III
Samana iltana, juuri kun hän oli syventynyt soittamaan, herätti palvelustyttö Mari hänet ilmoittamalla, että Veera rouva ja pikku Akseli odottavat eteisessä.
Hyvänen aika! Hän oli kokonaan unohtanut, että rouva Peltonen oli luvannut tulla.
Hänen ensi ajatuksensa oli lähettää Mari sanomaan, ettei hän ole kotona. Mutta samassa hän muisti, että hänen soittonsa tietysti oli kuulunut. Ja hänen vielä neuvottomana seisoessaan soittokoneen vieressä, karkasi häntä vastaan pieni poika, avosylin, punaposkisena, vaaleat kutrit häilyen hartioilla.
— Täti, täti, hyvää päivää. Mikset sinä ole käynyt meillä?
Elina laskeutui polvilleen pojan eteen, joka oli seisahtunut lampun kirkkaaseen valoon, sulki hänet hellästi syliinsä ja jäi sanattomana häneen katsomaan. Se oli harvinaisen kaunis lapsi.
— Täti, mikset ole käynyt meillä? uudisti poika kysymyksensä. — Isä ja Olavi ja Siiri ja Elvi käskevät sanomaan sinulle terveisiä ja että nyt pian tulisit.
Lapsen toinen käsi lämpimine punaisine kintaineen lepäsi Elinan olkapäällä. Sen katse kiersi ympäri huonetta ja pysähtyi vihdoin suuriin hirvensarviin ruokasalin seinällä.
— Täti mitä nuo on?
Mutta kun ei kysymykseen nytkään tullut vastausta, katsahti poika arasti polvistuvaan tätiinsä ja sanoi:
— Miksi sinä itket? Akki menee kotiin!
Silloin tarttui Elina hänen käsiinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.
— Et sinä kotiin saa mennä, kun kerrankin olet tullut tätiä katsomaan!
Ja nyt vasta huomasi Elina ovensuussa kälynsä, tervehti häntä melkein sydämellisesti ja rupesi riisumaan päällystakkia veljenpoikansa yltä.
— Täti on niin iloissaan, puheli hän, tuontuostakin suudellen pojan ruusuisia poskia, — kun taas saa nähdä oman pikku Akkinsa. Sinä olet niin kovasti kasvanut. Täti ei enää ollut tuntea… Mitä sinne Olaville kuuluu?… Voi voi, vai on Olavi ollut kipeänä eikä pääse ulos… Mitä täti nyt sinulle oikein näyttäisikään?… Ole niin hyvä ja istu, Veera. Saanko tarjota sinulle kahvia, tai ehkä mieluummin teetä?
Ja nopeasti riensi hän ruokasaliin antamaan palvelijattarelle käskyä ja palasi samassa takaisin kädessä lautasellinen omenia.
Hän oli hämillään, hän ei oikein tietänyt mistä puhua kälylleen. Ei hän myöskään tahtonut antaa Veeran alkaa, sillä hän pelkäsi hänen aikovan kajota heidän yhteisiin muistoihinsa. Hän koetti tekeytyä niin iloiseksi ja huolettomaksi kuin suinkin, heittäytyi vallattomasti istumaan suurelle karhuntaljalle, joka oli lattialla salin kulmassa ja veti Akin mukaansa. Vähitellen siirsi Veera tuolinsa heidän läheisyyteensä.
Veera Peltonen oli pitkä, solakka nainen ja kantoi komeaa, hienoista villakankaista tehtyä suomalaista kansallispukua. Hän ei enää ollut nuori, mutta kasvot olivat miellyttävät ja varsinkin olivat hänen suuret, ruskeat silmänsä ilmehikkäät.
— Vai on Olavi ollut sairaana, puheli Elina hajamielisesti, kiertäen
Akin kiharoita sormiensa ympäri.
Ja sitten he jatkoivat keskusteluaan tuulesta, ilmasta ja kesän vietosta.
— Elina, virkkoi Veera vihdoin, — minulla olisi sinulle pyyntö.
— No? sanoi Elina säpsähtäen.
— Se, että rupeaisit minulle modelliksi.
— Minä modelliksi? Mihin?
Veera siirtyi hänen viereensä karhuntaljalle ja alkoi hiljaa puhua:
— Katso, minä tahtoisin maalata kaksi taulua. Toista kutsuisin "suruksi", toista "iloksi". Toisen maalaisin seuraavalla tavalla: nuori tyttö tanssipuvussa, käherretyt hiukset, paljas kaula, paljaat käsivarret, huulilla huoleton hymy, ympärillä kotiljonkiruusukkeita ja kukkasia, kädessä naamio… Toisen maalaisin näin: nainen mustassa sileässä puvussa, sileäksi kammattu tukka, kalpeat kasvot, katse tähdättynä jonnekin hyvin kauas… ja siinä katseessa täytyisi kuvastua kaikki… käsissä murattiköynnöstä, josta hän punoo seppeltä…
Veera oli puhuessaan lämmennyt ja riistänyt Elinankin mukaansa.
— Mihin sitten tahtoisit minua, iloon vaiko suruun?
— Molempiin? Tahtoisin niihin saman henkilön enkä tiedä ketään, jonka piirteet niin herkästi vaihtuisivat.
Elina jäi miettimään. Asia häntä huvitti, hän oli jo unohtamaisillaan kaunansa rouva Peltosta kohtaan.
— Täti, keskeytti hänet samassa pikku Akki, — osaatko sinä leikkiä hevosta?
— Osaanko minä? huudahti Elina, kiinnittäen silmänsä lapsen kasvoihin, jotka niin paljon muistuttivat rakastettua veljeä. — Koetetaanpa! Haetaan suitset, kuka rupeaa hevoseksi?
— Akki on hevonen!
He hypähtivät molemmat ylös karhuntaljalta ja hetkisen kuluttua kiertelivät he huoneesta huoneeseen, varsinkin juosten ympäri ruokasalin pyöreän pöydän.
Äkkiä heitti Elina käsistään ohjakset ja piiloutui oven taakse. Lapsi etsi ja etsi ja kun he vihdoin löysivät toisensa, huudahtivat molemmat ilosta.
— Veera, virkkoi Elina äkkiä, pyyhkien otsaansa, — anna sinä minulle tämä Akki! Sinullahan on niin monta lasta.
Veera nauroi.
— Niin todellakin, jatkoi Elina innostuneena ja veti pojan syliinsä. — Enhän minä yleensä lapsia kärsi, mutta sinusta minä pidän, lieneekö sitten siksi, että olet niin isäsi näköinen. Tulisitko sinä, Akki, tädin pojaksi?
— Tulisin, jos täti aina leikkisi hevosta kanssani.
— Leikkisin, leikkisin, tietysti joka päivä!
Siihen ei lapsi vastannut mitään, vaan jäi miettiväisenä katselemaan eteensä. Elina ei voinut riistää silmiään hänen kasvoistaan. Valtaavina yrittivät jo muistot täyttää hänen mielensä, kun Veera äkkiä katkaisi hänen ajatustensa kulun:
— Mutta Elina, sinä et vastannut kysymykseeni.
— Mihin kysymykseen?… Niin tosiaan. Rupeaisinhan minä mielelläni modelliksesi, mutta minulla ei ole aikaa. Ja löydäthän sinä sopivampiakin.
Veera silmäili häneen hetkisen melkein rukoilevasti.
— Rakas Elina, virkkoi hän sitten, — se ei ole sitä, ettei sinulla olisi aikaa, mutta sinä et tahdo. Ethän ole vuosikausiin käynyt luonani. Minä odotin, että sinä toki edes lasten tähden…
Elinan kasvoihin oli äkkiä tullut kova, kankea ilme.
— Pitäisihän sinun tietää, miksi minun nykyään on vaikea tulla ainoan veljeni vaimon ja lasten kotiin…
— No mutta eikö sinun hyvä sydämesi nyt helly antamaan anteeksi, jos mielestäsi olisinkin rikkonut? Eikö nyt aika tasoita ja tuo unohdusta?
— Toisille näkyy tuovan hyvinkin pian. Minä en, sen pahempi, kuulu niihin.
Hetkisen katseli Veera surullisena ja neuvottomana eteensä. Hänen poskilleen oli noussut hehkua.
— Ihmiset ovat niin erilaiset, kuiskasi hän sitten ja laski kätensä Elinan olkapäälle. — Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Minä olen niin monesti tahtonut sinulle selittää kaikki, mutta sinä et ole tahtonut kuunnella.
— Enkä tahdo nytkään, sanoi Elina, ikäänkuin peläten kiusausta. —
Mitä se siitä paranee! Tehtyä ei saa tekemättömäksi.
— Mutta että edes ymmärtäisit. Anna minun nyt kerran puhua suoraan. Rakas Elina… ja Veera tarttui hänen käteensä, ikäänkuin estääkseen häntä nousemasta.
— Katso, meitä naisia on kahta laatua: naisellisia, hyviä naisia, jotka, jos he joutuvat naimisiin, tekevät miehensä ja kotinsa onnelliseksi ja kasvattavat hyviä lapsia. Toisin sanoen: todellisia naisia, jotka täyttävät naisen todellisen tarkoituksen — tai jolleivät joudu naimisiin, pyhittävät elämänsä jollekin hyvälle tarkoitukselle, tulevat sairaanhoitajattariksi tai elävät jonkun sukulaisen kodissa, nauttien sen perheonnesta ja kutoen sukkia sen lapsille. Tai epänaisellisia naisia: joko nerokkaita, kevyitä, tai suorastaan miesmäisiä naisia. Nuo nerokkaat, jos he pääsevät kehittymään, tulevat hyviksi taiteilijattariksi, kevyet elävät perhosten lailla, liehuvat huvista huviin, joutuvat joko huonoille teille tai naimisiin, mutta tulevat miltei joka tapauksessa itse onnettomiksi ja saattavat muita onnettomuuteen. Miesmäisistä naisista en tahdo puhua, sillä he ovat luonnottomia. Mihin luokkaan kukin kuulumme, sen tiedämme kai itse…
Elina tuijotti kankeasti eteensä. Hän aavisti vaistomaisesti olevansa samaa mieltä Veeran kanssa, mutta sitä ei hän tahtonut myöntää.
— Sinä ehkä tiedät, sanoi hän, koettaen lyödä koko keskustelun leikiksi, — mutta minä kai kuulunen johonkin väliluokkaan, joka on sekoitus kaikista.
— Et, et, et, sinulla on taiteilija veressä.
— Kuulun siis toisin sanoen neroihin! Elina purskahti nauruun.
— Sinusta olisi varmaankin tullut hyvä taiteilija.
Hetkisen vaikenivat molemmat, sitten alkoi Veera taas:
— Kuuntele minua vielä levollisesti. Kun minä jäin leskeksi, tuntui elämäni aivan toivottomalta…
— Kuinka saatat puhua sillä tavalla! leimahti Elina. — Jäiväthän sinulle lapset!
— Niin, jos olisin ollut noita naisellisia, hyviä naisia, niin olisin tyytynyt siihen, mutta minä olin tottunut tuntemaan rinnallani miehen, joka täydensi vajavuuttani, jolta ammensin voimia ja vaikutuksia, sillä itsessäni olin itselleni riittämätön, puolikas. Etkö ymmärrä minua?
Elina oli lyyhistynyt kokoon, hän istui kädet silmillä, huojuttaen ruumistaan edestakaisin.
— Että sinä saatoit, että sinä saatoit! pääsi häneltä tukahdutettuna huudahduksena.
— Etkö käsitä, että jäin kuin pursi tuuliajolle. Olisin tahtonut kuolla… Ja ensimmäisen toivottomuuden laimennuttua valtasi minut ääretön ikävä. Olisin antanut mitä tahansa, kun olisin saanut uskoa huoleni jollekin. Mutta kenen olisin saattanut tehdä uskotukseni? Naisellinen, hyvä nainen olisi korkeintaan voinut itkeä kanssani, mutta ei hän olisi minua ymmärtänyt. Minä turvauduin miehiin — ja rakastuin. Alussa se minua kammotti, mutta sitten… niin, minä tottelin luonnon ääntä ja menin avioliittoon. Olen onnellinen, olen saanut itselleni toverin ja lapsillani on hyvä kasvattaja ja isä. Nyt tiedät kaikki.
Veera vaikeni, odottaen että Elina jotakin sanoisi, mutta hän pysyi ääneti. Keskustelu oli hänelle ollut kiusallinen. Hetken aikana hän jo oli tuntenut jotakin myötätunnon tapaista, mutta kun Veera sitten oli selittänyt olevansa onnellinen, ja mennessään uuteen avioliittoon tahtoneensa tehdä Akselin lapsetkin onnellisiksi, kovettui hänen sydämensä ja pahat sanat pyörivät hänen huulillaan. Hän ei kuitenkaan saanut niitä lausutuiksi, sillä Veera katseli häntä kuin armoa anoen. Hän kääntyi hänestä pois, hän ei tahtonut katsoa kälyään silmiin. Silloin näki hän pikku Akin nukkuneen viereensä. Lapsi lepäsi pää karhun pehmeällä päällä, kutrit valuneina punottaville poskille.
— Voi lasta, hän väsyi, virkkoi Veera. — Tulimme koko matkan jalkaisin…
Yhdessä nostivat he hänet mukavampaan asentoon ja Elina peitti hänet liinasella.
— Oletko minua ymmärtänyt? kysyi Veera vihdoin.
— Olen, vastasi Elina, — enkä sinua enää tuomitse. Mutta surulliselta tuntuu ajatella, että ihmisluonto niin pian unohtaa.
— Usko minua: se on meidän onnemme, sillä muuten emme saisi tehdä muuta kuin itkeä!
He siirtyivät vähitellen muihin asioihin, juttelivat Arrakoskesta, Elinan tunneista ja oppilaista. Mutta erotessa oli heidän suhteensa suorempi ja hellempi ja hyvästi jättäessä syleilivät he toisiaan sydämellisesti.
— Sinä tulet siis aivan varmaan? sanoi Veera vielä ovella.
— Kiitos, kyllä.
— Tervetuloa!
* * * * *
Elina ei vuosikausiin ollut käynyt Veeran luona. Kun Vuoriolaiset maaseutukaupungista, missä Yrjö pari vuotta oli ollut virkaatekevänä opettajana, muuttivat Helsinkiin, oli Veera jo mennyt uusiin naimisiin. Vain pojat Akki ja Olavi olivat jonkun kerran käyneet Elinaa tervehtimässä.
Sykkivin sydämin astui hän tuttuun taloon, mutta paljon se oli muuttunut. Tuskin sitä olisi samaksi tuntenut.
Veera otti hänet suurella sydämellisyydellä vastaan ja Akki karkasi jo eteisessä hänen kaulaansa. Salissa juosta sipsutteli Olavi, ensin hiukan ujostellen, mutta sitten hänkin kietoen kätensä tädin kaulaan. Se oli hento lapsi, silläkin oli kauniit piirteet, vaikkei läheskään niinkuin vanhemmalla veljellä. Tämä tuli enemmän äitiinsä. Elina ehti heti vaistomaisesti tuntea, että hän enemmän rakasti vanhempaa.
Veera toi nyt sisään molemmat nuoremmat lapsensa, Siirin ja Elvin. Elinalta pääsi ehdottomasti huudahdus, kun hän veljenpojista käänsi katseensa pieniin Peltosiin.
— Ei mutta, Veera, mitä terveitä, mitä suomalaisia olentoja.
He olivat todella kuin itse suomalaisuus ja terveys. Lihavia, tanakoita, valkotukkaisia, sinisilmäisiä, tyyniä ja levollisia. Elina ei voinut kuin ihmetellä. Heissä ja vanhemmissa lapsissa ei ollut vähääkään yhtäläisyyttä. Muuten oli koti aistikkaasti sisustettu: seinät täynnä suomalaisten taiteilijain tauluja, paljon kasveja, huonekalut suomalaista kuosia ja kunniasijalla keskiseinällä riippui kantele.
Ruokasali oli täydellinen suomalainen tupa: seinähirret peittämättömät, suuri avoin liesi, vanhanaikainen pohjalainen seinäkello, joka käydä raksutti, ja keskellä lattiaa maalaamaton puupöytä, tehty yhdestä ainoasta leveästä tukintyvestä.
— Me saimme tuon pöydän suurella vaivalla, selitti Veera, — Antin kotipuolelta. Nuo tuollaiset pöydät kulkevat oikeastaan perintönä suvusta sukuun. Nyt vien sinut pyhäkkööni.
Atelieeri oli ruokasalin takana.
— Täällä ei tosin vallitse erittäin "hyvä järjestys", selitti Veera hymyillen ja viittasi ympärilleen.
Hän oli oikeassa. "Hyvä järjestys" sieltä kokonaan puuttui. Seinillä riippui ja nurkkiin oli asetettu joukko puolivalmiita tai vasta aloitettuja kankaita, lattialla oli staflioja ja muita telineitä, pöydillä ja tuoleilla talttoja, värilaatikkoja ja rääsyjä, jotka olivat tahritut väriin. Sen kankaan eteen, joka juuri oli tekeillä, pysähtyi Veera, valaisten sitä lampulla.
— Se ei ole valmis, mutta ehkä siitä jo voi saada käsityksen.
Taulu ei ollut suuri. Se kuvasi taiteilijan työpajaa. Keskellä lattiaa seisoivat modellit: kaunis nuori tyttö, jonka yläruumis oli alaston ja joka hampaittensa välissä piteli punaista ruusua, kädet vyötäisillä, kasvoilla huoleton hymy, ilkkuva katse suunnattuna toiseen modelliin, joka seisoi häntä vastapäätä: luuranko, hampaissaan piippu…
— Aion antaa sille nimen "Virkaveljet", selitti Veera. — Se tulee ehkä näyttelyyn.
— Kuinka se on omituinen, sanoi Elina. — Se tekee ehdottomasti vaikutuksen… Mutta Veera, puhkesi hän samassa puhumaan, kun Veera oli näytellyt hänelle sekä valmiita että puolivalmiita töitään, — sinusta on tullut huomattava taiteilija ilman että maailma siitä mitään tietää.
— Kyllä siitä tiedetään, vaikket sinä tiedä, kun et vuosikausiin ole käynyt meillä.
— Mutta mikset koskaan ole pannut mitään näytteille?
— En ole tuntenut minkäänlaista tarvetta. Opettajani Münchenissä kyllä kehoitti, mutta miksi sen oikeastaan olisin tehnyt?… Mikä minua enimmän ilahuttaa on, että lapsissani huomaan taipumuksia maalaustaiteeseen. Tehkööt he sen, mitä en minä ole voinut tehdä. Tahdotko nähdä!
Veera vei Elinan matalan maalaustelineen ääreen huoneen kulmassa.
— Tuon on Akki maalannut.
— Akki! huudahti Elina ja sulki syliinsä pojan, joka ylpeänä seisoi kuvan vieressä.
Taulu kuvasi punatulkkuja pihlajan oksalla.
— Täti, se ei vielä ole luonnon mukaan, mutta pian minä saan ruveta maalaamaan oikein oikeita lintuja… Tahtooko täti nähdä värilaatikkoni ja pensselini?
Elina seurasi sanatonna, voimatta riistää silmiään pojan viehättävistä kasvoista.
— Täällähän me yhdessä maalailemme Akin kanssa, puheli Veera, siirrellen telineitä syrjään tehdäkseen tilaa. — Sehän noissa lapsissa on niin suuri lohdutus, että saattaa toivoa heidän tekevän synnyinmaalle sen, mitä eivät vanhemmat ole voineet.
Elina asteli kuin lumotussa linnassa. Veeran mieliala oli riistänyt hänet mukaansa. Tämä oli komea koti, sopusointuisa, kaunis koti, aivan toinen kuin muinoin hänen veljensä aikana. Siinä oli jotakin niin eheää, valoisaa, onnellista, alkaen sisustuksesta emäntään, joka kauniissa suomalaisessa puvussaan taloa johti.
— Tämä suomalaisuus on kokonaan Antin ansio, puheli Veera taas. — Hän on luonut kodin uudeksi, sillä hän on kasvattanut minut naiseksi… Alussa tuntui minusta mahdottomalta kotikielenä ruveta käyttämään suomea. Nyt olen tullut niin radikaaliksi, etten tuntisi olevani kotona, jollen käyttäisi suomalaista pukua. Tässä eheydessä on jotakin tavattoman suloista. Ainoa, joka vielä häiritsee, on nimeni, mutta sitä en sentään taida ruveta muuttamaan, lisäsi hän hymyillen.
Tupaan he sitten istuutuivat juttelemaan. Takassa leimuilivat koivuiset halot, muuta valaistusta ei ollut. Tuontuostakin kohenteli Veera rovioa pitkällä hangolla.
Isännän mukana tuli taloon kankea mieliala, vaikka jokainen teki parastaan sitä haihduttaakseen ja pysyäkseen iloisena. Hetken kuluttua lausui Elina jäähyväiset.
— Ethän pahastu, sanoi hän vielä ovessa Veeralle, — etten suostu pyyntöösi. Se on minulle itsellenikin vaikeaa, sillä tämän kaiken nähtyä olisi minun todellakin tehnyt mieli. Mutta ymmärräthän, etten ehdi, kun tuo ulkomaalainenkin nyt syö meillä päivällistä… Hän on kyllä vaatimaton, mutta kuitenkin…
— Minun täytyy valitettavasti sinut ymmärtää, vastasi Veera hymyillen.
He suutelivat toisiaan vielä kerran. Sitten läksi Elina.
Hitaasti asteli hän kotia kohti. Oli tyyni, kylmä ilta. Lunta tosin ei vielä langennut, mutta maa oli roudassa ja pilvet riippuivat raskaina taivaanlaidassa.
Hän elää ehyttä elämää, Veera, ehkä ehyempää kuin ennen. Ja kuitenkin elivät he Akselin kanssa näennäisesti mitä täydellisimmässä onnessa. Veera oli mieheensä niin kiintynyt, että hän miltei mustasukkaisen kiihkolla häntä vartioi. Ja vuoden hänen kuolemansa jälkeen on hän valmis lahjoittamaan hellyytensä yhtä eheänä toiselle.
Miten se on mahdollista? Eikö hän sittenkään ehkä koskaan rakastanut
Akselia? Tai voiko nainen rakastua kahdesti?
Onko hänen uskollisuutensa pelkkä unelma? Voiko hän, kadottamatta kunnioitusta itseään kohtaan, olla ensi lemmelleen uskoton?
Jos niin on, tekivät vanhat intialaiset viisaasti polttaessaan lesken hänen miesvainajansa roviolla!