Elämän kasvot

by Maila Talvio

NELJÄS KÄSKY

Raatihuoneen tornista helähti viisi lyöntiä. Entisellä Kareliin — nykyisellä rouva Kambergin pihamaalla tuntuivat siistit puurakennukset, toinen valkea, toinen vihertävä, vielä olevan unessa. Takapihalla, vanhassa keltaisessa rakennuksessa sen sijaan jo liikuttiin. Korkeissa pihakoivuissa kadunpuoleista lauta-aitaa vastaan lauloivat linnut. Viluisina pidättelivät nuoret lehvät puhkeamistaan. Auringon kylmänkeltaiset säteet alkoivat vähitellen valaista avaraa pihamaata.

Liina Kareliin piti päivän kunniaksi teurastaa kana. Hän oli noussut varhain saadakseen pois tuskallisen toimituksen, ennen kuin muut talossa heräisivät — varsinkin hän toivoi, etteivät pojat heiltä, Freedi ja Pelle, joutuisi mukaan — ja likeni hitaasti ja vaanien kanalaumaa, joka rauhallisena nokki nuorta nurmea tai pöyhisteli hiekassa pihan perällä.

Kuinka tämä tänään olikin niin vaikeaa!

Kun kanat hänet näkivät, karkasivat ne tapansa mukaan häntä kohti, mutta ne mahtoivat heti tuntea jotakin outoa hänen liikkeissään, koska ne pysähtyivät ja kukko päästi suuren, varoittavan huudon. Liina pysähtyi hänkin ja hieroi vilusta sinipunertavia käsiään.

Hänen takaansa portailta kuului tuttua kopinaa, ovi narisi ja läiskähti samalla kiinni, kuistin siltapalkit vinkuivat ja rämisivät.

— Jos sen kuitenkin vielä säästäisi, sanoi Liina hiljaa, katsomatta taakseen.

Äiti seisoi ränstyneellä kuistilla. Ensi hetkessä näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut monta paria käsivarsia. Hän oli kuin harmaa jättiläishämähäkki. Mutta se johtui siitä, että hän käytti kainalosauvoja.

— Aj aai, huusi hän läpitunkevasti, — mitä siitä surkeilee. Ota kiinni vain, ei se kuitenkaan enää muni.

Tytär puri kokoon valkoiset huulensa ja alkoi ahdistaa kanoja solaan aidan ja vihreän rakennuksen välissä missä pastorin herrasväki asui. Kanat näyttivät jo kokonaan ymmärtäneen, mistä oli kysymys.

— Minä herätän pojat, sanoi äiti, — kaikkea sitä nyt pitää itkeä.

— Ei, ei! pyysi Liina.

— Noita sinä kyllä itket ja suret, mutta äidistäsi ei ole väliä. Olen koko eilispäivän muistuttanut sinulle, että kainalosauvani ovat terävät kuin hakkuuraudat, mutta sinä et niitä korjaa.

Liina liukui haalistuneessa hameessaan eteenpäin kalpeana kuin jokin aamu-unestaan herätetty aave. Puista soivat lintujen riemulliset laulut, oksien takaa siinsi taivas, siellä oli kaupunki ja kaikki muu…

— Minä herätän pojat, sanoi äiti toistamiseen portailta.

Mutta ennen kuin hän ehti liikahtaa, nostettiin uudin kauniin valkoisen rakennuksen ikkunasta ja talon omistajatar rouva Kamberg katsoi suuttuneena, mikä melu herätti ihmiset keskellä yötä. Rouva Karell tervehti nöyryyttä teeskennellen ja kertoi, että Liina oli saanut pastorskalta lahjaksi kanan. He tahtoivat paistaa sen päivälliseksi, he kun odottivat kotiin tyttöjä, Armida Forsia, nimismiehen rouvaa, ja Sannya, joka oli naimisissa kansakoulunopettaja Saarisen — muuten kelpo miehen kanssa. Pidellen punaista aamumekkoa kädellään kiinni rinnan kohdalta rouva Kamberg jäi katselemaan Liinan toimia. Kanat lensivät ja pitivät kauheaa melua.

— Parasta että Liina menee pyytämään Salmista avukseen, huusi rouva Kamberg, — heillä ollaan kyllä jo ylhäällä. Ei tuosta näy tulevan mitään.

— Oi-voih, onhan meidän pojat! huusi rouva Karell vastaan.

Hänen kammertaessaan herättämään poikia tuli pastorska Lehto paikalle, alushameisillaan, saali hartioilla. Hän tervehti iloisesti joka taholle ja ryhtyi auttamaan Liinaa.

— En minä ymmärrä, puheli Liina häpeillään, — olenhan minä tämän ennenkin tehnyt, mutta nyt minä olen ihan taitamaton…

Varokaa, varokaa, etteivät tule takapihalta toiselle puolelle, huusi rouva Kamberg tuon tuostakin.

Ajaai kuinka ystävällinen pastorska oli, kun antoi Liinalle kanan, sanoi Liinan äiti, kuistin siltapalkkien vinkuessa ja naristessa hänen askeltensa alla. — Emmehän me ole sukuakaan…

— Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme, vastasi pastorska iloisesti ja riipotteli leivänmuruja hiekkaan. — Tipo-tipo, tipo-tipo… Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme! Lehto aina sanoo, ettei ihminen saa kiintyä näihin maallisiin, niinkuin sukulaisiinkaan… Tipo-tipo, tipo-tipo…

Pojat tölmäsivät nyt ulos pienestä keltaisesta rakennuksesta. Se tuntui huojuvan ja horjuvan, ovet läiskivät. Hiukset pystyssä, paljasjaloin, yllään vain paikatut housut ja ahtaaksi käynyt paita, karkasivat miehenalut isoäitinsä ohitse. Sekunnin ajan portaat ulisivat ja rämisivät, sitten häärivät pojat jo kanalaumassa ja heidän lasisen kirpeät äänensä viilsivät keskelle yhä hiljenevää linnunlaulua.

— Täti pois siitä! huusi Freedi ja tuuppasi Liinaa, niin että hän horjui kaivonkantta vastaan. — Pastorskakin on vain tiellä, jatkoi poika mahtipontisesi, kaikesta päättäen onnellisena siitä, että kerran, hänkin, sai tilaisuutta komentaa vanhoja ihmisiä.

— Kyllä me kahden! korotti nyt äänensä nuorempikin veli, Pelle, kuin vanhemman veljensä kaikuna. — Emme tarvitse mitään apua!

— Mikä kana se nyt on?

— Tuo, tuo, neuvoi pastorska ja viittasi, käsivarsi oikonaan, kanalaumaan.

— Senhän helottaa harja niin että! sanoi Pelle asiantuntijan varmuudella.

— Ei, se on jo liian vanha, hymyili pastorska.

Yhdessä kädenkäänteessä oli onneton kana Freedin kainalossa ja nuorempi veli hyppi vihellellen edellä vajaa kohti talonmiehen huoneiden ja Karellien asunnon välillä. Kukko ja eloon jätetyt kanat pitivät vimmattua ääntä. Linnunlaulu oli kokonaan vaiennut.

Rouva Kamberg ja pastorska nauroivat makeasti.

— Mies on aina mies, sanoi rouva Kamberg, — heti tuli toinen ääni kelloon.

— On se ihmeellistä, säesti pastorska, — että siinä miehessä ja naisessa pitää olla niin suuri ero. Lehto aina sanoo, että se on Jumalan erikoinen armolahja luomakunnalle.

Vanha rouva Karell hymyili kuistilla, ilon kyyneliä nieleskellen.

— Miehenalkujahan ne ovat, huusi hän, — jolleivät olisi vähän laiskoja koulussa ja jolleivät kuluttaisi niin paljon vaatteita. Aina housut rikki, sukat rikki, kyynärpäät rikki. Ruokahalua ei niiltä myöskään puutu.

Kaakatus vajassa lakkasi. Raatihuoneen kello löi puolentunnin-lyöntinsä. Joku ainoa lintu visersi koivuissa ikään kuin arastellen. Kukko nosti vielä silloin tällöin äänekkään hätähuudon. Vanha talonmies lakaisi jo portinpuoleista osaa pihamaata, hänen ketterä vaimonsa nosti vettä kaivosta, rohkenematta sekaantua rouvien keskusteluun, mutta silti tarkasti sitä seuraten. Vanha Martinska, joka asui Karellien keittiössä, varustautui koppa kainalossa menemään kitkijätyöhönsä kirkkopuistoon ja hautausmaalle.

— Kelpasi niitä poikia katsella! kehaisi pastorska vieläkin ja pysähtyi talonomistajattaren ikkunan alle kysyäkseen, miten rouva Kamberg ja Aline oikein jaksoivat.

Rouva Kambergin jalat olivat huonot. Aline, hän voi hyvin, hän nukkui vielä. Rouva Kambergin ankaroille kasvoille ei tullut hymyn välähdystäkään, kun hän puhui ainoasta lapsestaan. Pastorska vuorostaan valitti miehensä, Lehdon, vatsakatarria. Sanoivat sen johtuvan kahvinjuonnista, mutta mahtoiko siinä olla perää. Kun ei hänkään, pastorska, mitenkään rajoittanut kahvinjuontiaan ja kahvi oli hänelle suorastaan kuin lääkettä.

Pojat tulivat kovaäänisinä vajasta, retuuttaen veristä kanaa jaloista.

— Ettehän kiusanneet? kysyi pastorska veitikkamaisesti.

— Se kuoli että paukahti, heti paikalla! selitti Freedi.

Rouva Karell oli niin liikutettu, että hän tahtoi astua alas portaita saadakseen kädestä kiittää pastorskaa. Pastorska riensi kepeästi hänen luoksensa ja vakuutteli, että tämä oli ollut hänelle vain suuri riemu. Oliko mitään suurempaa iloa kuin lahjan antaminen!

Pihamaalle tunki jo talon eri keittiöistä kahvin lemua. Rouva Kambergilla juotiin kolmen markan kahvia, haju oli vieno kuin kukkasen tuoksu, pastorikin piti talossaan hyvän kahvin, vaikkei se vetänyt vertoja rikkaan rouva Kambergin kahville. Salmisella tuntui sikuri ja Karellilla, siellä pantiin milloin ruista, milloin ohraa, milloin mitäkin kahvin sekaan.

Naiset sanoivat toisilleen hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Linnut lauloivat taasen ja kukkokin kiekui ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Laaja piha vastaistutettuine kukkalavoineen ja vihannesmaineen lepäsi ystävällisenä odottelemassa päivää, sen askelia ja askareita. Pastorin puolelle helotti aurinko, välähdellen kuistin kirjavissa ruuduissa. Rouva Kambergin avonaisen kuistin yläpuolella kohotti vanha tuomipuu vihreänuppuisia oksiaan. Karellien asunto takapihalla jäi varjoon. Vanhan rouvan ääni kuului sieltä ulos asti. Vuoteestaan tai tuoliltaan ikkunan ääressä puhui hän lakkaamatta tyttärelleen, joka liikkui askareissaan milloin missäkin osassa pientä huoneistoa tai pihamaata.

— Liinaaa… Liinaaa… missä sinä olet… etkö sinä tule? Ajaai, missä sinä näin kauan olet ollut? Koska sinä laitat mamman kainalosauvat? Ajaai, pitääkö minun pitkänäni ottaa vastaan naidut tyttäreni, kun ne tulevat minua tervehtimään! Katso nyt, röijyni ovat nuo rikkinäiset kainalosauvat aivan kuluttaneet. Liinaa… Liinaaa… minne sinä menet? Mammalla on puhumista… ajaai, et sinä kuule, mitä äitisi sanoo… Tule likemmä… likemmä. Kuule: ovatko pojat tupakoineet. Ne ovat sellaisia hunsvotteja.

— En tiedä, sanoi Liina ja aikoi mennä.

— Ajaai, et tiedä! Sinun pitää torua heitä…

— Kun en minä luule, että se auttaa.

— Ojooi mitä sinä puhut! Sinä et viitsi, siinä se on, sillä sinun ajatuksesi ovat muualla.

Liina punehtui. Hänen mustat silmäripsensä painuivat alas ja hän lähti nopeasti keittiöön.

— Oi-voih! huokasi vanha rouva syvään ja läpitunkevasti.

Vuoteessa, johon hän laskeutui, oli kaikki iänikuisen haaltunutta ja kulunutta. Laihtunut kellahtava käsi päästi kainalosauvat kolahtaen lattiaan ja siirtyi sitten hakemaan nenäliinaa tyynyn alta. Tyyny oli harmaa, nenäliina oli harmaa, kaikki oli harmaata.

* * * * *

Oikeastaan olisi rouva Kareliin talon tänään pitänyt olla iloisen juhlamielen vallassa: vanha äiti odotti luokseen kaikkia lapsiaan. Sellainen oli hyvin harvinaista, sillä kaupungissakaan asuvat tyttäret eivät aivan usein käyneet äitinsä luona, saatikka sitten pitkämatkaiset. Tänään piti heidän kaikkien tulla. Aihe, minkä vuoksi äiti oli heidät kutsunut, ei kuitenkaan ollut mikään iloinen. Hänen oli ollut pakko hälyttää heidät puhumaan järkeä vanhimmalle ja rakkaimmalle lapselleen, jonka myöskin olisi pitänyt olla viisaimman, mutta jonka saattoi sanoa suorastaan tulleen hulluksi.

— Oi-voih! oi-voih!

Hän, Liina, joka oli ollut äitinsä turva jo isän eläessä ja sitten läpi kaikkien vaikeiden vuosien, hän, jonka saattoi sanoa kasvattaneen nuoremmat sisarensa, hän joka aina oli ollut itse toimeliaisuus ja tyytyväisyys — hän oli käynyt uppiniskaiseksi äitiään, niin, itse Jumalaa kohtaan, ja ruvennut pyytämään asioita, joita hänen oli mahdoton saada. Hän oli aivan niinkuin huonosti kasvatetut tyttäret naapurissa, Nupposella, kadun toisella puolella, ruvennut laiminlyömään tehtäviään kodissa ja juoksentelemaan illoin soutelemassa ja katselemassa kuuta. Äidin nuhteet ja varoitukset eivät enää merkinneet mitään, hän hymyili kaikelle, lauleli, ruokki pastorskan kanoja — lisäksi lainkaan katsomatta, antoiko niille sellaista, mitä olisi voinut vielä käyttää kotona — ja kertoi satuja kaiken maailman lapsille, joita kokoontui illansuussa Karellien portaille. Niitä tuli aina kirkon takaa asti, köyhien ihmisten lapsia, ja tuli rikkaidenkin lapsia; sellaisia kuin itse kauppias Frilanderin Bertta ja Augusti. Lapset istuivat Liinan ympärillä kuin kananpoikaset emonsa siipien suojassa eivätkä olisi tahtoneet lähteä kotiin nukkumaankaan. Eihän hänellä ollut mitään makeisia tai sellaista niille antaa — mistä se olisi tullut, mutta lapset eivät sitä ajatelleetkaan, he vain tahtoivat kuulla satuja, he vain tahtoivat riippua tädin kaulassa. Hän, äiti, olisi kovistanut heitä useamminkin pois siitä portailta meluamasta, jollei rouva Kambergin oma tytär, niin suuri ja vanha kuin olikin, olisi istunut kuuntelemassa Liinan juttuja. Äiti luuli saavansa Frilanderista liittolaisen, kauppias tuli jo kerran julmana pihaan hakemaan pois lapsiaan. Mutta se toivo oli ennenaikainen: kauppias kävi, nähdessään Liinan ja lapset, vallan lauhaksi ja istahti vähäksi aikaa heidän kuistinsa penkille. Ja seuraavalla kerralla lähetti hän Bertan ja Augustin mukana vesirinkelejä lapsille ja Liinalle. Rouva Kamberg itse teki vihdoin lopun hullutuksesta: Aline oli saanut nuhan ja lisäksi oli pelko siitä, että kukkalavat tallattaisiin, niitä kun jo oli valmistettu keskelle pihaa ja myöskin sivuille, sinne missä rouva Kamberg kesäisin joi kahvia vieraittensa kanssa ja millä puolella pastorinväenkin oli lupa oleskella.

Oi-voih, kerran oli kaikki ollut Karellien hallussa, Karellien omaa, he olivat juoneet kahvia ja totia puiden alla, missä suuret pensaat keisarikruunuja ja tuulihattuja kukoistivat — nyt oli kaikki mennyttä, he kituivat talon äärimmäisessä päässä, ulkohuonerivin laidalla, entisessä vajassa, jossa postimestari Kareliin trillat ja kääsit kerran kiiltävinä olivat seisoneet ja joka sittemmin oli tehty köyhtyneen perheen asunnoksi, kun sairas postimestari oli kuollut, kun talot ja tavarat olivat menneet. Oi-voih, niitä surkeita aikoja! Toki ne kaikki olivat kestetyt, tytöt olivat onnellisesti naimisissa — olisi luullut huolettomien aikojen vihdoinkin koittaneen äidille ja viimeiselle tyttärelle. Heillä oli viidensadan markan eläke — miten hyvin he kahden olisivatkin voineet elää sillä, kun sillä oli täytynyt tulla aikaan, vaikka oli syömässä seitsemän suuta. Rouva Kamberg, joka — tohtorin kehoituksesta — ajatteli uuden suuren talon rakentamista joskus tulevaisuudessa, oli sanonut, ettei hän rakenna, ennen kuin rouva Kareliin kuoleman jälkeen, ettei rouva Kareliin tarvitse muuttaa pois vanhasta kodistaan. »Trillojensa ja kääsiensä kodista», oli rouva Karell katkerasti ajatellut, mutta sentään samalla ollut kiitollinen, että rikas rouva Kamberg, vaikkapa leikilläkin, otti lukuun hänenkin toivomuksensa. Kuinka hyvin olisi voinut olla — ja nyt rupeaa Liina hulluksi!

Mikäpä vanhalle rouvalle muukaan tuli neuvoksi kuin vedota lapsiinsa. Maalla-asuvat olivat pääasia, sillä näiden kaupunkilaisten omatunto oli jotenkuten paatunut Liina vaikutti heihin ja sai heidät puolelleen. Mutta Armidaan ja Sannyyn saattoi luottaa. Ja niin oli äiti itse tehtyään kotelot, tuhlannut postirahan kahteen kirjeeseen sekä kahvikupin Martinskalle, joka Liinan tietämättä vei kirjeet postiin.

Ei heidän, Armidan enempää kuin Sannynkaan ollut helppoa päästä irti kodeistaan, molempia pitelivät lapset ja miehet — ja entäs matkakulut! Sannyn kotona elettiin kansakouluopettajan palkalla, se ei tahtonut riittää, kun lapsia oli niin paljon. Armidan kodissa veivät kalliit juomatavarat, joita aina piti olla talossa. Nimismiehen koti on hieno koti, kolmas kuvernöörin kodista lähtien, siellä täytyy olla ruokaa ja juomaa. Se vei ja maksoi, ja Freedin ja Pellen koulunkäyntikin maksoi, vaikkei toki mummo ottanut heiltä kuin ne ruokatavarat, jotka he kuluttivat, mutta koulurahaa meni ja aina vaadittiin uusia kirjoja ja vihkoja. Niin että Armidankin oli pakko käännellä kolikkoa, ennen kuin hän päästi sen kädestään. Toki ei tässä kuitenkaan tällä kertaa auttanut mikään: tyttöjen täytyi rientää tukemaan vanhaa mummoa, sillä Liinan täytyi tulla järkiinsä!

Oi-voih! Oi-voih!

* * * * *

Sisarukset Armida Fors ja Sanny Saarinen olivat, kumpikin kuljettuaan hevosella useat peninkulmansa, tavanneet laivalla ja heti alkaneet udella toisiltaan, mitä kotona oli saattanut tapahtua, miksi mamma kirjoitti näin salaperäisesti. Pitkin yötä olivat he ärsyttäneet toistensa uteliaisuutta, peräsalongissa hoidellessaan Sannyn pientä lasta ja kertoessaan toisilleen kaikkea, mitä viime aikoina olivat kokeneet. Yhä enemmän he hämmästyivät, kun ei laivarannassa ollut ketään vastassa: mitä olikaan tapahtunut, missä olivat Titti ja Alme, jollei Valborg olisikaan päässyt kotoaan asti ja jollei Liina olisikaan voinut jättää mammaa? Varmaan oli mamma kipeä. Vai oliko Liina kipeä? Mitä kummaa olikaan tapahtunut?

Raahustaen sylissään ja käsivarsillaan vaatekääröjä, lasta ja tuliaiskoppia sisarukset hiestyneinä ja hiukan vaivalloisesti riensivät tuttua tietä laivarannasta kaupunkiin. Viisi kaunista punaista lehmää kulki rauhallisesti syöden puistikossa pormestarin kulmassa. Sisarukset naurahtivat. Joka kevät kiellettiin juhlallisesti kuuluttajan suun kautta sakon uhalla päästämästä lehmiä kaupungin puistoihin tai istutuksille. Kenenkähän nuo nyt olivat. Kauniita lehmiä. Tiellä kukoistivat vanhat tutut kevätkukat, joilla ei olisi ollut lupa levitä tänne kaupungin hiekoitetuille käytäville. Kas, kas, pormestarin talo oli maalattu, aikoikohan hän naimisiin? Frilander tuli paitahihasillaan portailleen ja puisteli jauhoista takkiaan. Sisarukset tiesivät, että rouva talvella oli kuollut, kolme lasta oli jäänyt. Nähdessään matkustajien nousevan ylös laivarannasta esplanaadin sivua kauppias meni sisään ja veti oven kiinni, niin että kello rämisi. Se oli vanha tuttu kello, joka oli rämissyt siinä jo isä Frilanderin aikana. Frilanderin viereen oli tullut uusi puoti, leipuri, heleänsinisessä kilvessä luettiin kultakirjaimin Benj. Laurén, yläpuolella oli kultainen rinkeli. Kuinka hauskaa oli yhtä kaikki taasen nähdä tutut seudut, kunhan ei olisi ollut tätä levottomuutta.

Vanha kotipiha oli sitten viime näkemän jaettu kahtia uudella aidalla, joka oli vihreäksi maalattu. Että kuitenkin rouva Kamberg viitsi työntää talon entisen omistajan tuolla tavalla aitojen taakse! Rouva Fors tuskin muisti hiljentää ääntään, kun hän sisarelleen teki katkeria huomautuksiaan. Rouva Saarisen silmiin nousivat kyyneleet. Täällä sitä lapsina oli leikitty, tuossa sitä keväisin oli hypätty nappikuoppaa… Kuinka puut olivatkaan kasvaneet… lintuja tuntui olevan vieläkin enemmän kuin ennen. Mitä… oliko pääskysenpesä hävitetty kuistin päältä?

Nyt ilmaantui vihdoinkin kasvoja mamman kamarin ikkunaan, ja sisaret, toinen toisen perästä tulivat portaille. Tervehdittiin äänekkäästi, suudeltiin ja kyseltiin. Liina otti lapsen, muut sisaret ottivat mytyt ja kopat. Miten mamma jaksoi? Mitä oli tapahtunut? Mamman ääni jo kutsuikin saapuneita läpitunkevin huudoin, ja haihatellen ja voivotellen painuivat he vuoteen yli, missä äiti istui, yllään vanha, alkuaan sinikirjava pumpulipuku. He suutelivat äitiään sisäänpainuneille huulille, he taputtelivat hänen laihoja olkapäitään. Kuumat kyyneleet vuotivat alas äidin poskia, ja hän tarttui tyttäriinsä liikkein, jotka hellyydessään olivat miltei suonenvedon tapaiset. Mutta mitä, mitä olikaan tapahtunut?

Kukaan ei vastannut maalaissisarusten kysymyksiin. Titti pusersi arvokkaasti kokoon huulensa. Valborg hymyili ilkeästi ja Alme naureskeli huvitettuna. Oliko heidät sitten tuomittu puhumattomuuteen? Tekivätkö he pilkkaa sisarista, jotka olivat vakavasti levottomat? Liina oli lapsen kanssa jäänyt keittiöön. Mamma ei vastannut kysymykseen, jota tytöt ihmetellen toistivat, hän vain piteli heidän käsiään ja itki pientä onnellista itkua.

— Kuinka te olette kauniit ja lihavat! sanoi hän. — Niin oli mammakin ennen, oi-voih! Ja te olette kaikki naimisissa!

— Mikä mammaa oikein vaivaa? huusivat sisarukset kymmenenteen kertaan sillä kalsealla äänellä, joka oli ominainen niinhyvin äidille kuin kaikille tyttärille. — Mamma nyt sanoisi, mehän menehdymme levottomuuteen.

— Oletteko te noin levottomat mammasta! sanoi vanha rouva ja yhä itki ja hymyili. — Jumala siunatkoon teitä. Joka täyttää neljännen käskyn, hän täyttää kaikki muut. Ovatko teidän lapsenne terveet? Ja teidän hyvät miehenne — vai lähettivät mammalle terveisiä. Kuinka te olettekaan kauniit ja hyvät! Liinaaa… Liinaaa! Tuo toki kahvia! Ota korppuja ja piparkakkuja.

Tyttäret sanoivat juoneensa kahvia laivassa, aamu oli ollut vähän kolea ja niin he olivat tilanneet kahvia ilman leipää ja syöneet omia voileipiään.

— Vai tulisitte te mamman luo ettekä saisi kahvia — Liinaaa…
Liinaaa! Tuo kahvia, ota korppuja ja piparkakkuja… läkkilaatikosta!

Vihdoin viimein saivat tyttäret tietää, ettei mamma ollut erikoisen kipeä. Mieliharmista hän kyllä olisi saattanut olla kipeä ja varmaan hänen hermonsa pilaantuisivatkin kokonaan, jollei muutosta tulisi. Juuri sen vuoksi hän oli kutsunut heidät tänne. Liina, niin Liina oli syypää kaikkeen — kuka sitä olisi uskonut! Hänen tähtensä oli tämä melu ja hälinä ja entäs kustannukset. Ottakoon nyt ja maksakoon Sannylle seitsemäntoista markkaa — kyllä kai matka siihen nousi niinkuin ennenkin, ei suinkaan laivamaksuja koskaan alennettu, ylennettiin niitä aina mieluummin —, ottakoon sen rahan vaikka silmästään, kun kerran on kaikkeen syypää.

— Mitä Jumalan nimessä on sitten tapahtunut! huusi Armida Fors, joka jo oli kokonaan tuskastunut.

— Älä turhaan lausu Jumalan nimeä, sanoi äiti. — Ajaai, sinä olet oppinut sen mieheltäsi, kotona et sinä ole sitä kuullut, Akseli on hieno mies ja suuri herra, mutta hän ei vielä ole tullut herätykseen. Mida, lapseni, onko sinulla taas uusi hame? Ajaai, kuinka se on hieno, kuinka sinä olet onnellinen! Minnekä ne muut tytöt joutuivatkaan? Sigrid, Valborg ja Alme, minne te jouduitte, tulkaa kaikki tänne, ette tiedä, kuinka kauan äitinne elää, ei sitä voi kauan elää, kun on ollut niin suuria suruja ja kun vielä vanhoilla päivillään saa sellaisen surun… Te olette tietysti katsomassa Liinan kamaria. Kyllä sitä kelpaakin katsella, kätevä hän on ja tekee tyhjästä. Sohva on päällystetty tilkuilla — kuka sitä uskoisi! Eikö siinä ole kuin kukkiva kenttä, ruusut ja liljat ja pionit, ja kaikki pelkistä tilkuista! Mutta hän ei heitäkään hukkaan mitään, ei yhtä langanpätkää, ei yhtä tilkkua, ei tyhjää rullaa. Hyllypöytä on tyhjistä rullista, kuka sitä uskoisi, ja kaikki hän on naulannut omin käsin!

Vanhan rouvan ääni oli kiihtynyt ihastukseen ja ylistykseen, mutta yhtäkkiä se teki oikullisen kokokäänteen. Se kävi pisteliääksi, suorastaan myrkylliseksi.

— Siihen hänellä on ollut aikaa, hän on taitanut odottaa vieraita, mieleisiä vieraita. Mutta minun kainalosauvani ovat täyttämättä, niistä on kaikki kulunut pois, ne ovat terävät kuin veitset, en voi niitä käyttää, sen tähden makaan tässä. Mutta hänellä ei ole aikaa, Liinalla ei enää ole aikaa äitiänsä varten!

Maalaissisarukset, jotka istuivat äidin vuoteen laidalla, vaihtoivat katseita kaupunkilaissisarusten kanssa. He huomasivat äidin paljon heikentyneen viime näkemästä. Hän toisteli samoja asioita entistä enemmän, puhui sekaisin ja äänikin oli entistä särkyneempi.

— Missä kainalosauvat sitten ovat? sanoi Sigrid kuivasti. — Minä laitan ne kuntoon.

— Ei, ei! Älä sinä mene niihin koskemaan. Ei niitä osaa laittaa kukaan muu kuin hän. Sen tähdenhän tämä kaikki on niin julmaa ja sydämetöntä, kun hän tietää miten tärkeä hän mammalle on. Ei, älä sinä, Titti, yritäkään. Ei, älkää menkö keittiöön, olkaa täällä nyt kaikki, niin saamme puhua, mammalla on teille tärkeää asiaa. Liinaaa… Liinaaa, eikö se kahvi nyt valmistu? Ajattele toki, että sisartesi on nälkä, niin pitkän ja kalliin matkan takaa kun ovat tulleet. Ja sinun vuoksesi! Ota korppuja ja piparikakkuja… läkkilaatikosta muuta ei tarvita. Ei mitään pehmeää leipää, kuuletko! Vai joko sinä taas olet juossut leipuriin. Jos sinä menet ulos ovestakaan, jos sinä menet leipuriin, niin minä… niin minä kuolen…

Vanha rouva oli noussut istumaan sängynlaidalle ja nojasi toisella suonikkaalla kädellään sen laitaan. Ääni millä hän oli lausunut sanan »leipuri» oli ollut niin leppymätön, että molemmat maalta tulleet sisarukset heti yhdistivät kultaisen rinkelin sekä kullatun nimen heleänsinisellä kilvellä siihen onnettomuuteen, mikä oli tullut taloon. Mitä oli leipuri tehnyt?

Keittiöstä rupesi kuulumaan lapsen itkua ja Sanny lähti heti sitä kohti.

— Aih, onko sinulla lapsi mukana! huudahti vanhus ja hänen vihansa suli sulamistaan. — Niin, mitenkäs sinä muuten olisit päässyt matkustamaan. Tuo, tuo, mummon nähtäväksi — joko se on puolenkaan vuoden ikäinen, vai…? Oi-voih!

Vanha äiti vaipui lumppuläjäänsä ja kaunis hymy kirkasti hänen kasvojansa niin kauan kuin itkua kuului. Kun lapsi lakkasi huutamasta, sulkeutuivat vanhuksen silmät ja hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin kuolleella.

Maalaissisarukset katsoivat päätään huojuttaen kaupunkilaissisaruksiin. Nämä ottivat asiat varsin kylmästi. Alme, istuen ikkunan alla, söi karamellia, Sigrid silitteli pientä koiraansa, jonka hän, tottuneesti nostaen rinnan alta ja molempien etukäpälien välitse, oli ottanut syliinsä. Valborg, seisoen keskellä lattiaa, hypisteli hermostuneesti pitkiä kultaisia kellonperiään.

— Lopetetaan nyt jo tämä teatteri, sanoi Valborg, suuttumustaan hilliten, — mamma on, niinkuin tiedämme, sairas ja vanha ja sen tähden…

Kuolleen näköinen vanhus kimmahti istualleen uskomattoman jäntevänä.

— Ajaai, vai olen minä sairas ja vanha! Minä olen tiellä, sinä tahdot minusta päästä, sinä kiittämätön lapsi, kaikki te tahdotte minusta päästä! Älkää te kieltäkökään, kyllä minä teidät tunnen! Ja enkö minä kuitenkin ole kasvattanut teistä kaikista kunnon ihmisiä, kauniita olette kaikki, miehet olen hankkinut teille kaikille! Ja nyt — vaivaistaloon te vielä minut toimitatte, hautaan te minut toivoisitte, oi-voih!

— Rakas, rakas pikku mamma, puheli Mida Fors puhumistaan, — mamma ei nyt noin kauheasti kiihdytä itseään.

Valborg Lindberg otti pöydältä Liinan työn. Se oli jotain tähtikuviollista virkkausta, Liina piti sen huolellisesti puhtaassa vaatteessa, jotta se säilyttäisi sinertävän valkeutensa. Valborgin ylpeät kasvot olivat kalpeina vihasta.

— Koko tämä hälinä on syntynyt siitä, virkkoi hän, jatkaen äskeistä lausettaan, — että leipuri Benjamin Laurén on kosinut sisartamme Liinaa. Näin merkillinen on juttu.

Hän vilkaisi äitiin ja vetäisi virkkauskerästä pitkän mitan lankaa. Äiti vaikeni, silmät suljettuina, ja vain kyyneleet, jotka pusertuivat esiin, ja vavahdukset suupielissä ilmaisivat, että hän kärsi hirvittävästi.

Armida Fors oli noussut seisomaan ja tuijotti suu auki Valborgiin.
Almea nauratti, hän tähtäsi karamellilla koiraa Sigridin polvella.
Pieni eläin koetti asettaa suutaan sen suunnan mukaan, minkä herkkupala
ottaisi lentäessään sen luo. Alme purskahti nauruun.

— Et saa antaa sille karamellia, sanoi Sigrid-rouva kesken kaiken, — muutenkin lihoo liiaksi ja saa sydäntaudin. Saisit itsekin lakata syömästä karamellia, hampaasi ovat jo aivan mennyttä.

— Kuka on sitten leipuri Laurén, kysyi Armida. — Hän on kai hiljan muuttanut tänne. Kilpi minusta ei ollut hullumpi, tuollainen kullattu rinkelihän on kallis.

Vanha rouva vuoteellaan vilkastui.

— Mikä lieneekään roisto ja maankiertäjä! Emme kukaan tunne häntä. Hän on hiljan muuttanut ties mistä. Liinaa ei koskaan ole esitetty hänelle, hän on nähnyt hänet puodissa, kun hän on käynyt noutamassa leipää. Siinä he ovat tutustuneet — ajatelkaa, kuinka sopivaa seurustelua! Ei toki minun aikanani sellainen tullut kysymykseen. Nuoret ihmiset esitettiin kunniallisesti vanhempien läsnäollessa. Nämä ovat siellä leipuripuodissa puhelleet kahden, ties miten paljon ja — mitä! Minä kyllä aloin huomata, että hän niin kauan viipyi kun aamulla läksi ulos, ja sitten rupesin huomaamaan, että kahvileipää tuli niin runsaasti. Kun ostettiin kymmenellä pennillä pennin piparikakkuja ja minä laskin ne, niin oli yksitoista ja kaksitoista, kerran oli viisitoistakin. Ensin olin mielissäni, luulin, minä hullu, että leipurilla oli myyjätär, joka laski niin huolimattomasti. Joskus toi Liina kotiin korvapuustin kaupanpäällisiä, joskus torttujakin, ja minä, hullu ihminen, vain olen mielissäni enkä näe, miten hän pussia avatessaan punastuu ja katsoo alas. Kunnes kerran joku mieshenkilö saattoi hänet tänne portaille asti ja siinä ojensi hänelle pussin. Silloin tuli totuus esiin. Ja nyt on sitten pitkin kevättä käyty soutelemassa ja katselemassa kuuta. Siinä tulee terveimmistäkin hermoista loppu, kun sellaista katselee, oi-voih!

Vanha rouva vaikeni nääntymäisillään.

— Mamma liioittelee niin kauheasti, sanoi Sigrid pureskellen karamellia, joka alun pitäen oli tarkoitettu hänen koiralleen.

— Hyviä torttuja häneltä vain saa ja suurta leipää, huomautti Alme, koettaen tekeytyä arvokkaaksi.

— No niin, sanoi Armida, — ei se nyt mikään hieno tarjous ole, tietystikään…

Valborg naurahti vihlovasti.

— Hieno tarjous! sihahti häneltä hampaiden välitse. — Ja muut Kareliin tytöt ovat muka naitetut niin hienojen tarjousten tekijöille…

— Ajaai, huusi äiti, — kuinka jumalaton sinä olet. Valborg, Valborg, sinun ei käy hyvin. Ajaai, Jumala rankaisee…

Sigrid Vohlström yskähti ja laski koiransa maahan.

— Kyllä minä tiedän, mitä sinä Valborg tarkoitat, sanoi hän. — Te olette aina, sinä ja sinun miehesi, halveksineet meitä. Vahtimestari ei ole teidän mielestänne ollut ihminenkään. Mutta viime viikolla, kun hienolle oluenpanijalle tuli rahasta tiukka, poikkesi hän raatihuoneelle ja lainasi vahtimestarilta puolisataa markkaa!

Valborg Lindberg paineli punastuen ohimoitaan. Ah sitä Gunnaria, kuinka hän saattoi…! Hänen, Valborgin, tieten ei se ollut tapahtunut… Heidän piti ostaa lehmä, se oli hiukan kallis. Mutta olisi saanut jäädä ostamatta, jos hän olisi aavistanut.

— Oi-voih, keskeytti äiti, — älkää Jumalan tähden riidelkö. Sisaruksethan te olette, vaikkei sitä teistä uskoisi. Valborg on kuin riivinrauta, Sigrid kuin koivunvasta. Aina minä olen sen sanonut, että Vohlström on kaikkein paras minun vävypojistani: aina vain esiliinakankaat syntymäpäivälahjaksi vanhalle mammalle, aina röijykangas jouluksi. Ylivahtimestari kuolee vielä rikkaana miehenä.

— Mamma-pikku, puhui Armida ja teki äänensä oudon hiljaiseksi ja ystävälliseksi, ikään kuin siten koteloidakseen tulevia karvaita totuuksia, — mamma-pikku, en oikein ymmärrä… Mitä mammalla on tätä tarjousta vastaan? Meidät kaikki mamma naitti sellaisella kiireellä, että tuskin olimme täysikasvuisia.

Ilman mitään levähdyshetkeä äiti puuttui heti asiaan:

— Oi-voih — moititko sinä minua siitä? Olisitteko tyytyväisiä, jos nyt istuisitte naimattomina? Oi-voih, kaikkea minun pitää kuulla! Vai enkö ole toimittanut teille kaikille hyviä miehiä. Nimismies, eikö hän ole hieno herra? Mitä sinulta puuttuu, Mida? Teillä on oma huvila, kuin palatsi, ja hevoset ja lehmät. Ja hienoja juominkeja pidetään Akselin päivänä — oi voih, kuinka Akseli piti minua hyvänä, kuinka monta lasia viiniä hän minulle kaatoikaan! Ja sinä sait istua kruununvoudin vieressä. Mida, Mida, kuinka sinulla on hyvät päivät.

— On kyllä, sanoi rouva Fors, — naimisissa täytyy naisen olla. Mikä mies tahansa mieluummin kuin naimattomana. Juuri siksihän en ymmärrä…

Äiti ei kuunnellut häntä.

— Sigridin »papsista» toistan, mitä juuri sanoin. Hän on niin rikas, niin antelias, niin hieno! Henkikirjuri Flor on »sinä» hänen kanssaan ja kaupungin hienoimpien herrojen kanssahan hän istuu Bouchtilla juomassa. Mutta eipä koskaan kuulla hänestä, että hän putoaisi alas portaita, niinkuin Flor ja Salén ja kaikki muut. Ei Titti, kiitä sinä onneasi: rikkaita ihmisiä te olette, kaksi ihmistä ja vapaat huoneet raatihuoneella. Ettekä te lapsia kaipaakaan, teillä on Ami.

Ylivahtimestari Vohlströmin rouva pani kädet ristiin yli rintansa, kainalosta kainaloon, painoi kokoon huulensa, nielaisi ja katsoi ulos.

— Sinä Valborg, alkoi äiti, — olet saanut inhimillisesti katsoen hienoimman miehen…

Valborgilta vieri kerä permannolle ja lihava pieni Ami karkasi heti sitä ottamaan. Sen kankeat, lyhyet takakäpälät luisuivat juostessa niin, että permannolla rapisi. Sigrid riensi pelastamaan valkoista kerää.

— Mamma ei jatka! keskeytti Valborg kiivaasti, — minä en kärsi sitä. Tiedän etukäteen kaikki, mitä mamma aikoo sanoa, menen matkoihini, jos minun taasen pitää kuulla jutut kuvernööristä ja lyseon maistereista…

Valborg vapisi. Hän ravisti rajusti vaaleita kiharoitaan ja paiskasi työn pöydälle.

— Ajaai, sinä naurat kuin harakka, sanoi äiti. — Ajaai, kyllä sinä sen saat kärsiä, että mamma sinulle puhuu…

— Ei, minä en kärsi!

Huolimatta tyttärensä vastustuksesta äiti otti puheeksi eräät kuvernöörin tanssiaiset, missä Valborg oli ollut kaikkein kaunein ja huomatuin nainen. Koko residenssikaupunki oli puhunut hänestä. Lapset olivat sairaita, se oli kyllä surullinen asia, mutta kaikki piti ottaa vastaan mitä Jumala lähetti.

— Ajaai, älä sinä naura! lopetti äiti puheensa — kiitä sinä Jumalaa: hieno mies sinulla on ja lyseon maisterit kieppuvat vieläkin ympärilläsi, niinkuin olisit tyttö Eikä sinun tarvitse mitään tehdä, piikoja saat pitää niin paljon kuin tahdot. Neljättä käskyä ei miehesi kunnioita etkä sinäkään sitä kunnioita. Sen vuoksi teidän lapsenne sairastavat…

Valborg läksi huoneesta ja paiskasi oven kiinni jälkeensä. Maalta tulleet tyttäret koettivat johtaa keskustelua kysymykseen, jonka vuoksi oltiin koolla, mutta äiti ei hellittänyt. Häntä oli syytetty siitä, että hän olisi naittanut tyttärensä epäedullisesti. Hän tahtoi vielä puhua nuorimmasta tyttärestään.

— Sinä Alme — ajaai kuinka sinä olit kaunis ja kaunishan sinä olet vieläkin! Sinä olisit saanut vaikkapa jonkun lyseon maistereista. Mutta hyvänäpä tämä Lundinkin sinut pitää. Kuin posliininukke sinä olet ja karamellia vain syöt. Vanhalle mammalle hän kyllä ei ole antanut yhtä nappia, ei yhtä kahvipapua, vaikka seisoo Frilanderin tiskin takana ja kyllä olisi voinut ottaa naulan tai pari, sitä ei kukaan olisi huomannut.

Alme nauroi ja pureskeli karamellejaan.

— Eihän hän kotiinkaan uskalla tuoda mitään, sanoi hän. — Niin, joskus jonkun karamellin.

Sigrid katsahti sisareensa.

— Titti muistaa taas sen kukallisen karttuunihameen, sanoi Alme punastuen, — mutta Kalle osti sen, hän osti sen…

Liina ja Sanny ilmestyivät nyt keittiöstä johtavalle ovelle. He tulivat onnellisina ja hymyillen kuin muista maailmoista. Ei mutta, kuinka Liina olikin nuortunut! Midan täytyi lyödä kädet yhteen, hän ei ensi hetkessä ollut sitä huomannutkaan, Liinahan oli kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Sannyn lapsi oli saanut ylleen ihkasen uuden heleänsinisen koltun. Liina laski lapsen isoäidin vuoteeseen, keskelle harmaita peitteitä, kuin kukkasen maantien hiekkaan. Äskeinen kirkas hymy tuli taasen vanhoille kasvoille.

— Ajaai Sanny, kuinka se on kaunis! Siitä tulee kaunis tyttö, se pitää naittaa oikein hienolle miehelle!

Näytti tulevan levähdys siihen kiihotuksen mielialaan, mikä oli vallinnut huoneessa. Vanha äiti ja hänen nuorin tyttärensä hymyilivät äitien hymyä, tuota hymyä, josta ihmissukukunta elää, ja jokelsivat karkeilla äänillään lapselle. Ruoanhajukin vaikutti virkistävästi. Liina nosti pöydän mamman vuoteen eteen ja kattoi siihen aterian. Siirryttiin puhumaan vuokrien noususta kaupungilla. Kun nyt mammallekin, niin vanhalle vuokralaiselle, oli rouva Kamberg kehdannut ylentää kaksi markkaa kuukautta kohti, joten vuokra nyt teki kymmenen markkaa kuukaudelta. Se oli sentään hirveä summa vanhasta liiteristä, jossa rotat pyrkivät syömään kaikki käsistä ja jossa oli niin kylmä, että tahtoi jäätyä. Pojat? — he voivat hyvin, olivat uljaasti tappaneet kanan tänä aamuna, kaikki olivat heitä ihmetelleet. Kunhan vain koulussa olisivat olleet vähän ahkerammat.

— Ei mutta kuinka tuo Liina on nuortunut! sanoi Armida varomattomasti.

Silloin vanha rouva yhtäkkiä muisti kaikki huolensa. Ei sopinut juuri nyt käydä puhumaan pääasiasta, sillä tytöt olivat liian vilkkaassa keskustelussa, mutta aina kun Liina tuli pöydän ääreen, tyhjensi äiti hänelle pahaa mieltään. Miksei hän ollut laittanut kahvia niinkuin mamma käski? Miksi hän oli laittanut aamiaisen? Miksi hän oli paistanut kalan eikä keittänyt? Miksi hän nauroi eikä antanut oikeaa vastausta? Liinan kärsivällisyyttä oli mahdoton järkyttää. Hänellä näytti olevan loppumaton varasto hyvää tuulta. Hänen hymynsä ärsytti äitiä. Yksi yllätys oli vielä jäljellä. Juuri ennenkuin asetuttiin pöytään, kantoi Liina Midan ja Sannyn tuliaiskopat äidin sänkyyn.

— Ajaai — minkä tähden sinä nyt vasta näytät tämän mammalle? Ojooi, tytöt kuinka hyviä te olette, ojooi!

Kaikki häärivät nyt koppien ympärillä. Liina käveli edestakaisin keittiön ja mamman kamarin väliä. Hänen viimekesäinen sinikirjava pumpulihameensa oli kaulan ympäri saanut uuden pitsin. Puna läikähti tuon tuostakin hänen poskilleen ilman mitään järjellistä syytä.

— Odotatko sinä jotakin? kysyi Alme merkitsevästi hymyillen.

Liina punastui.

— Etteivät pastorskan kananpojat menisi meidän istutuksillemme, sanoi hän nopeasti.

— Ei, huusi äiti ja päästi kolistellen käsistään limput ja paistetut lampaanlavat, — hän kyllä odottaa jotakin. Katsokaa vain, kuinka hän on nuorentunut ja kaunistunut! Synti nuorentaa etukäteen, jälkeenpäin tulevat vaivat ja vastukset. Mutta taitaakin tämä aamiainen olla valmis. Hän ei antanut kahvia sisarilleen, vaikka he tulevat niin kaukaa ja hänen tähtensä, ja vaikka mamma käski… No niin, päivälliseksi saatte kananpaistia. Istukaa nyt, olkaa niin hyvät ja ottakaa, vaikkei täällä vanhassa kodissa olisikaan niinkuin teillä on kotonanne. Ajaai, Mida, kuinka hienoa ruokaa teillä oli silloin, kun kruununvouti oli vieraana Onnelassa. Sellaista kuhaa en minä koskaan ole nähnyt ja niin sanoi kruununvoutikin. Ja Akseli kaatoi minulle kaatamistaan portviiniä ja sanoi, että vanhan mamman pitää vahvistua, minä olin lopulta ihan pyörryksissä… Mutta lapset, miksette te syö, onhan tässä ruokaa, ottakaa nyt… Älkää pelätkö, ettei pojille riittäisi, heille on jätetty keittiöön, he saavat, kun tulevat koulusta. Liina, etkö sinä anna maitoa Sannylle… Syökää nyt… ottakaa nyt. Minä syön aina kalan pään, se on kaikkein parasta kalassa…

Maalta tulleet tyttäret halusivat kuulla kaupunginuutisia. He saivat tietää, että Aline Kambergilla nykyään kävi paljon sulhasia. Koulun matematiikanmaisteri, se uusi apteekkiherra ja tohtori etupäässä kilpailivat hänen suosiostaan. Tohtori halusi perustaa kaupunkiin kylpylaitoksen ja tarvitsi vaikutusvaltaisia ystäviä — sen tähdenhän hän lienee hypännyt Kambergilla. Alinehan ei ollut kaunis, mutta kyllä hän saisi miehen, hän oli rikas! Kestikievarin tytöistä oli vaiva ja vastus, he hakivat Liinan seuraa, äiti oli ikkunasta näyttänyt heille nyrkkiä. Vanha rovasti yhä eli, olisi ollut kaupungillekin eduksi, jos Jumala olisi kutsunut hänet pois. Blonda? Hän voi hyvin, oli nuorekas ja komea kuten ennenkin. Häneen eivät vuodet pystyneet. Paljon hän oli ansainnut tänä talvena. Jokin rikas kunnallisneuvos — Helin oli hänen nimensä — oli ostanut talon tässä lähellä. Nyt hän tarvitsi rouvaa. Väitettiin hänen luvanneen Blonda Bouchtille tuhat markkaa, jos Blonda toimittaisi hänelle hienon ja sopivan rouvan. Kunnallisneuvos oli pitkin talvea saapunut kaikkiin hienoihin tansseihin, ja jälkeenpäin hän aina jäi kaupungin herrojen kanssa juomaan Bouchtille. Kunnallisneuvos maksoi kaikkien puolesta, hän kuului olevan niin rikas, ettei sellainen raha kuin sata markkaa ensinkään tuntunut hänen kukkarossaan.

— Rakentaisivat nyt valmiiksi sen kylpylaitoksen, sanoi rouva Forst hellästi, — niin mamma voisi siellä tulla terveeksi.

— Mistä ne varat mammalle tulisivat — ajaai mitä sinä puhut! huusi äiti. — Ja mitäs mammasta, mamma menee pian hautaan, kunhan te vain…

— Ash, että mamma viitsii — minä en jaksa kuunnella! sanoi Valborg ja kolautti lasinsa pöytään.

Äiti jäi tuijottamaan häneen vihamielisesti ja samalla hellästi. Hetken vaiettuaan hän sanoi:

— Ajaai, mikä sinä olet, joka et rakasta äitiäsi?

— No kun mamma valehtelee, sanoi Valborg. — Me menemme hautaan ennen mammaa…

Sisaruksilla oli täysi työ saada äitinsä rauhoittumaan. Sellaisia sanoja ei hänelle toki kukaan ollut koskaan lausunut ja nyt piti hänen ne kuulla oman lapsensa suusta!

— Mamma, mamma-pikku, kiirehti Sanny tasoittamaan, — eikö mamma huolikaan minun kuminaleivästäni? Minä kun erikoisesti mammaa varten aina tiepuolesta kokoan kuminat…

Äiti pyyhki silmänsä ja näki viipaleen, jota tytär ojensi häntä vastaan. Hän tunsi myöskin sieraimissaan kuminan hajun ja, unohtaen kokonaan äskeisen mieliharminsa, hän nälkäisesti ja kiitollisesti hymyillen tarttui leipään.

— Ajaai, kuinka se on hyvää, sanoi hän ja rupesi heti veitsellä erottamaan pois kuorta. — Liinaaa… mene sinä ja liota mammalle tämä leipä, en saa syödyksi, vaikka se onkin tuoretta… Liinaaa, tässä saat nämä kuoret, älä vain anna kanoille, syö itse, onhan sinulla hampaat… Liinaaa, missä sinä olet ja mitä sinä teet?

— Mamma-kulta, minä laitan nyt kuntoon nämä kainalosauvat.

Liina nosti huoneestaan kättään äitiään vastaan ja aurinko sattui punaiseen samettipalaseen, jota hän piteli.

Äidin koko huomio kiintyi samettiin. Hänen silmänsä tuntui iloisesti leimahtavan, mutta hänen suunsa moitti.

— Mitä… mitä… oletko sinä ostanut samettia? Uutta samettia? Herra Jumala kuinka sinä tuhlaat! Mitä sinä oletkaan maksanut tuosta palasesta? Varmaan kaksi markkaa…

— Se oli oikein, hymyili vanhin naiduista tyttäristä, — pikku mammalla pitää olla!

— Niin pitää, niin pitää! säesti Sanny Saarinen. — Mutta mamma-kulta, alkoi hän sitten varovasti koettaen päästä asiaan, josta he keittiössä olivat Liinan kanssa puhuneet, — miksei mamma soisi Liinan menevän naimisiin?

— Ajaai! parkaisi vanha rouva ikään kuin häneen olisi pistetty veitsellä.

— Mutta mamma, pikku mamma-kulta, jos Liina nyt rakastaa herra Laurénia eikä hän ole mikään huono ihminen…

— Ajaai… sitäpä hän juuri on!

Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat taas toisiinsa. Valborgin kasvot leimusivat. Liinan kamarista kuului tyyntä pientä koputusta ja nakutusta.

— Mamma, sanoi Valborg, koettaen hillitä itseään, — mamma on tullut niin pahaksi, suoraan sanoen, etten minä Liinan sijassa olisi yhtä päivää mamman kanssa… Minä naisin vaikka jonkun rengin päästäkseni pois mamman kynsistä…

— Ajaai, kuuletteko, mitä hän sanoo… että minä olen paha!

Maalaissisarukset koettivat voimiensa takaa saada aikaan rauhaa ja sovintoa, mutta Valborgia oli mahdoton hillitä.

— Mamma ei rakasta lapsiaan, se on turhaa puhetta! selitti hän.

— Ajaai — ettei mamma rakasta lapsiaan!

— Omia mielitekojaan mamma rakastaa — milloin meitä naitetaan, milloin emme saa mennä naimisiin…

Liina teki lopun kiistasta laskemalla kainalosauvat voihkivan äitinsä eteen.

— No mamma, nyt mamma voi nousta.

Tuntui, että Liinan oli vaikea hillitä itseään. Hänen näennäinenkin levollisuutensa vaikutti kuitenkin rauhoittavasti.

— Ajaai, Liina, lapseni, minun kaikkein rakkain lapseni! puhkesi äiti puhumaan, silitellen kainalosauvojen punaista samettia. — Varmaan sinä olet uhrannut kaksi markkaa tähän samettiin, ehkä kolme. Ajaai, kuinka sinä olet hyvä mammalle! Eikö totta, sinä et heitä mammaa, sinä et ajattele leipuria! Ajaai, sinä et tiedä, mikä palkka sinua odottaa. Sinä tulet rikkaaksi, sinä tulet rikkaammaksi kuin yksikään koko kaupungissa…

Kiitollisina siitä, että mieliala hetkeksi oli käynyt keveämmäksi, kuuntelivat tyttäret taasen kerran sitä ihmeellistä tarinaa, jonka äiti joka kerta uskoi heille suurena salaisuutena ja jonka hän luuli heidän kuulevan ensi kerran. Tämä tarina oli aina pannut heidät epäilemään äidin järkeä.

Vanha rouva alkoi kertomalla joistakin kaukaisista sukulaisista, sekä aatelisista että aatelittomista, ja tuli vihdoin isoisäänsä kapteeni Svanbyhyn, joka oli hyvin rikas ja hieno herra jostakin kaukaisesta maasta, ja tämä isoisä oli kerran käynyt tervehtimässä heitä, silloin kun Karell, lasten isä, vielä eli ja talo oli heidän. Pappa oli trilloilla ollut häntä vastassa. Ajaai, kuinka kauniin hopeamaljan isoisä oli tuonut — niin, tunsivathan lapset sen, se oli täytynyt myydä, ja sadasta markasta, vaikka sen arvo oli ainakin kolmesataa. Blonda Bouchtilla oli ollut sydäntä antaa vain sata markkaa ja hänen hotellipöydällään se upeili, kaikkien juoppojen herrojen edessä.

Tähän asti oli kertomus varsin todenperäinen, vanhin lapsista muisti vielä hämärästi tuon ystävällisen isoisän, joka oli silittänyt hänen päätään, ja malja oli todella rouva Bouchtin kaapissa, sen he kaikki tiesivät. Mutta sitten seurasi äidin kertomuksessa tuo outo kohta, joka ei voinut olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuote: isoisä, kapteeni Svanby, oli muka johonkin henkivakuutusyhtiöön pannut suuren summan Karoliina Kareliin nimelle, ja kun Liina täyttäisi viisikymmentä vuotta, saisi hän rahat ja silloin hän olisi rikkaampi kuin yksikään tyttö koko kaupungissa. Papan vanhan lipaston salalaatikossa olivat paperit.

— Minä en koskaan ole koettanut avata laatikkoa, pappa oli ainoa, joka tunsi tempun, mutta kun Liina täyttää viisikymmentä vuotta, silloin se avataan, vaikkapa koko lipasto hakattaisiin kappaleiksi. Ja jollei mamma eläisikään, niin muistakaa avata ja ottaa paperit! Oi-voih! Ei mammaa silloin ole, oi-voih.

Vanha äiti seisoi postimestari Karell-vainajan lipaston ääressä ikään kuin suojellen tätä ajan hampaan syömää, mutta sisällöltään niin kallisarvoista esinettä. Hänen kyyneleensä valuivat vuolaina, hän ei tuntunut luottavan uuteen aikaan.

— Liina, sanoi hän yhtäkkiä, hengissä nähden ne päivät, jolloin tytär olisi rikas ja tyttären avulla koko perhe, — kai sinä, jos mamma vielä siihen saakka eläisi, sitten mamman kuollessa toimitat mammalle kauniit hautajaiset, kauniin kirstun ja kiven haudalle…

Maalta tulleet sisaret kauhistuivat ja vakuuttivat, että tietysti he avaavat lipaston ja mamma elää silloin vielä…

— Ei, mamma ei elä ja te, te ette avaa! huusi vanha rouva epätoivoissaan. — Te teette vain pilkkaa äidistänne. Ja kuitenkin on lipastossa miljoona! Liina, Liinaaa, mamman kaikkein rakkain lapsi, etkö sinä nyt voi tyytyä tuohon miljoonaan. Sen sinä saat eikä sinun tarvitse odottaa kuin muutama vuosi.

Vaivainen äiti oli siinä kuin itse nälkäinen vanhuus, joka rukoili nuoruudelta verta ja voimaa, tarjoten suurta ostohintaa. Valborg Lindberg katseli häntä inho suupielissä, alkoi sitten kiertää pientä huonetta kuin häkkiä ja kuiskaili itsekseen:

— Kuinka kauheaa olisi tulla vanhaksi, kuinka kauheaa!

Kukaan ei häntä kuunnellut. Maalta tulleet sisarukset lohduttelivat ja vakuuttelivat. He puhuivat äänekkäästi, ja kun melkein kaikki sisarukset olivat suurikasvuisia, tuntuivat pienet huoneet olevan täynnä väkeä. Liina, joka oli kanniskellut astioita kaappiin, pysähtyi äitinsä eteen, tumma puna kasvoilla. Hän pakotti itsensä puhumaan.

— Rakas mamma, mitä minä teen miljoonalla?

Äiti hätkähti.

— Ajaai mitä sinä uskallat sanoa! Mamman isoisävainaja, hieno, hyvä, ylhäinen vanha herra varaa sinulle sellaisen summan, ja sinä olet noin kiittämätön! Odota sinä, mamma rikkoo vielä lipaston ja polttaa paperit etkä sinä saa mitään. Nälkää sinä olet omiasi näkemään, kerjätä sinun pitäisi, että oppisit tietämään, mitä raha on ja miljoona. Sinulla on ollut liian hyvät päivät — oi-voih! Mene sinä vain leipurisi luo, jahka Laurénin kanssa näette vähän nälkää, niin tiedätte, mitä raha on. Oi-voih!

Maalta tulleet tyttäret rauhoittivat äitiä parhaansa mukaan. Liina ei ollut liikahtanut paikalta. Nojaten karkeita käsiään pöytään katsahti hän ulos ikään kuin saadakseen sieltä rohkaisua ja odotti hiljaisuutta. Kaikki puhuivat yhtaikaa, ylinnä vihloi äidin ääni. Sitten ei kuulunut muuta kuin pienen koiran käpälien rapina permannolla ja Valborgin virkkausneulan kilahdus kellonperiin, jotka pitkinä riippuivat hänen rinnallaan.

— Mamma, sanoi Liina, — minä en koskaan jätä mammaa. Me olemme… me olemme sopineet, että mamma muuttaa meille ja me pidämme mammaa niin hyvänä ja…

Vanhan rouvan nyrkki kolahti lipastoon.

— Kuuletteko, mitä hän sanoo! Että minun, hänen äitinsä, pitäisi muuttaa hänen ja mokomankin sivistymättömän moukan luo, jättää kaunis kotini, missä minä olen syntynyt ja kasvanut. Täällä on joka nurkka minulle tuttu, isäni on istuttanut joka puun, ja minun pitäisi lähteä kiertämään joka kirkonkylään, minne sopii ripustaa rinkeli maantien laitaan… Ei kiitoksia — mene sinä vain, menkää te kaikki ja heittäkää vanha äitinne, jos te luulette siitä olevan siunausta. Neljäs käsky on ainoa, jolle lupaus on annettu. Mutta menkää te vain. Pojat, jos olisivat eläneet, Torvald, joka oli saanut nimensä kapteeni Svanbyn mukaan, ja Selim, eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa! Mutta he ovat kuolleet — oi-voih! Kuinka kauniita lapsia he olivatkaan. Viikkoon ei mamma riisunut vaatteita yltään eikä ummistanut silmiään, mutta Jumala otti heidät luokseen. Kuinka kauniit he olivatkaan valkoisissa kirstuissaan. Ne olivat kauniit kirstut, viisikolmatta markkaa kappale. Tuolla peräkamarissa, missä Aline Kamberg nyt nukkuu, siellä he makasivat, koko kaupunki kävi heitä katsomassa. He eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa, oi-voih!

Armida ja Sanny ehdottivat heti mitä sydämellisimmin, että hän muuttaisi heille, sekä Akseli että Tuomashan niin pitivät mammasta. Pienen hetken tämä tuntui tyynnyttävän äitiä, hän katsahti vahingoniloisesti vanhimpaan tyttäreen ja rupesi muka suunnittelemaan muuttoa.

— Ei, sanoi Liina, kääntäen katseensa pois ikkunasta, — ei mamma viihdy missään muualla kuin täällä, missä on syntynyt. Mamma asuu tässä ja minä tulen joka aamu mammaa katsomaan ja tulen taas illalla.

Äiti rupesi nauramaan. Se teki Valborg Lindbergiin niin kammottavan vaikutuksen, että hän pakeni toiseen huoneeseen ja otti hatun päähänsä.

— Ei sinun tarvitse tulla illalla eikä aamulla, huusi äiti, — ole sinä vain yöt päivät leipurisi luona.

Liina otti tarjottimen pöydältä ja hävisi keittiöön. Hänen omaisensa olivat äkkiä käyneet hänelle aivan kuin vieraiksi, Sannykin, joka äsken oli sanonut ymmärtävänsä häntä ja iloitsevansa hänen onnestaan. Ei enää tuntunut olevan ketään muuta ihmistä maailmassa kuin Laurén, Benjamin, joka viime Karoliinan päiväksi oli lahjoittanut hänelle piparikakkusydämen, suuren kuin limppu, ja käskenyt hänen ajatella, mitä se merkitsi. Päivä päivältä heidän välinsä sitten oli käynyt selvemmäksi ja vapunpäivänä Benjamin niin kauniisti oli tarttunut hänen käteensä ja pyytänyt häntä vaimokseen ja sanonut, että hän pitää murheen myöskin sairaasta mammasta, jollei Liina voi häntä jättää. Liina ei kai olisi todenperään kallistanut korvaansa hänen puheilleen, jollei hän juuri olisi niin kauniisti luvannut pitää murhetta mammasta. Sitä ei moni mies olisi tehnyt, mutta niin tyyntä ja tasaista ei ollutkaan toista maailmassa kuin Benjamin. Ei muuta kuin se yksi! Liina tunsi, että hänellä on voimaa luopua kaikista omaisistaan, kaikista sisaruksistaan, mammastakin hänellä on voimaa luopua! Benjamin tahtoo ostamaan sormukset jo näinä päivinä, jo tänä päivänä hän saattaa tulla puhumaan mamman kanssa. Oi, tällä hetkellä Liina on valmis menemään!

Hän unohti työnsä, hän oli tämän jälkeen haluton kaikkeen täällä kotona. Vaistomaisesti hän meni kuistille ja jäi siihen katselemaan taivasta, jota näkyi koivunlehvien välitse. Kuinka häntä näin ahdistikin! Tuntui siltä, kuin hänet olisi aiottu haudata elävältä.

Sanny tuli hakemaan häntä. Hän vakuutti Liinalle, että kaikki kääntyy hyväksi, kyllä mamma vielä taipuu, tällä hetkellä ei hänelle kuitenkaan enää pidä puhua, hän on sairas. Vihdoin viimein hän pitkien pyyntöjen perästä suostui panemaan levolle, rakas pikku mamma.

— Se on sama, sanoi Liina hiljaa, — minä en välitä! Minä menen
Laurénille.

Sanny vei hänet siihen huoneentapaiseen, missä pojat asuivat. Siellä seisoi Valborg ja silmäili jotakin kulunutta koulukirjaa.

— Se on sama, minä en välitä, toisteli Liina itkun ja hymyn vaiheilla, — minä rakastan Laurénia.

— Hän myöskin sinua? kysyi Valborg ja kohotti pilkallisesti kulmakarvojaan.

— Rakastaa…

— Kuinka kauan?

— Aina. Te ette tunne häntä…

Muut sisaret tulivat varpaisillaan huoneeseen.

— Aiotko sinä, Liina, todella naimisiin? sanoi Mida. — Etkö ole ajatellut, että sentään olet ikäihminen ja että Laurénin rakkaus voi sammua?

— Hän on yhtä vanha kuin minä.

— Mamma sanoi, että hän on vasta nuori poika!

— Se ei ole totta.

— No niin. Vaikka mies ja nainen ovat samanikäiset, on nainen vanhempi.
Sinä et tiedä, mitä avioliitto on.

— Mutta, sanoi Liina, taistellen kuin henkensä uhalla, — ettekö ensinkään muista niitä aikoja, jolloin teillä oli sulhanen?

— Liian hyvin, vastasi Valborg, punastuen ikään kuin häpeästä. — Kaikki on petosta! Nuoruus pettää, rakkaus pettää, elämä pettää. Minä varoitan sinua kokemuksesta.

Sannylla oli toiset kokemukset. Hän oli onnellinen. Seitsemän lasta heillä oli ja köyhyyttä vastaan täytyi taistella, mutta kyllä hän puolestaan vain kehoitti jokaista naista menemään naimisiin.

Tyttäret unohtivat, että äiti oli levolla ja huusivat täydellä äänellään. Yhtäkkiä ilmestyi rouva Kambergin palvelustyttö ovelle ja toi emännältään ne terveiset, että neidillä on vieraita ja että täältä kuuluu kaikki. Liina heräsi ajatuksistaan lieden ääressä, pyysi anteeksi, että oli meluttu ja lupasi, että oltaisiin hiljaa. Tyttö ei heti lähtenyt. Hän katseli tuttavallisesti, kuinka Liina käänteli kananpaistiaan, ja kysyi, milloin häät tulisivat. Tiedettiinhän se, että Laureeni kauan oli hakenut uskollista myyjätärtä puotiinsa. Rouva Lindberg käski ylpeästi tyttöä menemään tiehensä. Hänen mentyään sihisi pieni keittiö kuiskauksia. Siinä Liina nyt kuuli, mitä tarkoituksia Laurénilla oli! Parasta oli vain jäädä asumaan mamman kanssa. Ja mihinkä mammakaan olisi joutunut.

Liina vaikeni. Hän päätti antaa sisartensa olla siinä luulossa, että hän taipuu, mutta itse asiassa hänen päätöksensä vain vahvistui. Sisaret, raukat, olivat onnettomat, mitäpä he saattoivat tietää ihmisistä, jotka omasta vapaasta halustaan menivät naimisiin. Laurénilla oli kerran ollut morsian, joka oli kuollut, ja tähän asti ei hän ollut voinut häntä unohtaa, mutta sitten hän oli nähnyt Liinan…

Mamman kamarin ovi avautui äkkiä.

— Ajaai miksi te puhutte niin hiljaa? huusi vanha rouva. — Senkö tähden ettei mamma kuulisi?

Hän sai tietää syyn. Oi-voih, silläkö lailla rouva Kamberg kehtasi heitä kohdella! Aidan hän oli pannut keskelle pihaa ja jättänyt heidät, Karellit, takapihalle yhdessä pastorin kanojen kanssa. Heidän pienet istutuksensa hän oli työntänyt solaan, minne ei koskaan tullut aurinkoa, eivät yhtään kunnollista sikurinjuurta he saisi kahviinsa ensi talvena…

Liina pesi astioita vadissa, joka oli liian pieni. Äiti ja sisarukset yhä puhuivat. Pojat tulivat kotiin koulusta ja hyökkäsivät äitinsä tuliaisten kimppuun. Kuin unessa kuuli Liina tuon tuostakin äitinsä äänen: »Älä nyt siinä viskele niitä astioita, mitäs ne ovat sinulle tehneet?… Miksi sinä taas olet ottanut uuden pyyhinliinan, ikään kuin ei niitä vähemmälläkin saisi kulumaan… Heitätkö sinä pois kokonaisen potaatin — ajaai, kuinka jumalattomaksi sinä olet tullut!… Kylläpä tämä kana on laiha, ei se mihinkään riitä, täytyy ottaa lihaa lisää. Se ei ole ensinkään pahentunutta, täytyy hakata hienoksi ja panna riivileipää… tuokkosesta ruokasäiliössä… mamma on valinnut pois jokikisen murenen, johon hiiret olivat koskeneet… kautta Jumalan olen minä sen tehnyt.» Sisaret tulivat sanomaan Liinalle hyvästi. Yksi pyyteli kahville tänään, toinen huomenna. Valborg syleili vanhinta sisartaan ja kuiskasi: »Kaikki päättyy kerran — siinä on lohdutus.» Sitten hän sitoi solmuun pitkän valkean harsonsa. »Kun ei Liina-täti lukenut minun kanssani läksyjä», sanoi Pelle, »mitenkäs minä olisin osannut!» »Minä tapoin tänään kanan…» sanoi Freedi, »maisteri pani nurkkaan ja uhkasi jättää luokalle… Housut, niin housut ovat taas rikki. Jos täti kerrankin panisi paikaksi nahkaa, etteivät aina menisi rikki!»

Kissa naukui oven takana. Liina heräsi mietteistään.

— Älä päästä, huusi äiti nopeasti Sannylle, — se on vain sellainen juoksukissa, Liina sitä on suosinut, se luulee jo, että tämä on hänen kotinsa.

Veri läikähti Liinan kasvoille ja hän iski hakkuurautaa, niin että se tarttui pytynpohjaan, jolla lihankappaleet olivat. Hänen kävi kissaa niin sääli. Olisipa hänellä ollut jotakin sille antaa! Mutta ei mitään omaa hänellä ollut, ei sen vertaa valtaa, että olisi antanut palasen nälkäiselle eläimelle. Olikohan maailmassa yhtään niin köyhää kuin hän! Kissa naukui yhä, venytellen ja nälkäisesti.

— Onko se kaunis? sanoi Sanny ja katsahti ikkunasta.

— Mitä vielä, vastasi taas äiti. — Silmäpuolikin se on, missä lienee tapellut. Ei sillä ole hätää näin kesällä, syököön lintuja ja hiiriä, kummastakaan ei talossa ole puutetta. Rouva Kamberg tässä kuului valittelevan, etteivät saa aamuisin unta sen jälkeen kun ottivat kaksinkertaiset ikkunat pois, linnuthan alkavat laulaa jo heti puoliyöstä. Meille ei kuulu, kun emme ota pois kaksinkertaisia.

Olenko minä näin sanomattoman köyhä? ajatteli Liina ja taisteli tuskaansa vastaan. Mutta jahka minulla on koti, niin on silmäpuolella kissallakin koti. Ja tätä ajatellessa nousivat kiitollisuuden kyyneleet hänen kurkkuunsa, niin että hänellä oli täysi työ salata niitä. Benjamin tulee häntä pyytämään, tällä viikolla oli hän sanonut tulevansa, ehkä huomenna, ehkä tänään — mamma ei saata kohdella häntä huonosti.

Ei, mamma ei saata. Kun hän näkee Laurénin, niin hän heltyy. Laurén on niin hieno ja vakava, suorastaan kaunis!

Jännitys Liinan mielessä kasvoi kasvamistaan. Hänen asiastaan ei enää puhuttu. Tytöt, Mida ja Sanny läksivät päivällisen syötyä kahville Vohlströmien luo. Pojat, pelästyneinä maisterin ja äitinsä uhkauksista, lukivat läksyjään, niin että kumisi. Liina istui keittiössä ja tuuditti hyräillen uneen Sannyn lasta. Päivän levottomuuden jälkeen oli hänelle tullut suloinen levon hetki ja hän katseli tuon tuostakin ulos, ajatellen, että entä jos Laurén jo tänään, juuri nyt, saattaisi tulla. Hän tunsi käsiinsä voimakkaan lämmön lapsen ruumiista ja jokin juhlallinen ilo ja mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Silloin tuli mamma keittiöön ja yllätti hänet keskellä hänen ajatuksiaan. Mamma katsoi häneen pitkään, ei auttanut, että hän loi silmänsä maahan, että hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja kohti — mamma oli arvannut kaikki tyynni. Hän sanoi:

— Ajaai, vai luulet sinä, että sinäkin lapsistasi voit saada iloa ja siunausta. E-ei! Kirousta ja surua ne tulevat sinulle tuottamaan, jos sinulla niitä tulee olemaan. Oi-voih, oi-voih!

Mamma ei sanonut mitään muuta. Mutta mitenkä hänen sanansa lienevätkään musertaneet tyttären. Mamma ei suorastaan kironnut, mutta oli kuin elämisen idut olisivat tukahtuneet tyttären povessa. Liina viipyi vielä hetkisen painuneena lasta vastaan. Sitten hänestä rupesi tuntumaan siltä, että hän oli jokin kirottu olento, joka saastuttaisi viattoman lapsen. Nopeasti hän nousi ja nosti pienen olennon sängylleen, jossa vielä oli syvennys sen jälkeen kuin lapsi viimeksi oli siinä maannut. Se heräsi ja rupesi huutamaan, mutta hän pakeni sen luota. Tämä oli jotakin hermoheikkoisuutta, hän tiesi sen, ei olisi ollut lupa tehdä tällä tavalla. Mamma torui ja se oli aivan oikein. Liinan teki mieli karata kotoa, karata vaikkapa kaivoon, vaikkapa järveen. Mamma kopisti nyrkillään pöytään, hän kuuli sen, mutta hän ei totellut, hän ei voinut, hän juoksi pihamaalle ja paineli käsiä rintaansa vastaan.

Yhtäkkiä hän muisti pastorin. Pastorin luohan hän voisi mennä ja kysyä neuvoa! Pastori tietää, miten hänen on meneteltävä, pastori on aina ollut niin ystävällinen, niinkuin pastorska. Ehkei Jumala vielä ollut häntä hylännyt, kun lähetti tämän neuvon hänen suureen hätäänsä.

Ja Liina meni keittiön oven ohitse, missä äiti seisoi punainen sametti helottaen kainaloista, eteisen matalalle ovelle ja nousi vinnille, missä hänen musta pukunsa riippui lakanan sisällä. Hänestä tuntui siltä kuin täytyisi pukeutua näin ikään kuin ripille mennessä. Niin pian kuin hän koiruohojen ja paikatun lakanan sisältä sai käsiinsä tutun puvun, lankesi hänen mieleensä jotakin siitä rauhasta, mitä hän niin monta kertaa oli tuntenut tässä puvussa. Hän oli kuulevinaan rippivirren ylhäältä lehteriltä ja näkevinään pappien juhlallisina astuvan alttariympyrää kohti, kalkki ja öylättiastia kädessä.

Missä synnin ja vihan maailmassa hän tänään olikaan elänyt! Omaa äitiään vastaan hän oli kantanut vihaa — oih, mitä veriruskeita syntejä hän olikaan kasannut omalletunnolleen! Voisiko Jumala milloinkaan antaa hänelle anteeksi?

Alhaalla parkui lapsi ja isoäiti huusi kilpaa sen kanssa. Liina kopeloi alas äkkijyrkkiä tikapuita lauhana, nöyränä, katuvana. Oli itse asiassa turhaa enää mennä pastorin luo: hän tiesi jo Jumalan tahdon. Mutta kun hän oli aikonut ja pukeutunutkin, niin hän kuitenkin meni. Äiti, nähdessään hänen aikomuksensa ei häntä pidättänyt. Hän tiesi, että pastori kyllä tuli oikaisemaan neljännen käskyn rikkojan.

Pastorille tarvitsi tuskin mitään kertoa, hän ymmärsi kaikki ja oli kuullutkin kaikesta. Kyllähän koko kaupunki tunsi, että Laurén katseli Liina Karellia. Pastori pyysi häntä peremmälle, mutta Liina oli pysähtynyt tuolille ovensuuhun ja hypisteli siinä suurta nenäliinaansa, joka oli ollut mustan puvun taskussa sitten viime ripilläkäynnin ja hajusi koiruohoilta.

— Niin, tämä on vaikea asia, sanoi pastori ystävällisesti.

Hän nousi, meni salin ovelle, kuiskasi ovenraosta rouvalleen, että hän hetken perästä tulee kahville, ja sulki oven.

— Niin, tämä on vaikea asia. Oletteko te vakavasti neuvotellut omantuntonne kanssa? Te olette, niinkuin äitinnekin, herännyt ihminen. Teissä pitäisi omantunnon puhua.

— Niin, nyyhki Liina, kierrellen nenäliinaa käsissään ja niellen katkonaisia sanoja, — se on sanonut niin monella lailla. Se on sanonut senkin, että miehen pitää luopua isästänsä ja äidistänsä ja… että jos me… minä ja se toinen… otamme mamman luoksemme… Mutta mamma ei tahdo…

Liina puhui ja puhui. Paperiveitsi kolahti pastorin kädestä pöydälle.

— Tutkikaa tarkoin, onko se tunne, jonka perusteella te ajattelette avioliittoon menoa, Jumalasta vai onko tämä vain kiusaajan ääni, joka houkuttelee synnin teille. Ehkä te tahdotte päästä siitä rististä, mitä vanhan äitinne sairaus teille tuottaa? Te tunnette ikään kuin kahleet käsissänne ja jaloissanne — mutta näiden kahleiden kautta voi kulkea tie vapauteen.

Liinaa puistatutti. Pastori puhui niin että meni läpi luiden ja ytimien. Milloin oli hänen äänensä lauha ja ystävällinen, milloin se jyrisi kuin tuomarin ääni. Pian tulivat he yksimielisiksi. Liinan omantunnonääni sanoi jo selvästi: ei sinun pidä jättämän vanhaa äitiäsi, ja samaa sanoi pastori. Liina aukaisi polvellaan nenäliinan, jonka hän oli kiertänyt nuoraksi, ja hänen kyyneleensä vuotivat helpommin.

Pastorska oli kai oven takaa kuullut, että puhe pastorin kamarista alkoi loppua, koska hän tuli sisään ja kutsui Liinaakin kahville. Kun ei Liina sanonut jaksavansa, huomautti hän, että totta kai Liina taas tänä kesänä, kun he matkustavat kylpylaitokseen, hoitaa kukat ja käy tuulettamassa huoneet ja ruokkii kanat, niinkuin ennenkin. Maksusta kyllä taas sovitaan. Liina niiasi ja kiitti. Pastori painoi osaaottavasti hänen kättään ja sanoi eteisen ovella:

— Minä luulen, että omatunto pian tulee palkitsemaan teidät tästä päätöksestä. Menkää Jumalan nimeen.

Liinaa pyörrytti, kun hän astui alas portaita. Veripunainen iltarusko hehkui lauta-aidan takaa puiden oksien välitse. Ulkoilma selvitti hänen päätään. Kirkkopuistossa kukkui käki, heillä kotona itki pieni lapsi. Silmänräpäyksen Liina viipyi portailla ja hengitti. Silloin astui portista kuin Jumalan lähettämänä se ihminen, jolle hänellä oli asiaa tällä tärkeällä hetkellä.

Liina katsoi häneen hetkisen, ennen kuin pääsi liikahtamaan. Ja tuona lyhyenä silmänräpäyksenä näki hän hänet kokonaan: näki, kuinka hän oli kaunis ja verevä, kuinka hän oli hienoissa mustissa vaatteissa, uusi musta hattu päässä, kädessä suuri pussillinen torttuja.

Ja hänestä täytyy erota!

Liina nieli alas hätänsä, sai jalkansa liikahtamaan ja seisoi pihamaan hiekalla. Leipuri nosti lakkiaan ja hymyili, niin että leveät hampaat tulivat näkyviin viiksien alta. Hän oli ajanut sileiksi poskensa. Kuinka nuori hän oli!

Liina seisoi kädet ristissä hänen edessään ja sanoi, ettei se ollut Jumalan tahto… että heidän täytyi erota… olisi ollut suuri synti jättää äiti, sellaista syntiä ei olisi annettu anteeksi… siitä olisi seurannut paljon kirousta… Ei ollut Jumalan tahto.

Benjamin Laurén oli aivan hämmästyksissään ja kysyikin jotakin. Liina hoki itkunsa lomassa yhtä ja samaa ja rutisti käsissään märkää nenäliinaansa. Hän näki, että Benjamin loukkaantui. Hän ei voinut sille mitään.

Ei mitään hän voinut, vaikka olisi henkensä heittänyt!

Laurén sanoi hyvästi ja hänen äänensä oli närkästynyt ja jyrkkä. Liinan sydäntä vihloi, hän ei tuntenut Benjaminia, hän pelkäsi häntä, hän kutsui häntä takaisin. Jäähyväishetkellä hän rukoili häneltä armoa, yhtä silmänräpäystä vielä.

— No niin, mitäs minä… mitäs minä asettuisin sinun ja Jumalan tahdon väliin.

— Eikös tämä sitten… sinun mielestäsi… ole Jumalan tahto?

— Ei.

— Oi! vaikeroi Liina ja piteli päätään.

— Hyvästi sitten vain ja hyvää voimista.

Liina otti häntä kädestä ja katseli häneen niinkuin katsellaan kuolleeseen, ennen kuin arkku naulataan kiinni.

Laurén painoi hatun päähänsä, litisti leivospussin kainaloonsa ja meni yskähdellen porttia kohti. Silmänräpäyksen Liina seisoi keskellä pihamaata pääsemättä paikaltaan. Hän heräsi siihen, että jossakin naurettiin ja näki Kambergin palvelijan keittiönikkunassa vastapäätä. Aline ja rouva Kamberg taas olivat ruokasalin ikkunassa. Ja kun Liina kääntyi mennäkseen kotiin näki hän talonmiehen ikkunoissa ihmisiä ja mamman-kamarin ikkunassa tutut kalpeat kasvot.

Liina riensi kaikkien näiden silmien nuolten satuttamana eteenpäin kuin haavoitettu otus, joka etsii lymypaikkaa kuollakseen. Kuin hiiri hän sujahti sisään solasta pienen keltaisen talon ja rouva Kambergin rakennuksen väliin. Siellä hän lyyhistyi multalavojen ääreen seinää vastaan ja purskahti itkuun.

Hänen sydämensä oli halkeamaisillaan.

Oli hyvän aikaa koputettu seinään, ennen kuin hän sen huomasi.

— Liina, Liinaaa… kitketkö sinä nyt niitä sikurejasi ja sipulejasi parhaimmassa mustassa hameessasi? Oivoih! Tule heti sisään. Oi-voih!

Liina sävähti pystyyn, nielaisi muutaman kerran ja noudatti äitinsä käskyä.