Elämän kasvot

by Maila Talvio

RAKKAUDEN UNI

Liina istui ikkunassa vastapäätä äitiään ja virkkasi valkoisia tähdenmuotoisia kuvioita. Hän oli aloittanut työnsä silloin kun Benjamin Laurén pyysi häntä vaimokseen ja nyt kun unelmat omasta kodista olivat rauenneet, hän kutoi tottumuksesta ja ajatellen Laurénia. Mitä hän enää tekisi koko työllä — sitä ei hän kysynyt. Hänen suurin ilonsa oli kutoa, niinkuin silloin, elämänsä onnellisimpana aikana. Rihma muodostui hänen käsissään tähtikudokseksi ja jotakin samankaltaista tapahtui hänen sielussaan: halut ja pyyteet pakotettiin kuuliaisuuteen ja hetkittäin vallitsi hänen rinnassaan hiljainen ilo.

Kuinka elävinä muistot tulivatkaan hänen mieleensä! Hän näki edessään kadun, portaat, joiden päällä riippui suuri kullattu rinkeli, ja kilvessä sen takana tutun nimen… Nyt hän juoksee ylös, käy kiinni lukkoon. Kello rämähtää iloisesti ja makea leivänhaju tulee vastaan. Hyllyt siellä sisällä ovat täynnä leipää, pöydillä on rinkelejä, leivoksia, piparikakkuja, kokonaisia läjiä! Nyt alkaa kuulua askelia… miehen askelia… Ne tulevat nopeasti läpi etuhuoneen… Liinan sydän sykkii haljetakseen ja veri kohoaa poskille. Hänen täytyy sulkea silmänsä… Niin, kuinka suloista olikaan elää muistoissa! Kyyneleet, jotka joskus varkain vierivät tähtikudokselle hänen helmassaan, eivät olleet katkeria.

— Oi-voih! Oi-voih! äänteli pöydän toisella puolen tuon tuostakin vanha rouva ja haukotteli, niin että leukapielissä narahteli.

Liina tunsi, että hänen äitinsä oli ikävä. Olisi pitänyt puhua jostakin, mutta kaikki asiat olivat aikoja sitten puhutut loppuun. Liina oli tänä kesänä saanut kuulla sellaistakin, jota mamma varmaan ei alun pitäen ollut aikonut kertoa, muun muassa papasta, että pappa humalapäissään oli joutunut niihin suuriin takuihin, joista sitten menivät talot ja tavarat, ja mamman isoisästä, kapteeni Svanbysta, että hän kyllä oli ollut rikas herra ja hieno herra, mutta sellainen huono mies, joka ulkomailta toi matkassaan milloin minkinlaisen naisen. Isoäiti kuoli surusta. Sellaisia olivat miehet.

— Oi-voih! Oi-voih!

Liina hymähti itsekseen. Mamma luuli kertomalla huonoista miehistä voivansa järkyttää hänen uskoaan Lauréniin!

Niin, ja ne tyttöjenkin miehet — kyllä Valborgillakin oli kestämistä sen olut-Gunnarinsa kanssa. Sellaisia olivat miehet. Oi voih! Oi-voih!

Liinan mieleen muistui, miten paljon vaivaa mammaparka oli nähnyt, ennen kuin hän aikoinaan sai Valborgin naitetuksi Gunnar Lindbergille. Valborgin piti päästä tansseihin eikä hänellä ollut pukua. Sen täytyi olla hieno, sillä Gunnar Lindberg oli hieno. Kangas maksoi seitsemäntoista markkaa ja Liina neuloi pukua yhdessä Martinskan kanssa kaksi yötä ja kaksi päivää. Mutta vaikka muut miehet olisivat olleet vaimoilleen millaiset tahansa, niin Liina tiesi, että hän ja Benjamin olisivat olleet onnelliset.

— Ajaai kuinka peitteestä tulee kaunis! huusi vanha rouva, nähdessään siitä vilauksen, kun tytär liikutteli raskasta tähtikudosta helmassaan. — Sinä saat peitteestä enemmän kuin sata markkaa, jos myyt. Kukahan se on niin onnellinen, että saa tuollaisen peitteen parisängyilleen. Oi-voih!

Liina ajatteli, että pitää olla hätä talossa, ennen kuin hän myy tämän peitteen. Tätä ei myydä.

Mamman oli ikävä. Pihamaalla ei näkynyt muuta kuin kanat ja silloin tällöin ne pari naista, jotka kesäksi olivat jääneet taloon. Salmisen vaimo hoiti rouva Kambergin kukkaset, Liina kävi samoilla asioilla pastorin herrasväen huoneistossa. Martinin leski tuli kotiin vasta illalla, hän kävi kaupungin töissä ja kuuli retkillään yhtä toista. Kun hänelle säästi tilkan kahvia, niin sai hänestä iloisen puhekumppanin. Miksei mamma lähtenyt Midan luo? Hän olisi matkalla voimistunut kaikin puolin. Itse oli Akseli kirjoittanut kauniin kirjeen ja pyytänyt tulemaan. Liina ei tahtonut lähteä, hänen ei tehnyt mieli omaisten joukkoon, hän syytti sitä, että oli luvannut hoitaa pastorin herrasväen kukat. Mamma taas sanoi, ettei tahtonut jättää Liinaa yksin. Mutta itse asiassa kai ei uskaltanut jättää häntä, hän pelkäsi, että Liina vielä koettaisi tavata Laurénia. Liina aavisti tämän ja se loukkasi häntä. Olisihan mamman pitänyt luottaa häneen, koska hän jo oli taipunut Jumalan tahtoon. Niin istuivat siis äiti ja tytär päivästä päivään ja silmäilivät valkeaa tähtikudosta, joka syntyi tyttären ahkerissa käsissä.

Eräänä maanantai-iltana tulee Martinin leski uhoissaan kotiin ja alkaa jo pihamaalla hosua käsillään Karellien ikkunaa kohti.

— No nyt kuulee Liinakin kerran uutisen. Laureeni on mennyt kihloihin.
Ensi sunnuntaina pannaan kuulutukseen. Ja arvatkaa kenen kanssa!

Eukko nauroi ja piti kuulijattaria tahallaan jännityksessä.

— Kyllä se oli hyvä, ettei Liina sille Laureenille joutunut. Nyt sen näkee, mikä mies se on. Ilmankos postmesterska tunsi sen nenäänsä, ettei sille pidä mennä. Minä ajattelin silloin keväällä, kun postmesterska touhusi tätä Liinan rakkautta vastaan, ja kun minäkin vein niitä kirjeitä postiin, että lieneekö se oikein Jumalan tahdon mukaan, että estää lastaan menemästä naimisiin. Mutta »nenä on meidän rouvalla kuin jahtikoiralla», sanoi postimestari-vainajakin. Se haistoi, mikä tämä Laureeni oli. No, Nupposen Hertan kanssa kuulutetaan Laureeni ensi pyhänä ja Amaliian ottaa itse pormestari — se on pakosta se naiminen! Totta? Totta kai tämä totta on, kun Hertta itse näytti sormuksensa ja käski tuoda Liinalle ne terveiset, että pyhänä kuulutetaan. Hän olisi itse tullut tänne puhumaankin, mutta vanha rouva on näyttänyt hänelle nyrkkiä, kun hän on lähestynyt taloa. »Martinska kertoo nyt, ettei Liina pyhänä pyörry kirkossa, jos yhtäkkiä kuulee pöntöstä Laureenin ja Nupposen Hertan nimet yksissä.»

Liina kutoi ja kutoi. Hän pisti sormeensa ja lankaan tuli veritahra. Äiti käski häntä kuumentamaan kahvia Martinskalle. Hän meni portaille ja veti syvältä henkeään. Ilmassa oli jotakin iljettävän pyörryttävää lemua: resedat. Hänen sydämensä löi, niin että vasaroi läpi koko ruumiin. Se täytyi saada tyyntymään. Ja hän otti sen ikään kuin käteensä ja pusersi sitä.

— Liinaaa! Liinaaa! Kuumenna kahvi — etkö kuule!

* * * * *

Ilta meni. Unetonkin yö loppuu ja sillekin valkenee aamu. Pihamaalla ei mitään ollut muuttunut. Kaivon vitjat vikisivät, kukko lauloi, kanat pyrkivät pahantekoon, pastorin herrasväkien kukat piti kastella. Kaikki oli ennallaan. Kun aurinko helottavimmillaan paahtoi ikkunoihin, istui tytär taasen käsityönsä ääressä.

— Eikö sinun tule kuuma, sanoi äiti. — Mennään puiden alle. Onhan siellä lupa istua niin kauan kuin Kambergit ovat poissa. Mamman isä on omin käsin istuttanut puut. Mennään vain sinne.

— Täällähän on hyvä, sanoi Liina.

Äiti kierteli häntä kysymyksillään, mutta ei uskaltanut tehdä sitä kysymystä, joka oli hänelle tärkein. Hän puhui taas tyttärensä käsityöstä.

— Ajaai kuinka se on kaunis. Sinä saat siitä varmaan enemmän kuin sata markkaa, jos myyt.

— Minun pitäisi saada satakaksikymmentäviisi, sanoi Liina, nosti päätään ja jäi tuijottamaan ulos. — Lankaankin on mennyt kolmekymmentakuusi markkaa ja kolme kuukautta minä jo olen sitä virkannut.

— Ajaai, sataviisikymmentä sinun pitäisi saada! huusi äiti ja ilon kyyneleet tulivat hänen kurkkuunsa. — Valborgin mies saisi sen ostaa, ettei se joutuisi vieraille. Sinä olet sitten taitava, kaikkia sinä osaat. Kuulehan, etkö nyt ole mammalle kiitollinen, että mamma pelasti sinut Laurénista. Sellainen roisto! Sanoihan mamma, mutta sinä vain itkit ja nauroit ja vakuuttelit, että me kaikki kolme tulisimme niin onnellisiksi… Me kaikki kolme — se se olisi ollut! Kolmen hengen avioliitto! Karell, sinun isäsi, sanoi todella niinkuin Martinskakin muistaa, että mammalla on vainu kuin jahtikoiralla. Ajattele nyt, että sinusta olisi tullut rouva Laurén — yhtäkkiä olisi miehesi ruvennut suosimaan Nupposen Herttaa…

— Mamma, sanoi Liina, — mamma ei puhu, mamma ei puhu!

Vanha rouva näki, että tyttären poskilla paloi kipeät punaiset täplät, mutta hän oli päässyt vauhtiin eikä voinut pysähtyä.

— Sinä et tiedä, miltä se maistuu, mutta mamma tietää. Ja sellaisia ovat kaikki miehet. He istuvat korkeissa viroissa ja kuvernööri kutsuu heidät kemuihinsa mutta nurkissa rakastetaan Nupposen tyttöjä. Sinä et tiedä, miltä se tuntuu, kun lyödään…

Liina ratkoi neulalla irti sitä tähteä, mihin oli tullut veritahra. Päästyään päähän tempasi hän tähden eroon peitteestä ja jäi ajatuksissaan hypistelemään sitä molemmin käsin.

— Minkä tähden mamma sitten meni naimisiin? sanoi hän ja keltainen kalpeus valui aaltona hänen kasvojensa yli.

— Ajaai, mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kapusi kainalosauvoilleen, — Karell oli kaunis mies ja hieno mies! Ajaai, sellaisia miehiä ei enää ole. Mutta älä toki revi rikki sitä tähteä, luuletko nyt siihen olevan varaa, vaikka saisitkin peitteestä sataviisikymmentä markkaa. Voihan veren pestä pois.

Liina puri kokoon huulensa ja jäi painamaan tähtikuviota sormiensa väliin. Hänestä tuntui siltä kuin veri ei olisi vuotanut yksin hänen käsistään, vaan hänen sydämestäänkin tuohon pieneen esineeseen, ikään kuin se olisi ollut sieni. Kului hetkinen, ennen kuin hän muisti, mistä oli puhuttu.

— Pappa oli kaunis mies, sanoi hän mielenliikutustaan hilliten, — ja mamma rakastui häneen! Mamma ei kai tietänyt… tai kysynyt, miten huono mies hän oli.

— Huono, ajaai mitä sinä puhut! Onko mamma sanonut sinun isästäsi, että hän oli huono? Jumala taivaassa sen tietää, ettei mamma ole sellaista sanonut! Hyvä hän oli, ajaai mitä lahjoja hän toi mammalle: villakankaita ja kenkiä ja kahvia ja sokeria. Ei hän kärsinyt sikuria! Sinun isäsi oli mies — ajaai, mikä mies! Kenen hyvänsä kaupungin hienoimmista tytöistä hän olisi saanut. Sinä olet hänen näköisensä, sinä — ajaai!

Vanha äiti sulki silmänsä ja hymyili. Ehkäpä hän näki miehensä. Liinakin tunsi salaperäisellä kammolla vainajan läsnäolon, hän tunsi sen omassa ruumiissaan, tunsi, että hän oli isänsä lapsi. Äiti ja tytär istuivat ääneti. Vihdoin kysyi tytär:

— Ottiko pappa sitten mamman sen vuoksi, että mammalla oli tämä talo?

— Ajaai mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kaivoi taskustaan esiin nenäliinansa. — Herra Jumala, luuletko sinä, että mamma aina on ollut tällainen vaivainen! Mamma on ollut korea ja iloinen, ajaai, mamma olisi saanut vaikkapa rovasti Grönstrand-vainajan vanhimman pojan, Harald Grönstrandin, joka sitten meni merille ja hukkui.

Äiti pyyhki silmiään, hänen kyyneleensä olivat päässeet valloilleen.
Tyttären silmät olivat kuivat.

— Onko mamman mielestä mies hyvä, kun hän juo… ja lyö… ja menee takuihin? kysyi tytär hetkisen perästä.

Vanha rouva istuutui sänkynsä laidalle. Kainalosauvat kolisivat hänen käsissään.

— Ovatko ne sitten sinun mielestäsi miehiä, jotka eivät osaa juoda eivätkä lyödä eivätkä mitään? sanoi hän ja hänen äänensä oli niin voimakas, että tytär vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi ulos, olisiko ihmisiä pihamaalla. — Ne eivät osaa muutakaan. Mikä sinun mielestäsi on Fransi, ylivahtimestari, sisaresi mies? Tääpäs hän on eikä mikään mies! Papsi!

Liina katseli äitiinsä silmät suurina päässä. Eikö hän ensinkään muistanut, että itsehän hän tälle vanhalle miehelle naitti tyttärensä?

— Mutta hänhän on paras mamman vävypojista, aina mammalle röijykankaat ja esiliinat ja…

Vanha rouva nauroi ja kallistui vuoteeseensa.

— Niinhän hän on, sanoi hän viekkaasti, — mutta en minä hänestä vain miehekseni huolisi. Ikävä heillä aina onkin.

Liina tuijotti tuijottamalla äitiinsä. Hän ei ole täysin järjissään, kunhan ei vielä aikaa myöten tulisi raivohulluksi, ajatteli hän. Hänessä oli tänään jotakin hurjaa, jonka tapaista Liina muisti kohdanneensa hänessä joskus kaukaisessa lapsuudessaan. Hän muisti, että hän oli äitiään silloin pelännyt.

— Valborgilla ja olut-Gunnarilla on kai hauskempaa? sanoi hän, viekastellen osaltaan hänkin, kuullakseen mitä äiti vastaisi.

— On! vastasi äiti ja hymy elävöitti hetkiseksi hänen kasvojaan. — Gunnar on toki jonkun näköinenkin. Lyseon maisterit hääräävät Valborgin ympärillä, Gunnar puettaa häntä kuin kedon kukkaa, lapsia hänellä on. Ajaai kuinka kauniita lapsia hänellä on. Oi voih — että asuvatkin niin kaukana oluttehtaalla! Ei yhtäkään lapsenlasta mammalla ole kaupungissa, Ami vain. Hyi mitä pitävätkään — koiraa! Tuolla kainalosauvallani minä voisin sen lyödä kuoliaaksi.

Kainalosauvat kolahtivat permantoon. Liina oli noussut ja katseli jännittyneenä äitiään. Häntä peloitti.

— Oi-voih! huokasi vanha äiti kuin sielunsa uumenista ja oikoi itseään harmaissa pahnoissaan. — Avioliitossa on kaikki sellaista sekavaa. Ei siinä tiedä, lyödäänkö siinä vai suudellaanko siinä, itketäänkö siinä vai nauretaanko. Naimisiin pitää kuitenkin vain mennä — sellainen on Jumalan käsky. Ja kun tulee vanhaksi, niin lapset hylkäävät. Se ei ole Jumalan käsky, mutta he eivät tottele Jumalan käskyjä. Nuorina ei totella. Sama on heidän itsensä edessä. Mutta nuorina ei ajatella. Oi-voih!

Äiti vaikeni ja ummisti silmänsä. Hänen ohuet silmälautansa olivat sinisen mustat. Sääli ja kammo sekaantuivat tyttären mielessä ja ikään kuin niiden liitosta taistelihe esiin jokin kolmas tunne, hänelle uusi ja vastenmielinen, jota hän turhaan koetti voittaa. Hän painoi kädet rintaansa vasten, sulki silmänsä ja näki edessään pitkän elämän, jossa viikot, päivät ja hetket kuluisivat täällä ja tällä tavalla. Jumala! koetti hän kuiskata, mutta hän ei tehnyt sitä uskossa eikä hän saanut lievennystä. Hän ei ymmärtänyt Jumalaa, syntiset ajatukset iskivät hänen kimppuunsa.

Pois täältä! Vaikka paeten. Juuri nyt, kun mamma nukkuu! Vaikkapa jonnekin palkkapiiaksi!

Veri pääsi hänessä liikkeelle ennen tuntemattomalla voimalla. Toiminnanhalu ja tarmo täyttivät hänen suonensa kuin tulella. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Silloin hän taasen tapasi Jumalan nimen ja sai takaisin jotakin uskostaan ja kyyristyi työnsä ääreen. Valkoinen tähti alkoi taasen muodostua hänen käsissään. Tahto ja tarmo olivat sammuneet. Äidin sängystä kuului syviä, kuorsaavia hengenvetoja.

Sen päivän jälkeen alkoi Liina ajatella. Mitä oli mies, mitä nainen, mitä rakkaus, mitä avioliitto, mitä lapset, mitä vanhemmat? Mitä Jumala tarkoitti? Mitä Jumala tahtoi? Kunhan hän olisi saanut pienen hetken puhua Laurénin kanssa kysyäkseen, minkä tähden hän oli ottanut Hertta Nupposen, tunsiko hän häntä kohtaan samaa kuin Liinaa kohtaan, vai oliko hän Liinan unohtanut. Liina istui ja kutoi valkoisia tähtiään, hän kutoi tottumuksesta.

Vanhalla äidillä oli hyvä näkö, häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttären kasvot ajoittain kummallisesti jäykkenivät. Olisi voinut luulla näkevänsä edessään kuvan eikä ihmistä. Liina tarvitsi varmaan huvitusta.

Niin saattoi tapahtua, että äiti nähdessään jonkun talon naisista astuvan helteisellä pihamaalla, koputti ruutuun ja huusi häntä sisään juomaan kahvia.

— No Salmiska, mitäs nyt kuuluu? Ajaai kuinka sillä Salmiskalla on kaunis esiliina — ylioppilasko on lähettänyt?

He johtuivat aina ja heti paikalla puhumaan Salmisen ainoasta pojasta. Ville luki papiksi, vanhemmat olivat hänen tähtensä tehneet kuusisataa markkaa velkaa. Joka vuosi piti maksaa korot, he vanhenivat vanhenemistaan, yhä vaikeammaksi tuli saada kokoon korkoraha. Mutta Ville vain ei näyttänyt silmiään, siellä yliopistossa luki kesät talvet, ei yhtä kahvinaulaa lähettänyt köyhille vanhemmilleen. Oli hän toki vielä pari vuotta sitten käynyt tervehtimässä, mutta nyt ei häntä kuulunut eikä näkynyt. Ja he olivat kuitenkin papan kanssa uskoneet, että kun he ovat poikansa kouluttaneet, niin hän pitää heistä murheen ja maksaa velan ja hoitaa korot. Ja heillä on murheeton vanhuus. Kuinka paljon vaivaa hänestäkin, tästä Villestä, oli ollut, niin paljon kuin hän sairasti lapsena. Kuinka monta yötä äiti oli valvonut! Ja näin se palkitaan. Ja tämä poika aikoo vielä papiksi.

— Ajaai, ajaai! huusi rouva Karell ja pyyhki silmiään. — Onneton seurakunta sekin, joka sen papin saa! Mutta kyllä Jumala rankaisee aikoinaan.

Liina oli kuullut Ville Salmisen tarinan ennenkin. Hän oli äitinsä ja
Ville Salmisen äidin kanssa yhtynyt soimaamaan kiittämätöntä poikaa.
Mutta nyt esiintyi asia hänelle toisessa valossa ja hän sanoi:

— Mitäs Villellä sitten on antamista vanhemmilleen?

Molemmat äidit vaikenivat ja jäivät tuijottamaan tyttöä, joka tuohenpalasen avulla sytytteli käryävää öljykeitintä.

— Mitä antamista? sanoi Villen äiti. — No, aina häneltä nyt riittää kahvinaulaan tai esiliinaan… Siitä mistä itselleenkin ottaa!

— Velkarahoista kai hän itselleen ottaa, ei kai hänellä vielä mitään virkaa ole, jatkoi Liina.

— Ajaai kuinka sinä puhut! Söisi vähemmän ja joisi vähemmän ja ottaisi sen verran vaikkapa silmästään! huusi Liinan äiti.

Liinan olisi tehnyt mieli jatkaa, mutta mitäpä se olisi auttanut, äitejä oli kaksi ja hän oli yksin. Ja tiesihän hän, että heillä oli puolellaan Jumalan laki. Mistä nämä syntiset ajatukset tulivatkaan hänen mieleensä? Ei ole hyvä syntyä lapseksi maailmaan. Mutta jahkahan kaikki kestää, niin lopulta saa elämän kruunun. Kunhan jaksaisikin olla uskollinen loppuun asti!

Pastori oli poissa. Jos hän olisi ollut kotona, olisi ollut helpompaa.
Mutta nyt täytyi Liinan ajatella itse puolestaan.

Salmisen vaimon mentyä istui rouva Karell vielä pannun ääressä ja herutti kuppiinsa, mitä oli jäänyt. Kahvi oli kylmää ja sakeaa ja hän joi sen paljaaltaan.

— Liinaaa! Liinaaa! Mamma koettaa huvittaa sinua kaikin keinoin ja sinä vain suututat ihmiset. Olisipa pitänyt antaa sinun mennä naimisiin, niin olisit saanut tietää, mitä ovat tottelemattomat ja kovakorvaiset lapset…

Kalpeus meni keltaisena laineena yli Liinan kasvojen.

— Kunhan tänne tulisi kylpylaitos, sanoi hän hiljaa, — niin mamma parantuisi.

Äiti suuttui. Hänen kainalosauvoillansa oli oma erikoinen kopinansa, kun hän oli suuttunut.

— Ajaai, minun oma lapseni tahtoisi minua kylpylaitokseen ja sairashuoneeseen, ehkäpä hullujenhuoneeseenkin…

Äiti puhui pitkälti. Tytär kutoi ja kutoi. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen päänsä kävi tyhjäksi, äidin ääni kuului kaukaiselta ja vain valkoiset tähdet hänen helmassaan olivat likellä. Ne olivat kauniit ja puhtaat, ne syntyivät hänen käsissään ja tekivät mielen rauhalliseksi. Oli perjantaipäivä. Viikko oli loppumaisillaan, pitkä piinaviikko. Ja ylihuomenna kuulutetaan Benjamin Laurén.

Yhtäkkiä saapui Ville Salminen kotiin, ikään kuin äitien välinen kiihkeä keskustelu olisi manannut hänet paikalle. Liina kasteli lauantaiaamuna kukkia pastorin työhuoneen ikkunassa, kun kalpea nuori ylioppilas pysähtyi kukkalavan eteen ja kysyi, missä Salmiset asuivat. Liina arvasi heti, kuka hän oli. Olisihan hän voinut puhua hänelle ikkunasta, mutta hän riensi pihamaalle.

— Laivallako on tultu? sanoi hän, pyyhkien esiliinaan märkiä käsiään ja tunsi omituista hellyyttä nuorta miestä kohtaan, ikään kuin hän olisi ollut omainen.

— Niin, vastasi nuorukainen. — Täällä on hyvin kaunista. En ole ennen käynyt, vanhempani ovat vasta pari vuotta sitten muuttaneet tänne.

— Te olette varmaan nuori pastori, sanoi Liina ja punastui. — Vanhukset ovatkin teitä kovin odottaneet.

— En minä ole pastori, sanoi ylioppilas, punastuen vuorostaan, — enkä edes tule papiksi.

Liina katsahti häneen pitkään ja näki jonkin kovan piirteen tulleen äsken niin hempeille kasvoille. Hiekka narskui heidän askeltensa alla. Rouva Kareliin kasvot ilmestyivät ikkunaan vastapäätä. Kukko lauloi. Ylioppilas huomautti, että se oli komea kukko, kiitti ohjauksesta, siirsi matkalaukun toiseen käteensä, ikään kuin se olisi painanut, ja astui ylös vanhoja narisevia portaita.

Oli kuin koko laho vanha keltainen rakennus olisi alkanut elää ja soida. Talonmiehen vaimo huusi ja iloitsi. Hänen onnensa tunki ulos ei yksin avonaisesta ovesta, vaan suljetuista ikkunoista, jopa seinänraoistakin. Hän juoksi ja hääräsi. Hän pysähtyi rouva Kareliin ikkunan eteen ja kertoi hänelle huutaen läpi ruudun, että Ville oli tullut kotiin, hänen poikansa Ville oli tullut kotiin. Rouva Karell kammersi portaille, Liina saattoi, pyyhkiessään tomuja kristuksenkuvasta pastorin työhuoneen nurkassa, kuulla, miten kainalosauvojenkin ääni oli iloinen. Ja pian kutsui äiti häntä läpitunkevalla, liikutetulla huudolla. Varmaan kuului kauas kaupungille asti, että nuori pastori oli tullut kotiin ja että äiti pyysi Karelleilta lainaksi munia. Ilo tarttui Liinaankin. Tuntui siltä kuin hänen veljensä olisi tullut kotiin. Jospa se olisikin ollut hänen veljensä, tuo hento nuori mies, joka nyt istui porraspenkillä ja kuunteli lintujen laulua.

Kesken ilonsa ja onnensa olivat äidit joutuneet omituiseen työhön. He seisoivat halot käsissä ruokakaapin edessä ja ajoivat takaa hiirtä. Se oli se junkkari, joka kävi syömässä kerman maidosta! Eivätkä he hellittäneet, ennen kuin Salmisen vaimo hännänpäästä nosti esiin pienen kuolleen hiiren ja nauraen paiskasi sen vasuun. Sitten iloittiin taasen Villen tulosta.

Naapuriäidin hellyydentarve oli tarttunut Liinankin äitiin ja hän kierteli tytärtään ikään kuin kerjäten hänestä jotakin ylimääräistä iloa. Liina oli tavallistakin köyhempi. Kun ei hän mitään keksinyt, asettui hän työnsä ääreen.

— Oi-voih! sanoi äiti ja istuutui sängynlaidalleen. — Nyt on Salmisilla iloa. Nyt saa Salmiska esiliinat ja kahvit ja sokerit — ylioppilaalla oli suuri matkalaukku kädessä. Mitäpä hän olisi ottanut niin paljon vaatteita mukaansa. Oi-voih!

Äiti kallistui vuoteelleen ja kainalosauvat kolahtivat surullisesti lattiaan.

— Totta sinä huomenna tulet mamman kanssa kirkkoon? sanoi hän hetken perästä. — Salmiset menevät tietenkin kaikki, voidaan mennä yksissä.

Sakea kalpeus valautui yli Liinan kasvojen ikään kuin veri hänen poskillaan olisi hyytynyt.

— Ei, mamma, kyllä minä huomenna olen kotona.

— Aiotko sinä sitten kaikki nämä kolme kuulutuspyhää olla poissa kirkosta? Ajaai, saisit tulla kiittämään Jumalaa siitä, että hän säästi sinut onnettomasta avioliitosta. Ihminen vieraantuu kirkosta, jos hän rupeaa valikoimaan pyhiä. Olisimme kaikki menneet yksissä. Salmiska pyysi jo heille kirkkokahville. Oi-voih!

Ilo keltaisessa rakennuksessa loppui pian. Äiti ja tytär Kareliin puolella kuulivat äänten Salmisten puolella käyvän yhä vakavammiksi ja synkemmiksi. Liina tarkkasi levottomana vuorosanojen sävyä. Hän pelkäsi ylioppilaan puolesta sitä hetkeä, jolloin isä tulisi työstä ja kuulisi, ettei poika lukenutkaan pappistutkintoa. Kuinka poika parka oli mahtanutkaan taistella, ennen kuin hän teki päätöksensä. Ei, ei ollut helppoa tämä elämä. Liinasta alkoivat hänen omat surunsa tuntua pieniltä. Eihän hänellä toki ollut velkaa, jokapäiväinen leipä oli, hyvä toimeentulo oli. Mutta ylioppilaan täytyi lukea velaksi, joutua riippuvaisuuteen.

Illalla, kun Salmisen vaimo liikkui ulkosalla, koputti rouva Karell hänet sisään. Naapuriäiti oli itkettynyt.

— Paljasta surua ja murhetta, vaikeroi hän. — Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa, ja paljasta surua niistä saa! Kolmetuhattakahdeksansataa markkaa velkaa Ville on tehnyt, kolmetuhattakahdeksansataa! Eikä hän luekaan papiksi, vaan tohtoriksi lukee. Ja se kestää vielä viisi vuotta. Millä hän sellaiset velat maksaa ja sellaiset korot! Ja koska hän sen tuhannen markkaa ottaa köyhien vanhempiensa hartioilta? Ei meille tullut murheetonta vanhuutta: murhetta murheen päälle. Ja panee vielä rahoistaan sellaiseen kalliiseen kirjaan — niinkuin ei meillä olisi raamattua ennestään! Kauniin kuvaraamatun toi, sellainen kultainen risti oli kannessa ja siihen hän on kauniisti kirjoittanut, että »rakkaille vanhemmilleen Vilhelm». Mutta ei hän sittenkään vanhempiaan rakasta, se on puhetta vain. Jos rakastaa, niin täyttää tahdon. Mutta tämä ei täytä! Tohtoriksi lukee, sanovat, että ne ovat kaikki niin jumalattomia ne tohtorit, ja kun se oppiaikakin on niin pitkä ja kallis. Vuoden perästä olisi voinut olla pappi ja maksaa velkojaan… Ja kyllä se sellaista lapsellista on ostaa niin kallis raamattu, niinkuin ei meillä olisi raamattua. Sanoi maksaneensa viisikolmatta markkaa — ensin ei tahtonut myöntää, mutta vihdoin viimein myönsi. Olisi ostanut naulan kahvia ja sokeria, yhtä hyvä olisi ollut ja helpommalla olisi päässyt. Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa! Ei lapsi ensinkään tiedä, mitä se on se äidinkin rakkaus. Saisi Liinakin vain ymmärtää ja ajatella, mitä se on kun aina saa olla tässä oman äidin luona.

— Oi-voih! pääsi rouva Karellilta. — Niin, kun ymmärtäisikin…

Molemmat äidit pyyhkivät silmiään. Liinan kurkkua kuivasi. Hän tajusi, että se tunne, minkä sääli ja kammo hänessä synnyttivät, oli vihaa. Hän vihasi omaa äitiään, vihasi ylioppilaan äitiä, vihasi kaikkia isiä ja äitejä! Hänen sydämessään oli tunne, joka paloi sulan raudan valkoisella valolla. Hän ei liikahtanut, hän ei äännähtänyt, hänen kätensä kutoivat lakkaamatta ja tuon tuostakin oikoivat sormet haaltuneelle siniselle hameelle polven päällä siroja tähtikuvioita. Hän tiesi tekevänsä syntiä, kauheinta kaikista synneistä, hän tiesi rikkovansa neljättä käskyä vastaan. Sellaiselta syntiseltä sulkee Jumala taivaansa. Mutta hän ei tahdokaan taivaaseen isien ja äitien kanssa. Hän tahtoo olla helvetissä lasten kanssa! Lasten vaivat hän tahtoo jakaa. Ehkäpä Jeesus armahtaa lapsia ja tulee ja kastaa sormensa pään heitä varten, Jeesus, lasten ystävä!

Isän ja pojan välillä oli illansuussa äänekäs sananvaihto. Vanha rouva Karell eli sellaisessa jännityksessä, että hän meni portaille istumaan kuullakseen jotakin. Kun naapurissa se huomattiin, alettiin siellä kuitenkin puhua hiljemmin. Jännittynyt oli tytärkin. Hän huusi kaikilla voimillaan avukseen Jeesusta — hän tiesi, että se tapahtui Jumalan selän takana ja ikään kuin salaa häneltä, mutta jokin vaisto hänessä sanoi, että hänen piti näin tehdä.

Aurinko laski. Talossa hiljeni. Salminen astui raskaasti yli pihamaan, porttia kohti. Hänen hartiansa olivat vieläkin kumaraisemmat kuin eilen ja hän sulki portin hitailla liikkeillä, ikään kuin kaikki olisi painanut enemmän kun ennen. Palatessaan takaisin ei hän jäänyt puhumaan Martinskan ja rouva Kareliin kanssa, jotka, istuen portailla, koettivat pidättää häntä.

Kun äiti tuli sisään, käski hän Liinaa panemaan pois työn, Jumalan tähden, silmäthän menivät pilalle. Liina totteli, kääri huolellisesti tähtikudoksen lakanaan, vei sen lipaston laatikkoon, suoristi hartioitaan ja meni ulos.

Auringon jättämä punerrus kalpeni kalpenemistaan koivujen takana. Kukkalavat tuoksuivat voimakkaasti, ikään kuin maa, päästyään iltaan, olisi huohottanut väsymystään niiden läpi. Keltainen hiekka yltympärillä oli mennyt pienille punertaville laineille, ja nurmikoilla kimmelteli kaste kuin hopeinen kuura. Vuoresta kirkon takana soi yökehrääjän pitkä, värisevä ääni, ulottaen yhtämittaisen tasaisen valituksensa taivaanrannasta taivaanrantaan. Kuinka olisikaan ollut suloista vielä hetkeksi jäädä tänne ulos. Mutta mamma koputti ruutuun. Portti oli kiinni, ikkunat kiinni, ovet kiinni. Tuska, mikä pyrki särkemään rinnan, oli tukahdutettava peitteillä ja lakanoilla kuin tulipalon alku. Suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi kuului yökehrääjän pitkä, väräjävä valitus.

Sinä yönä näki Liina Karell ihmeellisen unen.

Hän oli lentävinään läpi pimeän avaruuden ja hänen rinnallaan seurasi jokin olento, joka samalla oli ja ei ollut, jota hän ei nähnyt ja jonka äänen tai ajatukset vain hän kuuli. He tulivat jonkin suuren oven eteen, jonka päällä oli kirjoitettuna RAKKAUS, mutta se kirjoitus oli tulinen, ikään kuin sadat pienet, lempeät ja punaiset joulukuusen kynttilät olisivat olleet muodostamassa sitä. Ovet olivat selkosen selällään ja aukossa vallitsi tungos. Tuskin he pääsivät sisään. He olivat äärettömässä salissa eli avaruudessa. Seiniä ei näkynyt missään eikä myöskään loppua. Sali oli täynnä ihmisiä, tuhansia, miljoonia. Oli hämärä. Kun tottui hämärään, näki, että he olivat miehiä, naisia, tyttöjä, poikia, lapsia. Aivan pienet lapset ja aivan vanhat ihmiset olivat ihan toistensa näköiset, toiset suurempia, toiset pienempiä, mutta kaikki yhtä ryppyisiä ja surkeita. Sekä vanhukset että tytöt, pojat ja lapset olivat kahlehditut toisiinsa, ryhmittäin, milloin kaksin, milloin kymmenin. Kaikki tahtoivat eroon toisistaan ja tempoivat irti kahleistaan. He näyttivät pyrkivän joihinkin toisiin ryhmiin. Heidän kasvonsa olivat kärsimyksestä vääntyneet.

— Onko tämä helvetti?

— Se on rakkauden maa. Kaikki nämä ihmiset ovat tahtoneet rakastaa, mitkä miestä, mitkä naista, mitkä isää, mitkä äitiä, mitkä lasta.

Liinasta näytti, että hän tunsi heidät kaikki ja hänen sydämensä oli kuin suuri, vapiseva liekki, kun hän heitä katseli. Sellainen kärsimys henki häntä vastaan, että hänen silmissään pimeni. Tuskin hän saattoi hengittää.

— Eikö meille anneta mitään valoa? sanoi hän.

— Valo on annettu.

Liina avasi silmänsä.

Hänelle näytettiin pimeän avaruuden rinnalla jokin valoisa rauhan seutu. Heti saattoi nähdä rauhan, joka ikään kuin lauloi ilman värissä. Sydän hiljeni, kun sinne katsoi. Siellä oli tilavaa, näkyi jokin huimaava kaukaisuus. Ihmiset kulkivat yksin, vapaina. Oli vanhuksia ja lapsia, tyttöjä ja poikia. Kukaan ei kantanut kahleita. Kaikkien kasvoilla oli valoisuus ja rauha.

Liina tunsi liekin sydämessään rauhoittuvan ja alkavan palaa lämmittävällä valolla. Kiitollisuus täytti hänen sielunsa. Hän ojensi kätensä laulavaa avaruutta kohti. Koko hänen halunsa veti sinne. Hän tahtoi levittää siipensä ja lentää…

Silloin hän heräsi. Hänen silmänsä sattuivat johonkin räikeään ja likaiseen. Nehän olivat tilkkukukkaset hänen oman kamarinsa pienessä sohvassa, omin käsin hän ne oli tehnyt. Tällaisetko ne olivatkin! Hän oli istuallaan omassa kovassa, kapeassa vuoteessaan, unen kyyneleet olivat vielä hänen kasvoillaan. Ulkona säteili jo suuri päivä, kirkas auringonsäde lankesi lauta-aitaan ja heijastui sisään pienestä ruudusta suoraan häneen. Hän muisti, että oli sunnuntai, hän muisti Benjamin Laurénin.

Mutta niin elävä oli uni ollut, ettei hän saanut sitä mielestään. Monet kysymykset heräsivät. Hän ei enää tuntenut tämän kohtalokkaan päivän painoa. Äidin monet kysymykset eivät repineet hänen mieltään, hän odotti vain, että äiti ja naapurit lähtisivät kirkkoon, jotta hän saisi jäädä ajattelemaan untansa. Jumala oli sen varmaan lähettänyt, Jumala ei ollut häntä hylännyt, vaan teki yhä työtään hänessä.

Martinin leski oli varhain lähtenyt hautausmaalle. Tällaiset kauniit kesäiset sunnuntait olivat hänen päiviään, hänen läsnäolonsa hautausmaalla oli silloin välttämätön, sillä silloin siellä oli sekä hautajaisia että muutenkin koolla väkeä. Rouva Karell astui portailleen mustassa hameessaan, mustan hatun nauhat solmittuina leuan alle. Taskusta pisti esiin suuri puhdas nenäliina. Helmillä ommeltu laukku riippui kädessä, heiluen pitkien nauhojen päässä ja selvästi näyttäen virsikirjan, jopa silmälasikotelonkin muodot. Salmisten portaillekin astuivat kirkkoon aikovat, vaimo mustassa hameessa, päässä musta silkkihuivi, mies samaten mustissa, hattu painettuna korviin asti. Aurinko paistoi iloisesti ja tuuli humisi pihakoivuissa. He eivät olleet iloiset. Liina seurasi äitiään alas narisevia portaita ja pelkäsi, että äiti kysyi ylioppilasta. Hän tekikin sen jo ojentaessaan kätensä naapuri-äidille.

— Noo, kahdenkos Salmiselta lähdetäänkin?

Vaimo huokasi.

— Kahdennan me vanhat.

— Antaa nuorten olla! sanoi Salminen vihaisesti.

— Ajaai! Ajaai! Jumalan rangaistus tulee! huusi rouva Karell.

— Jäävätpä he tänne kahden, pitäkööt seuraa toisilleen!

Salmisen vaimo sanoi sen häijysti ja häijyyden alta tuntui onnettoman rakkauden raskas kärsimys.

He jäivät kahden taloon, Liina Karell ja ylioppilas Salminen. Liina seisoi pihakoivujen alla, kuunnellen tuulen suhinaa ja odottaen, että hän tulisi ulos. Liina olisi niin mielellään kertonut hänelle unensa. Ehkäpä hän, joka oli lukenut pappistutkintoa, olisi voinut sen selittää.

Ylioppilas tulikin. Liinan sydän sykki. Mutta nuori mies vain nosti lakkiaan ja hävisi portista kadulle. Liina oli yksin.

Hän painoi kädet rintaansa vasten pakottaakseen sydäntään hiljaisuuteen. Jospa olisikin voinut tavata sen lämmön ja rauhan tunteen, jota silmänräpäyksen hetken oli tuntenut unessa. Yksin, ajatteli hän, yksin ja vapaina kulkivat ihmiset kirkkaudessa. Siellä oli isiä, äitejä, lapsia. Eivät yksin lapset olleet helvetissä. Siellä oli myöskin isiä ja äitejä. Ei ketään kielletty menemästä valoon ja vapauteen, sillä eihän ollut mitään seinää erottamassa, mutta mahtoi olla jokin seikka, jota eivät onnettomat ymmärtäneet. Mitä oli sitten tuo kirkkaus ja rauha? Mitä oli vapaus? Mitä rakkaus? Mitä Jumala tarkoitti?

Liina oli suuren kaipauksen vallassa. Hän huusi takaisin untaan, joka oli katkennut kesken. Hän ikävöi siipiään, jotka hänen piti levittää juuri kun hän heräsi. Koko hänen olentonsa paloi rukouksessa.

Kirkonkellot alkoivat soida.

* * * * *

Samana iltana saattoi Salmisen vaimo laivaan ainoan poikansa. Isä oli niin katkeroitunut, ettei hän tullut edes huoneesta.

— Ajaai kuinka matkalaukku on tullut keveäksi! sanoi vanha rouva Karell ikkunastaan, katsellen naapuriäidin ja hänen poikansa surullista retkeä. — Olipa se painava raamattu!

Ja hän kertoi Liinalle vielä kerran, millaista kirkossa oli ollut ja mitenkä ihmiset olivat kuiskailleet, kun nuori neito Hertta Nupposen ja leipurimestari Benjamin Laurénin nimet oli lausuttu. Liina kuunteli merkillisen tyynenä. Ei mikään liikahtanut hänen mielessään. Mutta illalla, kun hän meni puuvajaan, pelästyi hän niin, että oli pyörtymäisillään. Hän oli vielä aivan valkoinen, kun hän puusylyksineen pääsi keittiöön. Hän oli pelästynyt rottaa.

— Ajaai, miksi sinä olet tullut! Sellainen on rakkaus, kohta ei sinulla tee mitään! Tulisipa edes pastori kotiin, että oikaisisi sinua. Oi-voih!

* * * * *

Liina istui ja kutoi valkoisia tähtikuvioitaan. Peite alkoi jo olla liian suuri ja lanka loppua. Hän ei ymmärtänyt, mitä hän sitten tekisi. Kun voisi alkaa uudestaan. Mutta langat olivat kalliit, koko kesän vuokra maksamatta ja mamman turkkiin pitäisi koettaa saada uusi päällinen. Mamman täytyi päästä edes kirkkoon.

— Mutta neiti Karell — mutta Liina! huudahtelivat vuoronperään talon asukkaat, kun he reipastuneina ja ruskettuneina saapuivat kotiin kesälomalta, — kuinka te olette tullut laihaksi ja kalpeaksi!

— Ajaai, huusi vanha rouva vastaan, — jos pastori ja pastorska tietäisivätkin, kuinka hän on käynyt heikkohermoiseksi. Tässä yhtenä iltana pyörtyi, kun näki rotan. Ei sellainen ole luonnollista.

Pastorska kurottautui veitikkamaisesti Liinan puoleen, nipisti häntä leuasta ja sanoi, että pikku Liinan jälleen täytyi tulla iloiseksi. Oli niin paljon hauskaa tiedossa, hän oli ajatellut, että perustettaisiin neulomaseura, ja pastori aikoi pyytää rouva Kambergilta, että pihamaalla puiden alla saataisiin pitää raamatunselitys — vain pienelle piirille — jonakin iltapäivänä. Kas niin, pikku Liina-neiti, täytyi saada punaa poskille ja hymyä huulille — kas noin! Ja lapset, kuinka ne olivatkaan ikävöineet Liina-tätiä. Kai täti jonakin päivänä… joskus taas ehtisi kertoa niille jonkin pienen sadunkin.

— Lehto aina teroittaa, miten tärkeät sadut ovat lasten heräävälle elämälle, sanoi pastorska, yhtäkkiä käyden vakavaksi.

— Koko elämä on kuin lyhyt kaunis satu, huomautti pastori hymyillen ja katseli vuoroin äitiin, vuoroin tyttäreen. — Senpä vuoksi satu niin hyvin soveltuukin kirkastamaan elämää. Eikä yksin lapsille, vaan täysikasvuisillekin. Mikäpä se on ollut teidänkään elämänne, rakas rouva Karell, muuta kuin lyhyt, kaunis satu.

— Ajaai, sanoi rouva Karell, — julma satu se on ollut, totta puhuen.
Mutta onhan hyvä, jos pastori koettaa sitä vähän kaunistaa.

— Rakas ystävä, sanoi pastori, pudistaen päätään, — ei minun tarvitse sitä kaunistaa. Ajatellaanhan vain, että teidän nyt juuri pitäisi jättää elämä tai vaihtaa jonkun toisen kanssa.

Ajaai, kumpaakaan ei rouva Karell tahtonut. Hän nauroi ja myönsi, että pastori oli oikeassa. Kuinka onnellista sentään oli, että pastori nyt oli kotona!

Liina iloitsi hänkin pastorin herrasväkien tulosta. Nytpä hän taas, niinkuin ennenkin, voisi laskea kuormansa pastorin hartioille ja päästä tästä vaikeasta ajattelemisesta. Pastori oli niin lempeä, melkeinpä iloinen. Pastorska kuiskasi vuoronperään molempien Karellien korvaan, että hänen terveytensä oli tullut kylpylaitoksessa niin paljon paremmaksi, ja sittenhän nyt näytti olevan toivoa siitä, että kaupunki pääsisi omaksi seurakunnaksi. Vanhan kirkkoherran tauti näytti toki vihdoinkin kääntyneen loppuaan kohti. Vaikka eihän sitä tietänyt, kenen kaupunkilaiset sitten valitsisivat. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että kaupunki pääsisi eroon maaseurakunnasta.

Miksei Liina voinut päästä entiseen lapsensuhteeseensa pastorin kanssa?
Hänen suunsa oli kuin lukossa.

Talo kihisi nyt elämää ja menoa. Pojat, Freedi ja Pelle, olivat melkein täysiä miehiä. Heitä ei enää saanut kantamaan keittiöön puita. Liina ymmärsi sen olevan tyttöjen tähden. Pastorin tytöt olivat jo suuria, yhdessä ainoassa kesässä oli muutos tapahtunut. Aline Kambergkin istui nyt usein portailla käsityönsä ääressä, puiden alla, mietteihin vaipuneena. Pojat tietysti ujostelivat häntäkin. Vaikka nuoret keskipäivän olivat koulussa, niin tuntui siltä kuin nauru ja ilo kumminkin olisivat jääneet tänne piiloon jonkin nurkan taakse, karatakseen esiin heti, kun he kirjat kainalossa palasivat kotiin ja ikään kuin päästivät ilon vankeudestaan. Heti alkoi nauru helähdellä, heti lentelivät pallot ilmassa ja pitkin maata. Rouva Kambergkaan, joka oli niin ankara, ei sanonut mitään, vaan astuessaan yli pihamaan väisti krokettipalloja, jopa veti suutaan hymyyn, kun Aline kiidätti apteekkiherran pallon menemään sellaisella voimalla, että se vieri aina ylös suurta kukkalavaa, joka syksyisessä väriloistossaan oli todellinen silmien ilo. Näytti siltä kuin ei apteekkiherralla eikä matematiikan maisterilla olisi ollut mitään toivoa, Alinen sydän tuntui selvästi valinneen tohtorin. Tohtori puhuikin kylpylaitoksesta kuin päätetystä asiasta ikään ja ennusti, että kaupungissa kahden vuoden perästä on sellainen kylpysesonki, että se kilpailee minkä ulkomaalaisen kylpykaupungin kanssa tahansa. Aina jouduttiin kylpylaitokseen ja aina huudahti tohtori veitikkamaisesti rouva Kambergille:

— Sitten rakennetaan tähän paikkaan nelikerroksinen kivimuuri! Niin, niin, tarvitaan kauppoja, tarvitaan huoneistoja — koko kaupungin muoto muuttuu, tästä tulee pieni Nizza. Ja silloin saavat kaikki työtä ja tointa ja heräävät eloon.

Rouva Kambergin oikea suupieli nousi.

— Jos minä raaskin uhrata kauniit puuni. Ja rakennukset ovat vielä niin hyvät, että ne kestävät sata vuotta. Lisäksi olen luvannut, että rouva Karell saa kuolla syntymäkodissaan.

— Rouva Karell saa kuolla komeassa kivimuurissa! nauroi tohtori ja viittasi rouva Karellille, joka tavallisesti oleili joko ikkunassa tai portailla, haaltuneeseen saaliinsa kääriytyneenä.

Rouva Karell hymyili huomaavaisuuden johdosta, mitä hänelle osoitettiin, mutta hänen hymynsä oli itkun ja naurun vaiheilla ja hänen tunteensa olivat varsin jaetut. Hän huusi takaisin, että herrasväelle tietysti oli yhdentekevää, missä hän kuolisi, vaikkapa romuläjässä. Oi-voih! Mutta sitä ei kukaan kuunnellut.

Eräänä iltapäivänä istuivat Liina ja hänen äitinsä heidän portaillaan. Hiekkatantereella pelattiin krokettia. Freedi ja pastorin Elli olivat yhdellä puolella, toisella Pelle ja tuomarin Jenny. Molemmilla tytöillä oli somat kesäpuvut ja silkkinauhasolmu heilahteli heidän palmikoissaan. Tuon tuostakin hypähtelivät he iloisesti ilmaan niin, että heidän pitsitetyt alusvaatteensa lehahtivat. Ei koskaan ollut Liinan elämässä ollut tuollaisia huolettomia leikin päiviä, eivät koskaan olleet hänen palmikoissaan punaiset silkkinauhat heilahdelleet. Hänen varhaisimmassa lapsuudessaan häämötti jokin kaunis nukke, jokin kaunis esiliina. Sittemmin oli hän istunut papan vuoteen ääressä, karkottaen pois kärpäsiä. Kärpäset hakivat pappaa eikä hän itse voinut niille mitään, hän ei voinut liikuttaa kättäkään. Uutimet olivat alhaalla. Ulkona paistoi aurinko ja lauloivat linnut. Myöskin lapsia leikki siellä, heidänkin pienempiä lapsiaan. Valborg oli lapsena häijy, lienee ollut kipeäkin, tyttö-raukka, aina hän itki, häntä täytyi kanniskella yölläkin. Mamma ei ehtinyt, mamma oli papan luona. Raatihuoneen kello löi. Yövartijan huudot saattoi laskea tunti tunnilta. »Liinaaa… Liinaaa! Nostetaan pappaa!» Ei koskaan sellainen mene mielestä… Mitähän tulee näistä lapsista, jotka käyvät koulua ja leikkivät? Heillä on kerran ollut iloa, vaikka myöhemmin tulisi kuinkakin paljon surua. He eivät tiedä, mitä on heidän edessään — hyvä on, etteivät he tiedä, hyvä on, että heillä on iloa. Tämä aika voi olla korvaus kaikesta siitä, mitä tulee. Ja niin se onkin: lapsuus ja nuoruus ovat korvaus kaikesta, mitä tulee.

Nyt alkaa rakkaus — noin se alkaa!

Työ oli vaipunut Liinan helmaan. Hän huomasi ensi kerran, mikä voimakas poika Freedi oli, kuinka rohkean näköinen hän oli, kun suoristi selkänsä ja painoi lakin takaraivolle. »Nyt tuli retunperäretki!» huusi hän hihkaisten Pellelle, jonka pallo hipaisematta meni Ellin pallon ohi, ja silotti jalkansa terällä pienen epätasaisuuden sillä välimatkalla, jonka Ellin pallon piti kulkea. Elli hypähti ilosta, heilautti hiukset niskaan ja kävi kiinni nuijansa varteen. Hänen poskensa hehkuivat, kerran hän kuin tukea kaivaten nosti katseensa Freedin puoleen, sitten hän iski. Yhteinen vastoinkäyminen liitti yhteen Pellen ja Jennyn. He halveksivat vastustajiensa voittoja ja heidän rakkautensa läheni tämän yhteenkuuluvaisuuden turvissa kaukana, mutta varmasti.

Rakkaus — noin se alkaa, ajatteli Liina ja painui työnsä ääreen.

Hän oli kehruuttanut lankaa koiranvilloista, sellaiset sukat kuuluivat särkyyn olevan niin hyvät. Mamma kyllä tarvitsi lievennystä. Liinaa kalvoi paha omatunto. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen uudet ajatuksensa tulivat, etteiväthän olisi olleet sen jumalattoman kapteeni Svanbyn perintöjä. Selvää oli, ettei hän voinut puhua pastorille, kun hän tällaisia ajatteli. Hänen oli vaikea katsoa pastoria silmiinkään. Mutta pastorskalle hän uskoi osan huoliansa, huolensa valkoisesta suuresta peitteestään. Hän oli päättänyt myydä sen ja antaa rahat mamman parannukseen. Jos kylpylaitos tulisi tänne, niin piti koettaa saada mammalle hoitoa.

* * * * *

Kambergilla oli syntymäpäivät. Liina pääsi auttamaan keittiön puolelle. Hän oli luullut, että hänen sydämensä jo olisi kuollut, mutta kun hän näki kauniit kakut, jotka hän tiesi Laurénin omin käsin koristaneen kermalla ja hedelmillä, niin ratkesi haava taasen auki. Onneksi toki surun täytyi vaieta sellaisessa humussa, kun viidellekymmenelle hengelle oli valmistettava kestitys. Liina hioi veitsen kiiltävän teräväksi ja iski sen tuoreihin, tuoksuviin rinkeleihin ja kakkuihin. Sydän ikään kuin kuoli siinä.

Aline loisti valkoisessa puvussaan kuin morsian ja morsianhan hän kai olikin. Tohtori käyttäytyi jo kuin kotiväkeen kuuluva ainakin. Kun hän oli saanut steariinia hihalleen, tuli hän keittiökamariin ja Liina repäisi kappaleen imupaperia voileivosten alta ruokasäiliön hyllyltä ja kuumensi veitsenkärjen. Aline itse otti pois tahran. Aline oli käynyt kauniiksi. Aline rakasti tohtoria.

— Jahka kylpylaitos tulee, sanoi tohtori ystävällisesti Liinalle, — niin pidämme huolen siitä, että neitikin saa siellä jotakin työtä. Ja nuo teidän pitkät poikanne tuolla portailla, Freedi ja Pelle, nekin voivat saada jonkin toimen. Ei suinkaan niistä lukumiehiä tule.

Liina punastui ja kumarsi syvään.

— Kun minun äitini vain tulisi siellä terveeksi, sanoi hän. — Kuinkahan paljon sellainen hoito tulisi maksamaan?

— No-no, no-no, nauroi tohtori, — koetamme sovittaa, että vanha rouva pääsee halvalla. Mutta kivimuurissa hänen täytyy taipua kuolemaan. Hahhahhahhah…

Keittiön puolella oltiin varmoja siitä, että kihlaus tänään julkaistaisiin. Silloin, kun se kallis viini oli tarjottavana. Ja niin kävikin. Pastori teki ilmoituksen rouva Kambergin puolesta. Kaikki nousivat seisomaan, ei voinut kuulla eikä nähdä, mitä salin keskilattialla tapahtui, oli täysi työ päästä viemään viinitarjottimia läpi ihmisjoukon, joka oli kuin seinä. Sen jälkeen ilo varsinaisesti alkoi. Aline pyöri lakkaamatta tanssissa, kun toinen jätti, niin toinen otti.

Hyvä pastorska ajatteli keskellä soittoa ja juhlailoa Liinaa. Salaperäisenä hän, eroten humusta, toi keittiökamariin tuomari Salénin rouvan ja apteekerskan ja kuiskasi Liinalle, että hän menisi noutamaan sen kauniin peitteensä heidän nähtäväkseen. Liina pelkäsi, että rouva Kamberg tulisi ja suuttuisi — tee kun juuri piti vietämän sisään. Mutta samalla hän tuli kovin iloiseksi ja ymmärsi, että tilaisuus oli hänelle erinomaisen edullinen, sellaista ei tulisi toista, oli mahdoton vastustaa kehoitusta. Kun hän juoksi ylös narisevia kotiportaita, oli hän sellaisen huumauksen vallassa, ettei hän huomannut Freediä ja Pelleä, jotka istuivat penkillä, sieltä käsin nauttien juhlista. Hän parkaisi, kun pojat yhtäkkiä nousivat.

— No, kyllä nyt pitää olla kana! sanoi Freedi naurahtaen ja astui sisään kovin askelin.

— Onkos mitään tuliaisia? sanoi Pelle.

Äidin huoneesta kuului tuttu voivotus. Tähtitaivaan himmeässä kajastuksessa häämötti pöytä posliinituoppineen, lipasto, keinutuoli, vuode ja ikkuna vastapäätä Liinan kamarissa.

— Oi-voih, oi-voih! Junkkarit, oi-voih, jätätte mummon tänne yksin…! Eikö tätiänne jo kuulu… Oi-voih, kyllä Jumala teitä rankaisee, kun tekin tulette vanhoiksi…

— Mamma, minä se olen, sanoi Liina ja hänen iloisuutensa tuntui heti tässä ympäristössä väärältä. Hänen sisässään hiljeni ja tukahtui, ikään kuin jokin käsi olisi painautunut hänen suutaan ja sieraimiaan vasten.

— Ajaai, sinäkö, mamman lapsi! Tule hieromaan, tule. Junkkarit, siellä niiden pitää istua ja katsella, ja kallis öljy palaa huoneessa! Etteivät vain tupakoisi… Mummosta tuntuu, että tulee tupakalta, ja tuleekin… Jaa, tätihän se tulee tupakalta. No niin, vanhat herrat saavat polttaa. Huomenna täytyy panna kuntoon hiirenloukku, muuten ne vietävät syövät kaikki käsistä… Ajaai — Liinaaa, etkö sinä jo tule? Ajaai, eikö siellä vielä loppunutkaan? Mikä sen Martinskankin nyt piti panna menemään kylään juuri kun sitä olisi tarvis. Oi-voih!

Liinan oli vaikea päästä odottavien rouvien luo. Äiti sanoi, ettei hän enää elä, kun kylpylaitos tulee eikä hän tarvitse sellaisia rahoja. Mutta nyt hän tarvitsisi hierontaa ja muutenkin lastensa rakkautta. Turhaan Liina selitti, että häntä odotetaan, että tee on lähetettävä sisään, hän puhui sellaisessa hädässä, että hiki pisaroi esiin. Hän koetti reipastuttaa äitiä kertomalla, että neiti Kambergin kihlaus oli julkaistu ja että hän toisi mammalle kaikkea mitä pidoissa tarjotaan, viiniäkin. Pienen hetken vanha rouva kallisti korvansa näille iloisille asioille, mutta sitten hän taasen alkoi tuskitella. Liinan täytyi pakenemalla paeta, hän pelkäsi, että äidin huuto kuuluisi kihlajaistaloon. Portailla hän rukoili poikia, että he toki silloin tällöin kävisivät katsomassa mummoraukkaa, ja lupasi heille palkinnoksi makeisia.

— Emme me vain mene sinne, sanoi Freedi ja viha kiilui hänen silmissään. — Siellä läkähtyy.

— Mene itse! sanoi Pelle ja sylkäisi.

Heidän palavat savukkeensa kiiluivat penkin alla piilossa. Hieno sauhu tuntui ilmassa. Olivatkohan pojat todella ottaneet sen viisikymmentä penniä, joka oli kadonnut mamman kukkarosta viikko sitten?

— Puhu kauniisti tädille, rukoili Liina, käsivarrellaan lakana kallisarvoisine peitteineen, ja kiirehti varovaisesti alas narisevia portaita.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää peite rouvien käsiin. Hänen kai täytyi mennä kotiin. Rouva Kamberg oli suuttunut — sellaista se oli, itse rouva Karell pyysi, että Liina saisi tulla auttamaan ja nyt hän vaati hänet pois keskellä kiirettä. Apuihmisistä ei ollut puutetta, olisihan niitä saanut, mutta kun hän itse pyysi, ja niin pyytämällä pyysi, olisihan saanut paljon tottuneempiakin kuin Liina. Kyyneleet tulivat Liinan silmiin. Mitäpä auttoi, että pastorska ja muut rouvat kehuivat peitettä, rouva Kamberg tempasi suuttuneena teekannun Liinan kädestä! Nousevien kyynelten läpi näki Liina tanssivat parit salin lattialla, täydet tarjottimet ruokasalissa ja palvelustytöt hellan ääressä keittiössä. Soitto pauhasi, permannot paukkuivat, ikkunoissa ja kattokruunuissa helisi. Ihmiset nauroivat. Liina painoi kiinni keittiön oven ja jäi hetkeksi portaille odottamaan, että hänen sydämensä lakkaisi takomasta. Hän pani kätensä ristiin valkoisen, tärkätyn esiliinan alle. Oli kolea ilta. Lehdet kahisivat osaksi puissa, osaksi jo maassa. Tähdet vilkkuivat. Huusiko mamma? Vai juhlatalostako ääni kuului? Molemmilla tahoilla huudettiin eikä ero tuntunut suurelta. Tässä ilon ja kärsimyksen välillä, tähtitaivaan alla, kävi kaikki kumman yhdenarvoiseksi. Ilo kestäisi pienen ajan, tuskin aamuunkaan. Kärsimys — se kestäisi kauemmin. Kuinka kauan? Liina astui portaille. Ne parahtivat hänen askeltensa alla.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin asteli hän pitkin katuja, käsivarrellaan mamman morsiuslakanaan kääritty valkoinen irtopeitteensä. Alme oli luvannut olla mamman luona kunnes hän palaisi. Ensin tuntui vaikealta, Liina ei kuukausiin ollut käynyt pääkaduilla, hänellä oli se tunne että kaikki ihmiset katselivat häneen. Rouvien neuvoa noudattaen suuntasi hän ensin kulkunsa varakkaiden kihlattujen luo. Hän ei ollut voinut selvittää itselleen kysymystä, pitikö hänen kulkea isoa tietä vaiko keittiön portaista. Hän ei ollut kehdannut kysyä sitä pastorskalta. Äiti piti heitä yhä hienoina herrasväkinä, hän olisi tietysti suuttunut, jos olisi aavistanutkaan postimestari Kareliin tyttären ajattelevan keittiön portaita. Liina oli pukeutunut kuin kirkkoon, hän tuijotti maahan eikä uskaltanut kääntää päätään, astuessaan kadun poikki Laurénin puodin ohitse pormestarille. Kun tämä tuska oli voitettu, ei enää tuntunut vaikealta soittaa pormestarin ovikelloa. Liina oli laskenut kantamuksensa pöydän kulmalle eteisessä, kun pormestari astui hänen eteensä. Pormestaria mainittiin kautta kaupungin kohteliaaksi mieheksi, mutta Liina pelästyi niin, että hän tuskin sai sanan suustaan. Pormestari ei tahtonut voida käsittää hänen asiaansa. Hän kangersi kangertamistaan, että pastorska Lehto oli arvellut, että ehkä pormestari… ostaisi peitteen… kun oli kihloissa. Ja Liina avasi vapisevin käsin lakanan, josta tuli näkyviin valkoinen tähtikudos. Pormestari suuttui, hän oli kuitenkin kaikin puolin kohtelias, mutta hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja Liina ymmärsi, ettei hän halunnut kuulla puhuttavan siitä, että hän oli kihloissa. Hän pani siis nopeasti kokoon käärönsä, pyyteli nöyrimmästi ja tuhansin kerroin anteeksi, ja poistui porraskäytävään. Seisoen alhaalla punajuovaisen karvamaton päässä hän korjaili kääröään. Häntä hävetti, että oli mennyt pormestarille. Mutta Amalia-raukka, ei ollut hänkään onnellinen, ei pormestari rakastanut häntä. Se oli pakosta. He joutuivat siihen rakkauden maahan, missä temmotaan kahleita ja pyritään irti.

* * * * *

Liina käveli päämäärättä eteenpäin, onnellisena siitä, että toki oli päässyt pois pormestarilta. Hänen ei enää tehnyt mieli kihlattujen luo, ei, parempi oli koettaa muualla. Hän huomasi olevansa Allenin koululla ja poikkesi pihamaalle. Se oli niin suuri, kaunis pihamaa, täynnä ikivanhoja puita, jopa siellä oli huvimajakin, sellainen vanhanaikainen, jollaisia näki kuvissa.

Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että täällä täytyi mennä sisään keittiön tietä. Hän yritti isolle ovelle. Vanhemman neiti Allenin kasvot ilmestyivät silloin matalalla olevaan ikkunaan ja käsi viittasi tulemaan keittiöön. Molemmat neidit ja heidän vanha Stiinansa, kaikki kolme olivat siellä vastassa. Liina niiasi syvään. Neidit taivuttivat koko päänsä, niin että pitsimyssyt heilahtivat. Stiina ei kumartanut vähääkään, kysyi ainoastaan tiukasti, mitä oli asiaa, ikään kuin hän olisi pelännyt, että vieras tulisi kerjäämään. Paljoa paremmaksi ei Stiina tuntunut häntä arvostelevan senkään jälkeen, kun kuuli hänen asiansa. Täällä talossa oli käsitöitä niin yllin kyllin, sukulaiset kun niitä aina lähettelivät ja neiti Brita kun koulutyönsä lomassa aina ehti niitä tehdä.

— Antaa hänen nyt näyttää se, sanoi vanhempi neideistä.

— Oi ei, sanoi nuorempi, — mitä se kannattaa, mitä me sillä! Ai, sehän on neiti Karell. No, kuinka mamma jaksaa?… Te onnellinen, kun teillä on äitinne. Oi, se on sellainen menetys, ettei sitä koskaan voi unohtaa!

Molemmat neidit menivät ja hakivat silmälasinsa. Sill'aikaa punnitsi Stiina käsissään peitettä. Olipa siinä lankaa! Ja painoa! Sen peseminen ei ollut mitään leikintekoa. No niin, eihän sitä usein tarvitsisi pestä, mutta toki kerran vuodessa. Keittiö oli häikäisevän puhdas, suuri kuin sali ja valoisa. Joitakin prinssien kuvia oli seinillä, kiiltävien kattiloiden yläpuolella. Sisähuoneista kuului pianonsoittoa, luultavasti siellä harjoitteli joku niistä koulutytöistä, jotka asuivat johtajattarien luona.

— Jahah, sanoi vanhempi neiti, — katsotaanpa nyt. Jahah, se on kaunista työtä. Mutta paljonko te nyt tahdotte tästä?… Satakaksikymmentä viisi — hahhahhah, luuletteko myöskin, että sen saatte!… Niin, kyllä ne lankaa vievät nuo tuollaiset työt ja paljon niissä on tekemistä, mutta mutta —

Nuorempi sisar kehoitti Liinaa istumaan ja istuutui itsekin.

— Mitä sinä kiusaat neiti Karellia, sanoi hän Brita—neidille, — emmehän me tarvitse tuota työtä. Mitä me sillä tekisimme. Oi, jos te tietäisitte, mitä se merkitsee kun äiti kuolee! Sitä olentoa, joka on minut synnyttänyt, ei enää ole! Ketju on katkennut… Hän olisi vielä voinut elää jonkin vuoden, eläväthän ihmiset sadankin vuoden vanhoiksi, olen kuullut eräästä rouvasta, joka oli täyttänyt satakaksi vuotta, ja mamma oli vasta yhdeksänkymmentäkaksi…

— Niin, keskeytti vanhempi sisar malttamattomasti, — me nyt emme tarvitse tätä peitettä, mutta jos te tahdotte luovuttaa sen sadalla markalla, niin otamme. Meidän täytyy antaa morsiuslahja eräälle sukulaiselle. Mutta emme mitenkään kehoita teitä. Jos te saatte paremman maksun, niin myykää vain.

— Se on pestessä raskas käsitellä, huomautti Stiina, — eikä se tuo malli ole kauneimpia… Mutta hieno lakanapa sen on ympärillä!

Kaikki tarkastivat lakanan koruommelta ja ihmettelivät sitä. Liina kertoi, että se oli hänen äitinsä häälakana. Johtajattaret kutsuivat koulutytötkin katselemaan ja kehuivat sekä lakanaa että Liinan peitettä. Sillä lailla piti ommella! Tytöt, yllään mustat esiliinat, jotka kuuluivat Allenin koulun pukuun, koskettivat käsitöitä ja ravistivat ihmetellen päitään. Niiaten he sitten johtajattaren kehoituksesta läksivät. Liinakin läksi. Nuorempi neiti lähetti mammalle terveisiä.

Onpa siinä ollut suuri rakkaus äidin ja tyttären välillä, ajatteli Liina. Hän muisti vielä varsin hyvin sen hienon vanhan rouvan, jonka aina näki kirkon etupenkissä ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Viisi vuotta sitten oli everstinna Allen kuollut yhdeksänkymmenenkahden vuoden vanhana ja yhä suri tytär häntä niin, ettei löytänyt lohdutusta. Olipa se Jumalan lahja sellainen rakkaus!

Liinalla ei enää tahtonut riittää rohkeutta jatkaa kiertoretkeään. Hän pysähtyi, punnitsi, levähti ja kulki taasen. Hyvin hiljaa hän vihdoin soitti rehtorin ovikelloa. Hän miltei toivoi, ettei soitto olisi kuulunut, ja katui, ettei ollut mennyt keittiön tietä. Mutta hänet päästettiin sisään ja pian olivat sekä rehtorska että lapset hänen ympärillään.

Jaa, niin, kyllä pastorska oli puhunut. Kyllähän he tarvitsivat sellaisen peitteen, kun heiltä viime vuonna vahingoittui koko makuuhuoneen kalusto, heillä kun silloin syksyllä oli tulipalonalku. Kartiini syttyi, lapset olivat yksin huoneessa, onneksi eivät he vahingoittuneet. Mutta huonekalut menivät pilalle.

Rehtorska kertoi pitkälti. Kun kahvi juuri sattui olemaan ruokasalin pöydässä, pyysi hän Liinaakin juomaan. Liina huomasi hämärän jo lankeavan ja teki lähtöä. Silloin toi rehtorska hänelle kädessään kahvikupin, teevati kukkurallaan korppuja. Ja Liinan juodessa meni rehtorska neuvottelemaan rehtorin kanssa.

Niin, kyllähän se oli suuri työ ja kyllähän he juuri tarvitsivat tällaisen peitteen. Mutta eivät he voineet päättää asiaa näin yhtäkkiä. Satakaksikymmentä markkaa oli sentään suuri raha — olisi ollut edes sata. Ei, ei, ei se ollut paljon tuo satakaksikymmentäkään… Eikö nyt rouva Kamberg ostanut.

Liina tuli kadulle. Peite painoi hänen käsivarrellaan. Hän tunsi, ettei enää jaksaisi tänä päivänä. Raskaasti hän asteli raatihuonetta kohden, poikkesi pihamaalle ja astui alas portaita kellarikerrokseen.

Ylivahtimestari lepäsi keinutuolissa ja haukotteli, Ami polvellaan. Sigrid istui lampun ääressä, silmälasit vajonneina syvälle nenänpäähän, ja kutoi harmaita rannikkaita. He tulivat iloisiksi. Amin piti näyttää temppujaan ja vihdoin Vohlström nosti sen niskanahasta ilmaan.

— Ohhohhohhoh, puhkui hän, — pääset tädin syliin. Ohhohhoh kuinka sitä nyt läähätetään. Kyllä se on sydänvikaa. Mutta Ami ei voi parantua, mami aina täyttää Amin sokerilla. Sokeri kuuluu olevan vihoviimeistä myrkkyä sydäntautiin.

— Vai minä sitä täytän, sanoi rouva Vohlström Karellien läpitunkevalla äänellä ja sanoja venytellen. — Kukas se omalta teevadiltaan syöttää poika-paralle sekä kermat että vehnäleivät: papsi se on.

— Ohohohohohoho, ähki ylivahtimestari ja ilveili koiransa edessä, joka suurin, ulkonevin silmin Liinan polvelta tuijotti isäntäänsä. — Kysytäänpäs nyt tädiltä, miten mumi jaksaa. Mumilla on särkyä ja hengenahdistusta aivan niinkuin Amillakin. No kuulepas sinä Liinukka, kyllä kai sinä jo olet heittänyt sen Laureenin mielestäsi? Ehehehehe — varo, varo, ettei veri poskiltasi tipahda syliisi. Ohohoho Liinukka-tätiraukka, hän on rakastunut! Mutta Laureenipa otti toisen. Kas, suoraan sanoen, hän pelkäsi mumia. Ei sellainen yksoikoinen mies kuin Laureeni olisi osannutkaan olla mumin kanssa. Mumia pitää kieputella ja pyöritellä — kas noin, kämmentensä välissä, että luut ja kepit kolahtelevat. Mutta Laureeni, hän läksi suoraan niinkuin virstantolppaa päin ja pelästyi lyövänsä puhki päänsä. Itse minulle puhui, että pelkäsi mumia. Se Hertta, onhan se semmoinen. Onhan se vilkas ja ystävällinen puodissa. Taitaa olla liiaksikin.

— Ja aina ikenet taikinassa! keskeytti rouva Vohlström. — Kyllä se on sopimatonta, että leipurinrouva aina syö.

Sisarukset löysivät yhtäkkiä Liinan valkoisesta peitteestä tahran.
Mitenkä se oli tullut? Liina oli suojellut työtä kuin silmäterää.
Mitenkä hän nyt voisi sitä enää kaupata!

— Ihmisten käsistä jää tahroja, sanoi Vohlström syvämietteisesti. — Tuolla ylhäälläkin kun joskus pyytävät päästä näkemään istuntosalia, niin aina niiden pitää päästä kapineihin koskemaankin, hehhehhehheh.

Rouvan keittäessä kahvia istui Liina keittiössä. Titti kehoitti häntä koettamaan myydä peitettä Valborgille, Valborg tuhlasi muutenkin. Ettei tarvitsisi kiertää kaupungilla. Vohlström oli seurankipeä ja tuli perässä keittiöön. Hänellä oli sellainen salaisuus takanaan, että se mitä suurimmassa määrässä tuli huvittamaan Liinaa, mutta hän oli luvannut, ettei kertoisi sitä. Oliko se hyvää vaiko pahaa? Koskiko se mammaa? Saisiko Liina sen joskus tietää? Vohlström nauroi äänekkäästi hahattaen, kun näki Liinan pelästyksen ja uteliaisuuden. Hänen oli vaikea salata asiaa, kun Liina kysyi. Aina kun sisarukset rupesivat puhumaan muusta, rupesi Vohlström ärsyttämään kälyään. Ja vihdoin viimein salaisuus pujahti esiin. Frilander oli käskenyt kuulostella, vieläkö Liina suri Laureenia. Frilander tiesi ja tunsi, että Liina oli kunnon ihminen, ja hän ajatteli Liinaa. No eukoksi, eukoksi, miksikä muuksikaan. Lapsetkin olivat kuunnelleet satuja siellä Kareliin portailla ja pitivät tädistä, Bertta ja Augusti. Niin, että nyt oli tilaisuus päästä rikkaan Frilanderin rouvaksi.

— Hehehehehehe! pääsi vahtimestarilta, kun hän näki Liinan kasvot. — Silmät kuin tulipuntit! Katsos, katsos Titti, se on jo rakastunut, tuo Liinukka. Niin, mikäs Frilanderissa on vikana, Fransi on niinkuin minäkin.

— Paras on, että Liinan kosijat kääntyvät suoraan mamman puoleen, sanoi
Titti, — sieltä ne tulevat sekä rukkaset että kukkaset.

»Rukkaset annan muutamalle
kosijalle, katsojalle.
Sää olet miinun armahaisen…»

lauloi Vohlström, jännittyneenä seuraten, paljonko hänen säästäväinen rouvansa pani kahvin joukkoon sikuria.

— Noo mami, vielä yksi hyppysellinen puhdasta kahvia! pyysi hän nauraen. — No noin! Saadaan oikein juhlakahvit. Kas, ei se juo tuo Amikaan, jos vain on väkevä sikurinmaku.

— No siinäpä nyt itse tunnustit, kuka se on, joka Amia täyttää! tiuskasi hänen rouvansa.

— No niin, no niin, papsi se on, papsi se on! Mutta kyllä me tuon
Liina-tädin vielä naitamme. Minä rupean puhemieheksi!

Vohlström riisui takkinsa ja istuutui Amin viereen kannelliselle puusohvalle. He olivat kaikki kolme hyvin toistensa näköisiä, Vohlström, Titti ja Ami, Vohlström vanhin ja paksuin, Titti pisin ja Ami pienin, mutta kaikki muistuttivat Amia, ikään kuin Ami olisi ollut määräävin tekijä talossa.

— Että Fransi viitsii pilkata, sanoi Liina.

— Ja minä nyt rupeaisin pilkkaamaan vanhaa ihmistä! huudahti Fransi ja ryhtyi valmistamaan Amin kahvia. — Minä naitan sinut, Liinukka! Mami saa taipua. Minä tulen ja trillaan ja trallaan ja nähdäänpäs vain, että ennen pitkää Liina Karell on rouva Frilander.

Liina vakuutteli, ettei hän tahdo enää ketään, hän ei rakasta ketään,
Fransi ei saa puhua.

Mutta hän ei saanut mielestään, mitä ylivahtimestari oli sanonut. Kaiken aikaa astuessaan kotiin päin hän sitä ajatteli, ja kun mamma illalla oli suuttunut, rupesi hänestä tuntumaan, että hän menee vaikkapa Frilanderille, kunhan pääsee pois kotoa.

Seuraavana päivänä hän taasen käveli katuja, astuen sisään vuoroin keittiönportaista, vuoroin isoista portaista. Seisoessaan apteekkarin eteisessä hän sisältä kuuli rouvan äänen, joka varomattomasti huudahti: »Ai, se on nyt se neiti Karell sen iankaikkisen peitteensä kanssa! Tuliko se nyt meillekin, vaikka minä käskin sen mennä kihlattujen luo!» Liina läksi nopeasti apteekkarinrouvan luota. Blonda Bouchtille hän vielä uskalsi mennä. Lyyhistyen tuolille, jota Blonda-täti hänelle osoitti, hän kysyi, eikö täti tahtoisi ostaa peitettä seitsemästäkymmenestäviidestä markasta. Blonda-täti tunsi tietysti tarinan Liina Kareliin peitteestä, koko kaupunkihan sen tunsi. Hotellin ruokasalissa oli vieraita — muiden muassa rikas kunnallisneuvos Helin — ja tädin täytyi itsensä valvoa, että herrat saivat, mitä he tarvitsivat. Liinan piti hiukkasen odottaa. Mutta heti kun Blonda täti avasi lakanan, huomasi hän tavaran arvon ja läksi hakemaan rahoja. Niin pian kuin Blonda kuitenkin oli poistunut huoneesta, Liina säikähti. Seitsemänkymmentäviisi markkaa: mitä hänelle jäisi päiväpalkkaa, kun tarpeet olivat lasketut pois? Ehkä viisikolmatta penniä — eikö se ollut sentään vähän? Blonda-täti oli hyvä ihmistuntija. Hän huomasi heti, kun oli laskenut rahat Liinan eteen, että Liinan oli vaikea luopua työstään. Hän rupesi nauramaan ja sanoi, että Liina vain koettaisi saada työstään enemmän muualta. Jollei kukaan muu ostaisi, niin kyllä hän.

Blonda-täti oli yhtä vanha kuin mamma, mutta Blonda-täti hallitsi taloaan kuin kenraali. Hän seisoi lakkaamatta lautasliina kädessä ja valvoi vateja, joita vietiin vieraille. Ja vuoroin hän lautasliinalla pyyhki vadin laitaa, vuoroin hän antoi sillä piikoja korville. Liina sai häneltä kokonaisen aterian. Sellaista ruokaa! Blonda-täti oli aina kuin juhlapuvussa, korkea kampa hiuksissa, valkea kaulus kaulassa ja sormukset sormissa. Hän pani Liinan mukaan vanhalle mammalle pussiin namusia ja puheli mamman ymmärtämättömyydestä. Eihän siinä ollut mitään järkeä, ettei Liina ollut saanut mennä Laurénille. Kaupungilla oltiin keväällä asiasta eri mieltä, toiset pitivät oikeana, että Liina jäi hoitamaan vanhaa äitiä, toisten mielestä se oli hullutusta! Asia oli kuitenkin päivänselvä.

— Onhan minullakin ollut lapsia, mutta ovat saaneet mennä, minne tahtovat. Ja kiltisti he kirjoittavat kotiin silloin tällöin. Minä olen ottanut oppia meidän kanoiltamme tuolla pihamaalla. Eläimet voivat paljon opettaa. Minulla on siellä välistä montakymmentä kananpoikaa ja silloin tällöin minä katselen niiden menoa. Saattaa tapahtua, että kanaäiti tänä päivänä täynnä huolenpitoa kantaa jyviä poikastensa eteen — huomenna se nokkii niitä ja ajaa ne luotaan. Ne ovat silloin täysikasvuiset! Silloin minäkin tiedän, että nyt voi panna kaulan pölkylle. Se on opettavaista.

Seuraavana päivänä ei Liina enää kiertänyt kaupunkia. Hän läksi heti aamusta oluttehdasta kohti, missä Lindbergit asuivat. Hän toivoi, että Valborg ostaisi peitteen sadalla markalla. Tienhaarassa, juuri ennen kuin tultiin perille, tapasi hän Valborgin vanhimmat lapset, Ruthin, Rakelin ja Selimin. He olivat viluiset ja oudon ymmärtäväisen näköiset. Hetkeksi he iloisesti kiersivät kätensä tädin kaulaan, mutta sitten palasi varhaisvakava piirre ja he kertoivat odottavansa mammaa. Heidän piti kaikkien tulla kaupunkiin Alme-tädin luo, mamma oli itse tulossa perässä. Mamma oli itkenyt koko yön, mamma oli suuttunut täti Fannille, heillä ei tänään ollut tuntia ensinkään. Täti Fanni pakkasi tavaroitaan ja mamma pakkasi tavaroitaan. Mamma sanoi, ettei pappa enää välittänyt heistä. Mutta eihän se ollut totta, eihän? Pappa oli hiljan tuonut Ruthille ja Rakelille nuket ja Selimille sapelin — eihän se ollut totta, eihän?

Liina koetti hieroa lämpimäksi lasten käsiä. He juoksivat, mutta ei kotiin päin, sillä mamma oli käskenyt mennä niin pitkälle kuin suinkin, että he ennättäisivät pois, jos pappa tulisi. Pian Valborg saapui, ajaen työhevosella ja linjaalittomilla rattailla. Pienin lapsi oli hänen sylissään. Hän ajoi itse. Hän tuli iloiseksi, kun näki Liinan. Kaikki mahtuivat rattaille. Liina otti syliinsä lapset ja Valborg ajoi. Liinan kallisarvoinen peite makasi lakanassaan rattaiden pohjalla.

Kuiskaten Valborg kuvasi sisarelleen, että hänen kärsimystensä mitta nyt oli tullut täyteen, hän ei enää jaksanut. Hän aikoi koettaa saada puhtaaksikirjoitustyötä, toki Salén ja Flor hänelle sitä antaisivat. Jos Lindberg yrittäisi tulla heitä noutamaan takaisin, niin hän ei menisi, ei vaikka mikä oli.

Heidän oli kaikkien kylmä. Hevosta ei saatu juoksemaan. Pilvet riippuivat raskaina, lehdet putoilivat.

Noin se loppuu, rakkaus! ajatteli Liina ja hänen mieleensä johtuivat päivät, jolloin hän neuloi Valborgille vaaleansinistä tanssipukua ja Valborg oli seitsemäntoista vuoden vanha ja rakastunut — ja noin se loppuu.

* * * * *

Hyvä pastorska keksi uuden keinon Liinan peitettä varten. Kun hän kuuli, miten typeriä kaupungin rouvat olivat olleet, sätti hän heitä, vaikka Lehto vieressä kielsi ja sanoi, että sellainen oli syntiä. Niin kaunis peite eivätkä he ymmärrä ostaa! Kyllä hän olisi ostanut, jos vain olisi ollut rahaa. Liina ehdotti jo, että hän ostaisi sen lankojen hinnasta — ei hän mitään muuta tahtonut. Mutta silloin rupesi pastorska nauramaan. Ei, ei toki — mitä Lehto olisikaan sanonut. Vaan keksitäänpäs viekas keino! Pannaan toimeen arpajaiset. Laitetaan esimerkiksi sataviisikymmentä arpaa ja ne myydään kaupungin rouville. Ähäh — täytyypäs heidän se sittenkin ostaa! Nyt vain lista nopeasti liikkeelle!

Eräänä iltana ennen joulua tuli pastorska hämärissä, saali hartioilla, Karellien puolelle. Hän otti esiin kokonaisen nyytillisen rahaa ja päästi sen kolahtaen pöydälle.

— Ajaai, ajaai, riemuitsi rouva Karell vuoteestaan, — Liinaaa! Tule toki pian! Ajaai, pane kahvi tulelle! Kuka on voittaja?

Ennen kuin Liina ehti paikalle, sai rouva Karell rahanyytin sänkyynsä ja punnitsi sitä kädessänsä. Nenäliinan sisästä tuntui sekä kupari- että hopea- ja setelirahan lemu. Pastorska tavaili talviehtoon niukassa valossa ikkunan ääressä likaisesta, risaisesta listasta nimiä. Hän piti veitikkamaisesti vanhaa rouvaa jännityksessä, ennen kuin hän ilmaisi voittajan nimen.

Kohtalokkaan numeron, numero kolmekymmentäseitsemän oli saanut… oli saanut… no pormestarinna!

Sekä äiti että tytär vaikenivat eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin syyssateen rapina katolla ja portailla. Sitten rupesi rouva Karell harmittelemaan. Kaikille muille hän olisi voinut suoda tyttärensä kauniin työn, muttei Nupposen tytöille. Mokomakin pormestarinna! Ajaai, eikö sitä voinut mitenkään muuttaa? Liina tuli kuitenkin heti rauhalliseksi: yhdentekevä, kenelle se joutui. Hän sytytti lampun, keitti kahvin ja iloisesti puhellen alkoivat he pastorskan kanssa laskea rahoja. Pian oli vähäinen pöytä täynnä pieniä rahatorneja. Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä omaisuus! Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä raha! Äiti Karell toivotti kyynelsilmin Jumalan siunausta hyvälle pastorskalle. Tytär nouti laatikostaan tähtikudoksensa. Laatikon pohjalle jäi yksi tähti, jossa oli pieni haaltunut veritahra. Kun hän oli luovuttanut pastorskalle peitteen, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi luovuttanut kappaleen elämäänsä. Hän jäi katselemaan pastorskan jälkeen kaiken aikaa, kun tämä kulki pihamaan poikki, jolla seinät, aita, portaat, katot tihkuivat harmaata sadetta. Suuri valkea täplä loisti itkevästä harmaudesta, se oli hänen työnsä ja se eteni etenemistään.

Liina köytti lujasti kiinni rahanyytin ja laski sen vuoteeseen äitinsä rinnalle.

— Ajaai, ajaai, mammako tämän nyt saa. Ajaai, sinä rakas lapsi! Mutta kyllä mamma palkitsee, jahka vanha lipasto avataan… Kuulehan… Liinaaa, Liinaaa! Tule tänne.

Tytär palasi ja katsoi kysyvänä äitiin. Hän oli kalpea. Äiti nousi istumaan, kädessä rahanyytti.

— Kuule, sanoi hän, luoden tyttäreen epäluuloisen katseen, — älä sinä kuitenkaan luulekaan, että tällä ostat itsesi vapaaksi neljännestä käskystä. Mamma ei tahdo rahaa, vaan rakkautta, ymmärrätkö. Oi-voih! oi-voih!