VAPAUS
Keväisenä päivänä astui entinen Liina Karell pitkien vuosien poissaolon jälkeen taasen kotikaupunkinsa kadulle. Hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset, ja hän kiiruhti eteenpäin vanhan ihmisen lyhyin, hiukan horjahtelevin askelin. Hänen lapsuutensa tornikello tervehti häntä helähtelevillä lyönneillään. Ne kutsuivat kuin juhlaan. Ja juhla olikin. Oli Jumalan juhla: taivas siinsi, puut puhkesivat, nurmet versoivat, vedet välkkyivät ja leivonen lauloi. Mutta myöskin ihmiset olivat valmistaneet juhlan. Heidän asuntojensa katoilla liehui lippuja ja porttikäytävistä kiiruhti ulos juhlapukuisia lapsia, tyttöjä ja poikia. Heillä oli kiire, he kulkivat lapsen lyhyin, varmoin askelin ja heidän lasisen kirkkaat äänensä helisivät.
Oli liikkeellä paljon lapsia, köyhempiä ja rikkaampia, pienempiä ja suurempia. He parveilivat kuin perhoset auringonpaisteessa, milloin yksin, milloin kaksin, milloin sylikkäin, milloin kädet toistensa kaulalla. Poikien kasvot hehkuivat, tyttöjen hiukset heilahtelivat.
Liina Tiger tunsi askeltensa käyvän kevyiksi ja voimansa kokoontuvan. Kuinka hän rakastikaan noita lapsia — kaikki voimansa tahtoi hän heille antaa! Mikä ilo täyttikään hänen rintansa, kun hän katseli heidän kauneuttaan, ihmisen kevättä heissä — kuinka hän tahtoikaan halata heitä, jokaista erikseen, jotta jokainen saisi osansa elämän ilosta. Leikkikoulunsa hyväksi tahtoi hän elää viime vuotensa. Kuinka hän ikävöikään työtä. Hänellä oli vielä paljon voimaa ja rakkautta, hänellä oli elämänsä koko kallis kokemus — kaikki, kaikki hän tahtoi antaa.
Yhtäkkiä ilmestyi kadulle iloinen pieni lippu. Tyttö ja poika pitelivät tankoa. He tunsivat tehtävänsä vakavuuden ja kantoivat viiriään innostuneina ja tärkeinä. Muutkin lapset tahtoivat auttaa, pieni parvi syntyi lipun ympärille. Toinen lippu ilmestyi kadulle, kolmas, neljäs…
Vanha rouva otti muutamia kiiruhtavia askelia ja saavutti lippua kantavan lapsiparven. Hän kumartui, tarttui pientä tyttöä käsivarteen ja kysyi, minne he nyt olivat matkalla, mikä juhla tänään oli.
Lapset katsoivat kysyjään kummastuneina ja hiukan ärtyneinä. Heillä oli kiire.
— Tänään on lastentarhan kymmenvuotis-juhla, vastasi yksi tytöistä vihdoin, niiasi ja aikoi jatkaa matkaansa.
Mutta vanhan rouvan käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja kun lapsi näki kiiltävän sormuksen rouvan kädessä, jäi hän katselemaan sitä ja pysyi paikoillaan.
— Lastentarhan kymmenvuotisjuhla? toisti vanha rouva, ja hänen kätensä hyväili lapsen lämmintä selkää. — Oletteko te lastentarhan oppilaita?
Vieras oli notkistanut toisen polvensa, niin että hänen harmaa päänsä oli lasten päiden tasalla. He katselivat häneen oudoksuen.
— Emme, me olemme liian suuria, vastasi tyttönen, — me lopetimme viime vuonna.
— Mutta te olette kuitenkin mukana juhlassa?
— Kaikki ovat mukana juhlassa, vastasi poika reippaasti. — Kaikki koulut, kansakoulut, tyttökoulu, yhteiskoulu, kaikki koulut, juhlakulkue alkaa torilla, sitten mennään lastentarhalle.
Tuntiessaan, ettei lapsia enää voi pidättää, painoi vieras pienen tytön rintaansa vastaan. Oli kuin hän olisi syleillyt itse elämää. Siinä oli hänen oma lapsuutensa, kaikkien niiden lapsuus, joita hän rakasti ja oli rakastanut. Lapset tervehtivät, niinkuin oli opetettu ja läksivät menemään. Vanha rouva pääsi hiukan työläästi pystyyn ja jäi katselemaan heidän jälkeensä. Liput lepattivat pitkin kadun mittaa. Lasten juhlakulkue muodostui itsestään. Silmä miltei sokaistui, kun tätä riemua katseli. Se oli miltei epätodellista. Lapset puhelivat, puiden oksat sanoivat sanansa, kun pienet ihmiset menivät niiden alitse, yksin tallattu katukin naurahti iloisesti.
Noin mennään elämän juhlaan, ajatteli Liina. Siellä on tarjolla monenmoista: pöydän nautinnot, rakkauden ilo, kunnian ja maineen loisto, tiedon ja ajattelemisen onni, hiljaisen työn tai kuumeisen raadannan sisältö, kieltäymyksen riemu. Jokainen saa valita mielensä mukaan. Mutta jopa on liikkeellä vanhojakin ihmisiä, siis sellaisia, jotka palaavat elämän juhlasta. Kysytäänpä heiltä, kenellä on ollut hauskaa, kenellä ikävää… Heidän kasvoistaan saattaa saada vastauksen. Vaan eipä Liina ole vielä ehtinyt lukea vastausta kysymykseen, kun raatihuoneen vanha kello alkaa lyödä ja sekaantuu asiaan. »Hauskaa ja ikävää», sanoo se ystävällisellä äänellään, »täältä ylhäältä katsoen on kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää. Niillä asioilla ei ole mitään eroa. Kaikki kestää pienen hetken.»
Vanhan naisen täytyi pidättää ilonkyyneliä. Sadut tulivat itsestään, leikkien kuin lapset, ilakoiden kuin linnut ja välkkyen kuin aurinko. Hänellä oli taasen satuja sadoille lapsille.
Mutta mitä tämä olikaan — missä olivat kaikki tutut kasvot? Kokonainen uusi sukukunta oli tullut entisen tilalle. Se oli tietysti osaksi tapahtunut uusien kulkuneuvojen vaikutuksesta. Mutta sittenkin oli mahdotonta, ettei vanhoista kaupunkilaisista olisi ketään jäänyt. Vain muutamia vuosia, kymmenkunnan vuottahan hän oli ollut poissa. Missä olivat hänen aikalaisensa? Tapahtuiko sukupolven vaihdos näin äkkiä? Oliko jokin kulkutauti käynyt kaupungissa tekemässä tuhoa?
Vanhus käveli ja etsi tuttuja kasvoja. Alkoi jo tuntua siltä, kuin hän olisi ollut jokin haamu, joka ei kuulunut tähän aikaan, jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta täällä. Hän löysi vanhat talot, mutta kun hän katseli ikkunoihin, oli niissä vieraita kasvoja. Hän meni entisen kotitalonsa paikalle ja etsi tohtorin ovea. Missä oli nimi Arthur Frang — tuskin kukaan ennen kysyi tohtoria tällä nimellä, hän oli kaikille vain »tohtori». Nyt Liina etsi tätä nimeä. Sitä ei ollut. Kun hän tuli entisen Laurénin liikkeen edustalle, näki hän Frilanderin portailla tutun ihmisen. Se oli selvästi joku Frilander, nähtävästi poika, varmaan Augusti, joka oli perinyt isänsä liikkeen ja piirteet. Liina tuli iloiseksi. Jolleivät kyyneleet olisi täyttäneet hänen rintaansa, olisi hän tervehtinyt tätä. Ehkäpä poika vielä olisi tuntenut. Ehkäpä muitakin tuttuja vielä eli, kunhan he astuisivat ulos taloistaan.
Liina tuli hautausmaalle. Siellä olivat tutut. Nimet, jotka ennen olivat luettavissa ovikilviltä, luettiin nyt risteistä ja kivistä. Ero ei tuntunut suurelta. »Entinen ylivahtimestari Frans Sylvester Vohlström… Hänen vaimonsa Sigrid Sofia, omaa sukua Karell…» »Kirkkoherranrouva Adolfina Lehto… Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan…» »Kauppias Frans Edvard Agaton Frilander…» Liina kulki täällä kuin kotonaan, täällä olivat hänen aikalaisensa, tänne hän kuului. Tämä pieni, hiljainen maanalainen kaupunki alkoi tuntua todellisemmalta kuin tuo suuri meluinen maanpäällinen.
Vaikea oli vain päästä oikeaan suhteeseen tuohon elävään maailmaan, johon ei enää kuulunut ja jossa kuitenkin piti olla, ennen kuin aukeni pääsy tähän hiljaiseen.
Filip Adrian Kareliin ja hänen vaimonsa Sofia Ulrikan hautakivi oli kallistunut. Sammal oli syöpynyt kultakirjaimiin. Orjantappurat kiven ympärillä rehoittivat. Liina ajatteli äitiänsä ja hänen kuvansa tuli niin lähelle, että hän miltei oli kuulevinaan tutun äänen. »Liinaa… Liinaa… ajaai kuinka sinulla on kaunis sormus! Sinä olet saanut sen maailman ihanimmalta mieheltä… ajaai kuinka sinä olet onnellinen!» Mamma oli oikeassa. Hän oli onnellinen ja kiitollinen elämälle. Kiitollinen mammalle, Harrylle, Jumalalle.
Hänen silmänsä viipyivät autereisessa kaukaisuudessa. Kyyneleet kuivuivat, näkö selkeni. Aurinko siivilöityi vaaleiden nuorten lehtisilmujen läpi haudoille, joiden vasta puhdistetuilla kummuilla nurmi alkoi versoa. Valo ja varjot leikittelivät, keväät ja talvet vaihtelivat, ihmiset syntyivät ja kuolivat. Auringon armoa riitti vuodesta vuoteen, sukupolvesta sukupolveen.
Liina astui läpi kirkkopuiston ja nousi ylös loivaa mäkeä, jolla kohosi kaunis valkoinen, liputettu rakennus. Se oli hänen leikkikoulunsa. Ovien ja parvekkeiden yläpuolella keinui köynnöksiä, joukko autoja seisoi portaiden edessä, lasten iloiset liput olivat pystytetyt ulkopuolelle ja helottivat auringossa. Kadut aaltoilivat täynnä kansaa.
Kuin unessa nousi Liina portaita ja tuli valoisaan, koristettuun eteiseen, siitä haarautui käytäviä kahden puolen. Seinillä oli kuvia, lasten päähineet täyttivät matalat naulakot. Ovet juhlasaliin olivat kiinni, oli aivan hiljaista, yksi ainoa ääni kuului lukitusta juhlahuoneesta. Pääskyset vikisivät avonaisten ikkunoiden kohdalla, pensaat rapisivat ruutuja vastaan, kuvassa seinällä piteli suloinen neitsyt Maria lasta polvellaan. Hetken katseltuaan ympärilleen perältä, likeni Liina hiljaa juhlasalin suljettuja ovia. Silloin nousi penkiltä pimennosta nuori nainen, jota ei hän ollut ennen huomannut. Nainen asettui suojelevasti oven eteen.
— On aivan täyttä, sanoi hän sillä ystävällisen määräävällä äänellä, jolla opettajatar kohtelee lapsia, — ei mitenkään voi päästä sisään. Syrjäisille ei ole ollut ajateltavissakaan paikkoja, ei ole riittänyt lasten vanhemmillekaan. Kysyntä on ollut niin suuri, että kymmenet äidit ovat saaneet kääntyä takaisin.
Vieras pysähtyi. Hänen huulensa vavahtivat. Paisuvat nuput seljapensaissa ulkopuolella löivät ruutuun.
— Kuka siellä nyt puhuu? kysyi vieras.
— Se on johtajatar, sisareni. Hän pitää muistopuhetta tämän laitoksen perustajalle, Liina Karellille, josta ei ole moneen vuoteen tullut tietoja ja joka kai on kuollut ulkomailla. Hänen kuvansa on suurennettu seinällemme ja juuri paljastettu.
Vanha nainen katsoi pitkään nuoreen opettajattareen. Pieni hymy alkoi leikitellä hänen huulillaan.
— Kuka oli Liina Karell?
Kun hän lausui tämän nimen, tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi puhunut ihmisestä, joka kerran, kauan sitten oli hetkeksi sattunut hänen tielleen ja kulkenut hänen kanssaan kappaleen yhdessä.
— Se oli… se oli, vastasi nuori neiti asiallisesti, — hyvin lämminsydäminen nainen, joka uhrasi suuren omaisuutensa yleisiin tarkoituksiin. Paitsi lastentarhaa on hänen varoillaan rakennettu suuri laitos vanhuksia varten.
Hetkisen perästä kysyi vieras arasti:
— Ottaisitteko te hänet tänne mukaan työhönne, jos hän haluaisi?
Nuori neiti naurahti.
— Hänhän on kuollut.
— Mutta jos hän eläisi… ja haluaisi tulla…
— Tjaa… siihen on hiukan vaikea vastata. Jos hän kykenisi opettamaan. Täytyy olla sama metodi kuin se, jota me noudatamme. Tällaisessa suuressa laitoksessa… Sisareni on jonkin verran ankara…
Hän vaikeni. Puhujan ääni salissa suli liikuttavan hartaaksi. Kuului nyyhkytystä.
— Muistopuhe loppuu, kuiskasi nuori opettajatar, — sitten seuraa vain hiukan laulua ja sitten tulee täällä käytävässä hyvin ahdasta. On ehkä viisainta, että lähdette… Lapset pääsevät ajamaan autoilla. Voitte nähdä sen ulkonakin.
Vanha nainen nyökytti päätään, kääntyi ulko-ovea kohti ja päästi mustan harsonsa alas.
Omenapuut vanhan kartanon puistossa olivat kukassa. Heleällä nurmella niiden alla kävelivät vanhainkodin holhokit. Nurmi oli täynnä suuria kullanvärisiä kukkia. Ne loistivat jokainen kuin pieni aurinko. Omenankukat keinuivat niiden yläpuolella kuin valkeat ja purppuraiset pilvet. »Hauskaa ja ikävää», ajatteli Liina, kerraten sanat, jotka tornikello hänen sadussaan oli lausunut, »täältä ylhäältä katsoen on kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää, niillä asioilla ei ole mitään eroa.» Liina hymähti ja astui alas portaita. Olisi ollut mukavaa nähdä tohtoria ja tohtorinnaa ja ehkä muitakin, jotka vielä elivät. He mahtoivat elää, koskei hän tavannut heidän nimiään hautausmaalla. Mutta ehkäpä hän vielä tapaisi heidät. Nyt hän saisi nähdä lasten ajelevan.
Hän kuuli leikkikoulusta laulua, heleiden lastenäänten laulamaa, ja kulki ihmisvirrassa alas aurinkoista katua. Pian alkoivat autot toitottaen ja pauhaten humista ohitse. Ne olivat täynnä lapsia, jotka huusivat ja riemuitsivat. Elämän juhlaan, elämän juhlaan! Autot ajoivat kilpaa. Ne suhahtivat kuin loistavat jättiläishyönteiset esiin milloin mistäkin kadunkulmauksesta.
Liina seisoi sen rakennuksen edustalla, missä Laurénin puoti muinoin oli sijainnut ja katseli iloa. Hän oli juuri astunut kadulle mennäksensä sen poikki, kun hänen eteensä syöksähti, kuin maasta kasvaen, kukitettu auto, ohjaajanaan etuistuimella Freedi Fors. Augusti Frilander huudahti portaillaan ja juoksi alas. Se oli liian myöhäistä. Liina tunsi tärähdyksen eikä sen jälkeen enää mitään.
Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, oli hänen ympärillään kasvoja, jotka kerran olivat olleet hänelle läheiset. Nyt oli hän irti niistä, irti maasta. Keskellä kuolinkamppailua tunsi hän kahleiden putoavan käsistään ja naamarin elämän kasvoilta. Valhe lahosi tomuksi, vapaus koitti.
Raatihuoneen tornista helähti yksi ainoa lyönti. Se oli kuin kyynel.