IV
Elina Vuorio oli kahdeksan vuotta ollut naimisissa, ensi nuoruus oli jo jäänyt hänen taakseen, mutta vuodet eivät olleet häneen vaikuttaneet: Elina rouva näytti yhä vielä sangen nuorelta.
Hänellä oli solakka vartalo, pienet kädet ja jalat, säännölliset kasvot. Matalaa otsaa kaarsi paksu ruskeahtava tukka, poskipäiden ja leuan kaarevuus oli siro, profiili voimakas, silmät siniset, milloin vaaleammat, milloin tummemmat, joskus miltei mustat. Ihonväri oli tavallisesti kalpea, mutta muuttui vilkastuessa helakaksi punaksi poskille ja huulille. Kunnas oli kerran sanonut hänen huulistaan, että ne toimittavat samaa virkaa kuin hevosella korvat: hänen huulillaan kuvastui jokainen hänen mielialansa pieninkin vivahdus. Niillä väreili nauraessa hyvä, lapsellinen ilme, niissä oli milloin katkeruutta, milloin ilkeää ivaa, ylenkatsetta, sääliä, iloa, tuskaa. Löytyy kasvoja, jotka ovat kauniit, mutta jotka pian unohtuvat. Elinan kasvot painuivat mieleen niine ilmeineen, joita ne kulloinkin olivat tulkinneet.
Tuttavat olivat vakuutetut, että Elina rouva näyttelijättärenä olisi onnistunut aika hyvin, tai että hänestä pianotaiteilijattarena olisi tullut jotakin harvinaista. Hänestä ei kuitenkaan ollut tullut kumpaakaan, hän oli jäänyt miehensä vaimoksi. Joskus muistutettiin, että Elina rouva saattaisi olla vähemmän turhamainen — aina hän esiintyy uusissa puvuissa ja valitsee itsepintaisesti valkeita ja mustia värejä, jota ei saata leimata muuksi kuin haluksi herättää huomiota. Mutta samassa selitettiin toiselta taholta, että toki jokaisella on lupa pitää oma makunsa ja että Elina rouva pukeutuu kauniisti aivan erityisistä — isänmaallisista syistä —: hänen periaatteensa mukaan pitäisi suomalaisen intelligensin yleensä pukeutua aistikkaasti. Saatetaan muistuttaa, että ulkonaiset asiat ovat turhat, mutta tunnustetaan silti, että ulkonaisuus ja sisäisyys sittenkin täydentävät toisiaan ja että niiden tulee pyrkiä sopusuhtaisuuteen. Siisti puku antaa varmuutta ja herättää kunnioitusta.
— No mutta tuo etevä rouvahan kuuluu olevan hyvä perheenemäntäkin? saattoi joku kysyä, joka ei vielä tuntenut Elina rouvaa kuin nimeltä.
— On erinomainen.
— Mutta kovin kehuvat koketiksi. Sanovat talossa myötäänsä kulkevan nuoria herroja, jotka häntä liehittelevät.
— Siinä suhteessa ei todellakaan voi Elinaa puolustaa. Hän on herrojen seurassa liian vapaa. Mutta hän selittää asian sillä tavalla, että hän naituna naisena saattaa esiintyä kuinka tahtoo. Hän on muka "palovakuutettu", hänellä ei ole mitään vaaraa.
— Mutta mitä hänen miehensä sanoo?
— Hän ei koskaan kiellä Elinalta mitään. Hän luottaa häneen täydellisesti.
— He rakastavat toisiaan?
— Kovasti.
— Onko heillä lapsia?
— Ei ole. Siinä suhteessa Elina kyllä on hiukan luonnoton: hän kiittää
Jumalaa siitä, ettei hänellä ole lapsia.
Rouvat pudistelivat päätään ja hymyilivät surumielisesti.
— Hän arvelee, että niistä olisi vaivaa ja siinä hän epäilemättä on oikeassa.
— Mutta ei niitä silti antaisi pois!
Saattaa syntyä hetken hiljaisuus.
— Mutta miksei hän käy yhdistyksessä?
— Väittää ettei hänellä ole aikaa. Eikä hän pidä suurista seuroista. Meitä on muutamia rouvia, jotka tuontuostakin kokoonnumme lukemaan ja juttelemaan, lisäsi se rouva, joka sillä hetkellä puhui, salavihkaa iloissaan siitä, että heitä oli niin muutamia ja että juuri hän kuului tuohon suljettuun seuraan, johon ei toinen kuulunut.
— Teillä on hauskaa?
— Äärettömän hauskaa.
— Mutta itsekästä on sulkeutua noin erilleen yhdistyksestä, joka sentään on syntynyt hyväntekevää tarkoitusta varten, varsinkin jos ihmisellä on kykyä, niinkuin rouva Vuoriolla.
— Mutta meidän pieni seuramme ompelee köyhien hyväksi. Ja me keskustelemme aina hyödyllisistä asioista, emme panettele toisia emmekä juorua… Usein Elina soittaa ja lukee meille jotakin ääneen. Kuinka hyvin hän lukee, kuulisit vain. Kyllä hän on lahjakas nainen!
Niin juttelivat hänen tuttavansa ja ystävättärensä, luullen tuntevansa hänet perinpohjin. Tosin eivät he useinkaan olleet tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan, sillä Vuoriolaiset asuivat kaukana ja Elina kävi harvoin vieraissa. Jos häntä taas kotoa haki, niin hän usein oli poissa ja jos telefonoi, niin ei saanut vastausta. Palvelustyttö ilmoitti tavallisesti vieraalle, joka oli tullut Elinaa tervehtimään, että hän on mennyt kävelemään.
— Mutta ehkä odottaisin, jos hän pian tulisi kotiin, saattoi vieras ehdottaa.
— Jaa, sitä minä en voi sanoa, taitaa vain viipyä pitemmältäkin.
— Mutta lepään ainakin hiukan, tänne kun on niin pitkä matka.
Vieras astui saliin ja silmäili hetkisen jotakin kuvateosta pöydällä, katsahti sitten nuotteihin, jotka olivat avoimina telineillään — tietysti joku Beethovenin sonaatti —, huomasi sitten, ettei kannattanut odottaa ja läksi. Mutta todellinen asiain tila oli seuraava:
Elina oli Yrjön mentyä järjestellyt kirjahyllyään ja saanut käsiinsä "Shakespearen draamoja". Ja niitä hän oli ruvennut selailemaan, ensin lukien hiljaa, mutta sitten ääneen. Hän oli innostunut Kleopatran osaan, jonka jo tunsi miltei ulkoa, hän kärsi juuri kuningattaren mustasukkaisuuden tuskia, kun — kello eteisessä soi.
Se herätti hänet kuin toiseen maailmaan, hän pelästyi ensi hetkessä niin ettei ymmärtänyt, mitä tehdä. Seuraavassa hän käsitti: tulee vieraita! Kirja levällään juoksi hän kyökkiin, näki palvelustytön pyyhkivän käsiään mennäkseen avaamaan ja kuiskasi hänelle kiihkeästi: "Mari, Mari, minä en ole kotona! En voi… Mari ymmärtää, en ole sillä mielellä… En voi olla kotona!" Mari ymmärsi, hän oli palvellut Vuoriolla monta vuotta. Ja kuunnellessaan vieraan ja Marin keskustelua, painautui rouva kyökin kaukaisimpaan nurkkaan, sulki silmänsä ja peitti kirjalla kasvonsa, jotka olivat polttavassa punassa. Hän häpesi niin sanomattomasti ja katui kaikesta sydämestään, mutta ei kehdannut mennä peräyttämäänkään sanojaan ja tunnustamaan valehdelleensa. Kun Mari palasi kyökkiin ilmoittamaan, että vieras salissa odottaa rouvan kotiintuloa, niin Elina jo päätti noutaa päällysvaatteensa ja kiirehtiä ulos kyökin tietä, sitten tullakseen takaisin kadun puolelta. Mutta hänen olisi silloin pitänyt astua aivan salin ikkunoiden alatse! Ei siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa siinä kiltisti. Kun vieras sitten vihdoin oli lähtenyt, hiipi Elina saliin, hiljaa kuin rikoksellinen. Ei hän enää voinut jatkaa lukemistaan, sillä mieliala oli mennyt. Sen rangaistuksen hän hyvin ansaitsi. Kunhan hän edes nyt olisi viisastunut, kunhan tämä olisi viimeinen kerta!
Sillä sellaista oli sattunut monasti, vaikk'ei kukaan sitä aavistanut.
Eräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen Shakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että Elina Vuorio aikoo antautua teatteriin… Toiselta puolen pidettiin luonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta puolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa, ajattelee sellaisia, ja että mies sen sallii… Joku luuli tietävänsä, että Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina valittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin… Mutta juuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli yrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää, luettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus: "opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina Vuorio", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia se keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta miksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se ala oli häntä lähempänä.
Elina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren tunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin sai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi.
Viikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että Elina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs "ulkomaalainen". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä harvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin hän nauraen vastasi:
— Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin hauska, kun on vakinaista työtä.
Hän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä päivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä tuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka tahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin hauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo suomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa.
Hän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron talossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä tarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he huomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri mieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä asiasta väittelivät.
Sunnuntaisin tekivät he kaikki kolme pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Vitold johti retkikuntaa kartan avulla, sillä vaikka olivatkin helsinkiläisiä, eivät Yrjö ja Elina tunteneet seutuja.
Kerrankin olivat he astelleet kaukana Alppilan takana, kulkeneet metsäisiä polkuja ja saapuneet korkeimmalle huipulle, josta näkyi koko kaupunki. Siihen he sanattomina olivat seisahtuneet. Aurinko laski ja taivaalle jäi veripunainen pilviryhmä, jonka hohde punaili meren lahtia, alastonta metsää, kallioita ja kaupunkia.
— Miksi Elina rouva on niin kalpea? huomautti Vitold äkkiä.
— Sinua palelee? kysyi Yrjö huolestuneena ja kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille.
Mutta ennenkuin Elina oli ehtinyt vastatakaan, oli Dargis riisunut päällystakin yltään, päättäväisesti tarttunut Elinan käteen ja tuupannut sen hihasta sisään.
— Hyvänen aika, ettehän te päällystakitta voi tulla toimeen iltakylmässä… Vielä vilustutte ja kuolette ja minusta tulee teidän murhaajanne…
Dargis nauroi:
— Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Voin lohduttaa teitä sillä tiedolla, että minä monta kertaa luistinjäällä olen pudonnut avantoon, tai on jää murtunut allani ja päästyäni ylös olen jatkanut matkaani samoissa märissä vaatteissa, tulematta kipeäksi.
Vasta kun he hyvän aikaa olivat hypelleet kiveltä kivelle ja Elinan poskille oli noussut heleä puna, suostui hän ottamaan takaisin takkinsa. Sillä kertaa eivät he olleetkaan löytää kotiin. He sotkeutuivat notkojen väliin, kiipeilivät ylös kallioseiniä ja joutuivat äkkiä sellaiselle harjulle, etteivät päässeetkään eteenpäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kaupunkiin samaa tietä kuin oli tultu.
Elina nautti äärettömästi noista yhteisistä retkistä. Kun he joskus kahden Yrjön kanssa olivat olleet pitemmillä kävelyillä, niin hän aina oli pelännyt, milloin juopuneita, milloin vihaisia koiria, milloin mitäkin hullutuksia, mutta Dargiksen seurassa oli niin turvallista. Hän piti huolta heistä molemmista.
Dargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä kutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin. Ainoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä.
— En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän harmistuneena Elinalle. — Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei hän jo ennestään ole siellä.
— Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina, jota Kunnaksen närkästys huvitti. — Eihän Dargis koskaan tule meille ennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti.
— Sitä ennen on myöskin tunti.
— Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani…
— No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on ulkomaalainen teillä.
Kunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa viikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä kutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin oli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin oli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman kohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja pidätettyä.
Hauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä, hyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana, vilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta muotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita, silmissä omituinen verhottu loisto.
— Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta, joskus heidän jäätyään kahdenkesken.
— Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat.
Minä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä.
— Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin pitävät.
— Te olette silti — ainakin sinä — ihmisiä, joita ei ymmärretä, sillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi.
— Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään ymmärretä?
— Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien pitää.
— Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on onnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä sano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille… Vai olisiko hän ehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi?
— On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin.
— No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, — sehän on päivänselvää, ettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin vaarallinen.
Kunnas loi häneen pitkän katseen.
— Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi!
— Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen naimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin? Silloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille, vaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän miehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin ruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä…
Ja Elina purskahti suureen nauruun, hän nauroi niin että kyyneleet tulivat silmiin. Mutta Kunnas silmäili totisena eteensä.