paljon onnea Jumala antaa sinun osaksesi. Ajattele nyt — sinähän olet vanhempi minua ja vielä saat tällaisen nuoren sulhasen. Se on seuraus neljännen käskyn täyttämisestä. Usko minua: se se on!
Kirkkoherra oli vakava ja tyytymätön. Tämä ei ikinä ollut Jumalan tahto. Olisipa hän aavistanut, että Liina todella halusi naimisiin, niin olisihan hän aikoinaan saanut mennä Laurénillekin. Silloin oli vielä iänkin puolesta aika.
Tohtorinna tuli yhdessä lastensa kanssa ja kaikilla oli käsissä kukkasia. Liinalta ei jäänyt huomaamatta, että ystävätär oli alakuloinen. Tohtori, joka oli matkoilla, tiesi uutisen kotiin palatessaan. Hän sulki Liinan syliinsä, nauroi ja taputteli häntä, niin että kajahteli. Tohtori oli kuullut Alinelta, että Liina nyt aikoi lahjoittaa sukulaisilleen koko omaisuutensa. Se ei saanut tapahtua. Kun nyt leikkikoulu ja vanhojen koti olivat saaneet osansa, niin ei paljon jäänytkään. Johan neiti Karell oli ehtinyt hävittää omaisuuttaan kuin mikäkin mieshuijari — takuita hän oli maksanut ja jos mitä. Lopulta pyysi tohtori saada puhua hiukkasen järkeä, muutaman sanan vain, kihlauksen johdosta — ei, ei mitään saarnaa, ei sinnepäinkään…
— No niin, neiti Karell, sanoi hän, — minä olen nyt joka suhteessa hyvin iloinen teidän puolestanne. Saatte kerrankin elää omaa elämäänne. Te tiedätte, kuinka suuressa arvossa minä pidän herra Tigeriä. Ihailen häntä melkein yhtä paljon kuin teidän äiti-vainajaanne. Mutta tahtoisin sanoa pari sanaa miehestä yleensä. Katsokaas… me miehet… meidät on taltutettu perheenisän, virkamiehen ja kansalaisen ikeen alle. Mutta luonnostamme me olemme villejä ja vapautta rakastavia. Nainen se on, joka alkuperäisten kansojen keskuudessa suorittaa työn, pitää koossa perheen ja kodin. Mies, hän metsästelee ja käy sotaa — eikä suinkaan aina perheensä vuoksi, vaan huvikseen. Hän on luonnostaan lurjus. Ei ole mitään, mistä hän on niin arka kuin vapaudestaan. Naisen osa on työ ja kieltäytyminen, tahtoisin miltei sanoa, että se on hänen onnensa. Jos hän voi täyttää suuren tehtävänsä ilomielin ja pystyssä päin, niin silloin… silloin hän kruunaa itsensä kauneudella. Me olemme, kuten sanottu, taltutetut ja taivutetut ikeen alle — kyllä, kyllä — me miehet. Mutta on joitakuita meidän joukossamme, joissa miehen luonne vielä elää paljaana ja puhtaana. Nämä miehet pitävät huolta siitä, ettei ihmissukukunta kokonaan unohda, mikä mies on. Suuret taiteilijat ovat usein tällaisia. Sen tähden on naisen, nykyajan naisen, yhteiskuntanaisen vaikea säilyttää heidän rinnallaan persoonallista onneaan. Sellaisen miehen vapaudenrakkaus on aina suurempi kuin hänen rakkautensa naiseen.
Liina katsoi jännittyneenä tohtoriin. Tuntui miltei siltä kuin hän olisi kuullut äitinsä puhuvan.
— Minä tiedän, ettei tehtäväni ole helppo, sanoi hän. — Mutta minulla on hyvin hyvä ojennusnuora. Sen turvissa minä uskallan.
— Vai niin, sanoi tohtori, — uskaltaako olla utelias…
Liina lausui hänelle Paavalin sanat rakkaudesta: rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä… kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se kärsii.
* * * * *
Harry Tiger näytti vaimolleen maailman ihmeet. He kiitivät eteenpäin vauhdilla, joka kilpaili tuulen kanssa. Vuorokausia keinuivat he loistojunissa, jotka syöksyivät maanosan laidasta laitaan, katosivat vuorten sisään, kulkivat huimaavissa korkeuksissa laaksojen ja rotkojen yli, sivuuttivat hymyileviä merenrantoja, kuumeisesti meluavia kaupunkeja, pieniä hiljaisia asumuksia ja ylpeitä linnoja, kiitivät vauhdillaan uhmaten ajan ja paikallisuuden mahtia. Kansallisuuksien rajat kävivät olemattomiksi heidän tiellään, salonkivaunuissa sekaantui puhe lukemattomien kielten sorinaan. Ja kaikilla, jotka lyhemmän tai pitemmän ajan kulkivat heidän kanssaan yhtä matkaa, tuntui olevan sama päämäärä: ehtiä, joutua, kiirehtiä, ikään kuin viekkaasti pettäen ja yllättäen aikaa, jota kellot heidän taskuissaan saidasti ja hellittämättä mittasivat. Syödessä ja maatessa, unessa ja valveilla lennätti tämä ihmisneron keksintö kitiseviä teräsjalaksia pitkin heitä ja heidän kanssamatkustaviaan.
Liinan korvia huumasi ja hänen aistinsa olivat kuin sekaisin. Ensi ihmettelyn tasaannuttua ymmärsi hän vähän kaikesta siitä, mikä humisi hänen ympärillään. Hän näki vain miehensä silmistä ilon, mikä niistä säteili, hänen saadessaan näin näyttää vaimolleen maailman ihmeitä.
— Katso, sanoi Harry Tiger, — nämä ihmiset kuvittelevat voivansa pidentää elämäänsä käyttämällä jokaisen silmänräpäyksen, mikä heille on annettu. He erehtyvät, maailman melu heidän ympärillään kuluttaa puolestaan heitä, heidän aistejaan ja tunteitaan, ihmistä heissä. Ja se elämä, jota he ajavat takaa, pakenee heidän edellään vauhdilla, jota ei nopeinkaan pikajuna voi saavuttaa.
He tulivat suuriin kylpypaikkoihin, missä hotellirivit silmänkantamiin asti kohosivat sinisen meren rannalla. Ne olivat talven nukkuneet ja heräsivät eloon luonnon kanssa, avaten peilisalinsa ja pelipankkinsa rahaylimystölle, joka maanosan kaikilta ääriltä saapui ostamaan niitä iloja, mitä kullalla saa. Tämä ylimystö siirsi huvituksensa milloin auringon paahtamalle hiekalle, missä ruokopillit lahosivat myrskyjen sirottamassa vaahdossa, milloin meren haaleiden aaltojen syliin, milloin rantapenkereiden valkeihin kävelypilarikkoihin, milloin taas peilisaleihin, jotka pimeän tullen sytyttivät sähkönsä ja loistivat kauas merelle.
Outona kulki Liina komeissa vaatteissaan uuden ympäristönsä keskellä. Onnellista oli, jos Harry muisti luoda häneen silmäyksen, jos hän hetkiseksi edes sai painaa hänen kättään.
Etelän kevät oli lumoava. Kaikki siinä loisti, hehkui ja henki satumaisella voimalla. Lihavasta mullasta herätti aurinko eloon suuret, kylläiset puut ja kukkaset. Ja öitä, jotka huokuivat ilmaan juovuttavia tuoksujaan, valaisivat lempeät tähdet.
Suurten kaupunkien valtasuonet sykkivät yötä ja päivää. Kilpajuoksu kunniasta ja maineesta, rikkaudesta ja vallasta ei lakannut silmänräpäykseksikään. Olemassaolon taistelu jännitti joka jäsenen, pingotti lihakset ja kiristi hampaat. Hätä irvisti esiin loiston takaa. Kirkkojen edustalla ja häikäisevässä katuvilinässä ajelehti ihmisiä, joiden silmistä näkyi nälkä. Sädehtivien näyteikkunoiden edustalla kaatui kuormansa edessä eläin ja korjattiin pois kiireen jaloista.
Liina sai, mitä hän tahtoi. Jos hän ihaili korua ikkunassa, niin se oli hänen. Jos hänen silmänsä kyyneltyi, kun hän näki köyhän vanhuksen, niin tämän haltuun joutui suuri lahja. Jos hän näki kärsivän eläimen, niin tapahtui kaikki sen kohtalon lieventämiseksi. Ne olivat Liinan onnellisimpia hetkiä, niiden tähden hän oli valmis jälkeenpäin kärsimään paljon, ja kun he Harryn kanssa kadulta tulivat hotellihuoneisiinsa ja olivat kahden, suuteli Liina miehensä käsiä onnellisena ja hartaana.
He joutuivat kuuluisiin salonkeihin, missä neron ja valtioviisauden maailmat kohtasivat toisensa. Permannot kuvastivat siellä loistopukuisia ihmisiä, miehiä ja naisia, ja seinien peileissä kertautuivat heidän sulavat liikkeensä, heidän kumarruksensa ja heidän hymynsä. Heidän vuorosanansa kimaltelivat kilpaa kristallien, helmien ja timanttien kanssa. Pehmeiden ripsien alta tekivät silmät salaisia tunnustuksia. Harry Tigerin ympärillä vallitsi alituinen leikki ja ilon kimmellys. Liina ei tuntenut häntä. Hänen liikkeensä olivat omituisen pehmeät ja mitatut, hänen hymynsä saattoi kokonaisen pitkän yön viipyä kasvoilla ikään kuin jähmettyneenä, hänen naurahduksensakin oli ikään kuin sidottu nuoraan, joten se pääsi juoksemaan vain määrätyn lyhyen matkan.
— No nyt näit elämän naamiohuvit! naurahti Harry heidän kulkiessaan hotelliin, ja teki liikkeen, ikään kuin hän olisi paiskannut jotakin kädestään katuun. — Naamarit ovat puoli ihmistä, usein enemmän. Riisu seuramaailman ihmiseltä naamari, niin sen alta löydät tyhjyyden. Siellä missä turhamaisuus käy ilosta ja leikittely rakkaudesta, ei ihmisillä ole kasvoja — vain naamareita.
He etsivät erästä Harryn vanhaa ystävää, kuuluisaa professoria, jonka luentosalissa Harrykin kerran yhdessä mitä erilaisimpien tiedonjanoisten ja uteliaiden kanssa oli tungeskellut. He eivät löytäneet häntä hänen vanhasta asunnostaan huvilakaupunginosasta, missä hänen suuret vastaanottonsa kerran olivat olleet. Pitkän hakemisen jälkeen tapasivat he hänet pienestä huoneistosta pilvenpitelijäkivimuurin katonrajassa. Kirjat piirittivät häntä siellä joka taholla, ikkunalaudoilla, pöydillä, tuoleilla, permannoilla. Kirjalajien lomitse häämötti loputon näköala suurkaupungin mustia kattorivejä ja savupiippuja. Entisen loistavan maailmanmiehen asemesta tapasivat he ärtyneen, hermostuneen, huolimattomasti puetun ukon, jonka koko ajatustoiminta kiersi yhden ainoan asian ympärillä: sen vääryyden, joka oli häntä kohdannut. Hänen monikymmenvuotiset tutkimuksensa, hänen elämäntyönsä, hänen maineensa ja asemansa, kaikki oli romahtanut yhtenä ainoana päivänä — eräänä aamuna, kun tieteellinen aikakauskirja toi mukanaan tiedon hänen kaukaisen merentakaisen kilpailijansa tutkimuksesta. Oliko se oikeus ja kohtuus, oliko se kiitos hänen työstään ja vaivastaan, että hänen oppilaansa ilkkuivat virhettä, josta saattoi sanoa, että se punnuksilla mitaten oli pienempi kuin yhden tomuhiukkasen paino? Ja kuka oli tuo hänen merentakainen mestarinsa, joka muutamalla kynänvedolla teki tyhjäksi hänen nimensä, hänen tieteellisen maineensa? Nuorukainen, tuskin mies, onnensuosikki, joka kokeellisen tutkimuksen arpapelissä sattumalta, niin, sattumalta, oli voittanut täyden numeron. Tuijottavin silmin kiersi vanhus huonettaan, hänen kasvojensa uurteet kävivät hetki hetkeltä syvemmiksi, ja hänen sydämensä paloi katkeruuden tulessa kuin hiili, joka ei enää milloinkaan voi leimahtaa liekiksi, ainoastaan hehkua, kunnes sammuu. Kiittämättömyys, se oli se raha, millä ihmiskunta maksoi.
He tulivat yksinäiselle vuorijärvelle, missä hiljaisuus muurina vartioi maailman ja sen pienen huvilan välillä, missä he asuivat. Vain paimenten huudot tuntuivat mittailevan vuorokausien levollista, lauhaa kulkua, joiden vaihteessa vuodenajat sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi paratiisilliseksi kevääksi. Täältä oli maailma kaukana, täällä oli lepo ja rauha, aistit tuntuivat painuvan viihdyttävään puoliuneen, ei mikään äkkiyllätys, ei mikään sorahtava ääni särkenyt luonnon ja sielun lepoa. Mutta tänne eksyi ikävä, paahteisten päivien ikävä, kun lyhyet varjot tuskin liikkuivat esineiden ympäri, pitkien iltojen ikävä, jolloin aurinko kaihomielisellä palollaan punasi vuorten taustoja tai sadekuurot rapisivat katolla ja pilvet riippuivat kiinni vuorten kyljessä. Keskikesän pilvettöminä päivinä tuntui vesi imeneen taivaan, sen värin itseensä, vihertäviin syvennyksiinsä, minne se oli jähmettynyt liikkumattomaksi niinkuin iäisyys. Tänne ei löytänyt ihmisten viha, ei kateus, yksin suru ja tuskakin tuntuivat täältä karkotetuilta, mutta ikävä, se löysi tänne.
Liina näki sen miehensä silmistä, näki sen kohoavan sielun hämärästä, kiteytyvän ja muuttuvan lasittuneeksi tuijotukseksi, tunteeksi, joka muistutti tuskaa. Täällä ei enää ollut hyvä.
— Harry, sinä kaipaat maailmaa, sanoi Liina, — lähtekäämme.
Ja he läksivät.
Siitä ihailijattarien parvesta, joka ympäröi Harry Tigeriä, kävi vaaralliseksi muuan tumma nainen. Liina oli valmistautunut kaiken varalta eikä säikähtänyt kirjeitä, kukkalähetyksiä tai salaperäisiä vierailujakaan. Eräänä päivänä tuli Harry hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäilleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Liina, minun sydämeni on ollut uskoton. Sinä ymmärrät, minä en voi tehdä sille väkivaltaa tappamatta taiteilijaa itsessäni.
Liina katsoi häneen pitkään.
— On hetkiä, puhui Harry, — jolloin meidän sydämemme on liian paljas ja altis. Hän käsitti minun syvimmän, salaisimman ajatukseni tuollaisena hetkenä, ja sen mukana jouduin itse hänen haltuunsa. Hän löysi minussa jotakin, jota vasta hänen löytämänään tiesin omistavani. Mutta sinä, sinähän olet sitä myöskin tehnyt, myöskin sinua tarvitsen — vai tahdotko minut nyt jättää?
Liina ymmärsi miehensä jo täydellisesti. Hänen sydämensä hiljeni ja hän silitti rauhoittaen Harryn hiuksia.
— Tietysti minä jään, puheli hän, — olen luonasi niin kauan kuin tahdot. Olen niin onnellinen, että puhuit minulle. Katso, silloin minä olen hiukan onneton, kun en tiedä, missä sinä olet ja mikä sinun on. Olen levoton… ihmisten joukossa on pahoja, sinäkin lähdet usein sellaisten kanssa, jotka eivät tarkoita hyvää. Olen niin kiitollinen, kun puhuit minulle, kun annat minun olla uskottusi. Ja ehkä tämä pian menee ohitse… Ei, ei, en minä sitä vaadi, kestäköön vain niin kauan kuin kestää.
Tunne ei mennyt ohitse. Liinan sydän joutui kovan paineen alle. Hän kamppaili kaikella tahdollaan tunteita vastaan, jotka häntä sitoivat. Hän kävi läpi mustasukkaisuuden, katkeruuden ja vihan tulipätsien. Koti-ikävä iski häneen pitkinä yksinäisinä öinä ja päivinä, jolloin hänen ja Harryn yhteinen koti tuntui autiolta kuin erämaa. Hän sairastui. Harry toimitti huolestuneena kotiin lääkärit. Tuntui ivalta lääkitä häntä kivuista, jotka eivät häntä vaivanneet.
Liina käsitti, ettei hän saanut olla riippuvainen ulkonaisista olosuhteista. Hänen sisällisen ihmisensä täytyi päästä vapauteen. Hänen syvimmässään täytyi löytyä pyhäkkö hänen sielunrauhaansa varten, pyhäkkö, jota ei mikään järkyttänyt. Olisikohan mahdollista saada puisevasta ihmissydämestä jotakin niin sädehtivää kuin timantti? Hän katseli sormustansa ja rukoili.
Liina jäi pitkäksi aikaa yksin sydämensä ja timanttinsa kanssa. Timantti oli koulumestari ja sydän uppiniskainen ja kovakourainen oppilas. Hän keskusteli niiden kanssa ikään kuin ne molemmat olisivat olleet hänen kädessään rinnan. Sydän sai katsella, miten täydellisyys voitetaan, timantti oli ihana, säteilevä, vapaa. Olisi saattanut uskoa sitä yhdeksi niistä kyynelistä, jotka Kristus oli itkenyt syntisen ja kärsivän ihmiskunnan vuoksi.
Paine pusertui lujemmalle. Tumman naisen tilalle tuli vaalea. Harry kirosi heidät kaikki, mutta he olivat häntä väkevämmät.
— Sinä annat minulle anteeksi niin paljon kuin minua rakastat, sanoi
Harry, pää vaimonsa helmassa.
Liina silitti hänen hiuksiaan, joihin alkoi sekaantua harmaita suortuvia.
— Minulla ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän ja katseli timanttia, joka kimmelsi hiusten välissä. — Rakastan sinua aina. Sinä olet täyttänyt minun elämäni onnella. Mitä olisi minun elämäni ollut ilman sinua!
* * * * *
Kuolema toi Harry Tigerin kokonaan takaisin Liinalle. Se teki hänet taasen uskolliseksi. Hän vietti ankaran tautiaikansa siinä kodissa, missä Liina oli ollut niin paljon yksin. Niinä lyhyinä hetkinä, jolloin kuume hellitti, etsi hän vaimonsa katsetta tai tapaili hänen kättään. Ei vesipisaraakaan hänelle voinut toinen ojentaa kuin hänen vaimonsa. Ja vaimonsa syliin hän kuoli.